Puhemies! Tämä kirkkolain muutosesitys on luonnollista jatkoa sille kehitykselle, mikä oikeastaan huipentui vuonna 1994 hyväksyttyyn uuteen kirkkolakiin. Tämähän oli hyvin merkittävä muutos ja oikeastaan entisestään väljensi kirkon ja valtion suhteita, jos toki silloinkaan ei ollut lupaa puhua valtionkirkkojärjestelmästä Suomen olosuhteissa.
Tämän jälkeen tätä lainsäädäntöä on vielä uudistettu ja tarkennettu muun muassa hiippakuntahallinnon muutoksella 2000-luvulle tultaessa. Tuolloinhan hiippakuntakokous‑ ja rovastikuntakokouskäytännöistä luovuttiin ja lääninrovastin virka tuli määräaikaiseksi. Tuolloin tuomiokapituli nimitti kolmesta eniten ääniä saaneesta — rovastikunnan papeilla siis oli äänioikeus — jonkun, siis käytti nimitysharkintaa. Nythän tähän on tulossa sikäli muutos, että tuomiokapituli nimittää jonkun rovastikunnan kirkkoherroista eikä siis enää ole rovastikunnan pappien suorittamaa vaalia. Tämä osaltaan vahvistaa ja selkeyttää lääninrovastin tehtävää ja virkaa osana episkopaalista hallintoa.
Oikeastaan, kun näitä muutoksia on 20 vuoden aikana paljon tapahtunut, on hyvin paradoksaalista, että nyt on kuljettu sitä tietä, mitä arkkipiispa Juva 70—80-luvun taitteessa ajoi. Hän tuolloin väsähti tähän kirkon lainsäädäntöuudistuksen hitaaseen tahtiin, mutta sitten kuitenkin hänen viitoittamallaan tiellä on kuljettu.
Arkkipiispan virkaan — arkkipiispa on paitsi arkkihiippakunnan johtava piispa, mutta arkkipiispalla on myös kokonaiskirkollisia keskeisiä tehtäviä — on saatu muutos sikäli, että arkkihiippakuntaan on perustettu toinen piispan virka ja joitakin kokonaiskirkon tehtäviä on otettu arkkipiispalta pois. Tilanne on ollut sikäli erikoinen, että voidaan sanoa, että kaksi viimeistä arkkipiispan viran hoitajaa ovat oikeastaan tulleet valituiksi niin sanotusti kotikentältä ja kotikentän äänillä. Aikaisemmin — vaikka siis arkkihiippakunnan äänestäjiä on ollut äänestäjien ylivoimainen enemmistö — on kuitenkin valituiksi ja nimitetyiksi tullut henkilöitä, jotka ovat oikeastaan olleet hyvin tunnettuja ja arvostettuja kokonaiskirkon piirissä. Nythän tätä äänestäjien rakennetta tullaan muuttamaan niin, että muualta Suomesta tulevien osuutta kasvatetaan — ei nyt olla vielä ihan fifty-fifty-tilanteessa, vaan on 55—45-tilanne, mutta kuitenkin — muualta Suomesta tulevien äänestäjien osuus tulee kasvamaan.
Puhemies! Vuoden 1994 kirkkolaissahan yksi keskeinen asia oli siinä, että eräs käytäntö muuttui. Kun vanha kirkkolaki ja sen muutokset vahvistettiin eduskunnassa, niin tuolloin ennen tuota vuoden 94 lakia käsittelyyn saivat osallistua vain ne kansanedustajat, jotka olivat kirkon jäseniä. Tämä käytäntö muuttui, ja kirkkolakiin oikeastaan jäivät sellaiset suuret linjat, eräänlaiset raamit, ja sitten paljon niitä asioita, joita oli aikaisemmin kirkkolaissa, siirrettiin kirkolliskokouksen hyväksyvän kirkkojärjestyksen piiriin. Tämä on ollut luonnollisesti hyvä kehitys.
Ajoittain tälläkin hetkellä puhutaan taas kirkon ja valtion suhteesta varsinkin, kun maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä joidenkin kirkon ääntä käyttävien ihmisten mielipiteet ovat kenties monella tapaa ristiriitojakin herättävinä tulleet esille, eli nämä kirkon ja valtion suhteet ovat olleet puheenaiheina. Kirkolla on Suomessa julkisoikeudellinen asema, itsehallinto. Se jollain tavalla vertautuu Ahvenanmaan, saamelaiskäräjien tai yliopistojen itsehallintoon, mutta joka tapauksessa kaikissa olosuhteissa kirkolla ja valtiolla on aina jonkinlainen suhde. Se on ollut kaikenlaisissa yhteiskunnissa, niin totalitaarisissa järjestelmissä kuin hyvin vapaissa yhteiskunnissa. Mielestäni Nobel-palkittu kirjailija T. S. Eliot kiteytti tämän hienosti. Olen tainnut ennenkin tästä samasta paikasta lausua T. S. Eliotin sanat, että jos kirkon ja valtion suhteet ovat hyvät, niin silloin kirkossa on jotain vikaa, jos kirkon ja valtion suhteet ovat huonot, niin silloin valtiossa on jotain vikaa.