Yleisperustelut

Yleistä

Rikosoikeutta on pitkään pidetty luonteeltaan hyvin kansallisena oikeudenalana. Tämä perinteinen käsitys on kuitenkin ajan mittaan muuttunut. Kansainvälisessä yhteisössä on havaittu, että joukkotuhonnan, ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten ja sotarikosten vastustaminen ja rikoksentekijöiden saattaminen vastuuseen on kaikkien valtioiden edun mukaista. Kansainvälisellä rikosoikeudella on merkittävä rooli oikeudenmukaisuuden, ihmisoikeuksien ja maailmanrauhan toteuttamisessa.

Rikosoikeuden tähänastisen kansainvälistymiskehityksen merkittävimpänä edistysaskeleena voidaan pitää Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussääntöä, joka on hyväksytty vuonna 1998. Perussääntö on vuosikymmeniä kestäneen perusteellisen valmistelutyön tulos. Suomi on ratifioinut perussäännön jo vuonna 2000. Se on tullut sekä Suomen osalta että kansainvälisesti voimaan 1 päivänä heinäkuuta 2002.

Perussäännön lähtökohtana on, että rankaiseminen joukkotuhonnasta, rikoksista ihmisyyttä vastaan ja sotarikoksista kuuluu ensisijaisesti kullekin valtiolle itselleen. Kansainvälinen rikostuomioistuin on toimivaltainen vain, jos kansallinen oikeudenkäyttö joko ei toimi lainkaan tai toimii puutteellisella tavalla.

Kun perussäännön hyväksymistä koskeva hallituksen esitys (HE 161/2000 vp) oli eduskunnan käsiteltävänä, lakivaliokunta totesi, että Suomen oikeus vastaa perussääntöön sisällytettyjä kriminalisointeja melko pitkälle, mutta se ei kuitenkaan ole täsmälleen samanlainen. Rikoslakiin tuolloin ehdotetuista muutoksista oli pääteltävissä, ettei lainvalmistelussa ollut varauduttu soveltamaan Suomen rikoslainsäädäntöä ns. universaaliperiaatteen mukaisesti perussäännön tarkoittamiin rikoksiin Suomessa. Lakivaliokunta piti välttämättömänä, että Suomi valmistautuu muuttamaan kansallisia säännöksiä niin, että ne tositilanteessa vastaavat kansainvälisiä säännöksiä (LaVL 16/2000 vp, s. 3/II). Ulkoasiainvaliokunta yhtyi mietinnössään lakivaliokunnan kannanottoon ja totesi lisäksi, että mahdolliset Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kuuluvia rikoksia koskevat oikeudenkäynnit pitää ensisijaisesti voida käydä Suomessa (UaVM 13/2000 vp, s. 5/I).

Nyt käsiteltävänä olevan hallituksen esityksen tavoitteena on saada Suomen rikoslaki nykyistä täsmällisemmin vastaamaan Rooman perussäännön määritelmiä joukkotuhonnasta, rikoksista ihmisyyttä vastaan ja sotarikoksista. Suomi saa näin nykyistä paremmat mahdollisuudet käsitellä itsenäisesti perussäännössä määriteltyjä erittäin vakavia rikoksia. Rikoslainsäädännön yhdenmukaistamisella perussäännön kanssa pyritään välttämään tilanne, jossa Kansainvälinen rikostuomioistuin joutuisi ottamaan asian käsiteltäväkseen sen vuoksi, että se katsoisi Suomen lainsäädännön mukaiset toimenpiteet riittämättömiksi. Eduskunnan aikaisempiin kannanottoihin viitaten lakivaliokunta pitää hallituksen esitystä tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Valiokunta puoltaa lakiehdotusten hyväksymistä seuraavin huomautuksin ja muutosehdotuksin.

Tasavallan presidentin rikosoikeudellinen vastuu

Tasavallan presidentin rikosoikeudellisesta vastuusta säädetään perustuslain 113 §:ssä. Sen mukaan tasavallan presidentin virkatoimesta ei pääsääntöisesti saa nostaa syytettä. Syyte voidaan kuitenkin lainkohdassa tarkemmin säädetyin edellytyksin nostaa, jos tasavallan presidentin katsotaan syyllistyneen maanpetosrikokseen, valtiopetosrikokseen tai rikokseen ihmisyyttä vastaan.

Perustuslakivaliokunta on Rooman perussäännön hyväksymisen yhteydessä katsonut, että perustuslain 113 §:ssä käytettyä käsitettä "rikos ihmisyyttä vastaan" tulee tulkita itsenäisesti eikä sen merkitys ole välttämättä sidoksissa esimerkiksi siihen, mitä rikoslain 11 luvussa säädetään rangaistaviksi rikoksina ihmisyyttä vastaan. Perustuslakivaliokunnan käsityksen mukaan perussäännön 6—8 artiklassa tarkoitettuja joukkotuhontaa, rikoksia ihmisyyttä vastaan ja sotarikoksia on perusteltua pitää perustuslain 113 §:ssä käsitteen "rikos ihmisyyttä vastaan" avulla määritellyn vastuun piiriin kuuluvina (PeVL 45/2000 vp, s. 5/II).

Hallituksen esityksen hyväksymisen seurauksena rikoslakiin tulee myös itsenäiseksi rikosnimikkeeksi "rikos ihmisyyttä vastaan". Erityisesti tämän johdosta on mahdollista, että sama ilmaisu perustuslain 113 §:ssä ymmärretään niin suppeasti, että se viittaa vain kyseiseen rangaistussäännökseen eikä esimerkiksi joukkotuhontaan. Tällainen tulkinta on perustuslakivaliokunnan edellä selostetun kannanoton valossa sinänsä perusteeton. Lakivaliokunta kiinnittää silti oikeusministeriön huomiota siihen, että suunnitteilla olevan perustuslain tarkistuksen yhteydessä on syytä harkita, olisiko tarpeen tarkistaa perustuslain 113 §:n sanamuotoa siten, että kaikki Rooman perussäännön 6—8 artiklassa tarkoitetut rikokset nykyistä yksiselitteisemmin kuuluvat tasavallan presidentin rikosoikeudellisen vastuun piiriin.

Rikoskonkurrenssista

Hallituksen esityksessä tarkoitettujen rikosten osalta voi käytännössä syntyä vaikeita konkurrenssikysymyksiä. Tällainen on esimerkiksi kysymys siitä, tuomitaanko joukkotuhontaan syyllistynyt henkilö joukkotuhonnan lisäksi myös yksilöihin kohdistuvista surmaamisrikoksista. Hallituksen esitys sisältää konkurrenssikysymyksistä eräitä lausumia, jotka antavat valiokunnan mielestä liian kaavamaisen kuvan rikoskonkurrenssista. Sen vuoksi valiokunta toteaa selvennyksenä seuraavan.

Vaikka joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan ja sotarikokset hallituksen esityksessä esitetyn lähtökohdan mukaisesti yleensä syrjäyttävät yksilöön kohdistuvia rikoksia koskevien rangaistussäännösten soveltamisen, rikosten konkurrenssikysymykset on käytännössä ratkaistava tapaus tapaukselta. Tällöin arvioinnissa voidaan päätyä toisenkinlaiseen lopputulokseen. Rikosten yksiköimisen ja konkurrenssin harkinnassa on otettava huomioon niitä koskevien yleisten oppien kehitys oikeustieteessä ja -käytännössä.

Lisäksi valiokunta korostaa sitä, että loukatulla yksityisellä henkilöllä on asianomistajan asema sekä siihen liittyvä syyteoikeus ja oikeus vaatia rikoksen johdosta vahingonkorvausta silloinkin, kun vain rikoslain 11 luvun rangaistussäännöksiä sovelletaan.

Julkinen yllytys joukkotuhontaan

Rooman perussäännön 25 artiklan 3 kappaleen e kohdassa julkinen yllytys joukkotuhontaan on määritelty rangaistavaksi, vaikkei se johtaisikaan yllytyksen mukaisiin tekoihin. Hallituksen esityksessä on katsottu, että rikoslaissa oleva rangaistussäännös, joka koskee kiihottamista kansanryhmää vastaan, riittää täyttämään tämän velvoitteen. Valiokunta toteaa, että myös julkista yllytystä rikokseen koskeva rangaistussäännös (rikoslain 17 luvun 1 §) voi tulla sovellettavaksi.

Euroopan unionin rasismin ja muukalaisvihan vastainen puitepäätös, josta on päästy poliittiseen yhteisymmärrykseen keväällä 2007, sisältää kriminalisointivelvoitteet julkisen yllytyksen lisäksi mm. joukkotuhonnan julkisesta puolustelusta, kieltämisestä ja vakavasta vähättelystä. Valiokunta pitää perusteltuna, että valmisteltaessa mainitun puitepäätöksen kansallista täytäntöönpanoa arvioidaan, onko julkinen yllytys joukkotuhontaan säädetty Suomessa asianmukaisesti rangaistavaksi myös sovellettavien rangaistusasteikkojen osalta.