Rintamasotilastunnuksia alettiin jakaa vuonna 1970.
Alun perin laskettiin mm. hallituksen esityksessä rintamasotilaseläkelaiksi
HE 136/1970 vp, että rintamasotilaseläkkeen
saajia olisi lain voimaantulovaiheessa noin 85 000. Jo vuoden 1970
lopussa oli tunnuksen saaneita kuitenkin jo yli 250 000 miestä.
Vuonna 1994 tunnuksien jaon päätyttyä oli
yli 460 000 miestä saanut tunnuksen, joten arviointi oli
peräti väärä tai suunnitelmat
muuttuivat melkoisesti alkuperäisestä esityksestä.
Valtakunnallisella tasolla ikäluokan 1926 rintamasotilastunnusasiaan
kiinnitettiin huomiota ensi kertaa vuonna 1989, kun kansanedustaja Heikki
Perho ym. kysyivät kirjallisessa kysymyksessään
KK 287/1989 vp : "Aikooko hallitus ryhtyä pikaisiin
toimenpiteisiin vuonna 1926 syntyneen ikäluokan, joka palveli
sodan loppuvaiheessa rintamaolosuhteisiin verrattavissa tehtävissä,
saattamiseksi veteraanitunnuksen ja sitä kautta erilaisten
veteraanietuuksien piiriin?"
Tämän tavoitteen toteuttamiseksi tehtiin eduskunnassa
ensimmäinen lakialoite LA 101/1994 vp, jossa oli
149 allekirjoittajaa. Se lähetettiin valiokunnasta sosiaali-
ja terveysministeriöön, ja aloite raukesi vaalien
takia vuonna 1995. Toinen aloite LA 19/1995 vp , jossa
oli 108 allekirjoittajaa, jäi taas kuntoutuslain 1039/1997
jalkoihin. Vuonna 1998 tehty kolmas lakialoite LA 52/1998 vp
oli käsittelyssä 17.2.1999 sosiaali- ja terveysvaliokunnassa.
Ensin se hyväksyttiin valiokunnassa äänin
8—4, mutta uudelleen äänestettäessä päätettiin äänin
5—5 lähettää aloite sosiaali-
ja terveysministeriöön evästyksin: "Edellä esitettyyn
ja lakialoitteen perusteluihin viitaten sosiaali- ja terveysvaliokunta
kehottaa sosiaali- ja terveysministeriötä ryhtymään
toimenpiteisiin puheena olevan veteraaniryhmän aseman tunnustamiseksi
siten, että heille voitaisiin myöntää oma rintamasotilas-
tai vastaava tunnus siihen liittyvine etuineen vuoden 2000 alusta
lukien."
Ikäluokan 1926 keskuudessaan vuonna 1996 suorittaman
kyselytutkimuksen mukaan, johon vastasi yli 550 miestä,
yli 2/3 ikäluokan miehistä toimi vuonna
1944 desantti- ja karkurietsinnöissä tai muissa
vaarallisissa tehtävissä. Se, että aikaisemmissa
lakialoitteissa on esitetty koko ikäluokalle myönnettäväksi
tunnus, johtuu siitä, että sotilasasiakirjoihin
on tehty vuoden 1944 palvelun osalta miltei olemattomat merkinnät
ja asiakirjoja on myös kokonaan tuhottu joko Valvontakomission
pelosta, asekätkentään liittyvistä syistä taikka
karkurien suojelemiseksi.
Ikäluokasta 1926 on kaatunut lähes 180 miestä,
vaikka ikäluokka ei koko ikäluokkana ollutkaan
rintamavastuussa. Ylipäällikkö käytti
ikäluokkaa rintamien selustojen varmistamistehtäviin
eli juuri desantti- ja karkurietsiskelyihin, strategisesti tärkeiden
kulkuväylien vartiointiin ym.
Tunnuksen saaneet ikäluokan miehet olivat pääosin
it- ja rannikkopuolustustehtävissä, laivaston
alusyksiköissä ja ilmavoimien lentoyksiköissä palvelleita.
Näiltä ei vaadittu henkilökohtaista taisteluihin
osallistumista tunnuksen saamiseen. Jalkaväen joukoilta
on taas vaadittu henkilökohtainen taisteluihin osallistuminen,
joten eri joukoilla on ollut tunnuksen saamisessa erilaiset vaatimukset.
Osaa on siis syrjitty ankarammilla vaatimuksilla.
Maamme ehkäpä paras rintamasotilastunnuksia
koskevien asioiden asiantuntija, eversti Pertti Kilkki, on todennut
kirjelmässään mm.: "Samalla nuo määritelmät
ovat myös syrjineet nuorinta sodan aikana palvelukseen
kutsuttua ikäluokkaa — vuonna 1926 syntyneitä veteraaneja."
Ja edelleen: "Aselajien välisen syrjinnän ohella
on ilmennyt syrjintää jopa saman koulutuskeskuksen sisällä.
Koulutettavia nostomiehiä käytettiin desanttien
takaa-ajoon ja rintamakarkurien kiinniottamiseen."
Tietämämme mukaan vuonna 1944 palvelukseen
tulleista osa onkin kannellut lainvalvojille syrjinnästä tunnusten
myöntämisen erilaisten kriteerien noudattamisen
vuoksi. Asia on eduskunnan oikeusasiamiehen tutkittavana.
Vuonna 1944 palvelukseen tulleista ilman tunnusta on noin 6 000
miestä. Tätä vanhemmissa ikäluokissakin
saattaa 3 000—5 000 miestä olla vielä tunnusta
vailla. Määrärahan tarve olisi 40 miljoonaa
markkaa.