Perustelut
Yleistä
Valtiovarainvaliokunta viittaa toisesta koheesioraportista antamaansa
lausuntoon VaVL 15/2001 vp sekä EU:n
laajentumisen budjettivaikutuksista antamiinsa lausuntoihin VaVL 7/2001
vp ja VaVL 15/2002 vp. Näissä lausunnoissa
laajentumisen vaikutuksia on tarkasteltu useilla eri politiikkalohkoilla.
Tässä lausunnossaan valiokunta keskittyy ennen
muuta alue- ja rakennepolitiikan arviointiin laajentuneessa unionissa.
Valiokunta on uusimmassa laajentumisen budjettivaikutuksista antamassaan
lausunnossa kiinnittänyt huomiota muun muassa Suomen nettorahoitusaseman
heikentymiseen kuluvan rahoituskauden lopussa ja sen jälkeen. Valiokunta
toteaa, että nettorahoitusaseman heikentyminen johtuu huomattavalta
osin nimenomaan EU:n alue- ja rakennepoliittisten menojen kasvusta.
Alue- ja rakennepolitiikka
Pääpaino jatkossakin tulee olemaan heikoimmin kehittyneiden
alueiden tukemisessa. Yrityksestään huolimatta
komissio ei ole löytänyt heikoimmin kehittyneiden
alueiden määrittelyyn parempaa tunnuslukua kuin
BKT/asukas. Suomi on omassa kannanotossaan huomauttanut,
että BKT-kriteeri ei yksin riitä määrittelemään
kehityksessä jälkeen jääneitä alueita.
Tämä vastaa myös valtiovarainvaliokunnan
kantaa. Periferisyys on Suomen mielestä jatkossakin otettava
lisätekijänä huomioon yhteisön
koheesiopolitiikassa. Suomen käsityksen mukaan komission toisessa
koheesioraportissa esittämä periferiaindeksi
voisi soveltua tavoitteen 1 täydentäväksi
määrittelykriteeriksi, mikäli siitä rajataan
pois selvin kriteerein maiden menestyvimmät ja vauraimmat
talousalueet. Valtiovarainvaliokunta toteaa, että tavoiteohjelmien
piiristä tulisi talouskehityksestä johtuen
muutoinkin kyetä tarvittaessa poistamaan alueita samalla,
kun uusia otetaan mukaan.
Valiokunta katsoo, että tavoite 1 -alueemme, jotka
liittymissopimuksessa olivat 6-alueita, tulisi saada rinnastetuksi
ultraperiferisiin alueisiin, joilla on olemassa tietyt pysyvät
haitat. Meillä nämä haitat ovat syrjäinen
sijainti, harva asutus, heikko saavutettavuus ja ankara ilmasto. Peruspalvelujen
turvaaminen näillä alueilla on yhä vaikeampaa.
Syrjäisen sijainnin vuoksi myös meidän
tuotteemme kuljetuskustannusten osuus on 10 prosenttia suurempi
kuin Keski-Euroopan tuotteilla.
Periferisyyskriteerin ohella BKT:n rinnalla tulisi ottaa huomioon
väestötiheys. Pidemmän ajan väestökehityksen
vaikutuksiin kiinnitetään raportissa valiokunnan
mielestä liian vähän huomiota. Siinä kylläkin
todetaan väestön ikääntyminen
kaikkialla Euroopassa ml. hakijamaat sekä väestön
kasvun painottuminen suuriin keskuksiin. Yhdessä nämä ilmiöt
voivat johtaa huomattavaan väestörakenteen polarisaatioon
väestöltään nopeasti kasvavien
ja vain hitaasti kasvavien tai jopa taantuvien alueiden välillä.
Tällainen demografinen kehitys voi johtaa siihen, että integraation
aikaansaama tulotasojen lähentyminen jää toivottua
selvästi hitaammaksi ja erityisesti hakijamaiden periferisemmät
alueet jäävät hyvin pitkäksi
aikaa riippuvaisiksi yhteisön tulonsiirroista.
Edellä todetun kehityksen uhka perustelee kehitysponnistelujen
keskittämistä väestökehityksen
suhteen huonoille alueille, jotka tyypillisesti ovat huonoja myös
BKT/asukas-kriteerillä. Huomion kiinnittäminen
epäedullisen väestörakenteen
merkitykseen voisi olla edullista myös Suomen kansallisten
intressien kannalta. Suomen väestönkehitys poikkeaa
kaiken lisäksi muun Euroopan kehityksestä vielä siinä,
että meillä suuret ikäluokat syntyivät
10—15 vuotta muita aikaisemmin ja lähtevät
eläkkeelle jo seuraavalla rakennerahastokaudella. Muissa
maissa suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtyminen
tapahtuu myöhemmin. Mikäli tähän
ei alueiden kehittämisessä nyt varauduta, on heikoimmin kehittyneille
syrjäisimmille alueille vaikea myöhemmin saada
yrityksiä ja työvoimaa sekä järjestää hyvään
elin- ja toimintaympäristöön kuuluvat
tarpeelliset palvelut.
Suomen tavoitteena tulee olla korkeimman tavoite 1
-tuen säilyttäminen Pohjois- ja Itä-Suomessa
sekä vähintään nykyisenlaajuinen
kattavuus myös muissa tukimuodoissa. Suomen on painotettava
uuden ohjelmakauden neuvotteluissa nykyisiä tavoite 1 -alueita,
etenkin Itä-Suomen NUTS 2 -aluetta. Ottaessaan kantaa tavoite 1
-alueiden määrittelykriteereihin valtiovarainvaliokunta
nosti toisesta koheesioraportista antamassaan lausunnossa VaVL
15/2001 vp yhdeksi vaihtoehdoksi 75 prosentin
BKT-rajan laskemisen erikseen nykyisille ja tuleville jäsenmaille.
Lähtökohtana tulisi myös olla, että tavoite
1 -alueesta ulos jäävät alueet
tulisivat automaattisesti tavoite 2:n piiriin. Komission lähtökohtana on
ollut, että tilastovaikutuksen seurauksena syrjäytyneille
alueille ei olisi mitään muuta tavoite 1 -tukeen
perustuvaa ratkaisua kuin mahdollinen aleneva siirtymäkauden
tuki. Raportin on nähty eräissä asiantuntijalausunnoissa
vahvistavan myös uhkakuvaa, että vuoden 2006 jälkeisessä rakennerahastouudistuksessa
varoja siirretään merkittävästi
nykyisten jäsenmaiden heikoimmin kehittyneiltä alueilta
laajentumisen rahoitukseen ilman, että rakennepolitiikkaan
tulisi merkittäviä uusia varoja laajentumisen rahoittamiseksi.
Valiokunta pitää myös tärkeänä,
että nykyisen tavoite 2 -ohjelman kaltainen rakennemuutoksia
helpottava instrumentti on vuoden 2006 jälkeenkin käytettävissä.
Vuodesta 2007 lähtien toteutettavan uuden tavoite 2 -ohjelman
tulisi kohdistua toisessa koheesioraportissa lueteltuihin prioriteetteihin.
Näitä olivat muun muassa kaupunkipolitiikka, maaseutupolitiikka,
teollisuuden rakennemuutosalueet sekä maantieteellisestä sijainnista
ja epäsuotuisista luonnonoloista kärsivät
alueet, kuten saaristot. Tuen yhtenä keskeisenä kriteerinä tulisi
tavoite 2 -ohjelmassa pitää myös työttömyysprosenttia
samalla tavalla kuin sitä painotetaan tavoite 1 -alueita määriteltäessä.
Tavoite 2 -alueiden määrittely voitaisiin
valiokunnan aiemman kannan mukaisesti jättää pääosin
jäsenvaltioiden tehtäväksi, ja niitä tulisi voida
nimetä joustavasti heikoimmassa asemassa oleville alueille.
Samalla horisontaalisten ohjelmien painoa tässä kokonaisuudessa
tulee tarkastella uudelleen.
Alue- ja rakennepolitiikka on kytkettävä entistä selkeämmin
EU:n muihin toimintapolitiikkoihin ja siten tukemaan koko EU:n kehitystä. Erityisen
tärkeää on kytkentä työllisyysohjelmiin,
inhimillisten voimavarojen kehittämisohjelmiin ja tietoyhteiskuntaohjelmiin.
Jäsenmaiden omaa päätösvaltaa
ohjelmien toteuttamisessa tulee lisätä, mutta
se ei saa merkitä yhteisten EU-tasoisten tavoitteiden ja
päämäärien syrjäyttämistä.
Yli rajat tapahtuvaan yhteistyöhön ja verkottumiseen
kannustavaa politiikkaa tulee vahvistaa.
Valiokunta toteaa, että sille toimitetussa Suomen kannassa
ei ole mainittu Interreg-yhteisöaloitteita, joiden tuella
tehdään laajaa yhteistyötä muun
muassa Itämeren alueella. Suomen maakuntien mahdollisuus
rahoittaa kansallista yhteistyötään perustuu
keskeisesti näihin Interreg-yhteisöaloitteisiin.
Interreg-ohjelmien yhteensovittamista Tacis- ja Phare-ohjelmien
kanssa on jatkettava.
Aiemman kantansa mukaisesti valtiovarainvaliokunta kiinnittää huomiota
myös tavoiteohjelmien hallinnoinnin yksinkertaistamiseen
ja vastuun siirtämiseen entistä enemmän
jäsenmaille ja alueille. Suomen tapauksessa tätä puoltaa
myös rahoitettavien hankkeiden suhteellinen pienuus. Nykyisellään
hallintokustannukset/hanke kasvavat usein liian suuriksi.
Hallinnollisiin hankkeisiin uusissa jäsenmaissa on syytä kiinnittää erityistä huomiota
niiden rahoituksen vastaanottokyvyn näkökulmasta.
Neljän prosentin BKT-raja antaa näille maille
suuremman tuen kuin niiden hallinnollinen vastaanottokyky edellyttäisi.