7
Säännöskohtaiset perustelut
7.1
Rikoslaki
2 c lukuVankeudesta, yhdistelmärangaistuksesta ja varmuusvankeudesta
Luvun otsikkoon lisättäisiin maininta varmuusvankeudesta.
4 §.Vankeusrangaistusten yhteenlaskeminen. Pykälän 2 momenttiin lisättäisiin maininta siitä, että elinkautinen vankeusrangaistus käsittää muiden rangaistusten lisäksi varmuusvankeuden, johon tuomittu on määrätty ennen elinkautiseen vankeuteen tuomitsemista. Tämä tarkoittaisi sitä, että jos varmuusvankeuteen määrätty saisi uuden, elinkautiseen vankeuteen johtavan tuomion, alkaisi hän suorittaa tuomion antamisen jälkeen elinkautista vankeutta ja esimerkiksi hänen vapauttamiseensa sovellettaisiin sen jälkeen elinkautisvankien vapauttamista koskevia säännöksiä.
Pykälään lisättäisiin uusi 3 momentti, jonka mukaan varmuusvankeus käsittää ne vankeusrangaistukset, yhdistelmärangaistukset, sakon muuntorangaistukset ja arestirangaistukset, jotka pannaan täytäntöön samalla kertaa varmuusvankeuden kanssa. Varmuusvankeutta koskevassa 11 a §:ssä säädettäisiin samalla siitä, että mainitut rangaistukset voidaan kuitenkin ottaa huomioon määrättäessä varmuusvankeuteen määrätyn ehdonalaisen vapauden ajankohtaa.
10 §.Ehdonalainen vapauttaminen elinkautisesta vankeudesta. Pykälän 2 momenttia selkeytettäisiin ensinnäkin siten, että siinä mainittavat vapauttamisharkinnassa huomioitavat seikat olisivat luettelomuodossa. Luettelon johdantokappaleessa puolestaan selkeytettäisiin sitä, että vapauttamisharkinnassa on korkeimman oikeudenkin linjaamalla tavalla (KKO 2019:89, kohta 9) lähtökohtaisesti kyse siitä, onko elinkautisvangin katsottava suorittaneen vankilassa riittävästi rangaistusta niistä rikoksista, joista elinkautinen vankeus on tuomittu sekä joista tuomitut vankeusrangaistukset elinkautinen vankeusrangaistus käsittää tai jotka on suoritettu vankilassaoloaikana. Suoritetun elinkautisen vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon kesto tulee siten huomioitavaksi vapauttamisharkinnassa keskeisenä tekijänä. Täytäntöönpanon kestoa arvioidaan suhteessa elinkautiseen vankeuteen johtaneen rikoksen tai rikosten laatuun sekä muihin harkinnassa huomioon otettaviin rangaistuksiin. Tältä osin säännökseen tehtävällä muutoksella ei olisi tarkoitus muuttaa vallitsevaa oikeustilaa.
Momentin kohdissa 1–5 ja 7 olisi kyse seikoista, jotka on mainittu voimassa olevassa säännöksessä. Edellä mainittujen harkintaperusteiden lisäksi vapauttamisharkinnassa huomioidaan jo nykyisin käytännössä väkivaltariskiarvio, joka elinkautisvangista tehdään ennen hovioikeuden vapauttamisharkintaa. Tämä ei kuitenkaan ilmene voimassa olevasta säännöksestä. Väkivaltariskiarviointi tehdään Vankiterveydenhuollon yksikön Psykiatrisessa vankisairaalassa. Väkivaltariskiarvio on liitettävä osaksi Rikosseuraamuslaitoksen Helsingin hovioikeudelle antamaa lausuntoa. Asiasta on säädetty elinkautisvankien vapauttamismenettelystä annetun lain 1 §:n 2 momentissa. Koska väkivaltariskiarvio on tosiasiallisesti yksi harkinnassa huomioon otettavista seikoista, on perusteltua säätää sen huomioon ottamisesta myös rikoslaissa. Tämän vuoksi momentin 6 kohdassa mainittaisiin yhtenä huomioon otettavana seikkana tuomitusta mahdollisesti tehty uusimisriskiä koskeva arvio. Tältäkin osin lisäys olisi luonteeltaan lainsäädäntöä selkeyttävä, eikä sen tarkoituksena olisi muuttaa voimassa olevaa oikeustilaa.
Riskiarviota koskevassa 6 kohdassa sanalla ”mahdollisesta” viitattaisiin siihen, että kaikissa tilanteissa ei olisi välttämätöntä, että riskiarvio on käytettävissä vapauttamisharkintaa tehtäessä. Riskiarviota koskevan pyynnön tekemisestä säädettäisiin esityksen mukaan nykyistä tarkemmin ja osin voimassa olevasta sääntelystä poikkeavasti elinkautisvankien vapauttamismenettelystä annetussa laissa. Esityksessä ehdotettavalla tavalla riskiarvio voitaisiin jättää hankkimatta esimerkiksi silloin, jos vapauttamista haettaisiin heti 1 momentissa säädetyn aikaisimman vapauttamisajankohdan tullessa täyteen ja hovioikeus pitäisi selvänä, ettei vapauttaminen yksistään elinkautiseen vankeuteen johtaneen rikoksen laadun ja vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon keston takia ole vielä perusteltua. Tällaisissa tilanteissa vapauttamisharkinnassa painottuu ennen kaikkea suoritettu vankeusaika suhteessa tuomittuun tekoon tai tekoihin, eikä väkivaltariskiarviolle jää harkinnassa varsinaista painoarvoa. Elinkautinen vankeusrangaistus voi jatkua kymmeniäkin vuosia erityisesti silloin, jos tekoja on useita. Ääriesimerkkinä voidaan mainita vakava terroriteko, jossa henkirikoksen uhreja olisi lukuisia ja elinkautisen vankeuden kesto voisi yksistään tämän vuoksi muodostua erittäin pitkäksi. Riskiarvion hankkimisesta säädettäisiin tarkemmin elinkautisvankien vapauttamismenettelystä annetussa laissa. Päätöksen riskiarvion hankkimisesta tekisi Helsingin hovioikeus. Vankia ei kuitenkaan voitaisi vapauttaa ilman uusimisriskin arviointia.
Momentin 7 kohdassa, joka koskee vangin sitoutumista noudattamaan valvotusta koevapaudesta annetussa laissa tarkoitettua lääkehoitoa ja siihen mahdollisesti liitettyä muuta hoitoa ja tukea koskevia ehtoja, tehtäisiin kielellinen muutos. ”Vanki”-sana muutettaisiin muotoon ”tuomittu”, jota on jo voimassa olevassa säännöksessä käytetty muiden harkinnassa huomioitavien seikkojen kohdalla. Lisäksi muotoilua muutettaisiin siten, että kohdassa mainittaisiin tuomitun mahdollinen sitoutuminen lääkehoitoon. Tällainen muotoilu olisi perusteltu, sillä kohdassa viitattu lainsäädäntö koskee ainoastaan seksuaalirikoksesta tuomittuja vankeja ja siinä tarkoitettu hoito tulee elinkautisvankien kohdalla kyseeseen vain harvoin. Ehdotus ei tältäkään osin merkitsisi muutosta voimassa olevaan lainsäädäntöön tai vapauttamisharkintakäytäntöön.
Pykälään lisättäisiin uusi 3 momentti, jolloin voimassa olevan säännöksen 3 ja 4 momentti siirtyisivät 4 ja 5 momentiksi. Uuden 3 momentin mukaan vankia ei voitaisi päästää ehdonalaiseen vapauteen, jos 2 momentin 1–7 kohdassa mainittujen seikkojen perusteella on olemassa ilmeinen vaara, että elinkautiseen vankeuteen tuomittu vapauduttuaan syyllistyy uuteen vakavaan henkeä, terveyttä tai vapautta loukkaavaan rikokseen. Sanamuodoltaan ja myös asiallisesti säännös vastaisi pitkälti ehdotettua varmuusvankeuteen määräämistä koskevaa säännöstä. Varmuusvankeuden käyttöönoton myötä yhdenmukainen sääntely olisi tältä osin perusteltua, sillä vapaudenmenetyksen jatkamisen tulisi olla myös elinkautisvankien kohdalla mahdollinen sillä perusteella, että riski uuteen vakavaan rikokseen on ilmeinen, riippumatta siitä, kuinka pitkään vanki on ollut vapautensa menettäneenä ja millaisista teoista vanki on elinkautiseen vankeuteen alun perin tuomittu.
Mainitussa 3 momentin mukaisessa harkinnassa olisi kysymys kokonaisharkinnasta, jossa huomioitaisiin kaikki 2 momentissa mainitut seikat. Esimerkiksi 2 momentin 6 kohdassa mainitussa väkivaltariskiarviossa todettu korkea uusimisriski ei itsessään vielä tarkoittaisi sitä, että vankia ei voida vapauttaa. Elinkautisvangin vapauttamishakemuksen hylkääminen 3 momentin perusteella tarkoittaisi sitä, että vapaudenmenetys saisi rikoksesta johtuvan seuraamuksen lisäksi nykyistä selkeämmin turvaamistoimenpiteen luonteen. Tästä syystä momentissa edellytettäisiin uusimisriskin ilmeisyyttä sekä riskin kohdistumista nimenomaan vakavan rikoksen tekemiseen. Jos vapauttamiselle katsotaan olevan 3 momentissa mainittu este, ei merkitystä olisi sillä, kuinka pitkään vanki on suorittanut vankeusrangaistustaan.
Jos vapauttamisharkinnassa ei katsottaisi olevan käsillä 3 momentissa tarkoitettua ilmeistä vaaraa uuden vakavan rikoksen uusimisesta, tulisi elinkautisvangin vapauttaminen harkittavaksi nykyistä käytäntöä vastaavasti 2 momentissa mainittujen seikkojen kokonaisharkinnalla.
11 §.Yhdistelmärangaistus. Pykälään tehtäisiin eräitä, ennen kaikkea varmuusvankeuden käyttöönotosta johtuvia muutoksia, sillä uuden 11 a §:n mukaan varmuusvankeuteen määrääminen edellyttäisi, että rikoksentekijä on sitä ennen tuomittu yhdistelmärangaistukseen. Pykälän rakenne vastaisi pääpiirteissään voimassa olevaa 11 §:ää.
Pykälän 1 momentissa todettaisiin ensinnäkin voimassa olevasta säännöksestä poiketen, että yhdistelmärangaistus koostuu vähintään rangaistuksen määräämisestä säädettyjen säännösten mukaan mitattavasta vankeudesta ja sitä välittömästi seuraavasta valvonta-ajasta. Säännökseen lisättävällä sanalla ”vähintään” tarkoitettaisiin sitä, että yhdistelmärangaistuksen vankeusaika voisi jatkua tuomiossa mitattua rangaistusta pidempään tilanteessa, jossa varmuusvankeuteen määräämistä on haettu ja jossa määräämistä koskeva asia on kyseisenä ajankohtana vielä tuomioistuimessa vireillä. Yhdistelmärangaistuksen vankeusaika voisi siis jatkua voimassa olevasta lainsäädännöstä poiketen tuomioistuimen määräämää vankeusaikaa kauemmin, jos varmuusvankeuteen määräämistä on haettu. Tästä tilanteesta säädettäisiin tarkemmin 11 a §:ssä sekä varmuusvankeudesta annettavassa laissa. Lähtökohtana mainitussa sääntelyssä olisi kuitenkin, että varmuusvankeuteen määräämistä koskeva päätös ehdittäisiin tehdä ennen kuin yhdistelmärangaistuksesta tuomittu vankeusaika päättyisi tai ainakin, ettei tuomittu vankeusaika pidentyisi hakemuksen vuoksi kohtuuttoman paljon.
Pykälän 1 momentissa säädettäisiin lisäksi siitä, että yhdistelmärangaistuksen tuomittu vapautuu voimassa olevan sääntelyn tavoin valvonta-ajalle tuomioistuimen mittaaman vankeusajan jälkeen, jos varmuusvankeuteen määräämistä ei olisi haettu. Muutoksena voimassa olevaan, momentissa säädettäisiin siitä, että valvonta-ajan pituus olisi vuosi, jollei hovioikeus ole varmuusvankeudesta annetun lain 7 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla määrännyt valvonta-ajan pituudesta toisin. Voimassa olevan sääntelyn mukaan valvonta-aika on aina vuosi. Muutoksen tarkoituksena olisi mahdollistaa se, että jos tuomittu on ollut vapautensa menettäneenä alkuperäistä tuomiota merkittävästi pidempään varmuusvankeuteen määräämistä koskevasta hakemuksesta aiheutuneen menettelyn vuoksi, voitaisiin yli mennyt vapaudenmenetysaika huomioida lyhentämällä valvonta-aikaa, jos tuomittua ei lopulta määrätäkään varmuusvankeuteen. Valvonta-ajan olisi kuitenkin aina oltava vähintään kuusi kuukautta. Tällä varmistettaisiin yhdistelmärangaistukseen tuomitun riittävän pitkä asteittainen ja valvottu vapautuminen, mikä on valvonta-ajan tarkoituksena.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin voimassa olevan sääntelyn tavoin yhdistelmärangaistuksen tuomitsemisen edellytyksistä. Yhdistelmärangaistuksen tuomitsemisen edellytykset jakautuvat syyksi luettavan rikoksen vakavuuteen ja rikosnimikkeeseen (1 kohta), rikoksentekijän rikoshistoriaan (2 kohta) ja rikoksentekijän vaarallisuuden arviointiin (3 kohta).
Momentin 1 kohdassa edellytetään, että rikoksentekijä tuomitaan määräaikaiseen, vähintään kolmen vuoden pituiseen vankeusrangaistukseen kohdassa mainitusta rikoksesta. Kielellisen selkeyden vuoksi olisi perusteltua muuttaa kohdan muotoilua suhteessa voimassa olevaan sääntelyyn siten, että siinä sanottaisiin ”olisi tuomittava” eikä ”tuomitaan”. Sana ”tuomitaan” viittaa siihen, että tuomion kohteena olisi ainoastaan kohdassa mainittu rikos. Yhdistelmärangaistusta koskevan tuomion kohteena voi kuitenkin olla useita rikoksia, ja tässä tilanteessa tuomioistuimen on arvioitava, olisiko syytetty tuomittava yksittäisestä säännöksen 1 kohdassa mainitusta rikoksesta vähintään kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Ehdotettu muotoilu ”olisi tuomittava” kuvastaisi paremmin tätä arviointia, joka tuomioistuimen on tehtävä ennen yhdistelmärangaistuksen määräämistä.
Rikoksentekijän rikoshistoriaa koskevaan momentin 2 kohtaan tehtäisiin varmuusvankeuden käyttöönoton vuoksi kaksi muutosta. Koska esitettävien muutosten myötä myös sellainen rikoksentekijä, joka ei täytä kohdassa nyt asetettuja edellytyksiä aiemmasta rikollisuudesta, voitaisiin tuomita jatkossa yhdistelmärangaistukseen ja määrätä sen jälkeen varmuusvankeuteen, säädettäisiin 2 kohdassa selvästi tilanteesta, jossa rikoksentekijä on tuomittu aiemmin 1 kohdassa mainitusta rikoksesta ennen uuteen rikokseen syyllistymistä. Rikoksentekijä, jota ei olisi aiemmin tuomittu mainitusta rikoksesta, voitaisiin sen sijaan tuomita yhdistelmärangaistukseen 3 momentin nojalla.
Toisena muutoksena 2 kohtaan lisättäisiin yhdistelmärangaistuksen ja elinkautisen vankeuden oheen maininta vapautumisesta yhdistelmärangaistuksen jälkeen määrätystä varmuusvankeudesta. Varmuusvankeuteen määrättyjen osalta kohdassa tarkoitettu kolmen vuoden aika laskettaisiin siitä, kun varmuusvankeuteen tuomittu on vapautunut ehdonalaiseen vapauteen.
Momentin 3 kohtaan tehtäisiin kielellinen muutos. Voimassa olevan 3 kohdan mukaan yhdistelmärangaistuksen tuomitseminen edellyttää sitä, että rikoksentekijää on rikoksista ilmenevien seikkojen ja oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 37 §:n 3 momentin mukaisen selvityksen perusteella pidettävä erittäin vaarallisena toisen hengelle, terveydelle tai vapaudelle. Säännöksen muotoilua muutettaisiin siten, että rikoksentekijän vaarallisuuden sijasta puhuttaisiin rikoksentekijän arvioidusta uusimisriskistä ja hänen vaarastaan syyllistyä uuteen vakavaan rikokseen. Kohdan mukaan yhdistelmärangaistuksen tuomitsemisen edellytyksenä olisi siten 1 ja 2 kohdissa säädettyjen edellytysten lisäksi se, että rikoksesta ilmenevien seikkojen ja viitatun oikeudenkäymiskaaren säännöksen mukaisessa selvityksessä arvioidun uusimisriskin perusteella on olemassa ilmeinen vaara, että rikoksentekijä vapauduttuaan syyllistyy uuteen vakavaan henkeä, terveyttä tai vapautta loukkaavaan rikokseen. Säännöksen muuttamisella ei olisi tarkoitus alentaa tai toisaalta korottaa yhdistelmärangaistuksen tuomitsemisen edellytyksiä, vaan kyse olisi säännöksen kielellisestä täsmentämisestä ja lainsäädännössä käytetyn käsitteistön yhtenäistämisestä. Tuomioistuin tekisi edelleen harkinnan 3 kohdan edellytyksen täyttymisestä itsenäisesti, eikä olisi sidottu oikeudenkäymiskaaressa tarkoitettuun Terveyden ja hyvinvoinnin asiantuntijalausuntoon. Kohdan sanamuodon mukaisesti merkitystä uusimisriskin ilmeisyyden arvioimisessa olisi annetun asiantuntijalausunnon lisäksi rikoksesta ilmenevillä seikoilla.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 37 §:n 3 momentin mukaisella selvityksellä tarkoitetaan käytännössä väkivaltariskiarviota, jonka tarkoituksena on antaa lääketieteellistä ja psykologista tietoa tuomioistuimelle sen päätöksenteon tueksi. Riskiarvioinnissa voidaan selvittää henkilön riskiä syyllistyä varsinaisten henkeen ja terveyteen kohdistuvien rikosten lisäksi myös muun muassa riskiä syyllistyä seksuaalirikokseen. Näyttöön perustuva väkivaltariskin arviointi on prosessi, jossa tutkittavasta kerätään informaatiota parhaimpaan tieteelliseen ja ammatilliseen tietoon perustuen. Riskinarvioinnissa hyödynnetään strukturoituja ammatillisia arviointimenetelmiä, jotka sisältävät empiirisesti tunnistettuja riskitekijöitä, ja jotka huomioivat lisäksi tutkittavan yksilölliset tekijät. Käytännössä arvioinnissa pyritään tekemään henkilön riskitasosta arvio kolmiportaisella asteikolla (matala, kohtalainen, korkea) strukturoitujen ammatillisten arviointimenetelmien ohjeistuksen ja kliinisen tutkimuksen perusteella.
Nyt ehdotettava muotoilun muutos yhdistelmärangaistusta koskevan pykälän 2 momentin 3 kohtaan ei todetulla tavalla merkitsisi muutosta yhdistelmärangaistuksen tuomitsemiskynnykseen. Voimassa olevan lain mukainen muotoilu ”erittäin vaarallisena toisen…” tai nyt ehdotettava muotoilu ”ilmeinen vaara syyllistyä” eivät kumpikaan sellaisenaan asetu oikeuspsykiatrisen tai -psykologisen arvioinnin tavallisesti käytetylle kolmiportaiselle asteikolle. Riskiarvioinnissa todettu korkea riski ei siten sellaisenaan merkitse, että henkilöllä olisi ilmeinen vaara syyllistyä uuteen vakavaan rikokseen, vaan tässä arvioinnissa tuomioistuimen tulee säännöksessäkin todetulla tavalla ottaa huomioon väkivaltariskiarvion lisäksi myös rikoksesta ilmenevät seikat. Tuomioistuimen tulee omassa harkinnassaan ottaa huomioon myös väkivaltariskiarviossa esille tuodut mahdolliset arvioinnin epävarmuudet.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin sellaisen rikoksentekijän tuomitsemisesta yhdistelmärangaistukseen, joka ei täytä 2 momentin 2 kohdassa säädettyjä edellytyksiä rikoksentekijän aiemmasta rikoshistoriasta. Rikokseen ensi kertaa syyllistyvien tuomitseminen yhdistelmärangaistukseen ei ole voimassa olevan lainsäädännön mukaan mahdollista. Yhdistelmärangaistukseen ei ole myöskään voimassa olevan sääntelyn nojalla mahdollista tuomita rikoksentekijää, joka on aiemmin tuomittu mahdollisesti useistakin rikoksista, mikäli yksikään rikoksista ei ole 2 momentin 1 kohdassa mainittu rikos tai mikäli rikoksentekijän aiemmasta rikoksesta on ehtinyt kulua 2 momentin 2 kohdassa säädettyä pidempi aika. Esitetyllä muutoksella laajennettaisiin siten yhdistelmärangaistuksen soveltamisalaa ensikertalaisiin rikoksentekijöihin sekä sellaisiin rikoksentekijöihin, joilla on aiempaa rikoshistoriaa, mutta se ei täytä edellytyksiä aiemman rikoksen luonteesta tai teosta kuluneesta ajasta.
Yhdistelmärangaistuksen tuomitseminen 3 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa edellyttäisi sitä, että rikoksentekijä olisi tuomittava 2 momentin 1 kohdassa mainitusta rikoksesta vähintään kahdeksan vuoden vankeusrangaistukseen. Yhdistelmärangaistus ja varmuusvankeuden käyttöönoton myötä etenkin siihen määrääminen yhdistelmärangaistuksen jatkeena ovat ankaria seuraamuksia ja vakavien rikosten uusimisriskin arvioimiseen liittyy varsinkin ensikertalaisten kohdalla epävarmuutta. Näistä syistä yhdistelmärangaistuksen tuomitseminen yksittäisestä vakavasta rikoksesta olisi 3 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa varattu vain äärimmäisen törkeisiin ja vakaviin tapauksiin. Syyksi luetun rikoksen tulisi olla lajissaankin erityisen vakava. Siten esimerkiksi tavanomaisena pidettävään tappoon syyllistyminen ei lähtökohtaisesti sellaisenaan olisi riittävä peruste yhdistelmärangaistuksen tuomitsemiselle, vaikka taposta tuomitaankin rangaistusasteikkonsa mukaan aina vähintään kahdeksan vuoden vankeuteen, jollei käsillä ole rikoslain 6 luvun 8 §:n mukaisia perusteita rangaistusasteikon lieventämiselle.
Pykälän 3 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa yhdistelmärangaistuksen tuomitseminen edellyttäisi lisäksi 2 momentin tavoin, että rikoksesta ilmenevien seikkojen ja oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 37 §:n 3 momentin mukaisessa selvityksessä arvioidun korkean uusimisriskin perusteella on olemassa ilmeinen vaara, että rikoksentekijä vapauduttuaan syyllistyy uuteen vakavaan henkeä, terveyttä tai vapautta loukkaavaan rikokseen.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin tilanteista, joissa syyksi luetaan samalla kertaa useita rikoksia. Momentti vastaisi asiallisesti voimassa olevaa 3 momenttia. Voimassa olevan säännöksen ensimmäisen virkkeen mukaan, jos kahdesta tai useammasta rikoksesta tuomitaan muu kuin elinkautinen vankeusrangaistus ja ainakin yksi rikoksista on 2 momentin 1 kohdassa mainittu rikos, josta rikoksentekijä olisi tuomioistuimen harkinnan mukaan tuomittava yhdistelmärangaistukseen, rikoksista tuomitaan yhdistelmärangaistus. Säännöksen sanamuodon perusteella on jossain määrin tulkinnanvaraista, tuleeko yhteisen rangaistuksen pelkästään sisältää vähintään yksi 2 momentin 1 kohdassa mainittu rikos, vai edellytetäänkö myös, että kyseisestä rikoksesta yksin arvioituna seuraisi tuomioistuimen harkinnan mukaan vähintään kolmen vuoden vankeusrangaistus. Ennen yhdistelmärangaistusta koskevan sääntelyn voimaantuloa koko rangaistuksen suorittamista koskeneessa rikoslain 2 c luvun 11 §:n 2 momentissa (780/2005) todettiin vastaavana edellytyksenä, että ”ainakin yksi rikoksista on -- mainittu rikos ja että siitä rikoksesta erikseen tuomittaessa seuraisi määräaikainen, vähintään kolmen vuoden pituinen vankeusrangaistus”. Mitä ilmeisimmin tätä ei ole tarkoitettu muutettavan yhdistelmärangaistuksesta säädettäessä, vaikka sanamuoto onkin muutettu tulkinnanvaraisemmaksi. Momentin ensimmäisen virkkeen sanamuotoa ehdotetaan tästä syystä selvennettäväksi aiempaa sanamuotoa ajatuksellisesti vastaavaksi.
Edellä todetulla tavalla voimassa olevan momentin ensimmäisessä virkkeessä on muotoilu ” jos kahdesta tai useammasta rikoksesta tuomitaan muu kuin elinkautinen vankeusrangaistus”. Koska rikoslain 2 c luvun 4 §:n 2 momentin mukaan elinkautinen vankeus käsittää myös yhdistelmärangaistuksen, on selvää, ettei yhdistelmärangaistukseen tuomitseminen tule kyseeseen silloin, jos teoista tulisi tuomittavaksi elinkautinen vankeusrangaistus. Tästä syystä ehdotetussa muotoilussa ei enää tehtäisi vastaavaa rajausta. Tarkoituksena ei kuitenkaan olisi muuttaa säännöksen sisältöä tältä osin, vaan kyse olisi säännöksen kielellisestä yksinkertaistamisesta.
Momentin toisessa virkkeessä säädettäisiin yhteisen rangaistuksen määräämisestä 3 momentin mukaisissa tilanteissa, eli silloin, kun rikoksentekijä ei täytä 2 momentin 2 kohdassa säädettyä edellytystä aiemmasta rikollisuudesta. Tällaisissa tilanteissa yhteistä rangaistusta määrättäessä ainakin yhdestä rikoksesta tulisi tuomita erikseen arvioituna vähintään kolmen vuoden vankeusrangaistus ja yhteisen rangaistuksen olisi oltava pituudeltaan vähintään kahdeksan vuotta, jotta yhdistelmärangaistus voitaisiin tuomita. Yhteisen rangaistuksen pituutta koskevalla kahdeksan vuoden edellytyksellä voitaisiin osaltaan turvata sitä, että yhdistelmärangaistuksen tuomitseminen olisi mahdollista 3 momentin mukaisissa tilanteissa vain riittävän vakavien rikoskokonaisuuksien kohdalla. Koska 3 momentissa ehdotetaan, että yksittäisestä rikoksesta tuomittaessa rangaistuksen pituus tulisi olla vastaavalla tavalla vähintään kahdeksan vuotta, voidaan yhteisen rangaistuksen määräämisen tilanteessa katsoa yhdistelmärangaistuksen tuomitsemisen kynnyksen olevan matalampi kuin jos kyseessä on yksittäinen rikos. Tätä voidaan pitää perusteltuna, sillä yhteisen rangaistuksen määräämisessä saattaisi muutoin tulla vastaan tilanne, jossa rikoksentekijä olisi syyllistynyt useaan 2 momentin 1 kohdassa mainittuun törkeään rikokseen ilman, että rangaistus yhdestäkään niistä erikseen arvioituna yltäisi kahdeksaan vuoteen. Tekokokonaisuus saattaisi kuitenkin osoittaa ilmeistä vaaraa siitä, että rikoksentekijä vapauduttuaan syyllistyy uuteen vakavaan henkeä, terveyttä tai vapautta loukkaavaan rikokseen. Tällaisessa tilanteessa ei vaikuttaisi johdonmukaiselta, jos mahdollisuus yhdistelmärangaistuksen tuomitsemiselle estyisi kategorisesti.
Momentin viimeiseen virkkeen mukaan momentissa tarkoitetuissa tilanteissa valvonta-ajan pituuteen sovellettaisiin, mitä siitä 1 momentissa säädetään. Vastaavalla tavalla säädettäisiin 5 momentissa, joka koskee tilannetta, jossa täytäntöönpantavana on samaan aikaan useampi yhdistelmärangaistus. Näissä molemmissa tilanteissa valvonta-aika olisi siis vuosi, ellei tuomioistuin olisi siitä 11 a §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla toisin määrännyt. Sääntely vastaisi näiltä osin voimassa olevaa sääntelyä.
Voimassa oleva pykälän 6 momentissa oleva sääntely siirrettäisiin sellaisenaan yhdistelmärangaistuksen täytäntöönpanosta annettuun lakiin.
11 a §.Varmuusvankeus. Rikoslain 2 c lukuun lisättäisiin uusi pykälä varmuusvankeudesta. Pykälän 1 momentin mukaan yhdistelmärangaistuksen tuomittu voitaisiin määrätä varmuusvankeuteen, jos olisi edelleen olemassa ilmeinen vaara, että tuomittu vapauduttuaan syyllistyy uuteen vakavaan henkeä, terveyttä tai vapautta loukkaavaan rikokseen, ja vankeusajan jatkamista olisi pidettävä välttämättömänä muiden hengen, terveyden tai vapauden suojelemiseksi.
Varmuusvankeuden määräämisestä päättäisi Helsingin hovioikeus syyttäjän hakemuksesta. Syyttäjä päättäisi hakemuksen tekemisestä Rikosseuraamuslaitoksen antaman selvityksen perusteella. Tästä säädettäisiin tarkemmin varmuusvankeudesta annettavassa laissa. Mainitussa laissa säädettäisiin myös siitä, että hovioikeuden päätöksestä voitaisiin hakea muutosta korkeimmasta oikeudesta, jos korkein oikeus myöntää valitusluvan.
Pykälän 1 momentin 1–4 kohdassa säädettäisiin varmuusvankeuteen määräämisen harkinnassa huomioon otettavista seikoista. Nämä vastaisivat osin elinkautisvankien vapauttamisharkinnassa huomioon otettavia seikkoja. Momentin 1 kohta koskisi tuomitusta tehtävää riskiarviota. Tuomitusta tehtäisiin varmuusvankeutta koskevan hakemuksen käsittelyn yhteydessä uusimisriskiarvio, joka on edellytyksenä myös yhdistelmärangaistusta tuomittaessa, ja arviolla olisi osaltaan vaikutusta tuomioistuimen harkintaan.
Momentin 2 kohdan mukaan yksi harkinnassa huomioitavista seikoista olisi tuomitun aiempi rikollisuus. Tällä viitattaisiin sekä niihin rikoksiin, joihin vanki on syyllistynyt ennen yhdistelmärangaistuksen täytäntöönpanon aloittamista, mutta myös mahdollisiin rikoksiin, joihin tuomittu on syyllistynyt vankeusaikana. Harkinnassa voitaisiin huomioida lainvoimaiseen tuomioon johtaneiden rikosten lisäksi myös teot, joiden osalta henkilö on todettu syyntakeettomaksi tai joiden osalta rikosprosessi on edelleen kesken. Lisäksi voitaisiin huomioida ennen rikosvastuuikärajan tehdyt rikokset, joista on olemassa tieto poliisin esitutkinta-aineistossa.
Momentin 3 kohdan mukaan harkinnassa olisi kiinnitettävä huomiota myös rikoslain 2 c luvun 9 §:n 2 momentissa tarkoitettuihin seikkoihin. Kyseinen säännös koskee ehdonalaisen vapauttamisen lykkäämistä tilanteessa, jossa vangin käyttäytymisen tai hänen esittämiensä uhkausten johdosta on olemassa ilmeinen vaara, että vanki vapauduttuaan syyllistyy henkeä, terveyttä tai vapautta törkeästi loukkaavaan rikokseen ja vapauttamisen lykkääminen on tarpeen rikoksen estämiseksi. Tältä osin ilmeisen vaaran arvioiminen perustuisi 9 §:n 2 momentin tarkoittamalla tavalla konkreettisiin uhkauksiin tai vangin käyttäytymiseen.
Momentin 4 kohdassa säädettäisiin rangaistusajan suunnitelman toteutumisen ja vankila-aikaisen käyttäytymisen huomioimisesta. Momentin 2–4 kohdan mukaiset seikat tulevat huomioiduksi myös tehtäessä 1 kohdassa tarkoitettua riskiarviota. Mainituista seikoista on perusteltua kuitenkin säätää erikseen, sillä varmuusvankeuteen määräämisen harkinta olisi tuomioistuimen kokonaisharkintaa, joissa itsenäistä merkitystä voitaisiin antaa kaikille luettelossa säädetyille seikoille. Kuten on säädetty yhdistelmärangaistuksen tuomitsemisen osalta, ei tuomioistuin olisi varmuusvankeuteen määräämistä harkitessaankaan sidottu riskiarvioon, vaan tekisi ratkaisun varmuusvankeuteen määräämisestä itsenäisesti.
Pykälän 2 momentin mukaan hakemuksen tekemiseen noudatettaisiin mitä laissa varmuusvankeudesta säädetään. Mainitun lain mukaan hakemus tulisi lähtökohtaisesti tehtäväksi aikaisintaan vuosi ja kuusi kuukautta ja viimeistään yhdeksää kuukautta ennen yhdistelmärangaistuksen valvonta-ajan alkamista. Ajankohta määrittyisi siis tuomioistuimen mittaaman rangaistuksen pituuden perusteella ja lähtökohtaisesti tavoitteena olisi se, että päätös varmuusvankeuteen määräämisestä tai sitä koskevan hakemuksen hylkäämisestä olisi tehty ennen tuomitun vankeusajan täyttymistä. Koska perusteet varmuusvankeutta koskevan hakemuksen tekemiselle voisivat kuitenkin poikkeuksellisesti ilmetä vain vähän ennen yhdistelmärangaistuksen vankeusajan päättymistä, olisi syyttäjällä mahdollisuus laissa säädetyin edellytyksin hakea varmuusvankeuden määräämistä myös edellä mainittua ajankohtaa myöhemmin. Tällainen tilanne voisi olla kyseessä silloin, jos vanki on syyllistynyt uuteen henkeen, terveyteen tai vapauteen kohdistuvaan rikokseen hieman ennen vankeusajan päättymistä tai esittänyt uhkauksen tällaisen rikoksen tekemisestä. Kaikissa tilanteissa hakemus olisi kuitenkin tehtävä ennen kuin yhdistelmärangaistuksen vankeusaika päättyy. Tuomittu voisi näin ollen poikkeustilanteissa suorittaa yhdistelmärangaistusta vankilassa vielä sen jälkeen, kun tuomioistuimen mittaama vankeusrangaistus olisi tullut täyteen, jos varmuusvankeuden määräämistä koskevan asian käsittely olisi tuolloin kesken joko hovioikeudessa tai muutoksenhakuasteessa. Kyseinen tilanne on otettu huomioon myös ehdotetussa yhdistelmärangaistusta koskevan 11 §:n 1 momentin muotoilussa.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin siitä, että Helsingin hovioikeuden tulisi määrätä päätöksessään tuomitun vapautumisesta yhdistelmärangaistuksen valvonta-ajalle, jos hakemus varmuusvankeuteen määräämisestä hylätään. Asiasta säädettäisiin tarkemmin varmuusvankeudesta annettavassa laissa. Hovioikeudesta säädetty koskisi vastaavasti korkeinta oikeutta, jos se muutoksenhakuasteena päättäisi, ettei tuomittua määrätä varmuusvankeuteen.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin varmuusvankeuden jatkamisen edellytysten arvioimisesta. Menettelystä säädettäisiin tarkemmin varmuusvankeudesta annettavassa laissa. Asia voisi tulla vireille Helsingin hovioikeudessa joko varmuusvankeuteen määrätyn tai Rikosseuraamuslaitoksen hakemuksesta. Varmuusvankeuden jatkamisen edellytyksiä harkittaisiin samojen seikkojen nojalla, kuin mitä olisi 1 momentissa säädetty varmuusvankeuteen määräämisen osalta. Tuomioistuin siis käytännössä arvioisi, ovatko varmuusvankeuden määräämisen edellytykset edelleen käsillä. Jos varmuusvankeuden edellytyksiä ei enää olisi, olisi varmuusvankeuteen määrätty päästettävä ehdonalaiseen vapauteen. Varmuusvankeudesta annettavassa laissa säädettäisiin siitä, että vapauttavaa päätöstä ei voitaisi tehdä ilman uuden riskiarvion tekemistä. Vaikka varmuusvankeus ei turvaamistoimiluonteisena seuraamuksena suoraan rinnastuisikaan ehdottomaan vankeuteen rangaistuksena, sovellettaisiin siitä vapauttamiseen ehdonalaista vapauttamista koskevaa sääntelyä jaksossa 2.4.2.5 perustelluista syistä.
Vapauttamispäivää määrättäessä tulisi huomioida muut rangaistukset, jotka varmuusvankeus rikoslain 2 c luvun 4 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla käsittää, sekä varmuusvankeutta edeltäneen yhdistelmärangaistuksen vankeusajan mahdollisesti jäljellä oleva osa. Sääntely koskisi tilanteita, joissa varmuusvankeuteen määrätty olisi vapautumassa aiemmin kuin silloin, jos hän olisi suorittanut yhdistelmärangaistusta tai mahdollisia muita rangaistuksia ilman varmuusvankeuteen määräämistä. Vaikka edellytyksiä varmuusvankeuden jatkamiselle ei enää olisi, voisi tuomioistuin määrätä vapautumispäivän pidemmälle päätöksenteosta siten, että esimerkiksi mahdollinen muu vankeusaikana tai ennen sitä saatu vapaudenmenetyksen sisältävä rangaistus tulisi riittävässä määrin suoritetuksi. Lähinnä tällainen tilanne voisi tulla käsille silloin, kun muu rangaistus olisi tuomittu sellaisesta teosta, joka ei ilmentäisi vaaraa siitä, että varmuusvankeuteen määrätty vapauduttuaan syyllistyy uuteen vakavaan henkeä, terveyttä tai vapautta loukkaavaan rikokseen. Yhdistelmärangaistuksen jäljellä oleva osa huomioitaisiin myös vapauttamispäivää määrättäessä. Yhdistelmärangaistuksen vankeusaika kuluisi varmuusvankeuden aikana ja tästä säädettäisiin tarkemmin varmuusvankeudesta annettavan lain 7 §:ssä. Tältä osin tavoitteena on varmistaa, että tuomitun yhdistelmärangaistuksen vankeusaika tulee kokonaisuudessaan suoritettua myös niissä tilanteissa, joissa tuomittu poikkeuksellisesti olisi vapautumassa varmuusvankeudesta ennen kuin yhdistelmärangaistuksen vankeusaika olisi muutoin tullut täyteen. Tällaisten tilanteiden voidaan kuitenkin olettaa olevan erittäin harvinaisia ottaen huomioon, että varmuusvankeuden määrääminen tapahtuisi aina vasta yhdistelmärangaistuksen lopulla.
Momentin viimeisen virkkeen mukaan ehdonalaiseen vapauttamiseen sovellettaisiin, mitä elinkautisvankien osalta rikoslain 2 c luvun 10 §:ssä säädetään. Tältä osin viitatun pykälän voimassa olevassa 3 momentissa (jatkossa 4 momentissa) säädetään, että ennen kuin elinkautiseen vankeuteen tuomittu päästetään ehdonalaiseen vapauteen, hänet voidaan sijoittaa valvottuun koevapauteen. Jos Rikosseuraamuslaitos katsoo, että ennen ehdonalaista vapauttamista ilmi tulleen rikoksen tai valvotusta koevapaudesta annetun lain 23 §:n 1 momentissa tarkoitetun suostumuksen peruuttamisen tai mainitun lain 26 §:n 1 momentissa tarkoitetun koevapauden peruuttamisen vuoksi ehdonalaista vapauttamista on harkittava uudelleen, sen on saatettava asia Helsingin hovioikeuden uudelleen käsiteltäväksi. Samoin on meneteltävä valvotusta koevapaudesta annetun lain 28 §:ssä ja vankeuslain 3 luvun 7 §:ssä tarkoitetuissa rangaistusajaksi lukemista koskevissa asioissa. Varmuusvankeuteen määrätty voitaisiin siis vastaavalla tavalla määrätä valvottuun koevapauteen ennen ehdonalaista vapauttamista ja päätös ehdonalaisesta vapauttamisesta voitaisiin viedä Helsingin hovioikeuden uudelleen käsiteltäväksi esimerkiksi, jos varmuusvankeuteen määrätty on syyllistynyt uuteen rikokseen tai Rikosseuraamuslaitos on peruuttanut valvotun koevapauden sille asetettujen ehtojen rikkomisen vuoksi.
Valvottu koevapaus merkitsee, että vanki voidaan sijoittaa vankilan ulkopuolelle teknisin välinein ja muulla tavoin valvottuun koevapauteen aikaisintaan kuusi kuukautta ennen ehdonalaista vapauttamista (rikoslain 2 c luvun 8 §). Käytännössä Helsingin hovioikeus ottaa vapauttamispäätöksessään kantaa siihen, onko ehdonalaiseen vapauteen päästettävä vanki määrättävä ennen ehdonalaista vapauttamista valvottuun koevapauteen. Hovioikeus ei kuitenkaan päätä valvottuun koevapauteen sijoittamisesta, mutta ottaa kantaa siihen, onko valvottua koevapautta pidettävä perusteltuna ja ottaa sen järjestämiseen kuluvan ajan huomioon määrätessään päivän, jona vanki päästetään ehdonalaiseen vapauteen. Varsinaisen päätöksen vangin päästämisestä valvottuun koevapauteen tekee tämän jälkeen Rikosseuraamuslaitos. Käytännössä elinkautisvangit ovat pääsääntöisesti vapautuneet valvotun koevapauden kautta (ks. jakso 2.2.2.3). Koska valvotun koevapauden tarkoituksena on suunnitelmallisella ja asteittaisella vapauttamisella ylläpitää ja edistää vangin valmiuksia sijoittua yhteiskuntaan, olisi perusteltua, että myös varmuusvankeuteen määrätyt vapautuisivat lähtökohtaisesti ehdonalaiseen vapauteen valvotun koevapauden kautta ja vapauttamispäivässä huomioitaisiin elinkautisvankien tavoin sen järjestämiseen tarvittava aika.
12 §.Yhdistelmärangaistus koventamisperusteena. Pykälää muutettaisiin kattamaan myös tilanteet, joissa yhdistelmärangaistusta on jatkettu varmuusvankeutena. Aikaisempi yhdistelmärangaistus olisi siis rangaistuksen koventamisperuste, jos uusi rikos olisi tehty kolmen vuoden kuluessa yhdistelmärangaistuksen vankeusajan päättymisestä tai varmuusvankeudesta vapautumisesta. Vapautumisella tarkoitettaisiin ajankohtaa, jolloin varmuusvankeuteen määrätty on päässyt ehdonalaiseen vapauteen.
12 a §.Aikaisemmin tuomitun rangaistuksen vaikutus yhdistelmärangaistuksen määräämiseen. Lukuun lisättäisiin uusi 12 a §, joka mahdollistaisi yhdistelmärangaistuksen tuomitsemisen tilanteissa, joissa rikoksentekijä tuomittaisiin eri tuomioilla rikoksista, jotka olisivat voineet tulla tuomittavaksi 7 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla samalla kertaa. Lähtökohtana mainitussa rikoslain 7 luvun 1 §:ssä on, että jos rikoksentekijä on tuomittava samalla kertaa kahdesta tai useammasta rikoksesta vankeusrangaistukseen, hänet tuomitaan rikoksista yhteiseen vankeusrangaistukseen. Niissä tilanteissa, joissa rikoksista voitaisiin tuomita yhteinen vankeusrangaistus, mutta rikokset tulevat syystä tai toisesta erikseen tuomittaviksi eri tuomiolla, sovelletaan 7 luvun 6 §:ää. Säännöksen mukaan aikaisempi ehdoton vankeusrangaistus tai yhdistelmärangaistus voidaan ottaa uutta rangaistusta määrättäessä kohtuuden mukaan huomioon rangaistusta alentavana tai lieventävänä seikkana. Sääntelyn tarkoituksena on, että rikoksentekijälle rikoksista seuraava rangaistus olisi sama riippumatta siitä, tulevatko rikokset tuomittavaksi yhdellä vai useammalla tuomiolla.
Yhdistelmärangaistus voisi yhteisen rangaistuksen määräämistä koskevassa tilanteessa tulla tuomittavaksi ehdotettavan 11 §:n 4 momentin mukaisten edellytysten täyttyessä. Mainitun momentin toinen virke koskee 11 §:n 3 momentissa tarkoitettuja rikoksentekijöitä, eli ensikertalaisia sekä sellaisia rikoksentekijöitä, joilla on aiempaa rikoshistoriaa, mutta se ei täytä pykälän 2 momentin 2 kohdan edellytyksiä aiemman rikoksen luonteesta tai teosta kuluneesta ajasta. Näiden rikoksentekijöiden kohdalla yhdistelmärangaistuksen tuomitseminen yhteistä rangaistusta määrättäessä edellyttäisi, että vähintään yksi rikoksista on pykälän 2 momentin 1 kohdassa mainittu rikos ja siitä tuomittava rangaistus olisi erikseen tuomittaessa vähintään kolme vuotta, ja että yhteinen rangaistus on pituudeltaan vähintään kahdeksan vuotta vankeutta.
Ehdotettavan 12 a §:n tarkoituksena on säännellä tilanteita, joissa yhdistelmärangaistuksen tuomitsemisen edellytykset olisivat käsillä edellä mainitulla tavalla, jos rikoksista tuomittaisiin yhteinen rangaistus, mutta rikokset tulisivat syystä tai toisesta tuomittavaksi erillisillä tuomioilla. Lähtökohtana voidaan pitää, etteivät kenties sattumanvaraisten syiden rikosten tuomitsemisjärjestyksessä tai siinä, tulevatko rikokset tuomittavaksi yhdessä vai erikseen, tulisi kategorisesti estää yhdistelmärangaistuksen tuomitsemisen mahdollisuutta.
Pykälä on tarkoitettu sovellettavaksi erityisesti tilanteissa, joissa rikoksentekijä on syyllistynyt useampaan vakavaan henkeen, terveyteen tai vapauteen kohdistuvaan rikokseen, jotka yhdessä ilmentävät sitä, että on olemassa ilmeinen vaara, että rikoksentekijä vapauduttuaan syyllistyy uuteen vakavaan henkeä, terveyttä tai vapautta loukkaavaan rikokseen. Vaikka joukossa voisi olla myös muita kuin 11 §:n 2 momentin 1 kohdassa mainittuja rikoksia (nk. listarikos), tulisi rikosten kokonaisuuden olla riittävän vakava ja ilmentää jo itsessään tällaista vaaraa, jotta yhdistelmärangaistuksen tuomitsemisen harkitseminen ja syytetyn lähettäminen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 37 §:n 3 momentissa tarkoitettuun väkivaltariskiarviointiin voisi tulla kyseeseen. Säännöksen soveltamisessa tulisi lisäksi huomioida, että yhdistelmärangaistus olisi ylipäätään tarkoitettu tuomittavaksi säännöksessä tarkoitettujen rikoksentekijöiden kohdalla, eli ensikertalaisten sekä niiden, joilla on aiempaa rikoshistoriaa, mutta se ei täytä yhdistelmärangaistussäännöksen 2 momentin 2 kohdan edellytyksiä aiemman rikoksen luonteesta tai teosta kuluneesta ajasta, vain poikkeuksellisen vakavien rikosten tai rikoskokonaisuuksien kohdalla. Tältä osin yhdistelmärangaistuksen soveltamisalaa on avattu tarkemmin 11 §:n 3 ja 4 momentin säännöskohtaisissa perusteluissa. Erityistä harkintaa säännöksen soveltamisessa tulisi noudattaa etenkin silloin, jos tuomioiden välillä ehtii kulua pitkä aika, eikä rikoksentekijä ole syyllistynyt enää uusiin rikoksiin.
Pykälän 1 ja 2 momentin sääntelytilanteet poikkeaisivat toisistaan siten, että 1 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa olisi mahdollista, että aiemmin tuomittu rikos tai rikokset olisivat muita kuin yhdistelmärangaistussäännöksen 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettuja nk. listarikoksia tai että aiemmin tuomittu rangaistus olisi lyhyempi kuin kolme vuotta vankeutta. Sen sijaan 2 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa olisi mahdollista, että rikoksentekijä on aiemmalla tuomiolla tai tuomioilla tuomittu yhdistelmärangaistussäännöksen 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetusta listarikoksesta ja uusi tuomio, jolla yhdistelmärangaistus voisi tulla tuomittavaksi, sisältäisi muita kuin kyseisessä kohdassa tarkoitettuja rikoksia. Tai jos jälkimmäinen tuomio sisältäisi nk. listarikoksen, voisi siitä yksin tuomittava rangaistus olla vähemmän kuin kolme vuotta, jos jälkimmäisen tuomion yhteispituus kuitenkin olisi vähintään kolme vuotta. Edellytyksenä 2 momentin mukaisissa tilanteissa olisi kuitenkin aina, että aiempi tuomio sisältäisi vähintään yhden yhdistelmärangaistussäännöksessä mainitun rikoksen, ja kyseisestä rikoksesta tulisi erikseen tuomittavaksi vähintään kolmen vuoden vankeusrangaistus.
Pykälän soveltaminen edellyttäisi, että jälkimmäistä tuomiota annettaessa tuomioistuin määrittelisi, millainen yhteinen rangaistus olisi tullut tuomittavaksi, jos kaikki teot olisivat olleet tuomittavina samaan aikaan. Tämän hypoteettisen rangaistuksen tulisi siis olla vähintään kahdeksan vuotta, jotta yhdistelmärangaistuksen tuomitseminen olisi mahdollista. Hypoteettista rangaistusta määritettäessä noudatettaisiin tavanomaiseen tapaan 7 luvun 5 §:n säännöstä yhteisen rangaistuksen mittaamisesta.
Yhdistelmärangaistus tuomittaisiin säännöksen nojalla ainoastaan jälkimmäiseen tuomioon sisältyvistä teoista, vaikka aiempaan tuomioon sisältyvät rikokset otettaisiin huomioon yhdistelmärangaistukseen määräämisen edellytyksiä harkittaessa. Aiempi tuomio siis jäisi sellaisenaan voimaan ja se täytäntöönpantaisiin tavanomaiseen tapaan. Yhdistelmärangaistus olisi aina tämänkin pykälän nojalla tuomittaessa vähintään kolmen vuoden pituinen ja siihen sovellettaisiin muutoin, mitä 11 §:ssä säädettäisiin valvonta-ajasta ja 11 a §:ssä mahdollisesta varmuusvankeuteen määräämisestä. Yhdistelmärangaistuksen määrääminen kaikissa tilanteissa vähintään kolmen vuoden pituisena varmistaisi yhdistelmärangaistuksen tarkoituksenmukaisen täytäntöönpanon ja sen, että ehdotettu sääntely mahdollisen varmuusvankeuden määräämiseksi toimisi käytännössä tavoitellulla tavalla.
Pykälässä ei olisi tarpeen säätää rikoslain 7 luvun 6 §:n 3 momentin tavoin siitä, että tuomiossa on ilmoitettava, mikä aikaisempi tuomio tai mitkä aikaisemmat tuomiot on otettu huomioon rangaistusta tämän pykälän mukaan tuomittaessa, eikä kyseistä tietoa olisi tarpeen merkitä rikosrekisteriin. Mahdollisessa uudessa tuomioistuinkäsittelyssä syyttäjän olisi tarpeen joka tapauksessa aina selvittää syytetyn aiempien tuomioiden sisältöä yhdistelmärangaistuksen vaatimista harkitessaan puheena olevassa pykälässä tarkoitetulla tavalla. Syyttäjällä on syyttäjälaitoksesta annetun lain (32/2019) 22 §:n nojalla mahdollisuus saada salassapitosäännösten estämättä henkilöä koskeva aiempi tuomio virkatehtäviensä suorittamista varten. Tällöin ilmenisi myös, mikäli aiempia tuomioita olisi jo huomioitu pykälässä tarkoitetulla tavalla mahdollisissa edeltävissä yhdistelmärangaistustuomioissa. Lisäksi tuomioistuin voi luovuttaa toiselle tuomioistuimelle salassa pidettävän oikeudenkäyntiasiakirjan, jota toinen tuomioistuin tarvitsee lainkäytön yhtenäisyyden varmistamiseksi käsiteltävänään olevan asian ratkaisua harkitessaan (laki oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa 34 a §).
13 §.Ehdonalaisen vapauden koeaika. Pykälän 2 momenttia muutettaisiin siten, että ehdonalainen vapaus ja jäännösrangaistus olisivat elinkautista vankeutta vastaavasti kolme vuotta myös silloin, jos kyse on varmuusvankeudesta. Näin ollen myös jäännösrangaistuksen täytäntöönpanoa koskevaa 14 §:ää voitaisiin soveltaa varmuusvankeudesta vapautuneen kohdalla, vaikka kyse ei olekaan nimenomaisesti rangaistuksesta, vaan turvaamistoimiluonteisesta seuraamuksesta.
Kolmen vuoden koeaika merkitsisi sitä, että varmuusvankeuteen määrätty asetettaisiin aina koeajan pituuden perusteella ehdonalaisen vapauden ajaksi valvontaan yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetun lain 70 §:ssä tarkoitetulla tavalla.
7.2
Laki varmuusvankeudesta
1 lukuYleiset säännökset
1 §.Lain soveltamisala. Pykälässä säädettäisiin lain soveltamisalasta. Sen mukaan laissa säädettäisiin varmuusvankeuden määräämismenettelystä, toimeenpanosta ja vapauttamismenettelystä. Koska varmuusvankeus ei ole varsinaisesti rangaistus vaan ennemminkin turvaamistoimiluonteinen rikosoikeudellinen seuraamus, puhuttaisiin laissa sen toimeenpanosta eikä täytäntöönpanosta, kuten esimerkiksi vankeuslaissa.
2 §.Varmuusvankeuden tarkoitus ja tavoite. Varmuusvankeuden tarkoituksena olisi suojella muiden henkeä, terveyttä ja vapautta silloin, kun on olemassa ilmeinen vaara, että tuomittu vapauduttuaan syyllistyisi uuteen vakavaan henkeä, terveyttä tai vapautta loukkaavaan rikokseen. Vapaudenmenetyksen jatkamisella varmuusvankeutena pyrittäisiin siten varmistamaan, ettei henkilö syyllisty uuteen vakavaan rikokseen. Varmuusvankeuden tavoitteena olisi lisätä varmuusvankeuteen määrätyn valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan edistämällä hänen elämänhallintaansa ja vähentämällä hänen riskiään syyllistyä uuteen rikokseen. Tavoitteena olisi, että varmuusvankeuteen määrätty voidaan tulevaisuudessa vapauttaa takaisin osaksi yhteiskuntaa.
3 §.Varmuusvankeuden sisältö ja toimeenpano. Pykälän 1 momentin mukaan varmuusvankeuden sisältöön ja toimeenpanoon sovellettaisiin samoja säännöksiä, kuin mitä sovelletaan vankeuden täytäntöönpanoon, jollei ehdotettavassa laissa olisi säädetty toisin. Varmuusvankeuden sisältö vastaisi siis käytännössä pitkälti vankeuden suorittamista. Ehdotettavan lain 9 §:ssä säädettäisiin kuitenkin siitä, että varmuusvankeuteen määrätylle tulisi järjestää erityisiä toimia uusimisriskin alentamiseksi. Tavoitteena on, että tällaisten toimien avulla varmuusvankeuden jatkaminen kävisi tarpeettomaksi. Varmuusvankeuteen määrätty sijoitettaisiin vankeusvangeille tarkoitetulle osastolle, kuitenkin siten, että sijoituksessa huomioitaisiin edellä mainittu vaatimus järjestää varmuusvankeudessa olevalle erityisiä tukitoimia. Varmuusvankeuteen määrätylle tehtäisiin varmuusvankeuden toimenpanoon alkaessa päivitetty rangaistusajan suunnitelma, johon sovellettaisiin, mitä vankeuslain 4 luvun 6 ja 7 §:ssä säädetään.
Varmuusvankeuteen määrättyyn sovellettaisiin myös muun muassa, mitä vankien poistumisluvista säädetään vankeuslain 14 luvussa. Edellytyksenä poistumisluvan myöntämiselle olisi siten muun muassa se, että vangin rangaistusaikaisesta käyttäytymisestä sekä hänen henkilöstään ja rikollisuudestaan saatujen tietojen mukaan poistumisluvan ehtojen noudattamista voidaan pitää todennäköisenä. Tarvittaessa poistumislupa voidaan myöntää ainoastaan saatettuna. Rangaistusajan pituuden perusteella myönnettävä poistumislupa määräytyisi varmuusvankeutta edeltäneen yhdistelmärangaistuksen vankilassaoloajan perusteella. Vankeuslakiin ehdotetaan lisättäväksi säännös siitä, että varmuusvankeuteen määrätylle olisi elinkautisvangin tavoin myönnettävä lupa poistua saatettuna vähintään kerran vuodessa, jos hänelle ei myönnetä poistumislupaa rangaistusajan perusteella. Varmuusvankeuteen määrätyn poistumislupaharkinnassa tulisi kiinnittää erityistä huomiota vangin arvioituun uusimisriskitasoon.
Varmuusvankeuteen määrättyyn sovellettaisiin pykälän 2 momentin mukaan lisäksi, mitä muualla lainsäädännössä on säädetty vangista ja vankeuden täytäntöönpanosta. Sovellettavaksi tulisi siten esimerkiksi rikoslain 2 luvun 13 §, jonka mukaan silloin, jos vanki tekee vankilassa tai muutoin Rikosseuraamuslaitoksen virkamiehen valvonnan alaisena ollessaan rikoksen, josta ei ole odotettavissa ankarampaa rangaistusta kuin sakko, siitä voidaan määrätä kurinpitorangaistus siten kuin vankeuslain 15 luvussa säädetään. Jos kuitenkin vanki tekee rikoksen vankilan ulkopuolella tai jos rikoksesta on odotettavissa ankarampi rangaistus kuin sakko, rikoksesta on tehtävä ilmoitus poliisille tai muulle esitutkintaviranomaiselle. Lisäksi varmuusvankeuteen määrättyyn sovellettaisiin esimerkiksi Kansaneläkelaitoksen tukia koskevaa sääntelyä, jota sovelletaan vankeihin. Esimerkiksi työttömyysturvalain 3 luvun 1 §:n 3 momentin mukaan työnhakijalla ei ole oikeutta työttömyysetuuteen hänen suorittaessaan vankeusrangaistusta eikä henkilöllä ole vammaisetuuksista annetun lain (570/2007) 25 §:n mukaisesti oikeutta vankeuden aikana kyseisen lain mukaiseen vammaisetuuteen.
2 lukuVarmuusvankeuteen määrääminen
4 §.Aloite varmuusvankeuteen määräämiseksi. Pykälässä säädettäisiin Rikosseuraamuslaitoksen aloitteesta varmuusvankeuteen määräämiseksi. Pykälän 1 momentin mukaan Rikosseuraamuslaitoksen olisi toimitettava asiasta selvitys syyttäjälle, jos se katsoo rangaistusajan suunnitelman toteutumisen, vankila-aikaisen käyttäytymisen ja muiden tiedossaan olevien seikkojen perusteella, että yhdistelmärangaistukseen tuomitun valvonta-ajalle siirtyminen tai sen jälkeinen vapautuminen aiheuttaisi ilmeisen vaaran siitä, että tuomittu syyllistyy uuteen vakavaan henkeä, terveyttä tai vapautta loukkaavaan rikokseen. Rikosseuraamuslaitoksen tulisi omassa harkinnassaan huomioida, mitä rikoslain 2 c luvun 11 a §:n säädettäisiin niistä seikoista, jotka Helsingin hovioikeuden on otettava huomioon harkitessaan varmuusvankeuteen määräämistä. Rikosseuraamuslaitoksen harkinnassa kuitenkin painottuisi erityisesti rangaistusajan suunnitelman toteutuminen ja vankila-aikainen käyttäytyminen muutenkin. Rikosseuraamuslaitos voisi kuitenkin antaa painoarvoa myös muille sen tiedossa oleville seikoille. Tällaisia voisivat olla esimerkiksi tieto siitä, että henkilö on syyllistynyt toistuvasti vakaviin henkeen, terveyteen tai vapauteen kohdistuneisiin rikoksiin ennen yhdistelmärangaistukseen tuomitsemista tai että rikos tai rikokset, joista henkilö on tuomittu yhdistelmärangaistukseen ovat poikkeuksellisen vakavia lajissaan.
Yksinomaan rangaistusajan suunnitelman toteutumattomuus ei olisi riittävä peruste selvityksen tekemiselle, joskin tämä voitaisiin ottaa kokonaisarvioinnissa huomioon. Mikäli henkilöllä arvioidaan olevan edelleen korkea riski syyllistyä uuteen henkeen, terveyteen tai vapauteen kohdistuvaan rikokseen, saattaa riskitasoa lisätä se, ettei vanki ole osallistunut minkäänlaiseen vaikuttavuustyöskentelyyn. Toisinaan rangaistusajan suunnitelman toteutumiselle voi olla esteenä myös vangista ainakin osin riippumattomat syyt, jolloin arviointia tehtäessä tulisi kiinnittää myös huomiota rangaistusajan suunnitelman toteutumattomuuteen johtaneisiin syihin. Toisaalta myöskään rangaistusajan suunnitelman näennäinen edistäminen ei olisi este selvityksen tekemiselle, jos siihen sisältyvästä vaikuttavuustyöskentelystä ei olisi ollut hyötyä vangin ajatteluun tai asenteisiin ja uusimisriskin arvioitaisiin Rikosseuraamuslaitoksessa olevan edelleen korkea.
Rikosseuraamuslaitoksen aloite varmuusvankeuteen määräämiseksi ei luonnollisesti saisi perustua sille, että vangilla on yhdistelmärangaistuksen täytäntöönpanosta annetun lain 16 §:ssä tarkoitettu este valvonta-ajan suorittamiselle. Esteen saattaa muodostaa esimerkiksi se, ettei henkilöllä ole valvonta-ajan täytäntöönpanoon soveltuvaa asuntoa. Tällaisissa tilanteissa valvonta-ajan muuntamista vankeudeksi tulisi hakea mainitussa laissa säädetyllä tavalla.
Rikosseuraamuslaitoksen syyttäjälle antamaan selvitykseen tulisi sisältyä mahdollisimman kattavasti kaikki asian päätöksenteon kannalta olennaiset seikat ja näihin liittyvä selvitys. Syyttäjän ja tuomioistuimen kannalta tärkeää on myös tarkka tieto yhdistelmärangaistuksen valvonta-ajan alkamisajankohdasta.
Tarkoituksena on, että varmuusvankeuteen määrättäisiin vain sellaiset tuomitut, joiden kohdalla vaara uuteen vakavaan rikokseen syyllistymisestä on ilmeinen. Lain sanamuoto ilmeisyydestä tarkoittaisi, että kynnys aloitteen tekemiselle ja selvityksen antamiselle syyttäjälle olisi suhteellisen korkea. Toisaalta Rikosseuraamuslaitos ei olisi sidottu harkinnassaan ainoastaan rangaistusajan suunnitelman toteutumiseen ja vankeusaikaiseen käytökseen. Käsillä voi olla tilanne, jossa tuomitulla voidaan katsoa olevan erittäin korkea uusimisriski esimerkiksi aiemman rikoshistorian perusteella, vaikka itse vankeusaika olisikin sujunut ilman suurempia haasteita. Koska varmuusvankeuteen määrääminen ja ylipäätään asian saattaminen tuomioistuimen arvioitavaksi edellyttäisi aina Rikosseuraamuslaitoksen aloitetta, ei Rikosseuraamuslaitoksen mahdollisuutta aloitteen tekemiselle ja selvityksen antamiselle syyttäjälle ole syytä rajoittaa liian suppeaksi.
Selvitys olisi toimitettava syyttäjälle aikaisintaan vuotta ja kuutta kuukautta, kuitenkin viimeistään kymmentä kuukautta ennen yhdistelmärangaistuksen valvonta-ajan alkamista. Määräaikojen tarkoituksena olisi ensinnäkin varmistaa, että asia saapuu tuomioistuimen käsiteltäväksi vasta siinä vaiheessa, kun valvonta-aika alkaa lähestyä. Päätöksen tuomitun vapaudenmenetyksen jatkamisesta varmuusvankeutena tulisi perustua mahdollisimman ajankohtaiseen tietoon, jolloin tuomioistuimella on paremmat mahdollisuudet arvioida tuomitun riskiä syyllistyä vapauduttuaan uuteen vakavaan rikokseen. Toisaalta selvitys tulisi antaa riittävän aikaisin, sillä lähtökohtana tulisi olla, että hovioikeuden päätös ehdittäisiin antaa ennen kuin tuomitun vankeusaika olisi tullut täyteen.
Selvitys voitaisiin toimittaa syyttäjälle edellä mainitun määräajan jälkeen, jos Rikosseuraamuslaitos on tämän jälkeen saanut tietoonsa seikan, että tuomittua epäillään rikoksesta tai tuomittu on käyttäytynyt tai esittänyt uhkauksia rikoslain 2 c luvun 9 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla. Tällainen tilanne voisi tulla käsille esimerkiksi silloin, jos tuomitun epäillään syyllistyneen rikokseen määräajan jälkeen tai tieto epäilystä on tullut Rikosseuraamuslaitoksen tietoon vasta määräajan jälkeen. Selvitys olisi kuitenkin annettava aina viimeistään ennen valvonta-ajan alkamista. Jos selvitys annettaisiin vasta sen jälkeen, kun kymmenen kuukauden määräaika olisi tullut umpeen, tulisi Rikosseuraamuslaitoksen perustella syy tälle selvityksessään.
Pykälän 2 momentin mukaan päätöksen varmuusvankeuden määräämistä koskevan selvityksen toimittamisesta syyttäjälle tekisi Rikosseuraamuslaitoksen operatiivisen toiminnan vastuualueen johtaja. Vastaavalla tavalla operatiivisen toiminnan vastuualueen johtajalla on toimivalta päättää esimerkiksi rikoslain 2 c luvun 9 §:n 2 momentin mukaisesta ehdonalaisen vapauttamisen lykkäämisestä ilman vangin suostumusta (vankeuslain 21 luvun 2 §).
5 §.Hakemus varmuusvankeuteen määräämiseksi. Pykälässä säädettäisiin syyttäjän tekemästä harkinnasta varmuusvankeuden hakemiseksi sekä hakemuksen tekemisestä Helsingin hovioikeudelle. Syyttäjän olisi kiireellisesti Rikosseuraamuslaitoksen selvityksen saatuaan ratkaistava, katsooko hän varmuusvankeuteen määräämisen edellytysten olevan rikoslain 2 c luvun 11 a §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla käsillä. Jos syyttäjä katsoisi näin olevan, hänen olisi viipymättä, ja joka tapauksessa viimeistään yhdeksää kuukautta ennen valvonta-ajan alkamista, saatettava asia Helsingin hovioikeuden ratkaistavaksi. Tämän tarkoituksena on varmistaa, että asia ehdittäisiin lähtökohtaisesti käsitellä hovioikeudessa ennen tuomioistuimen määräämän vankeusajan päättymistä.
Pykälän 2 momentissa säädettäisiin tilanteesta, jossa Rikosseuraamuslaitos on antanut selvityksensä syyttäjälle 4 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla säädetyn määräajan jälkeen. Syyttäjä voisi tällöin saattaa asian Helsingin hovioikeuden ratkaistavaksi 1 momentissa säädetyn määräajan jälkeen. Hakemus olisi kuitenkin aina tehtävä ennen yhdistelmärangaistuksen valvonta-ajan alkamista. Jos Rikosseuraamuslaitoksen selvitys annettaisiin juuri ennen valvonta-ajan alkamista, tulisi syyttäjän kyetä tekemään oma harkintansa ja mahdollinen hakemus hovioikeudelle hyvinkin nopeasti. Jos Rikosseuraamuslaitos olisi antanut oman selvityksensä syyttäjälle 4 §:n 1 momentissa säädetyn kymmenen kuukauden määräajan jälkeen, tulisi syyttäjän tuoda tämä hakemuksessa esille samoin kuin Rikosseuraamuslaitoksen tälle esittämät syyt. Syyttäjä voisi tarvittaessa täydentää hakemustaan hovioikeudelle.
6 §.Varmuusvankeuden määräämistä koskevan asian käsittely Helsingin hovioikeudessa. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin siitä, että varmuusvankeuden määräämistä koskeva asia tulee hovioikeudessa vireille, kun syyttäjän hakemus saapuu hovioikeuteen. Hovioikeus tarkistaisi tässä yhteydessä hakemuksen tutkimisen edellytykset, eli erityisesti hakemuksen saapumisen 5 §:ssä säädetyn määräajan puitteissa.
Pykälän 2 momentin mukaan hovioikeuden olisi asian tultua vireille pyydettävä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 37 §:n 3 momentissa tarkoitettu riskiarvio. Kyse olisi samanlaisesta arviosta, joka tuomitusta on laadittu ennen yhdistelmärangaistuksen tuomitsemista, ja arvio laadittaisiin samoja mielenterveyslain säännöksiä noudattaen. Erona olisi kuitenkin, että varmuusvankeuden määräämisen yhteydessä arvion tekemiselle ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lausunnolle asetettu määräaika olisi tiukempi, mikä varmistaisi menettelyn joutuisuutta. Arvio olisi varmuusvankeutta koskevan päätöksen tekemiseksi välttämätön, eli hovioikeuden tulisi pyytää arvio aina, kun tutkimisen edellytykset täyttyvät.
Samassa momentissa säädettäisiin myös hovioikeuden kuulemisvelvollisuudesta sekä asian valmistelusta. Sääntely vastaisi pitkälti elinkautisvankien vapauttamismenettelyä sillä erolla, että varmuusvankeuden määräämismenettelyyn osallistuisi myös syyttäjä. Hovioikeuden harkintaan jäisi se, pyydetäänkö momentin alussa tarkoitettu asiantuntijalausunto ennen tuomitun kuulemista itse hakemuksesta. Pääsääntöisesti riskiarviota koskevan lausunnon pyytäminen ensin olisi perusteltua, koska lausumia voitaisiin tällöin pyytää samalla kertaa sekä hakemuksesta että lausunnosta.
Myös pykälän 3 momentin suullista käsittelyä koskeva sääntely vastaisi asiallisesti elinkautisvankien vapauttamismenettelyä. Tarvittaessa hovioikeus voisi kuulla tuomittua siitä, jos Rikosseuraamuslaitos olisi antanut selvityksensä syyttäjälle 4 §:n 1 momentissa säädetyn kymmenen kuukauden määräajan jälkeen.
Tuomitun oikeudesta avustajaan ja puolustajaan säädettäisiin 4 momentissa, jonka mukaan tuomitulla on oikeus käyttää avustajaa. Jos avustajaa ei ole, olisi tuomitulle viran puolesta määrättävä puolustaja. Varmuusvankeuden määräämistä koskevalla menettelyllä on tuomitulle suuri merkitys, joten on perusteltua, että tuomitulla olisi kaikissa tilanteissa oikeudenkäyntiavustaja.
Pykälän 5 momentti sisältäisi viittauksen muiden lakien menettelysäännöksiin. Varmuusvankeuden määräämisessä sovellettaisiin elinkautisvankien vapauttamismenettelystä annetun lain 4–7 §:n säännöksiä oikeudenkäyntiaineistosta, oikeusavusta, hovioikeuden päätösvaltaisuudesta ja hovioikeuden päätöksestä. Lisäksi elinkautisvankien vapauttamismenettelyä vastaavasti menettelyssä noudatettaisiin, jollei varmuusvankeudesta annettavassa laissa toisin säädetä, rikosasioiden käsittelyä käräjäoikeudessa koskevia säännöksiä sekä suullisen käsittelyn tallentamista hovioikeudessa koskevia säännöksiä.
Varmuusvankeuden määräämistä koskeva asia olisi pykälän 6 momentin mukaan käsiteltävä kiireellisenä. Käsittelyn kiireellisyys koskisi hovioikeuden lisäksi mahdollista muutoksenhakua korkeimmassa oikeudessa. Momentin mukaan hovioikeuden päätös voitaisiin kuitenkin panna täytäntöön muutoksenhausta huolimatta. Näin ollen varmuusvankeuteen määrätty alkaisi siis suorittaa varmuusvankeutta siitä huolimatta, että hän valittaisi hovioikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen.
Asian käsittelyn voidaan arvioida kestävän hovioikeudessa noin 5–6 kuukautta. Tämä sisältäisi väkivaltariskiarvion tilaamisen, lausumien pyytämisen, suullisen käsittelyn järjestämisen ja päätöksen antamisen. Näin ollen, ottaen huomioon hakemuksen vireille tulolle asetetut määräajat, hovioikeuden päätös saataisiin lähtökohtaisesti annettua sääntelyn tavoitteiden mukaisesti ennen yhdistelmärangaistuksen vankeusajan päättymistä. Myös mahdollinen muutoksenhaku olisi lähtökohtaisesti käsiteltävissä tässä ajassa.
7 §.Käsittelyn vaikutus yhdistelmärangaistuksen täytäntöönpanoon. Yhdistelmärangaistukseen tuomittu vapautuu lähtökohtaisesti valvonta-ajalle, kun yhdistelmärangaistuksen vankeusaika on suoritettu. Vapautumiseen voivat vaikuttaa myös muut samaan aikaan täytäntöönpantavana olevat rangaistukset. Tilanteessa, jossa varmuusvankeuteen määräämistä olisi haettu, vankeusaika voisi kuitenkin jatkua pykälän 1 momentin mukaan siihen asti, kunnes päätös on annettu ja se on saanut lainvoiman. Säännöksen tarkoituksena olisi varmistaa se, ettei tuomittu vapaudu valvonta-ajalle varmuusvankeuden määräämistä koskevan asian ollessa edelleen tuomioistuimessa käsiteltävänä. Jos määräämistä koskeva asia etenisi korkeimpaan oikeuteen tilanteessa, jossa hovioikeus ei olisi määrännyt tuomittua varmuusvankeuteen, voisi korkein oikeus keskeyttää hovioikeuden päätöksen täytäntöönpanon, jolloin vankeusaika jatkuisi momentissa tarkoitetulla tavalla, kunnes korkein oikeus antaisi varsinaisen päätöksensä varmuusvankeuteen määräämisestä.
Lain 4 ja 5 §:ään ehdotetusta määräaikasääntelystä seuraisi, että hakemuksen teko varmuusvankeuden määräämiseksi ja sen käsittely ajoittuu yhdistelmärangaistuksen vankeusajan loppuvaiheeseen. Pykälän 2 momentissa säädettäisiin tilanteesta, jossa hovioikeus hylkää syyttäjän hakemuksen varmuusvankeuden määräämisestä ja tuomitun vankeusaikaa on päätöstä annettaessa jäljellä vähemmän kuin kuusi kuukautta. Näissä tilanteissa hovioikeuden tulisi määrätä ajankohta, jolloin tuomittu on vapautettava yhdistelmärangaistuksen valvonta-ajalle. Hovioikeuden tulisi ottaa huomioon se, että Rikosseuraamuslaitoksella on riittävästi aikaa valmistella tuomitun siirtymistä valvontaan. Valmistelutoimiin liittyy muun ohella yhdistelmärangaistuksen täytäntöönpanosta annetun lain 8 §:ssä säädetyn rangaistusajan suunnitelman laatiminen sekä saman lain 9 §:n 4 momentin mukaisen riskiarvion tekeminen. Viimeksi mainitun osalta on kuitenkin huomattava, että tuomitusta on varmuusvankeusmenettelyn yhteydessä pyydetty Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen riskiarviota koskeva lausunto, joten täytäntöönpanolain mukainen arvio voisi näissä tilanteissa olla helpommin laadittavissa.
Hovioikeuden määräämän vapauttamisajankohdan tulisi olla viimeistään kuuden kuukauden kuluttua päätöksen antamisesta, eikä valvonta-ajan alkaminen saisi perusteettomasti viivästyä varmuusvankeuden määräämistä koskevan käsittelyn vuoksi. Hovioikeuden tulisi siis harkinnassaan ottaa osaltaan huomioon se, milloin tuomitun valvonta-aika olisi ilman varmuusvankeusmenettelyä alkanut. Merkittävien viivästysten kohdalla hovioikeus voisi määrätä, että valvonta-aika on pituudeltaan lyhyempi kuin yksi vuosi. Tällä tavalla hovioikeuden olisi mahdollista ottaa kohtuullisissa määrin huomioon varmuusvankeusmenettelystä aiheutunut vapaudenmenetyksen merkittävä pidentyminen. Näissäkin tilanteissa valvonta-ajan kesto olisi aina vähintään kuusi kuukautta. Tätä lyhyempää valvonta-aikaa ei voida pitää riittävänä ottaen huomioon valvonta-ajan tarkoitus suunnitelmallisella ja asteittaisella vapauttamisella ylläpitää ja edistää tuomitun valmiuksia sijoittua yhteiskuntaan.
Pykälän 3 momentissa olisi kysymys tilanteesta, jossa hovioikeus hylkää hakemuksen varmuusvankeuteen määräämisestä, ja tuomitun vankeusaikaa on päätöstä annettaessa edelleen suoritettavana vähintään kuusi kuukautta. Tällaisessa tilanteessa hovioikeus ei 2 momentista poiketen antaisi erillistä määräystä vapauttamisajankohdasta, vaan valvonta-aika alkaisi silloin, kuin se olisi ilman varmuusvankeusmenettelyäkin alkanut. Kuuden kuukauden ajanjaksoa voidaan Rikosseuraamuslaitoksen kannalta pitää riittävänä vähimmäisaikana valvonta-ajan valmistelemiselle.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin ensinnäkin siitä, että jos hovioikeus määrää tuomitun varmuusvankeuteen, yhdistelmärangaistuksen vankeusaika kuluu varmuusvankeuden aikana, eikä tuomittuun sovelleta enää yhdistelmärangaistuksen valvonta-aikaa koskevia säännöksiä. Lisäksi säädettäisiin selvyyden vuoksi siitä, että jos kuitenkin korkein oikeus tässä tilanteessa kumoaa hovioikeuden päätöksen varmuusvankeuteen määräämisestä, tulee korkeimman oikeuden määrätä valvonta-ajan alkamisesta, kuten 2 ja 3 momentissa säädetään.
Pykälän 5 momentin mukaan niissä tilanteissa, joissa hovioikeus ei olisi määrännyt henkilöä varmuusvankeuteen, voisi Rikosseuraamuslaitos päästää tuomitun valvonta-ajalle vasta, kun varmuusvankeuden määräämistä koskeva päätös on saanut lainvoiman. Tämä tarkoittaisi sitä, että vaikka hovioikeuden määräämän tai yhdistelmärangaistuksen alkuperäisen valvonta-ajan alkamisen ajankohta olisi käsillä, ei Rikosseuraamuslaitos voisi päästää henkilöä valvonta-ajalle ennen kuin asiassa on annettu lainvoimainen päätös. Säännöksen tarkoituksena on estää tilannetta, jossa valvonta-aika alkaisi ja korkein oikeus vasta tämän jälkeen määräisi henkilön varmuusvankeuteen. Valvonta-aika alkaisi tällaisessa tilanteessa kulumaan vasta, kun päätös on lainvoimainen.
3 lukuVarmuusvankeuden toimeenpano
8 §.Varmuusvankeuden toimeenpanon aloittaminen. Pykälässä säädettäisiin siitä, että Helsingin hovioikeuden olisi ilman aiheetonta viivytystä ilmoitettava Rikosseuraamuslaitokselle ratkaisustaan, jolla se on määrännyt tuomitun varmuusvankeuteen. Varmuusvankeuden toimeenpano alkaisi mahdollisesta muutoksenhausta riippumatta sinä päivänä, jona ratkaisu on annettu. Yhdistelmärangaistuksen vankeusaika kuluisi samaan aikaan varmuusvankeuden toimeenpanon kanssa. Koska varmuusvankeuden toimenpanoon sisältyisi 9 §:ssä säädettävällä tavalla uusimisriskiä alentavia toimia, olisi perusteltua, että varmuusvankeuden toimeenpano voitaisiin aloittaa heti hovioikeuden päätöksestä, eikä ne viivästyisi mahdollisen muutoksenhaun vuoksi.
9 §.Varmuusvankeuteen määrätyn uusimisriskin arviointi ja uusimisriskiä alentavat toimet. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin Rikosseuraamuslaitoksen ja Vankiterveydenhuollon yksikön velvollisuudesta säännöllisesti yhteistyössä arvioida varmuusvankeuteen määrätyn riskiä syyllistyä uuteen henkeä, terveyttä tai vapautta loukkaavaan rikokseen. Vankiterveydenhuollon yksiköstä annetun lain esitöissä (HE 49/2015 vp, s. 15) todetaan, että pitkäaikaisvankien terveydentilaa tulee seurata terveystarkastuksin kahden vuoden välein ja vangin kunnosta, iästä tai muista syistä riippuen tarvittaessa useamminkin. Momentissa säädettävällä uusimisriskin arvioinnilla tarkoitettaisiin kuitenkin selvästi tiiviimpää seurantaa, jossa keskiössä olisi erityisesti varmuusvankeuteen määrätyn psyykkinen terveydentila ja riskitaso. Arvioinnilla ei kuitenkaan tarkoitettaisi sellaista perusteellisempaa arviointia ja lausunnon laatimista, joka tulee Vankiterveydenhuollon yksikössä tehtäväksi esimerkiksi harkittaessa elinkautisvangin vapauttamista tai valmisteltaessa yhdistelmärangaistuksen valvonta-aikaa. Momentissa tarkoitettu uusimisriskin säännöllinen arviointi merkitsisi ennemminkin Vankiterveydenhuollon yksikön ja Rikosseuraamuslaitoksen välistä jatkuvaa yhteydenpitoa esimerkiksi siitä, miten varmuusvankeuteen määrätyn rangaistusajan suunnitelma on edennyt ja onko hänen käytöksessään tai muissa esiin tulleissa seikoissa sellaista, jolla voi olla merkitystä arvioitaessa hänen uusimisriskiään ja varmuusvankeuden jatkamisen edellytyksiä. Momentissa tarkoitettu arviointi voitaisiin järjestää esimerkiksi siten, että sekä Vankiterveydenhuollon yksiköstä että Rikosseuraamuslaitoksesta nimettäisiin vastuuvirkamiehet, jotka tapaisivat varmuusvankeuteen määrättyä säännöllisesti ja keskustelisivat yhdessä edellä mainitusta seikoista.
Momentissa tarkoitetun arvioinnin tarkoituksena olisi yhtäältä varmistua siitä, että Rikosseuraamuslaitoksella on riittävät tiedot sen arvioimiseksi, onko varmuusvankeuden jatkamiselle edellytyksiä. Tämä olisi tarpeen, sillä lain 10 §:n 2 momentissa ehdotetaan säädettäväksi Rikosseuraamuslaitokselle velvoite viipymättä tehdä hakemus varmuusvankeuteen määrätyn vapauttamisesta Helsingin hovioikeudelle, jos se katsoo, ettei edellytyksiä varmuusvankeuden jatkamiselle enää ole. Toisaalta momentissa tarkoitettu arviointi palvelisi pykälän 2 momentissa säädettyä velvoitetta Rikosseuraamuslaitokselle ja Vankiterveydenhuollon yksikölle yhteistyössä järjestää varmuusvankeuden aikana toimia, joiden tavoitteena on vähentää varmuusvankeuteen määrätyn riskiä syyllistyä uuteen henkeä, terveyttä tai vapautta loukkaavaan rikokseen. Riskitason säännöllinen arviointi auttaisi näiden toimien suunnittelussa ja kohdentamisessa.
Lähtökohtana kaikkien vankien kohdalla on lisätä vangin valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan edistämällä vangin elämänhallintaa ja sijoittumista yhteiskuntaan. Lisäksi vangin mahdollisuuksia ylläpitää terveyttään ja toimintakykyään on tuettava ja vapaudenmenetyksestä aiheutuvia haittoja on pyrittävä ehkäisemään. Mainituista seikoista säädetään vankeuslain 1 luvun 2 ja 3 §:ssä. Koska varmuusvankeuteen määrääminen ei perustuisi enää yksinomaan tehdystä rikoksesta tuomittuun rangaistukseen, vaan vapaudenmenetys perustuisi ennakoitujen tulevien rikosten estämiseen varmuusvankeuteen määrätyn arvioidun uusimisriskin perusteella, tulisi varmuusvankeuteen määrätyn kuntouttaviin tukitoimiin kohdistaa voimavaroja selvästi keskimääräistä enemmän.
Jaksossa 2.3.2 on kuvattu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan neuvoston suositusten linjauksia varmuusvankeuden kaltaisten seuraamusten reunaehdoista. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että vaarallisuutensa perusteella varmuusvankeuteen määrätylle on järjestettävä toimenpiteitä, jotka tähtäävät uusimisriskin vähentämiseen ja siten vapaudenmenetyksen lyhentämiseen. Euroopan neuvoston suosituksissa puolestaan on todettu, että vaarallisen rikoksentekijän riskienhallinnan tulee pitkällä tähtäimellä tähdätä rikoksentekijän turvalliseen sopeuttamiseen yhteiskuntaan, kuitenkin hänen aiheuttamansa vaara huomioon ottaen. Edelleen on todettu, että riskienhallintaan tulee sisältyä henkilökohtainen suunnitelma, joka sisältää asteittaisen suunnitelman yhteiskuntaan sopeuttamista varten samoin kuin tätä tukevat toimenpiteet. Pykälässä säädettyjen toimien tarkoituksena olisi varmistaa, että varmuusvankeuden sisältö vastaisi näiltä osin edellä mainittuja linjauksia.
Rikosseuraamuslaitoksen tulisi huolehtia siitä, että se ilmoittaa Vankiterveydenhuollon yksikölle viipymättä henkilön varmuusvankeuteen määräämisestä siitä itse tiedon saatuaan, jotta pykälässä tarkoitettuja toimia voidaan ryhtyä valmistelemaan myös Vankiterveydenhuollossa.
4 lukuVarmuusvankeudesta vapauttaminen
10 §.Hakemus varmuusvankeudesta vapauttamiseksi. Varmuusvankeuteen määrätty voisi pykälän 1 momentin mukaan hakea vapauttamistaan Helsingin hovioikeudelta ensimmäisen kerran, kun vuosi on kulunut varmuusvankeuteen määräämisestä. Jos hakemus hylätään, voisi seuraavan hakemuksen tehdä aikaisintaan vuoden kuluttua hylkäävästä päätöksestä. Siinä tapauksessa, että joko varmuusvankeuden määräämiseen tai vapauttamishakemukseen olisi annettu muutoksenhaun johdosta korkeimman oikeuden asiaratkaisu, laskettaisiin vuoden ajanjakso korkeimman oikeuden päätöksestä. Valituslupahakemuksen hylkäävä korkeimman oikeuden ratkaisu ei kuitenkaan olisi säännöksessä tarkoitettu päätös, vaan vuoden määräaika laskettaisiin tällöin hovioikeuden päätöksestä. Hakemuksen niin sanottu karenssiaika vastaisi sitä, mitä elinkautisvankien osalta on säädetty. Vaikka varmuusvankeus eroaa elinkautisesta vankeudesta, täyttäisi karenssi etenkin yhdessä 2 momenttiin otettavan sääntelyn kanssa myös pituudeltaan määrittelemättömiä seuraamuksia koskevien kansainvälisten suositusten vaatimukset siitä, että varmuusvankeuteen määrätyn on saatava vapaudenmenetyksensä jatkamisen tuomioistuimen käsiteltäväksi riittävin väliajoin. Ehdotettu määräaika vastaisi pitkälti myös sitä, mitä muissa maissa vapauttamishakemuksesta on säädetty ja mitä Ruotsin ehdotuksessa on esitetty (ks. tarkemmin jakso 5.2.3.7).
Pykälän 2 momentin mukaan Rikosseuraamuslaitoksen olisi viipymättä tehtävä hakemus varmuusvankeuteen määrätyn vapauttamisesta Helsingin hovioikeudelle, jos se katsoo, ettei edellytyksiä varmuusvankeuden jatkamiselle enää ole. Vaikka 1 momentin mukainen menettely olisi tarkoitettu pääasialliseksi tavaksi vapautua varmuusvankeudesta, turvattaisiin 2 momentin sääntelyllä se, että varmuusvankeus jatkuisi kaikissa tilanteissa vain niin kauan, kuin sen edellytykset ovat käsillä. Kysymys voisi olla esimerkiksi tilanteesta, jossa varmuusvankeuteen määrätty olisi sairastunut tai vammautunut vakavasti tavalla, joka on vähentänyt merkittävästi ja pysyvästi henkilön riskiä syyllistyä uuteen rikokseen. Lisäksi kyseeseen voisi tulla tilanne, jossa varmuusvankeuteen määrätty ei itse syystä tai toisesta hakisi vapauttamista, vaikka varmuusvankeuden edellytysten käsillä olo olisi perusteltua viedä hovioikeuden uudelleenarvioitavaksi. Kysymys voisi myös olla siitä, että varmuusvankeuteen määrätty olisi siirretty vankilasta tahdosta riippumattomaan hoitoon ja hoidon jatkumisen arvioitaisiin kestävän hyvin pitkään, mahdollisesti henkilön loppuelämän ajan. Rikosseuraamuslaitoksella olisi lain 9 §:n nojalla jatkuva velvollisuus arvioida yhteistyössä Vankiterveydenhuollon yksikön kanssa varmuusvankeuteen määrätyn uusimisriskiä, mikä osaltaan tekisi mahdolliseksi arvion 2 momentin mukaisen vapauttamishakemuksen tekemisen edellytysten käsillä olosta.
11 §.Vapauttamisasian käsittely Helsingin hovioikeudessa. Pykälän 1 momentin mukaan vapauttamisasia tulisi hovioikeudessa vireille, kun 10 §:ssä tarkoitettu hakemus saapuu hovioikeuteen. Hovioikeus tarkistaisi tässä yhteydessä hakemuksen tutkimisen edellytykset, eli erityisesti varmuusvankeuteen määrätyn tekemän hakemuksen saapumisen 10 §:n 1 momentissa säädetyn määräajan puitteissa. Jos hakemus toimitettaisiin hovioikeudelle hieman ennen yhden vuoden määräaikaa, se voitaisiin ottaa valmisteltavaksi määräajan alkaessa. Vastaavalla tavalla on menetelty myös elinkautisvankien vapauttamishakemusten osalta.
Pykälän 2 momentin mukaan Rikosseuraamuslaitoksen olisi annettava lausunto hovioikeudelle varmuusvankeuteen määrätyn tekemän vapauttamishakemuksen johdosta. Kuten on säädetty elinkautisvankien vapauttamismenettelyn osalta, olisi Rikosseuraamuslaitoksen lausunnossaan todettava, puoltaako vai vastustaako se vapauttamista ja onko varmuusvankeuteen määrätty määrättävä ennen ehdonalaista vapauttamista valvottuun koevapauteen. Varmuusvankeuteen määrätylle tulisi puolestaan varata tilaisuus tulla kuulluksi Rikosseuraamuslaitoksen lausunnosta. Sama koskee tilannetta, jossa Rikosseuraamuslaitos on vapauttamisasiassa hakijana 10 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin uusimisriskiarvion hankkimisesta vapauttamismenettelyn tueksi. Riskiarvio pyydettäisiin Vankiterveydenhuollon yksiköltä ja hovioikeus päättäisi siitä, onko arviota tarpeen pyytää. Lausunto olisi kuitenkin aina pyydettävä ennen vapauttavan päätöksen tekemistä. Varmuusvankeuteen määrättyä ei siis voitaisi vapauttaa ilman uusimisriskin arviointia. Sääntely vastaisi tältä osin elinkautisvankien vapauttamismenettelyyn ehdotettavaa sääntelyä. Varmuusvankeuteen määrätyn vapauttamista harkittaessa riskiarvio voitaisiin jättää pyytämättä esimerkiksi silloin, jos hänen käytöksensä ilmentää itsessään sitä, että ilmeinen vaara rikoksen uusimisesta on edelleen olemassa. Samoin hovioikeus voisi jättää riskiarvion pyytämättä tilanteessa, jossa varmuusvankeutta ei ole vielä kestänyt kauaa, aiemmassa riskiarvioinnissa uusimisriski on arvioitu erittäin korkeaksi ja hovioikeudella on muutoin mahdollisuus saada Rikosseuraamuslaitokselta tai Vankiterveydenhuollon yksiköltä selvitystä siitä, ettei varmuusvankeuden aikana riskitasossa ole havaittu muutosta. Lain 9 §:n mukaan Rikosseuraamuslaitoksen ja Vankiterveydenhuollon yksikön tulisi säännöllisesti yhteistyössä arvioida varmuusvankeuteen määrätyn riskiä syyllistyä uuteen henkeen, terveyteen tai vapauteen kohdistuvaan rikokseen. Lähtökohtaisesti mainituilla viranomaisilla tulisi siten olla kohtuullisen selkeä käsitys varmuusvankeuteen määrätyn uusimisriskitasosta ilman laajamittaisemman väkivaltariskiarvion teettämistä etenkin edellä mainitun kaltaisissa tilanteissa.
Hovioikeus tekisi riskiarvion hankkimatta jättämistä koskevan päätöksen kolmen tuomarin kokoonpanossa. Sen sijaan yksi jäsen voisi tehdä päätöksen siitä, että lausunto hankitaan. Kyseisestä seikasta säädettäisiin elinkautisvankien vapauttamismenettelystä annetun lain 6 §:ssä, jota asiaan sovellettaisiin varmuusvankeudesta annettavan lain 11 §:n 4 momentin viittaussäännöksen nojalla. Hovioikeuden harkintaan jäisi se, missä menettelyn vaiheessa riskiarvion pyytämistä koskeva päätös tehtäisiin. Muutoksenhakua koskevan 12 §:n mukaisesti riskiarviota koskevasta päätöksestä ei saisi erikseen hakea muutosta.
Koska varmuusvankeutta voitaisiin rikoslain 2 c luvun 11 a §:n 4 momentin mukaan jatkaa vain, jos se on välttämätöntä muiden hengen, terveyden ja vapauden suojelemiseksi, ei jatkamisen edellytysten arvioinnin tulisi viivästyä liiallisesti riskiarvion laatimisen vuoksi. Tästä syystä 3 momentissa säädettäisiin erikseen siitä, että Vankiterveydenhuollon yksikön lausunto olisi annettava hovioikeudelle viimeistään kahden kuukauden kuluttua lausuntopyynnön lähettämisestä. Hovioikeus voisi perustellusta syystä pidentää lausunnon määräaikaa enintään kahdella kuukaudella. Vankiterveydenhuollon yksiköllä voidaan ehdotettavan varmuusvankeudesta annettavan lain 9 §:n mukaisen seurantavelvollisuuden perusteella olettaa olevan suhteellisen ajantasainen tieto varmuusvankeuteen määrätyn uusimisriskin arvioinnin kannalta keskeisistä seikoista, mikä osaltaan todennäköisesti nopeuttaisi riskiarvion tekemistä esimerkiksi elinkautisvankien vapauttamismenettelyyn liittyviin arvioihin verrattuna. Lisäksi arvioinnin pohjana voitaisiin hyödyntää yhdistelmärangaistuksen tuomitsemisvaiheessa ja varmuusvankeuden määräämisvaiheessa tehtyjä arvioita.
Pykälän 4 momentti sisältäisi viittaukset muiden lakien menettelysäännöksiin. Vapauttamisasian käsittelyssä sovellettaisiin elinkautisvankien vapauttamismenettelystä annetun lain 3–7 ja 9 §:n säännöksiä asian käsittelystä hovioikeudessa, oikeudenkäyntiaineistosta, oikeusavusta, hovioikeuden päätösvaltaisuudesta, hovioikeuden päätöksestä ja ehdonalaisen vapauttamisen täytäntöönpanokiellosta. Lisäksi elinkautisvankien vapauttamismenettelyä vastaavasti menettelyssä noudatettaisiin, jollei varmuusvankeudesta annettavassa laissa toisin säädetä, rikosasioiden käsittelyä käräjäoikeudessa koskevia säännöksiä sekä suullisen käsittelyn tallentamista hovioikeudessa koskevia säännöksiä.
Pykälän 5 momentissa säädettäisiin rikoslain 2 c luvun 11 a §:n 4 momentin tavoin siitä, että vapauttamispäivää määrättäessä tulisi huomioida muut rangaistukset, jotka varmuusvankeus rikoslain 2 c luvun 4 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla käsittää sekä varmuusvankeutta edeltäneen yhdistelmärangaistuksen vankeusajan mahdollisesti jäljellä oleva osa. Sääntely koskisi tilanteita, joissa varmuusvankeuteen määrätty olisi vapautumassa aiemmin, kuin silloin, jos hän olisi suorittanut yhdistelmärangaistusta tai mahdollisia muita rangaistuksia ilman varmuusvankeuteen määräämistä. Tämä tarkoittaisi sitä, että vaikka edellytyksiä varmuusvankeuden jatkamiselle ei enää olisi, voisi hovioikeus määrätä vapautumispäivän pidemmälle päätöksenteosta siten, että esimerkiksi mahdollinen muu vankeusaikana tai ennen sitä saatu vapaudenmenetyksen sisältävä rangaistus tulisi riittävässä määrin suoritetuksi.
5 lukuMuut säännökset
12 §.Muutoksenhaku. Hovioikeuden 5 ja 10 §:ssä tarkoitetun hakemuksen johdosta antamaan päätökseen samoin kuin sen 6 §:n 4 momentin nojalla puolustajan määräämistä koskevaan päätökseen saisi hakea muutosta korkeimmalta oikeudelta valittamalla, jos korkein oikeus oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n nojalla myöntää valitusluvan. Asian käsittelyssä korkeimmassa oikeudessa noudatettaisiin, mitä muutoksenhausta hovioikeuden toisena oikeusasteena käsittelemistä asioista säädetään.
13 §.Muutoksenhakukielto. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin siitä, että tuomittu ei saa vaatia oikaisua eikä valittaa päätöksestä, joka koskee 4 §:ssä tarkoitettua Rikosseuraamuslaitoksen päätöstä varmuusvankeuden määräämistä koskevan selvityksen toimittamisesta syyttäjälle.
Pykälän 2 momentissa puolestaan säädettäisiin siitä, että hovioikeuden 11 §:n 3 momentissa tarkoitettuun päätökseen riskiarvion hankkimisesta ei saisi hakea erikseen muutosta.
7.3
Laki elinkautisvankien vapauttamismenettelystä
1 §.Hakemus. Pykälän 2 momentista poistettaisiin maininta siitä, että Rikosseuraamuslaitoksen lausuntoon on liitettävä arvio vangin riskistä syyllistyä väkivaltarikokseen. Riskiarvion pyytämisestä säädettäisiin jatkossa tarkemmin 3 §:n 2 momentissa.
3 §.Asian käsittely Helsingin hovioikeudessa. Pykälän 2 momentissa säädetään hovioikeuden oikeudesta hankkia omasta aloitteestaan muun muassa asiantuntijalausuntoja. Momenttiin lisättäisiin maininta siitä, että hovioikeus voi päättää hankkia Vankiterveydenhuollon yksikön lausunnon vangin riskistä syyllistyä uuteen vakavaan, henkeä, terveyttä tai vapautta loukkaavaan rikokseen. Nykylainsäädännössä vastaava lausunto on täytynyt kaikissa tilanteissa sisällyttää vangin hakemuksen johdosta annettuun Rikosseuraamuslaitoksen lausuntoon. Ehdotuksen mukaan lausunnon hankkiminen olisi jatkossa harkinnanvaraista ja hankkimisesta päättäisi hovioikeus. Lausunto olisi kuitenkin aina pyydettävä ennen vapauttavan päätöksen tekemistä. Elinkautisvankia ei siis voitaisi vapauttaa ilman uusimisriskin arviointia. Yksi jäsen voisi 6 §:n 2 momentin mukaisesti tehdä päätöksen siitä, että riskiarvio hankitaan. Kielteinen päätös olisi tehtävä kolmijäsenisessä kokoonpanossa. Lausunnosta ja sen merkityksestä osana elinkautisvangin vapauttamisharkintaa säädettäisiin myös ehdotetussa rikoslain 2 c luvun 10 §:n 2 momentin 6 kohdassa. Lausunnon hankkimiseen liittyvää harkintaa on tarkemmin käsitelty mainitun säännöksen perusteluissa.
5 §.Oikeusapu. Pykälää muutettaisiin siten, että 1 momentin viimeinen virke poistettaisiin. Näin ollen laissa ei enää säädettäisi siitä, että tuomioistuin päättää oikeusavun myöntämisestä, vaan oikeusavun myöntäminen tapahtuisi oikeusapulain mukaisesti oikeusaputoimistossa. Voimassa olevan säännöksen mukainen, pääsäännöstä poikkeava menettely on aiheuttanut oikeuskäytännössä epäselvyyttä tilanteissa, joissa oikeusaputoimisto on myöntänyt elinkautisvangille oikeusapua ennen vapauttamishakemuksen tekemistä. Pykälän 1 momentin alusta poistettaisiin myös sanat ”asiaa käsiteltäessä”, koska oikeusaputoimisto voisi myöntää elinkautisvangille oikeusapua jo ennen kuin asia on hovioikeuden käsiteltävänä. Käytännössä oikeusapu tulee myönnettäväksi aina, kun vankilassaoloaikaa on kertynyt riittävästi vapauttamishakemuksen tekemiseksi tai tuomioistuimen aiemmasta hylkäävästä päätöksestä on ehtinyt kulua riittävä aika, jotta uusi hakemus voidaan tehdä. Oikeusapu voidaan kuitenkin myöntää jo ennen rikoslain 2 c luvun 10 §:ssä ja elinkautisvankien vapauttamismenettelystä annetun lain 2 §:ssä säädettyjä määräaikoja, jotta vapauttamishakemuksen valmistelu voidaan aloittaa ennen mainittujen määräaikojen täyttymistä.
6 §.Hovioikeuden päätösvaltaisuus. Pykälän 2 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi, että yksi jäsen voisi jatkossa ratkaista elinkautisvangin vapauttamista koskevan asian, jos vapauttamishakemus on peruutettu. Näissä tilanteissa kolmen jäsenen kokoonpanon käyttämiselle ei ole tarvetta. Lisäksi yksi jäsen voi tehdä päätöksen siitä, että hovioikeus hankkii 3 §:n 2 momentissa tarkoitetun lausunnon Vankiterveydenhuollon yksiköltä.
8 §.Muutoksenhaku. Pykälää täsmennettäisiin 5 §:ään ehdotettujen oikeusapua koskevien muutosten johdosta. Mainitussa pykälässä säädetyissä tilanteissa muutoksenhaku tulisi jatkossa kysymykseen vain sen 2 momentissa säädettyjä todistajanpalkkioita koskevissa asioissa. Lisäksi säädettäisiin siitä, että hovioikeuden tekemään päätökseen väkivaltariskiarvion hankkimisesta ei saa hakea erikseen muutosta.
7.4
Vankeuslaki
14 lukuPoistumislupa
6 §.Lupa poistua saatettuna. Pykälän 3 momenttiin lisättäisiin maininta siitä, että varmuusvankeuteen määrätylle olisi elinkautisvangin tavoin myönnettävä lupa poistua saatettuna vähintään kerran vuodessa, jos poistumislupaa ei myönnetä luvun 3 §:ssä tarkoitettuna aikana. Kyseisessä pykälässä säädetään suoritetun rangaistusajan pituuden perusteella myönnettävän poistumisluvan aikaisimmasta ajankohdasta. Varmuusvankeuteen määrätyn aikaisin ajankohta määrittyisi 3 §:n 1 momentin mukaisesti yhdistelmärangaistukseen kuuluvan vankeuden osuudesta. Käytännössä aikaisin ajankohta olisi siten ehtinyt varmuusvankeuteen määrätyn vangin osalta pääsääntöisesti täyttyä jo hänen yhdistelmärangaistuksensa täytäntöönpanon aikana.
19 lukuIlmoitukset ja tiedon antaminen
5 §.Ilmoitukset poliisille. Pykälän 2 momenttiin tehtäisiin lisäys, jonka mukaan myös varmuusvankeuteen määrätyn vankilasta vapauttamisesta olisi ilmoitettava poliisille.
8 §.Tietojen antaminen mielentilatutkimusta tai väkivaltariskiarviointia suorittavalle yksikölle. Pykälässä säädetään Rikosseuraamuslaitoksen oma-aloitteisesta oikeudesta antaa mielentilatutkimusta suorittavalle yksikölle vangista tietoja, jotka ovat tarpeellisia mielentilatutkimuksen toimeenpanemiseksi. Säännöksen tarkoituksena on varmistaa, että vangin sijoittamisessa voidaan riittävällä tavalla ottaa huomioon tutkittavan karkaamisalttius ja muut mielentilatilatutkimuksen turvalliseen suorittamiseen vaikuttavat tekijät (HE 263/2004 vp, s. 208). Koska jatkossa yhdistelmärangaistuksen tuomitsemista ja myös varmuusvankeuden määräämistä harkittaessa väkivaltariskin arviointi voitaisiin tehdä itsenäisenä tutkimuksena ilman mielentilatutkimuksen tekemistä, olisi säännöstä tarpeen muuttaa siten, että siinä olisi nimenomainen maininta tietojen luovuttamisesta väkivaltariskiarviointia suorittavalle yksikölle.
7.5
Laki yhdistelmärangaistuksen täytäntöönpanosta
2 §.Valvonta-ajan tarkoitus ja sisältö. Pykälän 1 momenttia muutettaisiin siten, että maininta valvonta-ajan pituudesta poistettaisiin. Muutos vastaisi rikoslain 2 c luvun 11 §:n 1 momenttiin ehdotettua muutosta, jonka perusteita on käsitelty kyseisen lainkohdan perustelujen yhteydessä.
9 §.Valvonta-ajan täytäntöönpanon valmistelu. Pykälän 4 momentti koskee väkivaltariskiarvioinnin pyytämistä Vankiterveydenhuollon yksiköltä ennen valvonta-ajan rangaistusajan suunnitelman määräysten vahvistamista. Ehdotettavassa muutoksessa olisi kyse ainoastaan lainsäädännössä käytettävän terminologian yhtenäistämisestä.
Voimassa olevan momentin perusteluissa (HE 268/2016 vp, s. 30) on todettu, että päämääränä on arvion avulla saada mahdollisimman paljon tietoa, jotta rangaistusajan suunnitelmaan sisältyvät määräykset voitaisiin mitoittaa kullekin valvonta-ajan täytäntöönpanoon siirtyvälle vangille sopiviksi. Lisäksi on todettu, että arvio vastaisi elinkautisvankien vapauttamisharkinnassa tehtävää arviota, vaikka arviota ei tässä tapauksessa suoritettaisi vapauttamisharkintaa varten. Koska elinkautisvankien vapauttamismenettelystä annetussa laissa väkivaltariskiarvioinnista käytettyyn terminologiaan ehdotetaan tässä esityksessä muutosta, olisi vastaava muutos perusteltua tehdä myös yhdistelmärangaistuksen täytäntöönpanosta annettuun lakiin. Väkivaltariskiarvioinnista säädettäisiin yleisellä tasolla ehdotettavassa mielenterveyslain 16 a §:ssä, jonka 1 momentti soveltuisi myös yhdistelmärangaistuksen valvonta-ajan suunnittelun yhteydessä tehtävään riskiarviointiin.
26 §.Valvonta-ajan muuntaminen vankeudeksi. Pykälän 3 momenttiin lisättäisiin maininta siitä, että tuomioistuin voi muuntaessaan valvonta-ajan vankeudeksi syyttäjän vaatimuksesta määrätä tuomitun vangittavaksi, kunnes päätöksen täytäntöönpano alkaa.
Voimassa olevassa momentissa säädetään siitä, että tuomioistuimen muuntopäätös voidaan panna täytäntöön muutoksenhausta huolimatta. Tästä huolimatta oikeuskäytännössä on ilmennyt epäselvyyttä ainakin tilanteissa, joissa tuomittu on säilöön otettuna ennen muuntovaatimuksen käsittelyä. Lain 25 §:n 1 momentin mukaan käräjäoikeuden päätös säilöönotosta on voimassa siihen asti, kun käräjäoikeus on tehnyt valvonta-ajan muuntamista koskevan ratkaisunsa. Laissa ei kuitenkaan ole säädetty siitä, että käräjäoikeus voi muuntaessaan valvonta-ajan ehdottomaksi vankeudeksi määrätä säilössä olevan tuomitun vangittavaksi, mikä vaikuttaisi johtavan siihen, että tuomittu olisi muuntopäätöksen yhteydessä vapautettava odottamaan muuntopäätöksen täytäntöönpanon alkamista. Edellä todetulla 3 momenttiin tehtävällä lisäyksellä selvennettäisiin oikeustilaa ja tehtäisiin mahdolliseksi tuomitun vangitseminen muuntopäätöksen antamisesta päätöksen täytäntöönpanon alkamiseen. Vangitseminen edellyttäisi syyttäjän vaatimusta vastaavasti kuin tuomitun vangitseminen pakkokeinolain 2 luvun 12 §:n nojalla.
31 §.Ehdonalaista vapauttamista ja valvottua koevapautta koskevien säännösten soveltuminen. Pykälän ensimmäinen momentti vastaisi voimassa olevan pykälän sisältöä. Pykälän otsikkoa muutettaisiin siten, että se vastaisi paremmin sen uutta sisältöä. Pykälässä säädetään tällä hetkellä siitä, että yhdistelmärangaistuksen täytäntöönpanoon ei sovelleta ehdonalaista vapauttamista eikä valvottua koevapautta koskevia säännöksiä.
Pykälän 2 momentti vastaisi sisällöltään voimassa olevaa rikoslain yhdistelmärangaistusta koskevan 2 c luvun 11 §:n viimeistä momenttia, joka siirrettäisiin sellaisenaan yhdistelmärangaistuksen täytäntöönpanosta annettuun lakiin. Koska säännöksessä on kyse ennen kaikkea täytäntöönpanoon liittyvistä seikoista, olisi perusteltua säätää näistä täytäntöönpanolaissa rikoslain sijaan. Lisäksi esityksessä ehdotettavien muutosten myötä yhdistelmärangaistusta koskeva rikoslain säännös on muodostumassa jo nykyistäkin raskaslukuisemmaksi, mikä puoltaa myös momentin siirtoa täytäntöönpanolakiin.
7.6
Oikeudenkäymiskaari
17 lukuTodistelusta
37 §. Pykälän 3 momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että rikoslain 2 c luvun 11 §:ssä tarkoitettu päätös yhdistelmärangaistuksen määräämisestä ei enää edellyttäisi syytetyn mielentilan tutkimista vaan pelkästään niin sanottua uusimisriskiarviota, josta säädettäisiin jatkossa tarkemmin mielenterveyslakiin ehdotettavassa uudessa 16 a §:ssä (väkivaltariskiarvio).
Voimassa olevan lainsäädännön mukaan syytetyn mielentila tutkitaan ennen yhdistelmärangaistuksen määräämistä, vaikkei mitään epäilystä hänen syyntakeisuudestaan olisi. Tutkimustiedon mukaan yhdistelmärangaistukseen liittyvissä mielentilatutkimuksissa selvästi suurin osa tutkituista on arvioitu syyntakeisiksi, kuten jaksossa 2.4.2.7 on todettu. Lisäksi yhdistelmärangaistuksen tuomitsemisen edellytysten kannalta olennaista merkitystä tuomioistuimen näkökulmasta on nimenomaan mielentilatutkimuksen yhteydessä tehtävällä riskiarviolla eikä niinkään mielentilatutkimuksella. Mielentilatutkimus on laaja ja intensiivinen prosessi ja siihen liittyvät resurssit on aiheellista kohdentaa tilanteisiin, joissa tutkimus on tarpeen syyntakeisuuden arvioimiseksi. Yhdistelmärangaistuksen tuomitsemisen edellytyksenä jo nykyisin oleva riskiarvio erotettaisiinkin uuden sääntelyn myötä mielentilatutkimuksesta. Jatkossakin mielentilatutkimus voitaisiin tehdä yhdistelmärangaistusta koskevissa tilanteissa, mikäli pykälän 1 tai 2 momenttien mukaiset tutkimuksen yleiset edellytykset täyttyisivät. Sääntely ei merkitsisi muutosta yhdistelmärangaistuksen vaatimis- tai tuomitsemiskynnykseen.
Pykälän 3 momenttiin tehtäisiin muutos, jonka mukaan tuomioistuimen pyytämä lausunto koskisi syytetyn riskiä syyllistyä uuteen vakavaan, henkeä, terveyttä tai vapautta loukkaavaan rikokseen. Säännöksessä ei siis enää puhuttaisi rikoksentekijän vaarallisuudesta. Tältä osin kysymys olisi kielellisestä täsmentämisestä sekä käsitteistön yhtenäistämisestä vastaavasti kuin rikoslain 2 c luvun 11 §:n 3 momentin osalta on esitetty. Myös voimassa olevan säännöksen nojalla annetuissa asiantuntijalausunnoissa otetaan käytännössä kantaa syytetyn uusimisriskiin, eli säännöksen muuttamisella ei ole tarkoitus muuttaa sitä, mihin seikkoihin lausunnoissa otetaan kantaa.
Pykälän 3 momenttiin lisättäisiin myös maininta siitä, että säännöksen mukainen riskiarvio on tehtävä lisäksi silloin, kun harkitaan yhdistelmärangaistukseen tuomitun määräämistä varmuusvankeuteen ehdotetun rikoslain 2 c luvun 11 a §:n mukaisesti.
Mielentilatutkimuksen erottaminen väkivaltariskiarviosta edellyttäisi sitä, että pykälän 5 momenttiin tehtäisiin muutos, jonka mukaan myös väkivaltariskin arvioinnista ja sitä varten sairaalaan ottamisesta säädetään erikseen. Kyseinen sääntely sisältyisi mielenterveyslakiin.
69 §. Pykälään lisättäisiin 37 §:ään ehdotettavan muutoksen vuoksi maininta väkivaltariskin arvioinnista. Koska väkivaltariskin arviointi voisi tulla jatkossa tehtäväksi myös ilman mielentilatutkimusta, olisi tarpeen säätää sitä koskevasta muutoksenhausta ja kanteluoikeudesta mielentilatutkimusta vastaavasti. Väkivaltariskin arviointiin määrääminen vertautuu menettelynä käytännössä pitkälti mielentilatutkimukseen määräämiseen, minkä vuoksi yhdenmukainen sääntely olisi perusteltu.
7.7
Laki oikeudenkäynnistä rikosasioissa
6 lukuPääkäsittelystä
10 §. Pykälään 2 momenttiin tehtäisiin lisäys, jonka mukaan myös vastaajan väkivaltariskin arvioiminen voisi mielentilan tutkimisen lisäksi olla peruste sille, ettei lykättyä pääkäsittelyä edellytetä jatkettavan viimeistään 14 päivän kuluessa käsittelyn lykkäämisestä tai siitä, kun lykkäämisen jälkeen on päätetty vangitsemisesta, matkustuskiellosta tai virantoimituksesta pidättämisestä. Muutos olisi tarpeen, sillä jatkossa väkivaltariskiarvio voisi tulla yhdistelmärangaistuksen tuomitsemista vaadittaessa tehtäväksi myös ilman mielentilatutkimusta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 37 §:ään ehdotetun muutoksen mukaisesti. Vastaajan määrääminen väkivaltariskin arviointiin vertautuu menettelynä käytännössä pitkälti mielentilan tutkimiseen, minkä vuoksi yhdenmukainen sääntely olisi perusteltu.
11 §. Vastaavalla tavalla 11 §:n 3 momenttiin tehtäisiin lisäys siitä, että jos pääkäsittely on ollut lykättynä vastaajan väkivaltariskin arviointia varten, uutta pääkäsittelyä ei tarvitse toimittaa, vaikka käsittely on ollut lykättynä pidemmän ajan kuin pykälän 1 momentissa säädetään.
11 lukuTuomioistuimen ratkaisusta
5 a §. Pykälässä säädetään tuomioistuimen velvollisuudesta antaa välituomio ennen vastaajan mielentilan tutkimista. Pykälään lisättäisiin uusi 3 momentti, jonka mukaan mitä 1 ja 2 momentissa säädetään, sovellettaisiin myös oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 37 §:n 3 momentissa tarkoitetun väkivaltariskiarvion tekemiseen ennen yhdistelmärangaistuksen tuomitsemista.
Uusi momentti olisi tarpeen, jos oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 37 §:n 3 momenttia muutetaan esityksessä ehdotetulla tavalla siten, ettei riskiarvioita enää tehtäisi välttämättä samassa yhteydessä mielentilatutkimuksen kanssa. Voimassa olevan sääntelyn mukaan yhdistelmärangaistuksen tuomitseminen edellyttää sekä mielentilatutkimusta että riskiarviota. Tästä syystä tutkimusta on edeltänyt säännöksessä tarkoitettu välituomio, jossa tuomioistuin on ottanut kantaa siihen, onko vastaajan näytetty menetelleen syytteessä kuvatulla tavalla. Oikeuskäytännössä tuomioistuimet ovat välituomiossa myös ottaneet alustavasti kantaa siihen, ovatko muut yhdistelmärangaistuksen tuomitsemisen edellytykset käsillä.
Välituomio olisi siis jatkossakin annettava ennen yhdistelmärangaistukseen liittyvän riskiarvion tekemistä, vaikka mielentilatutkimusta ei samassa yhteydessä tehtäisikään. Sen sijaan välituomion tarve ei koskisi tilannetta, jossa harkitaan yhdistelmärangaistuksen jatkamista varmuusvankeutena.
7.8
Pakkokeinolaki
3 lukuTuomioistuinmenettely vangitsemisasioissa
15 §.Vangitsemisasian uudelleen käsittely. Vastaavasti, kuin mitä ehdotetaan säädettäväksi laissa oikeudenkäynnistä rikosasioissa pääkäsittelyn lykkäämisestä ja uuden pääkäsittelyn tarpeesta, ehdotetaan pykälän 1 momenttia muutettavaksi siten, että mielentilan tutkimisen ohella myös väkivaltariskin arvioiminen olisi peruste sille, ettei kyseisen vastaajan vangitsemisasiaa tarvitse ottaa uudelleen käsiteltäväksi pääkäsittelyn lykkäämisen aikana. Todetulla tavalla väkivaltariskin arviointi voisi tulla yhdistelmärangaistuksen tuomitsemista vaadittaessa tehtäväksi myös ilman mielentilatutkimusta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 37 §:ään ehdotetun muutoksen mukaisesti. Vastaajan määrääminen väkivaltariskin arviointiin vertautuu menettelynä käytännössä pitkälti mielentilan tutkimiseen, minkä vuoksi yhdenmukainen sääntely olisi perusteltu myös vangitsemisasian käsittelyn osalta.
7.9
Mielenterveyslaki
6 §.Valtion mielisairaalassa annettava hoito. Pykälän 1 momenttiin lisättäisiin maininta siitä, että valtion mielisairaalassa suoritetaan mielentilatutkimusten ohella myös väkivaltariskiarvioita.
3 lukuMielentilatutkimus, väkivaltariskiarviointi ja niiden jälkeinen hoito tahdosta riippumatta
Luvun otsikkoon lisättäisiin maininta väkivaltariskiarvioinnista.
16 a §.Väkivaltariskiarvio. Mielenterveyslakiin lisättäisiin uusi pykälä, jonka 1 momentin mukaan väkivaltariskiarvion tarkoituksena on arvioida syytetyn tai tuomitun riskiä syyllistyä uuteen vakavaan henkeä, terveyttä tai vapautta loukkaavaan rikokseen. Sääntely olisi näiltä osin yleistä ja tulisi sovellettavaksi ensinnäkin oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 37 §:n 3 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa, eli yhdistelmärangaistuksen tai varmuusvankeuden määräämistä harkittaessa, jolloin tuomioistuin pyytää arvion tekemistä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta, joka puolestaan määrää, missä arviointi tehdään. Säännöstä sovellettaisiin myös elinkautisvankien ja varmuusvankeuden vapauttamismenettelyn yhteydessä tehtävään arviointiin, jonka tekee Vankiterveydenhuollon yksikkö Helsingin hovioikeuden pyynnöstä. Edelleen säännöstä sovellettaisiin yhdistelmärangaistuksen täytäntöönpanosta annetun lain 9 §:n 4 momentissa tarkoitettuun arviointiin, jonka Vankiterveydenhuollon yksikkö tekee Rikosseuraamuslaitoksen asiakasarvioinnin yksikön pyynnöstä valvonta-ajan valmistelun yhteydessä. Säännöksen tarkoituksena olisi ohjata mainittujen arviointien tekemistä yleisellä tasolla ja selkeyttää arvioinnin tarkoitusta, joka keskeisiltä osin on sama arvioinnin asiayhteydestä riippumatta. Painotuserot arvioinnissa ja arvioinnista laadittavassa lausunnossa voisivat kuitenkin edelleen vaihdella tilanteen mukaan. Esimerkiksi yhdistelmärangaistuksen valvonta-ajan valmistelua varten tehtävässä arvioinnissa keskeisimpänä seikkana voi olla uusimisriskiä lisäävien ja uusimisriskiltä suojaavien tekijöiden tunnistaminen, eikä välttämättä henkilön uusimisriskitason tarkempi määritteleminen, mikä taas muissa arviointitilanteissa korostuu. Väkivaltariskiarviolta ja sitä koskevalta mahdolliselta Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lausunnolta ei välttämättä edellytettäisi arvioitavan henkilön riskitason kategorista määrittelemistä, vaan arviossa olisi tuotava esille myös arviointiin liittyvät epävarmuudet, mikäli sellaisia kyseisen henkilön kohdalla olisi.
Lisäksi momentissa säädettäisiin siitä, että väkivaltariskiarvioinnissa on käytettävä tieteelliseen tutkimukseen perustuvia menetelmiä. Tarkoituksena ei olisi muuttaa käytäntöä, jossa arviointi jo nykyisin perustuu strukturoiduille arviointimenetelmille. Koska menetelmät kehittyvät jatkuvasti, olisi tarkoituksenmukaista säätää asiasta ainoastaan yleisellä tasolla. Terveyden ja hyvinvoinnin olisi kuitenkin tarpeen jatkossakin ohjeistaa arviointien tekemisestä tarkemmin.
Pykälän 2 momentin mukaan yhdistelmärangaistusta ja varmuusvankeuden määräämistä harkittaessa tehtävään väkivaltariskiarviointiin sovellettaisiin, mitä mielenterveyslain 15, 16, 18, 20, 25 ja 26 §:ssä, 31 §:n 3 ja 4 momentissa, 32 §:n 2 momentissa ja 33 §:n 1 momentissa sekä 4 a luvussa säädetään mielentilatutkimuksesta ja mielentilatutkimukseen määrätystä henkilöstä. Viittauksen kohteena olevissa mielenterveyslain säännöksissä säädetään muun muassa sairaalaan ottamisesta mielentilatutkimusta varten, mielentilatutkimuksen tekemisestä, asian käsittelemisestä kiireellisenä, poliisin virka-avusta, kustannusten korvaamisesta valtion varoista sekä potilaan perusoikeuksien rajoittamisesta tutkimuksen aikana. Lisäksi sovellettaisiin lain 34 §:n nojalla annettuja tarkempia säännöksiä mielentilatutkimuksesta.
Väkivaltariskiarvion tekeminen olisi välttämätön edellytys sekä yhdistelmärangaistuksen tuomitsemiselle että varmuusvankeuden määräämiselle. Näistä syistä arvio olisi näissä tilanteissa voitava tehdä tutkittavan tahdosta riippumatta, kuten tilanne on tähänkin asti ollut yhdistelmärangaistuksen tuomitsemisen kohdalla. Kyseisissä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 37 §:n 3 momentissa tarkoitetuissa väkivaltariskiarvioissa noudatettaisiin siten jatkossakin mielentilatutkimusta koskevia menettelysäännöksiä.
Pykälän 3 momentin mukaan lausunto rikoksesta tuomitun väkivaltariskistä olisi annettava varmuusvankeuden määräämistä harkittaessa Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle viimeistään kahden kuukauden kuluttua siitä, kun Helsingin hovioikeus on pyytänyt lausuntoa. Helsingin hovioikeus voisi perustellusta syystä pidentää tutkimusaikaa enintään kahdella kuukaudella. Sääntely poikkeaisi tältä osin mielentilatutkimuksia koskevista määräajoista, joiden osalta mielenterveyslain 16 §:n 2 momentissa säädetään, että määräaika alkaa kulua mielentilatutkimuksen aloittamisesta. Koska varmuusvankeuden määräämismenettelyssä asian joutuisa käsittely olisi erityisen perusteltua, olisi määräaika väkivaltariskiarvioiden osalta sidottu hovioikeuden pyyntöön. Käytännössä mielentilatutkimusten valmistumisessa on ollut viivettä, mikä on saattanut aiheuttaa rikosprosessien pitkittymistä.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen olisi puolestaan mainituissa tilanteissa annettava saamansa lausunnon perusteella oma lausuntonsa tuomitun väkivaltariskistä Helsingin hovioikeudelle kahden viikon kuluessa edellä tarkoitetusta määräajasta. Tältäkin osin sääntely poikkeaisi mielentilatutkimuksista, joiden osalta mielenterveyslain 16 §:n 3 momentissa ei ole asetettu Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle määräaikaa oman lausuntonsa antamiselle. Tuomioistuimen pyyntöön, joka koskisi yhdistelmärangaistuksen tuomitsemista, sovellettaisiin edelleen, mitä mielentilatutkimusten osalta on määräajoista säädetty 16 §:n 2 momentissa.
Pykälän 4 momentissa säädettäisiin tilanteesta, jossa yhdistelmärangaistuksen tuomitsemisen harkinnan yhteydessä todettaisiin väkivaltariskiarvioinnin tekemisen yhteydessä syytetyn täyttävän tahdosta riippumattoman hoidon edellytykset. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tulisi tällaisessa tilanteessa määrätä hänet hoitoon vastaavalla tavalla, kuin on säädetty mielentilatutkimukseen määrätyn hoidosta. Sääntelyn tarkoituksena olisi varmistaa, että mahdollinen hoidon tarpeen arviointi tulisi tehdyksi myös silloin, jos henkilöä ei ole määrätty voimassa olevan sääntelyn tavoin myös mielentilatutkimukseen. Hoitoon määräämiseen sovellettaisiin vastaavia säännöksiä, kuin mitä mielentilatutkimuksen jälkeen tahdosta riippumattomasta hoidosta on säädetty. Tämä sisältäisi myös mahdollisuuden päättää lain 19 §:n mukaisesta kehitysvammaisen erityishuollosta.
7.10
Rikosrekisterilaki
2 §. Pykälän 1 momenttiin lisättäisiin maininta varmuusvankeudesta. Pykälän 3 momenttiin lisättäisiin uusi 11 a kohta varmuusvankeudesta rikosrekisteriin merkittävistä tiedoista. Näitä olisivat tieto varmuusvankeuden alkamisesta, varmuusvankeudesta vapauttamisesta, jäännösrangaistuksesta ja ehdonalaisen vapauden koeajan päättymisestä. Esityksessä ehdotetulla tavalla rikoslain 2 c luvun 11 §:n mukaan yhdistelmärangaistuksen vankeusaika voitaisiin määrätä jatkumaan varmuusvankeutena. Tällöin henkilö ei lainkaan siirtyisi yhdistelmärangaistukseen kuuluvalle valvonta-ajalle. Rikosrekisteriin merkitään voimassa olevan 3 momentin 11 kohdan perusteella yhdistelmärangaistuksen valvonta-ajan alkaminen, ja olisi tarkoituksenmukaista, että varmuusvankeuteen määrätyn osalta rekisteriin merkittäisiin sen sijaan varmuusvankeuden alkamisajankohta. Vapautumisajankohta olisi olennainen muun muassa siitä syystä, että rikoslain 2 c luvun 12 §:n mukaan uusi rikos on rangaistuksen koventamisperuste, jos se tehdään kolmen vuoden kuluessa siitä, kun henkilö on vapautunut suorittamasta varmuusvankeutta. Vapautumisajankohta on merkityksellinen myös arvioitaessa, voidaanko henkilö tuomita myöhemmin tehdystä rikoksesta uuteen yhdistelmärangaistukseen. Rekisteriin merkittäisiin vapauttamisen yhteydessä myös jäännösrangaistuksen pituus ja ehdonalaisen vapauden koeajan päättyminen.
4 §. Pykälän 1 momentin 1 a kohtaa muutettaisiin siten, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle voitaisiin luovuttaa rikosrekisteritiedot myös silloin, kun arvioinnin kohteena on tuomittu henkilö. Voimassa oleva säännös mahdollistaa rikosrekisteritietojenluovuttamisen epäiltyä tai syytettyä koskevan mielentilatutkimuksen tai arvioinnin tekemistä varten. Arviointi voisi kuitenkin tulla tehtäväksi myös yhdistelmärangaistukseen tuomitusta henkilöstä, kun tuomioistuin käsittelee hakemusta henkilön määräämisestä varmuusvankeuteen.
Selkeyden vuoksi säännöksessä nyt käytetty sana ”arvio” muutettaisiin muotoon ”väkivaltariskiarvio”, jota ehdotetaan käytettäväksi myös mielenterveyslaissa. Säännöksen esitöissä (HE 102/2009 vp, s. 32) on todettu, että arviolla viitataan nimenomaan oikeuspsykiatriseen väkivaltariskiarvioon.
Pykälän 1 momentin 2 kohtaa muutettaisiin siten, että syyttäjälle voitaisiin luovuttaa rikosrekisteritiedot myös varmuusvankeuden hakemista varten. Ehdotetun rikoslain 2 c luvun 11 a §:n mukaan varmuusvankeutta koskevassa harkinnassa otettaisiin huomioon muun muassa henkilön aiempi rikollisuus ja ehdotetun varmuusvankeutta koskevan lain 5 §:n mukaan varmuusvankeuteen määräämistä hakisi syyttäjä. Syyttäjällä on siis oltava käytettävissään henkilöä koskevat rikosrekisteritiedot varmuusvankeuden hakemista harkittaessa.
Pykälän 1 momentin 3 kohtaa muutettaisiin samoin siten, että rikosrekisteritiedot voitaisiin luovuttaa Rikosseuraamuslaitokselle varmuusvankeuden harkintaa varten. Ehdotetun varmuusvankeudesta annettavan lain 4 §:n mukaan Rikosseuraamuslaitos tekisi harkinnan siitä, onko sen tarpeen antaa varmuusvankeuden hakemisesta selvitys syyttäjälle, joka hakisi varmuusvankeuteen määräämistä tuomioistuimelta. Rikosrekisteritiedot olisivat tarpeellisia tätä harkintaa varten.
10 §. Pykälän 2 momenttia muutettaisiin lisäämällä siihen yhdistelmärangaistuksen ja varmuusvankeuden poistamista koskeva säännös. Voimassa olevassa pykälässä ei erikseen säädetä yhdistelmärangaistusta koskevan merkinnän poistoajasta, vaan yhdistelmärangaistusta koskeva tieto poistuu yhdistelmärangaistuksen vankeusajan pituuden mukaan joko 1 momentin 3 kohdan mukaan 20 vuodessa lainvoimisen tuomion antopäivästä tai 2 momentin mukaan henkilön täyttäessä 90 vuotta tai kuollessa. Jatkossa yhdistelmärangaistuksen vankeusaika voitaisiin määrätä jatkumaan varmuusvankeutena. Varmuusvankeuden kestolle ei olisi säädettyä enimmäisaikaa. Näin ollen voisi olla mahdollista, että 3–5 vuoden yhdistelmärangaistusta koskeva tieto poistuisi rikosrekisteristä, vaikka henkilö olisi määrätty varmuusvankeuteen, joka tiedon poistohetkellä yhä jatkuisi tai josta henkilö olisi poistohetkellä vapautunut vasta hiljattain. Tämän vuoksi pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että yhdistelmärangaistusta koskeva tieto ei poistuisi 1 momentin perusteella, jos henkilö on määrätty varmuusvankeuteen. Yhdistelmärangaistuksen vankeusajan kestolla ei tällöin olisi merkitystä merkinnän poistoajan määrittelyssä, vaan merkitystä olisi sillä, onko henkilö määrätty varmuusvankeuteen. Jos henkilöä ei määrättäisi varmuusvankeuteen, yhdistelmärangaistusta koskevan merkinnän poisto määräytyisi voimassa olevaa sääntelyä vastaavasti riippuen yhdistelmärangaistuksen pituudesta.
7.11
Laki henkilötietojen käsittelystä Rikosseuraamuslaitoksessa
3 §.Määritelmät. Pykälän 1 momentin 3 kohtaan sisällytettäisiin vangin määritelmään myös varmuusvankeuteen määrätty. Varmuusvankeudesta annettavan lain 3 §:n 2 momentissa säädettäisiin, että varmuusvankeuteen määrättyyn ja varmuusvankeuden toimeenpanoon sovelletaan, mitä muualla lainsäädännössä on säädetty vangista ja vankeuden täytäntöönpanosta. Ehdotusten seurauksena varmuusvankeuteen määrätyn henkilötietojen käsittelyyn Rikosseuraamuslaitoksessa sovellettaisiin siten, mitä siinä on säädetty vankeusrangaistusta suorittavan henkilötietojen käsittelystä.
17 a §.Oikeus saada tietoja Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta väkivaltariskiarviosta. Lakiin lisättäisiin uusi 17 a §, jonka 1 momentissa säädettäisiin Rikosseuraamuslaitoksen oikeudesta saada salassapitosäännösten estämättä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta yhdistelmärangaistukseen tuomittua tai varmuusvankeuteen määrättyä koskevasta väkivaltariskiarviosta ja siihen perustuvasta Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lausunnosta välttämättömät tiedot vangin uusimisriskiä alentavien toimien suunnittelemiseksi ja toteuttamiseksi sekä sen arvioimiseksi, tuleeko Rikosseuraamuslaitoksen tehdä syyttäjälle aloite yhdistelmärangaistukseen tuomitun varmuusvankeuteen määräämiseksi. Tieto väkivaltariskiarvion ja sitä koskevan lausunnon keskeisestä sisällöstä antaisi Rikosseuraamuslaitokselle paremmat edellytykset toteuttaa mainittuja tehtäviään. Koska luovutettavia tietoja ei olisi luetteloitu tyhjentävästi, ja lisäksi ne voisivat sisältää arkaluonteisia tietoja, olisi tietojensaantioikeus rajoitettu mainittujen tehtävien kannalta välttämättömiin tietoihin.
Ehdotetussa 2 momentissa rajattaisiin 1 momentissa tarkoitettujen tietojen käsittely siten, että käsittelyoikeus olisi vain niillä Rikosseuraamuslaitoksen virkamiehillä, jotka välttämättä tarvitsevat niitä 1 momentissa tarkoitetun tehtävänsä suorittamiseksi. Momentissa säädettäisiin myös kyseisten asiakirjojen hävittämisestä siten, että ne olisi hävitettävä heti, kun ne eivät enää ole tarpeen 1 momentissa säädettyä tarkoitusta varten. Momentin sääntely vastaisi lain voimassa olevaa 17 §:ää, joka koskee Rikosseuraamuslaitoksen oikeutta saada oikeudenkäyntiasiakirjoista tietoja tuomioistuimelta.
7.12
Laki Vankiterveydenhuollon yksiköstä
6 §.Potilasrekisterissä olevien tietojen luovuttaminen. Pykälän 1 momentin johdantokappaletta täsmennettäisiin tietojen luovuttamisen osalta siten, että momentissa mainittaisiin, että tietoja voi pykälässä säädetyin edellytyksin luovuttaa joko pyynnöstä tai omasta aloitteesta. Lisäksi pykälän 1 momenttiin lisättäisiin uudet 8 ja 9 kohdat, jotka koskisivat varmuusvankeudesta annettavassa laissa Rikosseuraamuslaitokselle ja Vankiterveydenhuollon yksikölle säädettäviä tehtäviä. Lisäksi 7 kohtaan tehtäisiin kielellinen muutos siten, että kohdassa puhuttaisiin väkivaltariskiarviosta muiden vastaavien kohtien tavoin.
Pykälässä säädetään potilastietojen luovuttamisesta. Ehdotetulla täsmennyksellä lisätä 1 momentin johdantokappaleeseen ”pyynnöstä ja myös omasta aloitteestaan” ei olisi tarkoituksena muuttaa pykälässä jo aiemmin omaksuttua potilastietojen luovuttamista ja luovuttamisesta päättämistä koskevaa käytäntöä. Pykälässä säädetyn mukaisesti, tietojen luovuttamisesta päättää Vankiterveydenhuollon yksikön vankiterveydenhuollosta vastaava lääkäri tai hänen ohjeidensa mukaan muu terveydenhuollon ammattihenkilö. Tietojen luovuttaminen on mahdollista ainoastaan pykälässä säädetyin osin. Täsmennys olisi kuitenkin tarpeen, sillä salassa pidettävien tietojen luovuttamista viranomaiselta toiselle koskevaa sääntelyä on pidetty sitä soveltavien viranomaisten näkökulmasta epäselvänä ja tulkinnanvaraisena. Asiaa on tarkasteltu esimerkiksi vuonna 2023 valmistuneessa selvityksessä (Oma-aloitteinen tietojen antaminen rikosten torjumiseksi, Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2023:39, https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-383-216-9). Lisäksi korkein oikeus on arvioinut ratkaisussaan KKO 2023:24 oma-aloitteista tietojen luovuttamista koskevaa sääntelyä. Asiassa oli kyse poliisin oma-aloitteisesti ulosotolle luovuttamista tiedoista. Ratkaisussa todettiin, ettei laissa ollut riittävällä tavalla säädetty poliisin toimivallasta luovuttaa tietoja oma-aloitteisesti. Edellä mainituin perustein on tarpeen, että viranomaisen oma-aloitteisesta tietojen luovuttamisesta olisi laissa säädetty riittävän täsmällisesti ja tarkkarajaisesti.
Ehdotetussa uudessa 8 kohdassa olisi kyse ensinnäkin varmuusvankeudesta annettavan lain 11 §:n 3 momentissa tarkoitetun väkivaltariskiarvion luovuttamisesta vapauttamismenettelyä koskevasta asiasta vastaavalle Rikosseuraamuslaitoksen virkamiehelle tuomioistuinmenettelyä varten. Lisäksi kyse olisi väkivaltariskiarvion johtopäätösten luovuttamisesta Rikosseuraamuslaitoksen asiakasarvioinnin yksikön, vankilan tai yhdyskuntaseuraamustoimiston yksikönpäällikölle taikka rikosseuraamuskeskuksen työjärjestyksessä määrätylle toiminnoista vastaavalle virkamiehelle väkivaltariskin nojalla järjestettävän toiminnan suunnittelemiseksi ja toteuttamiseksi. Ehdotettu kohta olisi vastaava kuin voimassa oleva 5 kohta, jossa säädetään väkivaltariskin ja sen johtopäätösten luovuttamisesta elinkautisvankien osalta. Tietoja voisi siten luovuttaa vain rajatulle joukolle Rikosseuraamuslaitoksessa ja näistäkin osalle voitaisiin luovuttaa ainoastaan väkivaltariskiarvion johtopäätökset.
Ehdotetun uuden 9 kohdan mukaan Rikosseuraamuslaitoksen työjärjestyksessä määrätylle toiminnoista vastaavalle virkamiehelle voitaisiin luovuttaa sellaiset tiedot, jotka ovat välttämättömiä varmuusvankeuteen määrätyn uusimisriskin arvioimiseksi ja uusimisriskiä alentavien toimien suunnittelemiseksi ja toteuttamiseksi varmuusvankeudesta annetun lain 9 §:ssä tarkoitetulla tavalla. Mainitussa pykälässä säädettäisiin Rikosseuraamuslaitoksen ja Vankiterveydenhuollon yksikön yhteistyöstä varmuusvankeuteen määrätyn uusimisriskin arvioimisessa ja uusimisriskiä alentavissa toimissa. Kyseisessä yhteistyössä tehtävässä arvioinnissa ja toimien suunnittelussa olisi kyse jatkuvasta yhteydenpidosta Rikosseuraamuslaitoksen ja Vankiterveydenhuollon yksikön välillä. Tehtävä liittyisi varmuusvankeudesta annettavan lain 10 §:ssä säädettyyn Rikosseuraamuslaitokselle asetettuun velvoitteeseen hakea varmuusvankeuteen määrätyn vapauttamisesta Helsingin hovioikeudelta, jos se katsoo, ettei edellytyksiä varmuusvankeuden jatkamiselle enää ole. Yhteistyötehtävän luonteen vuoksi ehdotetussa 9 kohdassa olisi tietoja vastaanottavaksi tahoksi rajattu virkamies, joka vastaa tarkoitetusta uusimisriskin arvioinnista ja uusimisriskiä alentavien toimien järjestämisestä Rikosseuraamuslaitoksessa. Luovutettavat tiedot olisi puolestaan rajattu vain sellaisiin tietoihin, jotka ovat välttämättömiä Rikosseuraamuslaitoksen tehtävien kannalta. Tietojen luovuttamisesta päättävän Vankiterveydenhuollon yksikön vankiterveydenhuollosta vastaavan lääkärin tai hänen ohjeidensa mukaan muun terveydenhuollon ammattihenkilön tulisi tietoja luovuttaessaan varmistaa, ettei Rikosseuraamuslaitokselle luovuteta muita kuin Rikosseuraamuslaitoksen tehtävien kannalta välttämättömiä tietoja. Yhteistyön osalta Vankiterveydenhuollon yksikön oikeudesta saada välttämättömät rikosseuraamusrekisteriin sisältyvät tiedot on säädetty voimassa olevassa 7 §:n 3 momentissa.
Pykälän 5 momentissa muutettaisiin siinä oleva virheellinen viittaus pykälän 1 momentin 5 kohtaan. Viittauksen tulisi olla momentin 6 kohtaan, joka koskee koko rangaistusta vankilassa suorittavan vangin vapauttamisasian käsittelemistä, ja johon liittyy myös momentissa mainittu oikeudenkäymiskaaren sääntely. Viittaus on aiempien lainmuutosten yhteydessä virheellisesti muutettu viittaamaan 1 momentin 5 kohtaan, joka koskee elinkautisvankien vapauttamismenettelyä.
7 §.Oikeus saada tietoja muulta terveydenhuollon toimintayksiköltä ja muulta viranomaiselta. Pykälän 1 momenttiin tehtäisiin ensinnäkin tekninen muutos, jossa elinkautisvankien vapauttamismenettelystä annetun lain osalta pykäläviittaus muutettaisiin mainitun lain 1 §:n sijaan 3 §:ään, sillä kyseisessä laissa väkivaltariskiarviota koskeva sääntely siirrettäisiin esityksessä ehdotetulla tavalla vastaavasti. Lisäksi säännöstä tarkennettaisiin siltä osin, että muun terveydenhuollon toimintayksiköstä saatavat tiedot sidottaisiin tietojen välttämättömyyteen.
Pykälän 1 momenttiin lisättäisiin Vankiterveydenhuollon yksikölle oikeus saada tietoja myös yhdistelmärangaistuksen täytäntöönpanosta annetun lain 9 §:n 4 momentissa sekä ehdotetun varmuusvankeudesta annetun lain 11 §:n 3 momentissa tarkoitetun vangin väkivaltariskiä koskevan arvion tai lausunnon laatimiseksi ja sen nojalla järjestettävän toiminnan suunnittelemiseksi ja toteuttamiseksi Rikosseuraamuslaitoksen yksikössä. Ehdotus olisi siten vastaava kuin voimassa olevassa momentissa oleva oikeus saada tietoja koskien elinkautisvankien vapauttamismenettelystä annetussa laissa tarkoitettua riskiarviota. Yhdistelmärangaistusta koskevassa lisäyksessä olisi kyse lainsäädännössä tällä hetkellä olevan puutteen korjaamisesta.
Koska esityksessä ehdotetaan, että oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 37 §:n 3 momentissa tarkoitettu väkivaltariskiarvio voitaisiin jatkossa tehdä erikseen ilman mielentilatutkimusta, olisi 7 §:n 1 momenttiin tarpeen tehdä muutos, joka mahdollistaisi tiedon saannin myös tilanteissa, joissa henkilölle on tehty ainoastaan väkivaltariskiarvio. Tästä syystä säädettäisiin, että Vankiterveydenhuollon yksiköllä on oikeus saada Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta tietoja oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 37 §:ssä tarkoitetusta mielentilan tutkimuksesta, väkivaltariskiarviosta sekä niihin perustuvasta lausunnosta. Kyseisestä virkkeestä poistettaisiin siinä nyt olevat sanat ”rikosasian vastaajan”, sillä jatkossa mainitussa oikeudenkäymiskaaren säännöksessä säädettäisiin myös varmuusvankeuden määräämisen yhteydessä tehtävästä riskiarviosta, jolloin kyse on tuomitusta, eikä vastaajasta.
Lisäksi 7 §:n 1 momenttiin lisättäisiin Vankiterveydenhuollon yksikön oikeus saada vankeuslain 10 luvussa säädettyjen tehtäviensä hoitamiseksi ja varmuusvankeudesta annetun lain 9 §:ssä säädettyä tehtävää varten Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta välttämättömät tiedot oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 37 §:n 3 momentissa tarkoitetusta tutkimuksesta ja siihen perustuvasta lausunnosta tuomitun riskistä syyllistyä uuteen henkeä, terveyttä tai vapautta loukkaavaan rikokseen. Tiedonsaanti koskisi sekä yhdistelmärangaistukseen tuomitusta että varmuusvankeuteen määrätystä tehtyä väkivaltariskiarviointia. Vastaava tiedonsaantioikeus säädettäisiin myös Rikosseuraamuslaitokselle sen henkilötietojen käsittelyä koskevan lain 17 a §:ssä. Varmuusvankeuden osalta esityksessä ehdotetaan säädettävän, että Rikosseuraamuslaitoksen ja Vankiterveydenhuollon yksikön olisi yhteistyössä järjestettävä varmuusvankeuden aikana toimia, joiden tavoitteena on vähentää varmuusvankeuteen määrätyn uusimisriskiä. Vaikkei asiasta ehdoteta säädettävän erikseen, tulisi tavoitteena olla, että yhdistelmärangaistukseen tuomittujen uusimisriskiin pyrittäisiin vaikuttamaan jo ennen mahdollista varmuusvankeuteen määräämistä. Tämän vuoksi olisi perusteltua, että tehtyä väkivaltariskiarviota voitaisiin hyödyntää tällaisten toimien suunnittelemisessa ja toteuttamisessa sekä Vankiterveydenhuollon yksikössä että Rikosseuraamuslaitoksessa jo yhdistelmärangaistuksen täytäntöönpanon aikana. Vankiterveydenhuollon yksikkö vastaa muun muassa vankeuslain 10 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan vangin lääkinnällisen kuntoutuksen järjestämisestä. Koska väkivaltariskiarvioon ja sitä koskevaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lausuntoon sisältyy arkaluonteisia henkilötietoja, olisi tietojensaantioikeus rajoitettu mainittujen tehtävien kannalta välttämättömiin tietoihin.
7.13
Laki Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta
3 a §.Oikeuspsykiatristen asioiden lautakunta. Pykälän 2 momenttiin lisättäisiin oikeuspsykiatristen asioiden lautakunnan tehtäväksi myös väkivaltariskiä koskevat asiat. Ehdotetun muutoksen taustalla olisi se, että jatkossa väkivaltariskiarvio voitaisiin tehdä erillään mielentilatutkimuksesta. Muutoksessa ei siten olisi kyse varsinaisesta uudesta tehtävästä oikeuspsykiatristen asioiden lautakunnalle, vaan kyse olisi väkivaltariskiarvion, joka sisältyy nykyisellään mielentilatutkimukseen, käsittelemisestä sellaisenaan.
Pykälän 3 momentissa edellytetään, että oikeuspsykiatristen asioiden lautakunnassa psykiatrista asiantuntemusta edustavista jäsenistä toisen tulee edustaa kunnallista terveydenhuoltoa. Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisvastuu siirtyi kunnilta ja kuntayhtymiltä hyvinvointialueille 1.1.2023. Momenttia muutettaisiin siten, että psykiatrista asiantuntemusta edustavista jäsenistä toisen tulee edustaa hyvinvointialuetta, Helsingin kaupunkia tai HUS-yhtymää.
5 g §.Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen oikeus saada tietoja mielentilatutkimusten ja väkivaltariskiarvioiden suorittamiseksi. Pykälän otsikkoon lisättäisiin maininta väkivaltariskiarviosta. Pykälää muutettaisiin siten, että siinä säädetty oikeus saada tietoja koskisi mielentilatutkimuksen lisäksi myös väkivaltariskiarvion suorittamista. Ehdotetun muutoksen tarkoituksena on mahdollistaa se, että jatkossa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella olisi pykälässä säädetty tiedonsaantioikeus myös silloin, kun mielentilatutkimuksen sijaan suoritettaisiin pelkkä väkivaltariskiarvio. Pykälään lisättäisiin maininta tietojen saamisesta myös hyvinvointialueilta. Lisäksi päivitettäisiin viittaukset kumottuihin yksityisestä terveydenhuollosta annettuun lakiin (152/1990) ja yksityisistä sosiaalipalveluista annettuun lakiin (922/2011) viittaukseksi sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnasta annettuun lakiin (741/2023).
7.14
Rikosvahinkolaki
13 §.Laitokseen sijoitetun aiheuttama esinevahinko. Pykälän 1 momentin 2 kohtaan lisättäisiin maininta väkivaltariskiarvion vuoksi tahdostaan riippumatta laitokseen sijoitetusta henkilöstä. Lisäys olisi tarpeen, sillä esityksessä ehdotetulla tavalla tahdosta riippumaton väkivaltariskin arviointi voisi tulla jatkossa tehtäväksi yhdistelmärangaistuksen tuomitsemista tai varmuusvankeuden määräämistä harkittaessa itsenäisenä tutkimuksena ilman mielentilatutkimuksen tekemistä.
7.15
Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta
24 §.Salassa pidettävät viranomaisen asiakirjat. Pykälän 1 momentin 27 kohtaan lisättäisiin maininta rikoksesta syytetylle tai tuomitulle tehdystä oikeuspsykiatrisesta väkivaltariskiarviosta. Lisäys olisi tarpeen, sillä esityksessä ehdotetulla tavalla väkivaltariskin arviointi voisi tulla jatkossa tehtäväksi yhdistelmärangaistuksen tuomitsemista tai varmuusvankeuden määräämistä harkittaessa itsenäisenä tutkimuksena ilman mielentilatutkimuksen tekemistä. Väkivaltariskiarvio sisältää tavallisesti tietoja muun muassa henkilön rikoshistoriasta, terveydentilasta ja mahdollisista persoonallisuutta koskevista diagnooseista. Väkivaltariskiarvio rinnastuu sisällöltään pitkälti mielentilatutkimukseen, vaikka saattaakin olla osin suppeampi.
7.16
Laki oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa
9 §.Salassa pidettävä oikeudenkäyntiasiakirja. Pykälän 1 momentin 4 kohtaan lisättäisiin maininta rikoksesta syytetylle tai tuomitulle tehdystä oikeuspsykiatrisesta väkivaltariskiarviosta. Lisäys olisi tarpeen vastaavista syistä, mitä edellä on todettu viranomaisten toiminnan julkisuudesta annettuun lakiin ehdotetusta muutoksesta.
7.17
Laki Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutista
4 a §.Instituutin tiedonsaantioikeus. Pykälän 1 momentin 9 kohtaa muutettaisiin siten, että vaarallisuusarvioiden sijaan säännöksessä puhuttaisiin väkivaltariskiarvioista. Muutos liittyisi esityksessä ehdotettavaan terminologiseen muutokseen, jonka mukaan lainsäädännössä ei enää puhuttaisi arvioitavan henkilön vaarallisuudesta ja vaarallisuusarvioista vaan syytetyn tai tuomitun riskistä syyllistyä uuteen vakavaan henkeä, terveyttä tai vapautta loukkaavaan rikokseen, eli väkivaltariskin arvioimisesta. Koska kyse on ainoastaan kyseisiä oikeuspsykiatrisia tutkimuksia koskevasta kielellisestä muutoksesta, ei sillä olisi vaikutusta Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin oikeuteen saada edelleen Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta tietoja aiemmin tehdyistä vaarallisuusarvioista.