Arvoisa puhemies! Kiitos keskustelusta, hyvät kollegat.
Ensinnäkin ihan pari sanaa aihetta sivuten täällä esiin nousseesta finanssipoliittisesta säännöstöstä ja tästä kahdeksan EU-jäsenmaan julki lausumasta omasta kannastaan vaikuttamistyöhön, jota tuon säännöstön paluun äärelle kahdeksan maata halusivat toteuttaa. Se oli viesti siitä, että komission on syytä kuunnella kaikkia jäsenmaita. Se oli huolen ilmaus siitä, että ei ole itsestään selvää, että vanhaan sääntömaailmaan halutaan palata. Se oli myös realistinen kuvaus siitä, että ehkä aivan sellaisenaan ei ole mielekästäkään siihen palata kaikkine yksityiskohtineen. Mutta pidän perusajatuksena tärkeänä Suomen osalta sitä, että me kykenemme saamaan kansalliset kannat riittävän selviksi ajoissa asiassa kuin asiassa, jotta me voimme EU:n suuntaan vaikuttaa. Valtavan monessa kysymyksessä isoista asioista meillä kuitenkin on verrattain hyvä yhteisymmärrys myöskin parlamentin sisällä — viittaan vaikkapa tähän ilmastokeskusteluun. Mutta samalla on hyvä todeta, että tämä kaikki on vasta hyvin alkutekijöissään EU:ssa eikä yksittäinen kirjelmä tai mielipidekirjoitus asiasta vielä mitään ratkaise, lopputulos on monen mutkan takana — Saksan vaalienkin nyt ensi alkuun ja siitä eteenpäin. Eli katson perustelluksi, että Suomi tätä vaikuttamistyötä tekee.
Sitten haluan kuvata tätä pankkisektorin merkitystä Suomelle vielä toistaen sen huomion vuoden 2019 arviosta, että pankkisektorin koko Suomessa on suhteessa bkt:hen erittäin suuri, sillä tavalla, että ainoastaan Ranskassa pankkisektorin suhteellinen koko on suurempi kuin Suomessa. Eli tällä kaikella, mistä nämä hallituksen esitykset kertovat, on merkitystä myös Suomen kannalta — siitä huolimatta, että jaan täysin esimerkiksi edustaja Kulmunin arvion siitä, että suomalaiset pankit on aikanaan kyllä laitettu kuntoon. Eli meillä pankkisektori on kuitenkin verrattain suuri.
Täällä tuli paljon monenkirjaviakin väitteitä joissain puheenvuoroissa, ehkä vähän tätä asiaa nyt laajentaen, ja aivan pari niistä ehdin tämän ajan puitteissa korjaamaan.
Ensinnäkin yhteisvastuu syventävistä järjestelyistä: Suomen vastuut eivät näiden muutosten myötä kasva, Suomen pääomaosuuteen ei tehdä muutoksia. Päinvastoin muutoksella pyritään varmistamaan, ettei EVM voisi jälleenrahoittaa kestämätöntä velkataakkaa ja että mahdollisen pankkituen maksaminen takaisin olisi tulevaisuudessa koko pankkisektorin vastuulla eikä yksittäisen pankin, kuten aiemmin.
Toisekseen, kuten täällä keskustelussa on todettu, muistutan vielä siitä, että tästä varautumisjärjestelmän kehittämisestä on sovittu jo vuonna 2013, ja silloin sitouduttiin vuoteen 23. Nyt on kysymys kahden vuoden aikaistamisesta. Ja niin kuin edustaja Vanhanen täällä hyvin perusteli, se osuu nyt myöskin ajankohdaltaan vaiheeseen, jossa katsottiin tämä hyväksyminen mahdolliseksi.
Täällä esitettiin myös arvio siitä, että järjestely vesittäisi pankkiunionin perusajatusta itsestään ja lisäisi pankkien ja valtion kohtalonyhteyttä. Minä ajattelen, että jos näin ajattelee, niin tämän perusajatusta ei silloin ole ihan täysin hahmottanut, koska ei kriisinratkaisurahastolla eikä sen varautumisjärjestelyllä muuteta tätä perusajatusta pankkiunionista ja sen kriisin ratkaisusta, sitä, että kaatuvista pankeista aiheutuvat kustannukset ovat finanssialan eli pankkien [Puhemies koputtaa] itsensä eikä veronmaksajien, siis valtion, harteilla. Ensin on pankin omistajien ja sijoittajien vastuu, ja jos se ei riitä, käytetään rahastoa, ja jos se ei riitä, voidaan turvata [Puhemies koputtaa] EVM:ään perälautana, ja tämän mahdollisuuden olemassaolo ehkäisee talletuspakoa ja siten vahvistaa vakautta.