Valtioneuvoston päätöksestä 17.2.2011
         vesienhoitosuunnitelmista selviää, että happamuuden torjunnan
         vuosikustannukset ovat vesienhoitosuunnitelmissa yhteensä noin
         25 miljoonaa euroa vuodessa ja että vesienhoitosuunnitelmassa esitettyjen
         toimenpiteiden toteutukseen tarvitaan valtion lisärahoitusta.
      
      
      Vesiensuojelun keskeisiksi ohjauskeinoiksi on nostettu tiedotus
         ja neuvonta happamista sulfaattimaista (HS-maista) kaikilla sektoreilla,
         kartoitus happamista sulfaattimaista ja näiden maiden aiheuttamista
         kuormitusriskeistä vuoteen 2015 mennessä, kustannustehokkaiden
         menetelmien käyttöönottaminen ja kehitys
         haittojen vähentämiseksi, vesiensuojelutoimenpiteiden
         sisällyttäminen maatalouden, metsätalouden
         ja kuivatuksen tukijärjestelmiin, HS-maiden huomioonottaminen
         maankäytössä sekä lainsäädännöllisiä muutoksia
         ja täydennyksiä. Valtioneuvoston päätöksen
         mukaan toimenpiteet voidaan sisällyttää maatalouden
         ympäristö- tai investointitukiin.
      
      
      HS-maista vesistöihin joutuvat happamat ja metallipitoiset
         vedet ovat Suomen suurimpia vesiensuojeluongelmia. Kuvaavaa on,
         että HS-maista joutuu vesistöihin monta kertaa
         enemmän metalleja (alumiinia, kadmiumia, nikkeli, sinkkiä ym.)
         kuin Suomen koko teollisuudesta yhteensä.
      
      
      Jääkauden jälkeen Suomen nykyiset
         rannikkoalueet olivat meren peitossa, ja n. 8 000—4 000 vuotta
         sitten syntyi harvinaista, rikkipitoista sulfidisavea, joka maankohoamisen
         myötä on noussut merestä ja jota käytetään
         tänä päivänä pitkälti
         maataloustarkoituksiin. Kun Länsi-Suomen rannikolla esim.
         maatalousmaan kuivatuksen, ruoppausten ja rakennustöiden
         yhteydessä rikkipitoinen maa (musta savi) joutuu pohjavedenpinnan
         yläpuolelle, muodostuu maaperässä rikkihappoa,
         joka vuorostaan liuottaa metalleja. Maa muuttuu happamaksi sulfaattimaaksi
         (HS-maaksi) tai alunamaaksi. Happamuus ja metallit huuhtoutuvat
         sateiden yhteydessä vesistöihin aiheuttaen ajoittain
         laajoja vahinkoja, kuten kalojen massakuolemia. Suomessa on HS-maita
         arviolta 100 000—300 000 hehtaaria määritystavasta riippuen,
         lähinnä Turun ja Oulun välisellä alueella.
         Sisämaahan ne ulottuvat n. 80 m:n korkeudelle, esim. Seinäjoen
         seudulle. Euroopassa HS-maita on lähinnä Suomessa
         ja jonkin verran Ruotsissa.
      
      
      Hyvin kuivan kesän sekä sateisen syksyn 2006 jälkeen
         happamilta sulfaattimaita tulleet metallit ja happamuus aiheuttivat
         laajoja kalakuolemia mm. Kyrönjoella, Luodon-Öjanjärvellä, Ähtävänjoella,
         Perhonjoella Siikajoella. Ongelmat ovat  olleet  tiedossa
         kauan,  mutta  talven 2006—2007 tapahtumien jälkeen
         ja EU:n vesipuitedirektiivin velvoitteiden takia ovat vaatimukset
         ja myös tahto ruveta toimenpiteisiin kasvaneet.
      
      
      MMM:n asettaman ja "Happamien sulfaattimaiden aiheuttamien haittojen
         vähentämistä selvittäneen ohjausryhmän"
         raportti sekä Geologian tutkimuskeskuksen esiselvitys
         osoittavat selkeästi, että ennen kuin muihin toimenpiteisiin voidaan
         kunnolla ryhtyä, on ensiarvoisen tärkeää kartoittaa
         HS-maiden sijaintia, syvyyttä ja laatua. HS-maiden tarkempi
         yhtenäinen kartoitus on hyvin kiireellistä, jotta
         happamuuden ehkäisemisen ja torjunnan suunnittelu ja toteutus
         on mahdollisimman tehokasta.
      
      
      Ympäristöviranomaisten laatimissa vesien hoitosuunnitelmissa
         todetaan, että EU:n vesipuitedirektiivin edellyttämää pintavesien
         hyvää tilaa vuoteen 2015 mennessä ei
         pystytä HS-maiden vaikutusten takia Länsi-Suomessa
         saavuttamaan tämän päivän toimenpiteillä.
         Valtioneuvosto on päättänyt happamien
         sulfaattimaiden ehkäisy- ja torjuntatyöstä vesienhoitosuunnitelmissa. On
         erittäin tärkeää, että tämä priorisointi,
         joka vaatii monivuotisen perusrahoituksen, näkyy talousarviossa.