2.2
Pakkokeinolaki
2 luku Kiinniottaminen, pidättäminen, vangitseminen ja tutkinta-aresti
10 § Pidättämisestä ilmoittaminen
Pakkokeinolain 2 luku sisältää kiinniottamista, pidättämistä, vangitsemista ja tutkinta-arestia koskevia säännöksiä. Pidättämispäätöksen sisällöstä ei ole laissa sääntelyä. Lain 2 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan pidätetylle on ilmoitettava pidättämisen syy viipymättä, kun päätös pidättämisestä on tehty tai hänet on otettu pidättämismääräyksen perusteella kiinni. Luvun 16 § sisältää säännökset pidättämistä koskevan päätöksen kääntämisestä. Lisäksi valtioneuvoston asetuksen esitutkinnasta, pakkokeinoista ja salaisesta tiedonhankinnasta (122/2014) 2 luvun 1 §:n 1 momentin 6 kohdan nojalla pidättämisestä on kirjattava asetuksessa tarkoitettuun henkilörekisteriin muun ohessa pidättämispäätöksen tekoaika. Vangitsemispäätöstä koskien on puolestaan lain 3 luvun 10 §, jonka 1 momentin mukaan vangitsemispäätöksessä on lyhyesti mainittava tiedot rikoksesta, josta vangittua epäillään, ja vangitsemisen peruste. Päätös on julistettava heti tai viimeistään samaan rikoskokonaisuuteen liittyvien vangitsemisasioiden käsittelyn päätyttyä.
Pidättäminen on varsin voimakas pakkokeino, joka kohdistuu pidättämisen kohteena olevan henkilön vapauteen. Edellä todetun mukaisesti pidättämistä koskevaan päätökseen viitataan jo nykyisissä pakkokeinolain säännöksissä. Pakkokeinolakiin jo nykyisellään sisältyy erillinen säännös myös vangitsemispäätöksestä. Siksi perusteltua on, että myös pidättämistä koskevasta päätöksestä otetaan lakiin säännös, josta kävisi ilmi, mitä tietoja päätöksen tulee sisältää ja se, että jäljennös päätöksestä tulee toimittaa pidätetylle ilman aiheetonta viivytystä. Koska pidättämisestä ilmoittamista koskeva sääntely on 2 luvun 10 §:ssä, perustellulta vaikuttaa täydentää kyseistä pykälää varsinaista pidättämispäätöstä koskevalla sääntelyllä.
3 luku Tuomioistuinmenettely vangitsemisasioissa
8 § Vangitsemisasiassa esitettävä selvitys
Pykälän mukaan vangitsemisasian käsittelyssä on esitettävä vangitsemisen edellytyksistä selvitys, joka voi perustua pelkästään kirjalliseen aineistoon. Tutkittavana olevasta rikoksesta ei saa esittää tämän sekä vangittavaksi vaaditun vangitsemisvaatimuksen johdosta esittämän lisäksi muuta selvitystä, ellei tuomioistuin katso siihen olevan erityistä syytä.
Ratkaisussaan R2020/889 (29.12.2020) Helsingin hovioikeus on asiaa tarkemmin selostettuaan katsonut, että tiedonsaantioikeus, jossa vangittavaksi vaadittu saa tietoonsa esitutkinta-aineistoa siltä osin kuin siitä ilmenevät ne seikat, joihin vangitsemisen perusteena on vedottu, täyttää direktiivin 2012/13/EU vaatimuksen vapaudenmenetyksen laillisuuden riitauttamisesta tehokkaalla tavalla kansallisen oikeuden mukaisesti sekä myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vangitsemismenettelylle asettamat vaatimukset. Korkein oikeus ei asiaa koskevassa ratkaisussaan KKO 2022:4 ole lausunut asiasta.
Hovioikeuden ratkaisussa viitatussa direktiivissä 2012/13/EU (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi tiedonsaantioikeudesta rikosoikeudellisissa menettelyissä, tiedonsaantidirektiivi) on huomioitu tutkinnallisten syiden ja rikosasian asianosaisten tiedonsaantioikeuden välinen mahdollinen ristiriita. Direktiivin 7 artiklan 1 kohdan mukaan, jos henkilö pidätetään ja hän menettää vapautensa jossain rikosoikeudellisten menettelyjen vaiheessa, jäsenvaltioiden on varmistettava, että pidätetyn henkilön tai hänen avustajansa käyttöön annetaan toimivaltaisten viranomaisten hallussa olevat kyseiseen tapaukseen liittyvät asiakirjat, jotka ovat välttämättömiä pidätyksen tai vapaudenmenetyksen laillisuuden riitauttamiseksi tehokkaasti kansallisen oikeuden mukaisesti. Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että epäillyn ja syytetyn tai hänen avustajansa annetaan tutustua ainakin kaikkeen toimivaltaisten viranomaisten hallussa olevaan todistusaineistoon epäillyn tai syytetyn puolesta tai häntä vastaan, jotta turvataan menettelyn oikeudenmukaisuus ja asianosainen voi valmistella puolustustaan. Artiklan 4 kohdan mukaan poiketen siitä, mitä 2 kohdassa säädetään, ja edellyttäen, ettei se vaaranna oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, oikeus tutustua tiettyyn aineistoon voidaan kuitenkin evätä muun muassa silloin, jos se on ehdottoman tarpeellista tärkeän yleisen edun turvaamiseksi, kuten silloin, kun tämä tutustumisoikeus uhkaa haitata meneillään olevaa tutkintaa. Kohtaa koskevan direktiivin johdanto-osan 32 kappaleen mukaan tutustumista koskevan oikeuden epäämistä on punnittava suhteessa epäillyn tai syytetyn puolustautumisoikeuteen ottaen huomioon rikosoikeudellisen menettelyn eri vaiheet.
Tiedonsaantidirektiivi on pantu Suomessa täytäntöön 1.12.2014 voimaan tulleilla laeilla 818-825/2014 (HE 71/2014 vp). Hovioikeuden ratkaisussa todetun mukaisesti Suomen lainsäädäntö täyttää direktiivin velvoitteet. Kysymys on siten siitä, pidetäänkö lainsäädäntömuutoksia tästä huolimatta perusteltuina.
Voimassa olevan pakkokeinolain 3 luvun 8 §:ää koskevissa esitöissä on todettu, että tarkoituksena ei ole, että vangitsemisasian käsittelystä muodostuu syyteasian ennakkokäsittely. Vangitsemisvaatimuksen tueksi on kuitenkin esitettävä riittävä selvitys myös vangitsemisen yleisistä edellytyksistä. Tämä tarkoittaa sen selvittämistä, että vangittavaksi vaadittu on todennäköisin syin syyllistynyt vangitsemisvaatimuksen perusteena olevaan rikokseen. Riittävää ei siis ole, että vangitsemisvaatimuksen esittäjä virkavastuulla käsityksenään esittää myös näiden yleisten edellytysten olevan olemassa (HE 222/2010 vp s. 255).
Valmistelussa onkin katsottu, että asiassa ole kysymys pakkokeinolain 3 luvun 8 §:n sääntelyn muutostarpeesta. Edelleen on arvioitu, että asia ei välttämättä edellytä muutoksia muuhunkaan voimassa olevaan lainsäädäntöön. Mahdollisena ongelmana nykytilassa on pikemminkin pidetty sitä käytännön näkökohtaa, että vangitsemisvaatimuksissa tulisi nykyistä systemaattisemmin kiinnittää huomiota tiedonsaantidirektiivin sääntelyyn ja siihen, että arvioitaisiin nimenomaan vangittavaksi vaaditun henkilön roolia asiassa. Puutteellisena on pidettävä senkaltaisia vangitsemisvaatimuksia, joissa huomio on lähinnä selvitettävänä olevan rikoksen arvioinnissa vangittavaksi vaaditun henkilön osuuden arvioinnin sijaan. Lisäksi huomiota on kiinnitetty siihen, että vangitsemisvaatimuksissa ja vangitsemispäätöksissä tulisi nykyistä systemaattisemmin arvioida, mitkä seikat ovat puhuneet vangitsemisen puolesta ja mitkä vangitsemista vastaan.
14 § Määräajan asettaminen syytteen nostamista varten
Pykälän 2 momentin mukaan, jos syytteen nostamiselle määrätty aika osoittautuu liian lyhyeksi, tuomioistuin, joka käsittelee syytteen, voi syyttäjän viimeistään neljä päivää ennen määräajan päättymistä tekemästä pyynnöstä pidentää määräaikaa. Tuomioistuimen on otettava asia käsiteltäväksi viipymättä ja ratkaistava se määräajan kuluessa. Vangitulle ja hänen avustajalleen on varattava tilaisuus tulla kuulluiksi pyynnöstä. Vangittua on kuultava henkilökohtaisesti, jos hän niin haluaa.
Perusteltua on, että tietyissä pakkokeinojen määräajan pidentämistä koskevissa tuomioistuinkäsittelyissä asia voitaisiin ratkaista myös kansliassa ilman tuomioistuimen istuntokäsittelyä, jos tuomioistuin harkitsee sen soveliaaksi ja jos henkilö, jota asia koskee, suostuu pyyntöön. Käytännössä määräajan pidennyksiä joudutaan usein ja toisinaan toistuvasti hakemaan erityisesti laajoja ja vaativia rikosasioita koskevissa tuomioistuinprosesseissa, ja suullista istuntokäsittelyä on saatettu pitää resurssien järkevän suuntaamisen kannalta tarpeettomana myös asianosaisten taholta. Nykyään pakkokeinoasian ratkaiseminen kansliassa ilman istuntokäsittelyä on nimenomaisesti mahdollistettu vain pakkokeinolain 8 luvun 18 §:n 2 momentissa koskien kotietsintää koskevan vaatimuksen käsittelyä.
Koska ratkaisumahdollisuutta kansliassa pidetään perusteltuna, asiasta on syytä säätää nimenomaisesti asiaa koskevissa säännöksissä. Syytteen nostamista koskevan määräajan pidentämistä koskeva tuomioistuinkäsittely tuntuisi tietyissä tilanteissa soveltuvan hyvin myös kansliassa ilman istuntokäsittelyä ratkaistavaksi eikä asian mahdollistamisessa vaikuttaisi olevan riskiä oikeusturva- tai muista ongelmista, jos edellytyksenä tälle olisi, että tuomioistuin harkitsee asian soveliaaksi ja vangittu suostuu käsittelytapaa koskevaan pyyntöön.
15 § Vangitsemisasian uudelleen käsittely
16 § Vangittuna pitämisestä määrääminen eräissä tapauksissa
Luvun 15 §:n 1 momentin mukaan, jos rikoksesta epäilty on vangittu, sen tuomioistuimen, joka käsittelee syytteen, on vangitun pyynnöstä otettava vangitsemisasia tuomion antamiseen asti uudelleen käsiteltäväksi viipymättä ja viimeistään neljän vuorokauden kuluttua pyynnön esittämisestä. Vangitsemisasiaa ei kuitenkaan tarvitse ottaa uudelleen käsiteltäväksi aikaisemmin kuin kahden viikon kuluttua asian edellisestä käsittelystä. Luvun 16 §:n 1 momentin jälkimmäisen virkkeen mukaan vangitsemisasian uudelleen käsittely ei ole tarpeen myöskään sinä aikana, kun pääkäsittelyä on lykätty jonkun samassa asiassa vastaajana olevan mielentilan tutkimisen johdosta.
Voimassa olevan sääntelyn johdosta mahdollisena voidaan pykälän sanamuodon mukaan pitää, että asiassa vangittu vastaaja ei saisi vangitsemisasiaa uudelleen käsiteltäväksi lainkaan sinä aikana, kun pääkäsittelyä lykätään jonkun samassa asiassa vastaajana olevan mielentilan tutkimisen johdosta. Kun vangitsemisasia on normaalisti saatava uudelleen käsiteltäväksi kahden viikon välein, erosta voi käytännössä muodostua merkittävä. Yhden tai useamman samassa asiassa vastaajana olevan henkilön mielentilatutkimuksen tekemiseen voi kulua huomattavakin aika, jona aikana vastaajan vangittuna pitämisen edellytyksissä voi tapahtua merkittäviäkin muutoksia. Asianmukaisena ei voida pitää, että vastaajan vangitsemisasian saaminen uudelleen käsiteltäväksi voi merkittävällä tavalla lykkääntyä toisen samassa asiassa vastaajana olevan mielentilan tutkimisen johdosta. Vangittuna olevan vastaajan kannalta merkitystä tulisi olla vain sillä, jos hän on itse mielentilan tutkimisen kohteena.
Koska vangitsemisasian uudelleen käsittelyä koskeva sääntely on siihen liittyvine poikkeuksineen luvun 15 §:ssä, perustellulta lisäksi vaikuttaa, että myös vastaajan mielentilan tutkimisen vaikutusta tämän vangitsemisasian uudelleen käsittelyyn koskeva säännös sijoitetaan luvun 16 §:n sijasta luvun 15 §:ään.
4 luku Yhteydenpidon rajoittaminen
Arvioinnin lähtökohdat
Yhteydenpidon rajoittamista koskevan sääntelyn osalta on huomattava, että perustuslain 10 §:n 1 momentissa suojatun yksityiselämän piiriin kuuluu muun muassa yksilön oikeus vapaasti solmia ja ylläpitää suhteita muihin ihmisiin (PeVL 20/2005 vp s. 5 sekä siinä viitatut HE 309/1993 vp s. 53 ja PeVL 34/2001 vp s. 4−5). Näin ollen perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset ovat merkityksellisiä arvioitaessa myös yhteydenpidon rajoittamisen käytön edellytyksiä. Pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n 1 momentissa yhteydenpidon rajoittamisen käyttöä ei sidota selvitettävänä olevan rikoksen vakavuustasoon, joten rajoittamisen käyttöedellytyksiä koskeva säännös ei sellaisenaan ilmennä suhteellisuusperiaatetta. Yhteydenpidon rajoittamisen käyttö on mahdollista tiettyjen muiden pakkokeinojen käytön yhteydessä ja tietyssä yleensä rikoksen selvittämiseen liittyvässä tarkoituksessa. Yhteydenpidon rajoittamisen käyttämisen edellytykset on kuitenkin arvioitava itsenäisesti, ottaen huomioon myös pakkokeinojen käyttöä ohjaavat periaatesäännökset ja erityisesti suhteellisuusperiaate.
Eduskunnan oikeusasiamies on 6.9.2021 antamassaan ratkaisussa EOAK/7510/2020 esittänyt, että pakkokeinolain muutostarpeita tarkastelevan työryhmän nimenomaiseksi tehtäväksi annettaisiin arvioida pakkokeinolain uudistamistarpeita tuomioistuinten määräämien yhteydenpitorajoitusten sisällön ja niiden valvonnan osalta. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on 2.3.2021 antanut oikeusministeriön tietoon saattamansa ratkaisun EOAK/2406/2020, jossa hän on käsitellyt pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n 2 momentin asiamiehen tapaamista koskevan säännöksen tulkinnassa ilmenneitä epäselvyyksiä. Korkein oikeus on 17.8.2021 antanut ratkaisun KKO 2021:58, jonka mukaan pakkokeinolain 4 luvun mukaisella yhteydenpitorajoituksella voidaan rajoittaa tutkintavangin yhdessäoloa kaikkien muiden tutkintavankien kanssa. Ottaen lisäksi huomioon yhteydenpitorajoitusten laajamittainen käyttö ja siten suuri käytännön merkitys erityisesti tutkintavankien perusoikeussuojan kannalta, perusteltua on pyrkiä selventämään asiaa koskevia pakkokeinolain säännöksiä.
1 § Yhteydenpidon rajoittamisen edellytykset
Pykälän 2 momentin mukaan yhteydenpitoa tutkintavankeuslain (768/2005) 8 luvun 4 §:ssä tarkoitetun asiamiehen kanssa ei saa rajoittaa. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on edellä viitatussa ratkaisussaan EOAK/2406/2020 käsityksenään katsonut, että tällä hetkellä on epäselvää, miten pakkokeinolaissa olevaa kieltoa rajoittaa tutkintavangin ja hänen tutkintavankeuslain 8 luvun 4 §:ssä tarkoitetun asiamiehensä yhteydenpitoa on tulkittava. Apulaisoikeusasiamies on pitänyt tärkeänä, että oikeusministeriössä otettaisiin kantaa siihen, miten säännöstä tulisi tulkita ja selvitettäisiin tarve sääntelyn selventämiseen tai muuttamiseen.
Apulaisoikeusasiamies on ratkaisussaan todennut, että lain esitöissä ei ilmene sellaista, jonka perusteella yhteydenpidon rajoittamisen kielto kohdistuisi pelkästään sellaiseen tutkintavankeuslain 8 luvun 4 §:n mukaiseen asiamieheen, jonka tuomioistuin on määrännyt tutkintavangin puolustajaksi tai avustajaksi. Apulaisoikeusasiamies on korostanut, että tutkintavankeuslain mainitussa säännöksessä viitataan yleisesti oikeudenkäymiskaaren säännökseen oikeudenkäyntiavustajista ja -asiamiehistä, jossa säädetään vain yleisellä tasolla avustajan kelpoisuudesta. Oikeudenkäymiskaaren säännöksessä ei tehdä erottelua siinä, onko kyse juuri tutkintavangin asiaa hoitavasta vai jotain muuta asiaa hoitavasta oikeudenkäyntiasiamiehestä tai -avustajasta.
Apulaisoikeusasiamiehen ratkaisussa todetun mukaisesti pykälän 2 momentissa viitatun tutkintavankeuslain säännöksen tai sen esitöiden perusteella ei löydy tukea sellaiselle tulkinnalle, että yhteydenpidon rajoittamisen kielto kohdistuisi pelkästään sellaiseen asiamieheen, jonka tuomioistuin on määrännyt tutkintavangin puolustajaksi tai avustajaksi. Tällaista tulkintaa ei puolla myöskään tutkintavankeuslain sanotussa säännöksessä viitatun oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 2 §:n 1 tai 5 momentin sääntely koskien sitä, kuka saa toimia oikeudenkäyntiasiamiehenä tai -avustajana. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että pakkokeinolain säännöksessä voitaisiin viitata suoraan kyseiseen oikeudenkäymiskaaren sääntelyyn tutkintavankeuslain kautta tehtävän viittauksen sijaan. Samalla voidaan selkeyttää myös sitä, että yhteydenpidon rajoittamisen kielto koskee kaikkia oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 2 §:n 1 tai 5 momentissa määriteltyjä asianajajia, julkisia oikeusavustajia ja luvan saaneita oikeudenkäyntiavustajia.
2 § Yhteydenpidon rajoittamisen sisältö
Pykälän 1 momentin mukaan yhteydenpitorajoitus voi sisältää rajoituksia kirjeenvaihtoon, puhelimen käyttöön, tapaamisiin tai muihin yhteyksiin säilyttämistilan tai vankilan ulkopuolelle taikka yhdessäoloon tietyn kiinni otetun, pidätetyn tai tutkintavangin kanssa. Yhteydenpitoa ei saa rajoittaa enempää eikä pitempään kuin on välttämätöntä. Momentin sääntelyä on syytä tarkastella erityisesti edellä viitattujen korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2021:58 ja eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisun EOAK/7510/2020 johdosta.
Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussaan katsonut selvää olevan, että yhteydenpitorajoitus voidaan säännöksen perusteella luvun 1 §:n edellytysten täyttyessä ulottaa koskemaan jokaista muuta vankiyhteisöön kuuluvaa tutkintavankia, toisin sanoen kaikkia muita tutkintavankeja. Korkein oikeus on arvioinut, ettei lainkohdassa lähemmin säädetä siitä, millä tavalla yhteydenpitorajoituksen piiriin kuuluvat henkilöt on määriteltävä, kun edellä mainitut edellytykset yhteydenpidon rajoittamiselle koko vankiyhteisöön ovat olemassa. Korkein oikeus on korostanut, että koko vankiyhteisöön kohdistuva yhteydenpidon rajoitus sisältää varsin voimakkaan puuttumisen rajoituksen kohteena olevan henkilön perus- ja ihmisoikeuksiin, ja tämänkaltaisen rajoitustoimen käytössä sääntelyn selkeyteen ja yksityiskohtaisuuteen liittyvät vaatimukset korostuvat. Korkein oikeus on päätynyt ratkaisussaan siihen, että pakkokeinolain 4 luvun 1 ja 2 §:n mukaan määrätyssä yhteydenpitorajoituksessa voidaan rajoittaa tutkintavangin yhdessäoloa kaikkien muiden samassa yksikössä säilytettävien tutkintavankien kanssa.
Korkeimman oikeuden ratkaisuun sisältyvässä eri mieltä olevien jäsenten lausunnossa todetaan, että laissa käytetyille ilmaisuille tulee yleensä antaa niiden yleiskielinen merkitys, jollei ilmaisulle ole laissa säädetty erityistä merkitystä tai muutoin ole perusteltua katsoa, että ilmaisua on käytetty erityisessä merkityksessä. Lausunnon mukaan pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n 1 momentin säännöstä yhteydenpidon rajoittamisesta, joka kohdistuu yhdessäoloon tietyn kiinniotetun, pidätetyn tai tutkintavangin kanssa, ei ole sanamuotonsa mukaan mahdollista tulkita siten, että rajoitus koskisi määrittelemättömästi kaikkia tutkintavankeja. Tällainen tulkinta olisi lausunnon mukaan säännöksen sanamuodon vastakohta, eikä tällaista tulkintaa voida pitää hyväksyttävänä etenkään perus- ja ihmisoikeuksien rajoituksia koskevassa sääntelyssä.
Myös korkeimman oikeuden ratkaisussa peräänkuulutetun sääntelyn selkeyden ja yksityiskohtaisuuden tarpeen johdosta vaikuttaa perustellulta tarkastella sitä, onko nykyistä sääntelyä mahdollista selventää siltä osin kuin on kysymys yhteydenpitorajoituksista, jotka kohdistuvat nimeämättömään joukkoon henkilöitä. Vaikka korkeimman oikeuden ratkaisu onkin koskenut nimenomaan yhteydenpitorajoitusta muuhun vankiyhteisöön, perusteltuna voidaan pitää, että tarkastelussa otetaan huomioon myös muut kuin vankiyhteisöön kuuluvat henkilöt. Tavoitteena tulee nimittäin ensinnäkin olla, että yhteydenpitorajoitusten kohteena olevien henkilöiden yhteydenpitoa myöskään siviiliin ei tarpeettomasti rajoiteta. Perusteita ei myöskään ole sille, että yhteydenpitorajoituksia voisi vähentää esimerkiksi se, että yhteydenpidon toisestakin osapuolesta tulee tutkintavanki. Lisäksi yhteydenpidon valvonnan kannalta voisi osoittautua hankalaksi, jos yhteydenpidon toisen osapuolen asema tässä suhteessa tulisi aina olla tiedossa.
Sääntelyä pohdittaessa huomioon tulee ottaa seuraavat lähtökohdat. Yhteydenpidon rajoitus laajaan, nimeämättömään joukkoon henkilöitä sisältää varsin voimakkaan puuttumisen rajoituksen kohteena olevan henkilön perus- ja ihmisoikeuksiin. Käytännössä rajoitus voi tarkoittaa ympärivuorokautista yksin olemista. Tämän johdosta on perusteltua, että rajoitus on mahdollista asettaa vain erityisen painavien syiden tätä edellyttäessä.
Tarpeen varsinkin nimeämättömään joukkoon kohdistuville yhteydenpidon rajoituksille voidaan arvioida olevan suurin tutkinnan alkuvaiheessa, kun tiedossa eivät vielä välttämättä ole esimerkiksi mahdolliset tekijäkumppanit. Perus- ja ihmisoikeuksien rajoituksia koskevan sääntelyn on toisaalta oltava täsmällistä ja tarkkarajaista. Tämän johdosta vaikuttaisi perustellulta säätää nimeämättömään joukkoon kohdistuville yhteydenpitorajoituksille lain tasolla tarkka määräaika, jonka jälkeen rajoitusta voitaisiin jatkaa vain asian uudelleen tarkasteluun perustuen. Lisäksi tulisi nykyistä kattavammin säätää niistä henkilöistä, joiden kanssa yhteydenpitoa ei tule voida rajoittaa.
Eduskunnan oikeusasiamies on ratkaisussaan EOAK/7510/2020 pitänyt hyvin ongelmallisena, että tutkintavangin perusoikeussuojan kannalta niin keskeinen ja jokapäiväinen asia kuin tuomioistuimen määräämien yhteydenpitorajoitusten sisältö ja niiden valvonta on osoittautunut olevan lainsäädännössä puutteellisesti järjestetty. Oikeusasiamies on pitänyt hyvin tärkeänä, että lainsäädäntöä tältä osin täydennetään ja täsmennetään.
Huomiossa on syytä erottaa kaksi toisiinsa liittyvää näkökohtaa. Kysymys on ensinnäkin siitä, mikä voi olla tuomioistuimen määräämän yhteydenpitorajoituksen sisältö. Toiseksi kysymys on siitä, mille taholle kuuluu tuomioistuimen määräämän yhteydenpitorajoituksen valvontavastuu. Jälkimmäisen kysymyksen osalta merkitystä on myös pykälän 2 momentilla, jonka mukaan kirjeiden tarkastamisesta ja lukemisesta säädetään tutkintavankeuslain 8 luvussa ja poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain 6 luvussa sekä kirjeiden takavarikoimisesta pakkokeinolain 7 luvussa.
Olennaista molempien näkökohtien osalta on, että voimassa oleva pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n 1 momentin sääntely jättää avoimeksi sen, minkälaisia rajoituksia momentissa viitattuihin yhteydenpitotapoihin voidaan määrätä. Merkityksellistä tämän tarkastelun kannalta on, että yhteydenpitorajoitusten tulisi olla sisällöllisesti niin selkeitä, että ne ovat yksiselitteisesti täytäntöönpantavissa. Tietyn yhteydenpitotavan täysin kieltämisen ja täysin sallimisen välimuotona voidaan pitää lähinnä sitä, että yhteydenpitotapa sallitaan valvotusti. Siten yhteydenpitorajoituksen sisältö ja valvonta liittyvät kiinteästi toisiinsa. Sanotun johdosta seuraavaksi tarkastellaan ensin kysymystä yhteydenpidon valvonnasta ja vasta tämän jälkeen kysymystä siitä, mitä yhteydenpitorajoitusten sisällöstä on pykälän 1 momentissa perusteltua säätää.
Perustuslain 2 §:n 3 momentin mukaan julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia. Perustuslain 7 §:n 3 momentin mukaan vapautensa menettäneen oikeudet turvataan lailla. On siksi selvää, että yhteydenpitorajoitusten kohteena olevien henkilöiden yhteydenpidon valvonnan tapaa ei voida jättää yksittäistapauksellisesti ratkaistavaksi tuomioistuimen ratkaisuissa ilman asiaa koskevaa selvää säädösperustaa. Tuomioistuin toisin sanoen päättää yhteydenpitorajoituksen määräämisestä, mutta rajoituksen valvonnan ja toimeenpanon tulee perustua valvovalle viranomaiselle laissa säädettyyn toimivaltaan.
Nykyisellään vastuu yhteydenpitorajoitusten kohteena olevien valvonnasta on säilytyspaikan viranomaisella. Rikosseuraamuslaitoksesta annetun lain (953/2009) 1 §:n mukaisesti tutkintavankeuden toimeenpano on Rikosseuraamuslaitoksen tehtävä. Myös tutkintavangin yhteydenpidon valvonnan voidaan katsoa olevan tutkintavankeuden toimeenpanoa. Poikkeuksena tästä ovat tilanteet, joissa tutkintavanki on poliisin säilytettävänä. Tältä osin merkityksellinen on erityisesti poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annettu laki (841/2006, putkalaki), jota sovelletaan myös pidätettyjen ja kiinni otettujen kohteluun.
Pohdittaessa sitä, mikä on oikea taho valvomaan vapautensa menettäneen yhteydenpitoa, merkitystä tulee antaa säilytys- ja tutkintavastuun erottelulle. Perusteltuna voidaan pitää, että vastuu vapautensa menettäneiden säilyttämisestä ja epäillyn rikoksen tutkinnasta on lähtökohtaisesti eri tahoilla, jotta vältetään riski siitä, että säilyttämisolosuhteet ja vapautensa menettäneen kohtelu ovat riippuvaisia tutkinnan etenemisestä ja vapautensa menettäneen suhtautumisesta tutkintaan. Perusteltuna onkin pidetty entisestään vahvistaa säilytys- ja tutkintavastuun erottelua (esim. EOAK/2523/2021 s. 3; EOAK/3622/2019 s. 6; luonnos hallituksen esitykseksi eduskunnalle laiksi poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi 29.3.2021, SM014:00/2015).
Lisäksi huomioon tulee ottaa resurssikysymykset. Voimassa olevat tutkintavankeuslain säännökset yhteydenpidon valvonnasta käyvät ilmi lain 8 ja 9 luvusta. Jos luvuissa tarkoitettua valvontaa haluttaisiin siirtää laajemmin esimerkiksi poliisille, tulisi tähän varata riittävät resurssit. On syytä korostaa, että valvonnan voidaan arvioida tapahtuvan tehokkaimmin siellä, missä valvottavaa henkilöä muutenkin säilytetään. Tutkintavastuussa olevat voivat antaa valvontavastuussa oleville riittävät tiedot yhteydenpitoa koskevien rajoitusten valvonnan kannalta tarpeellisista seikoista. Vastaavanlaista tiedonkulkua edellytetään nykyisellään myös esimerkiksi vankeusaikaisen rikollisuuden ehkäisemisessä.
Tutkintavankeuslaissa ja putkalaissa säännellään yhteydenpidon valvonnasta tilanteissa, joissa yhteydenpitorajoituksia ei ole asetettu. Edellä todetun johdosta vaikuttaa perustellulta, että vapautensa menettäneen yhteydenpitoa valvottaisiin tutkintavankeuslain ja putkalain säännösten mukaisesti. Sääntelyä voitaisiin tarkentaa selventämällä ja laajentamalla viittausta kyseisiin lakeihin koskevaa säännöstä. Lisäksi tehtäisiin tarvittavat, jäljempänä tarkemmin selostettavat muutokset kyseisten lakien asiaa koskeviin säännöksiin.
Lisäksi sääntelyä on edellä todetun mukaisesti syytä tarkentaa sen osalta, mikä voi olla tuomioistuimen määräämän yhteydenpitorajoituksen sisältö. Edellä valvonnasta sanotun johdosta perustellulta vaikuttaisi, että valvonnan ei tulisi perustua tuomioistuimen asiaa koskevaan harkintaan yksittäistapauksessa. Selkeänä ja johdonmukaisena voidaan tämän sijaan pitää, että kiinni otetun, pidätetyn ja tutkintavangin kirjeenvaihto, puhelimen käyttö, tapaamiset ja muu yhteydenpito tai yhdessäolo olisi lähtökohtaisesti estetty sellaisten henkilöiden kanssa, joihin yhteydenpitoa on rajoitettu. Poikkeuksena tästä voisi kuitenkin edelleen olla mahdollista, että yhteydenpito rajoituksesta huolimatta sallittaisiin yhdellä tai useammalla yhteydenpitotavoista. Mahdollisena voidaan nimittäin pitää, että tietyt yhteydenpitotavat voivat joko merkityksensä tai valvontamahdollisuuksiensa johdosta olla eri asemassa kuin toiset yhteydenpitotavat.
Esitetyn voidaan katsoa pitkälti vastaavan jo voimassa olevan sääntelyn tarkoitusta. Säännökset on nykyäänkin pyritty laatimaan siten, että pakkokeinolain mukaisella yhteydenpitorajoituksella tarkoitetaan nimenomaisesti tietynlaisen yhteydenpidon estämistä. Lain esitöissä (HE 222/2010 vp s. 261) on todettu, ettei yhteydenpitorajoitus tarkoita oikeutta kirjeiden tarkastamiseen tai lukemiseen, vaan kysymys on siitä, ettei kirjeitä toimiteta perille. Pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n 2 momentissa onkin nimenomainen viittaus siihen, että kirjeiden tarkastamisesta ja lukemisesta säädetään tutkintavankeuslaissa ja putkalaissa. Vastaavasti tutkintavankeuslain 8 luvun 1 §:n mukaan tutkintavangilla on oikeus kirjeenvaihtoon postin välityksellä, jollei tätä oikeutta ole pakkokeinolain 4 luvun nojalla rajoitettu. Säännöksellä viitataan tilanteeseen, jossa kirjeenvaihto-oikeus tulee tuomioistuimen määräämän yhteydenpitorajoituksen vuoksi estää. Tutkintavankeuslaissa puolestaan säädetään Rikosseuraamuslaitoksen toimivallasta esimerkiksi lukea tutkintavangin kirjeenvaihtoa tutkintavankeuden tarkoituksen turvaamiseksi. Lain esitöiden (HE 263/2004 vp s. 224) mukaan tällä tarkoitetaan esimerkiksi tilannetta, jossa samassa rikosasiassa syytetyt pyrkivät kirjeitse sopimaan todistelusta.
Edelleen tutkintavankeuslain 9 luvun 5 §:n mukaan tutkintavangille voidaan myöntää lupa valvottuun tapaamiseen toisen samaan vankilaan sijoitetun tutkintavangin tai vangin kanssa, jos on kyse tutkintavangin lähiomaisesta, muusta läheisestä tai muusta tutkintavangille tärkeästä henkilöstä ja tapaaminen on perusteltua tutkintavangin yhteyksien säilymiseksi tai muusta tärkeästä syystä eikä tutkintavangin oikeutta yhteydenpitoon ole pakkokeinolain 4 luvun nojalla rajoitettu. Viittauksella pakkokeinolain 4 luvun mukaisiin yhteydenpidon rajoituksiin tarkoitetaan siis tässäkin tilannetta, jossa yhteydenpito on kokonaan estetty kyseisellä yhteydenpitotavalla. Niissä tapauksissa, joissa yhteydenpito voidaan sallia valvotusti, viitataan sääntelyssä valvonnan perusteena tutkintavankeuden tarkoituksen turvaamiseen.
Sääntelystä erottelu yhteydenpitorajoituksen merkitykseen ja muihin valvontatoimivaltuuksiin ei kuitenkaan kaikilta osin käy täysin selvästi ilmi. Olisikin perusteltua säätää kattavasti siitä, millaisia rajoituksia yhteydenpitorajoituksesta seuraa ja mitä toimivaltuuksia tutkintavankeuden tarkoituksen turvaamiseksi voidaan vankilassa tai poliisin säilytystilassa muuten käyttää. Perusteltuna voidaan jatkossakin pitää mallia, jossa tuomioistuin päättäisi yhteydenpitorajoituksen kohteena olevan henkilön kannalta ankarimmista rajoituksista, joilla yhteydenpito estetään kokonaan. Valvonnasta vastaavat viranomaiset taas vastaavat tällaisten rajoitusten valvonnasta sekä siitä, mitä vapauden menetyksen tarkoituksen turvaaminen muuten yhteydenpidon valvonnan kannalta edellyttää.
Lopuksi tulee vielä kiinnittää huomiota siihen, että tutkintavankeuslaki tai putkalaki ei sisällä sääntelyä siitä, mitä tehdään yhteydenpitorajoituksen kohteena olevan henkilön lähettämälle tai tälle osoitetulle kirjeelle, muulle postilähetykselle tai viestille, jos näitä ei toimiteta yhteydenpitorajoituksen vuoksi perille. Tutkintavankeuslain 8 luvun 5 §:ssä ja putkalain 6 luvun 5 §:ssä säädetään tämän sijaan tilanteista, joissa vapautensa menettäneen lähettämä tai hänelle saapunut kirje, muu postilähetys tai viesti saadaan pidättää muuten kuin yhteydenpitorajoitukseen perustuen. Sanotun johdosta vaikuttaisi perustellulta sisällyttää pykälään myös säännös siitä, miten näistä tilanteista tiedotetaan ja miten yhteydenpitorajoituksen päätyttyä toimitaan.
4 § Yhteydenpidon rajoittamisesta päättäminen
Pykälän 3 momentin mukaan pykälän 1 momentissa tarkoitetun yhteydenpidon rajoittamisesta päättävän tai sen esittämiseen oikeutetun virkamiehen on päätettävä yhteydenpitorajoituksen poistamisesta, jos rajoituksen edellytyksiä ei enää ole. Huomioon ottaen yhteydenpitorajoituksen perusoikeuksiin puuttuva luonne ja yhteydenpitorajoituksen voimassaolon sitominen luvun 2 §:n 1 momentissa välttämättömyyteen, perusteltua on selventää, että kysymys on yhteydenpitorajoituksen poistamisesta siitä päättämisen sijaan. Samasta syystä perustellulta vaikuttaisi korostaa, että yhteydenpitorajoitus tulee poistaa myös osittain, jos edellytyksiä sen voimassa pitämiselle ei joiltakin osin ole. Samalla on syytä varmistaa, että tieto yhteydenpitorajoituksesta tai sen muuttamisesta toimitetaan rajoituksen täytäntöönpanosta vastaavalle Rikosseuraamuslaitokselle.
5 luku Matkustuskielto
Arvioinnin lähtökohdat matkustuskiellon ja tehostetun matkustuskiellon osalta
Matkustuskieltoa käytetään pidättämisen ja vangitsemisen vaihtoehtona tilanteissa, joissa kieltoon määräämistä voidaan pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n 1 momentissa ilmaistun vähimmän haitan periaatteen mukaisesti pitää riittävänä pakkokeinona. Pidättämisen lyhytkestoisuuden vuoksi matkustuskielto on käytännössä vangitsemisen vaihtoehto. Matkustuskiellon käytöllä puututaan perustuslain 9 §:ssä turvattuun liikkumisvapauteen. Tämä on ollut osaltaan johtamassa siihen, että matkustuskieltoa ei voida käyttää lievien rikosten selvittämisessä.
Tuomioistuin voi vangitsemisen sijasta määrätä tutkintavangin tai vangittavaksi vaaditun teknisin välinein valvottuun tehostettuun matkustuskieltoon, jos tuomioistuin vangitsemisvaatimusta tai vangittuna pitämistä koskevaa asiaa käsitellessään katsoo, että matkustuskielto on riittämätön pakkokeino pakkokeinolain 5 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetun matkustuskiellon edellytyksiä koskevan vaaran torjumiseksi. Tehostetusta matkustuskiellosta säädettäessä on syytä ottaa huomioon erityisesti perustuslain 7, 9, 10 ja 21 §:ssä suojatut perusoikeudet.
Matkustuskieltoa ja tehostettua matkustuskieltoa koskevassa 5 luvussa on ilmennyt tiettyjä epäselviä tulkintakysymyksiä, joita on perustelua selventää. Lisäksi käytäntö on osoittanut, että joiltakin osin tarvitaan nykyistä tarkempaa sääntelyä.
Jäljempänä käsitellään pykäläkohtaisesti tiettyjä kyseisten pykälien soveltamisessa ilmaantuneita tulkintakysymyksiä. Lisäksi tehostetun matkustuskiellon osalta huomiota voidaan kiinnittää seuraaviin seikkoihin. Voimassa olevan sääntelyn perusteella tuomioistuin voi vangitsemisen sijasta määrätä tutkintavangin tai vangittavaksi vaaditun tehostettuun matkustuskieltoon, jota valvotaan teknisin välinein. Käytännössä teknisiä välineitä ei kuitenkaan useinkaan ole mahdollista kiinnittää henkilön ylle tehostettua matkustuskieltoa koskevan määräyksen antohetkellä. Näissä tapauksissa tulisi varmistaa, että henkilö saadaan paikalle välineiden kiinnitykseen heti, kun kiinnittäminen on mahdollista, jotta tehostettu matkustuskielto saadaan valvottua sen tarkoituksen mukaisesti. Lisäksi on pidetty tärkeänä vahvistaa, että tehostetun matkustuskiellon rikkomisena voidaan pitää myös sitä, jos tehostettuun matkustuskieltoon määrätty henkilö, jonka yllä tai hallussa valvonnassa käytettävät laitteet ovat, irrottaa laitteet tai muulla tavoin tarkoituksellisesti aiheuttaa sen, että niitä ei voida enää käyttää hänen tehostetun matkustuskieltonsa valvontaan.
Tässä yhteydessä on syytä huomioida, että edellä tehostetun matkustuskiellon osalta esitetyt huomiot soveltuvat osin myös pakkokeinolain 2 luvun 12 a §:ssä tarkoitettuun tutkinta-arestiin, jota valvotaan tutkinta-arestiin määrätyn haltuun annettavilla tai hänen ylleen ranteeseen, nilkkaan tai vyötärölle kiinnitettävillä teknisillä välineillä taikka tällaisten välineiden yhdistelmillä. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan ole päädytty esittämään muutoksia tutkinta-arestia koskeviin säännöksiin. Asiaa on tarkemmin käsitelty jäljempänä lausuntopalautetta koskevassa 6 jaksossa sekä esitystä edeltäneessä pakkokeinolakimietinnössä.
4 § Matkustuskiellosta päättävä viranomainen
Pykälän 3 momentin mukaan vangitsemisvaatimusta sekä vangittuna pitämistä koskevaa asiaa käsitellessään tuomioistuimen on harkittava, ovatko luvun 1 tai 1 a §:ssä säädetyt matkustuskiellon tai tehostetun matkustuskiellon edellytykset olemassa ja tulisiko vangittavaksi vaadittu tai vangittu määrätä vangitsemisen sijasta matkustuskieltoon. Sanotun säännöksen ei voida katsoa täysin vastaavan pykälän otsikkoa. Koska säännös kuitenkin liittyy momentin muuhun sääntelyyn, perustellulta ei vaikuta siirtää sääntelyä pois momentista. Tämän sijaan perusteltuna voidaan pitää, että pykälän otsikkoa muutetaan vastaamaan pykälän sisältöä kokonaisuudessaan.
7 § Matkustuskieltopäätöksen muuttaminen
Pykälän mukaan matkustuskieltopäätöstä saadaan muuttuneiden olosuhteiden vuoksi tai tärkeästä syystä muuttaa. Pykälän sanamuotoa on pidetty epäselvänä esimerkiksi sen osalta, mikä on pykälän suhde matkustuskiellon rikkomista koskevaan luvun 10 §:ään ja mikä viranomainen on toimivaltainen päättämään muutoksesta. Viimeksi mainitun seikan kannalta perustellulta on lisäksi vaikuttanut pohtia, vaikuttaako asiaan se, muutetaanko matkustuskieltopäätöstä matkustuskieltoon määrätyn kannalta edulliseen, neutraaliin vai kyseistä pakkokeinoa ankaroittavaan suuntaan. Perusteltuna voidaan pitää, että pidättämiseen oikeutettu virkamies voisi aina päättää matkustuskieltopäätöksen sisällön muuttamisesta, jos kysymys on muuttamisesta matkustuskieltoon määrätyn kannalta matkustuskieltoa lieventävään suuntaan.
8 § Matkustuskiellon kumoaminen
Pykälän 1 momentin mukaan matkustuskielto on kumottava kokonaan tai osittain heti, kun edellytyksiä sen voimassa pitämiseen sellaisenaan ei enää ole. Pykälän 2 momentin mukaan matkustuskielto on kumottava, jollei syytettä nosteta 60 päivän kuluessa kiellon määräämisestä. Tuomioistuin voi pidättämiseen oikeutetun virkamiehen viimeistään viikkoa ennen määräajan päättymistä tekemästä pyynnöstä pidentää määräaikaa. Pykälän 3 momentin mukaan matkustuskieltoon määrätyllä on jo ennen syytteen nostamista oikeus saattaa kysymys pidättämiseen oikeutetun virkamiehen määräämän matkustuskiellon voimassa pitämisestä tuomioistuimen tutkittavaksi. Vaatimus on otettava käsiteltäväksi viikon kuluessa sen saapumisesta tuomioistuimelle. Jäljempänä tarkemmin käsiteltävän luvun 9 §:n 1 momentin mukaan ennen syytteen nostamista määrätty matkustuskielto on voimassa pääkäsittelyyn asti, jollei sitä ole määrätty päättymään aikaisemmin tai sitä aikaisemmin erikseen kumota.
Jossain määrin erilaisia tulkintoja on esitetty siitä, mitä määräaikaa tuomioistuin voi 2 momentin tarkoittamissa tilanteissa pidentää. Epäselvänä on lisäksi pidetty, mikä on kyseisen momentin tarkoittaman 60 päivän määräajan ja 9 §:n 1 momentin mukaisen matkustuskiellon voimassaoloa koskevan pääsäännön suhde. Esille on myös noussut, onko 2 momentin mukaiselle 60 päivän määräajalle välttämätöntä tarvetta, ottaen huomioon sääntely muissa matkustuskiellolle rinnasteisissa pakkokeinoissa ja se, että matkustuskielto on kumottava ennenkin määräaikaa heti sen edellytysten lakattua. Kumoamisesta voi päättää pidättämiseen oikeutettu virkamies, vaikka matkustuskielto olisi tuomioistuimen määräämä. Lisäksi kysymys matkustuskiellon voimassa pitämisestä on mahdollista saattaa tuomioistuimeen. Asiassa on tässä suhteessa syytä huomioida myös, että matkustuskieltoa käytetään henkilön perusoikeuksiin selvästi enemmän puuttuvien pidättämisen tai vangitsemisen sijasta, mikä osaltaan puoltaa sen varmistamista, että matkustuskiellon käyttöä koskevat edellytykset eivät perusteettomasti hankaloita matkustuskiellon käyttöä suhteessa kyseisiin pakkokeinoihin.
Matkustuskiellon kumoamista ja voimassaoloa koskevan sääntelyn tulee olla selkeää ja sellaista, että sen perusteella matkustuskiellon voimassaolo määräytyy yhdenmukaisten kriteerien perusteella. Sanotun johdosta perustellulta vaikuttaa, että näitä kysymyksiä koskevat 8 ja 9 § yhdistetään yhdeksi johdonmukaiseksi pykäläksi. Samalla voidaan luopua epäselväksi osoittautuneesta 60 päivän määräajasta ja siten yhdenmukaistaa menettelyä esimerkiksi vangitsemisasiassa noudatettavan menettelyn kanssa.
9 § Matkustuskiellon voimassaolo
Edellä 8 §:n kuvauksessa todetulla tavalla vaikuttaa perustellulta yhtenäistää 8 ja 9 §:n sääntely yhdeksi, johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi.
10 § Matkustuskiellon rikkomisen seuraamukset
Pykälän mukaan, jos matkustuskieltoon määrätty rikkoo kieltoa taikka pakenee, ryhtyy valmistelemaan pakoa, vaikeuttaa asian selvittämistä tai jatkaa rikollista toimintaa, hänet saadaan pidättää ja vangita. Jos hänelle tuomittu ehdoton vankeusrangaistus on jo tullut täytäntöönpanokelpoiseksi, se saadaan panna heti täytäntöön. Jossain määrin epäselväksi on osoittautunut, minkä velvollisuuksien rikkomista pykälässä tarkoitetaan ja mitä rikkomisesta voi seurata. Perusteltuna on pidetty tarkentaa sääntelyä myös sen osalta, minkä teon johdosta pykälässä tarkoitetussa tilanteessa saadaan pidättää tai vangita. Lisäksi on pidetty edellä todetun mukaisesti tärkeänä vahvistaa, että tehostetun matkustuskiellon rikkomisena voidaan pitää myös sitä, jos henkilö, jonka yllä tai hallussa tehostetun matkustuskiellon valvonnassa käytettävät laitteet ovat, tarkoituksellisesti aiheuttaa sen, että niitä ei voida enää käyttää hänen tehostetun matkustuskieltonsa valvontaan.
6 luku Vakuustakavarikko
2 § Vakuustakavarikosta päättäminen
Pykälän 2 momentin mukaan ennen syytteen vireille tuloa vaatimuksen omaisuuden panemisesta vakuustakavarikkoon voi tehdä pidättämiseen oikeutettu virkamies. Syytteen vireille tultua vaatimuksen voi tehdä syyttäjä ja itselleen tulevan vahingonkorvauksen tai hyvityksen maksamisen turvaamiseksi myös asianomistaja.
Perusteltuna voidaan myös hyvän esitutkintayhteistyön varmistamiseksi pitää, että syyttäjä voisi normaalisti olla jo ennen syytteen vireille tuloa mukana harkitsemassa, olisiko vakuustakavarikon hakeminen perusteltu toimi. Menettely voisi olla samanlainen kuin vangitsemisessa (PKL 3:2) ja matkustuskiellossa (PKL 5:4), joissa esitutkinnan aikana vaatimuksen tai päätöksen tekee pidättämiseen oikeutettu virkamies, jonka on kuitenkin ennen vaatimuksen tai päätöksen tekemistä ilmoitettava asiasta syyttäjälle, joka voi ottaa asian päätettäväkseen.
Tilanteet, joissa vakuustakavarikkoa haetaan, voivat kuitenkin olla varsin moninaisia. Rikoskomisario Eveliina Karjalaisen ja erikoissyyttäjä Hannu Koistisen raportissa esitutkintayhteistyön toimivuudesta (Käytäntöön pohjautuvia näkemyksiä esitutkintayhteistyön tilasta, kipukohdista ja alueellisista innovaatioista – tilannekatsaus 2021; Oikeusministeriön julkaisuja, Selvityksiä ja ohjeita 2021:21) on nostettu muun ohessa esiin, että yksinkertaiset ja selvät vakuustakavarikot ovat tyypillisesti tutkinnan perustyökaluja, joiden käyttöä koskevaan harkintaan ei syyttäjän yleensä ole tarkoituksenmukaista osallistua. Tilanne on kuitenkin toinen, kun siirrytään konkreettiseen rikoshyödyn jäljittämiseen tai kun pakkokeinoperusteisiin liittyy merkittäviä harkinnanvaraisuuksia. Raportin mukaan laajoihin vakuustakavarikoihin ryhtyminen ilman syyttäjän kanssa käytävää neuvonpitoa on tietoinen riski, jota ei aina tutkinnassa tiedosteta (s. 41).
Sanotun johdosta perustellulta vaikuttaa, että vakuustakavarikoista syyttäjälle ilmoittamiseen asetetaan kynnys, jolla ilmeisen tarpeettomat ilmoitukset ja näistä aiheutuva lisätyö voidaan välttää. Tällöin voimavarat voidaan käyttää niihin tilanteisiin, joissa syyttäjän vakuustakavarikkoa koskevaa harkintaa voidaan pitää perusteltuna.
4 § Toimenpiteen kumoaminen
Pykälän 1 momentin mukaan pidättämiseen oikeutetun virkamiehen on kumottava väliaikainen vakuustakavarikko ennen tuomioistuinkäsittelyä ja tuomioistuimen on kumottava vakuustakavarikko muun ohessa silloin, kun sakon, vahingonkorvauksen, hyvityksen tai menetettäväksi tuomittavan rahamäärän maksamisen vakuudeksi asetetaan riittävä vakuus. Ulosottokaaren (705/2007) sääntelyn johdosta on pidetty epäselvänä, onko asiassa enää tämän jälkeen ulosottoperustetta ja voidaanko vakuutta siksi enää tämän jälkeen säilyttää. Sääntelyn tarkoituksen mukaisena on pidetty oikeustilaa, jossa vakuuden asettaminen estää turvaamistoimen täytäntöönpanon, mutta ei kokonaan kumoa sitä. Tämän johdosta vaikuttaisi perustellulta muuttaa 1 momenttia siten, että väliaikainen vakuustakavarikko ja vakuustakavarikko säilyvät voimassa, vaikka sakon, vahingonkorvauksen, hyvityksen tai menetettäväksi tuomittavan rahamäärän maksamisen vakuudeksi asetetaan riittävä vakuus. Ulosottokaaren 8 luvun 3 §:n johdosta turvaamistoimen täytäntöönpano kuitenkin jatkossakin näissä tilanteissa estyy. Asian selkeyttämiseksi voitaisiin momentissa viitata kyseiseen ulosottokaaren säännökseen.
Pykälän 2 momentin mukaan tuomioistuimen on kumottava vakuustakavarikko, jollei syytettä nosteta tai menettämisseuraamusta koskevaa vaatimusta panna vireille neljän kuukauden kuluessa vakuustakavarikkoa koskevan määräyksen antamisesta. Tuomioistuin voi pidättämiseen oikeutetun virkamiehen viimeistään viikkoa ennen määräajan päättymistä tekemästä pyynnöstä pidentää tätä aikaa enintään neljällä kuukaudella kerrallaan. Käytäntö on osoittanut, vastaavasti kuin takavarikon määräajan pidentämistä koskevan pyynnön osalta jäljempänä käsiteltävässä lain 7 luvun 14 §:n 3 momentissa, että erityisesti laajoissa rikosasioissa kyseiset pyynnöt tyypillisesti tehdään juuri noin viikkoa ennen määräajan päättymistä ja asia joudutaan käsittelemään tuomioistuimessa kiireellisesti varsin lähellä määräajan päättymistä. Vaikuttaisi tämän johdosta perustellulta muuttaa sääntelyä siten, että määräajan pidentämistä koskevaa pyyntöä edellytettäisiin jo viimeistään kahta viikkoa ennen määräajan päättymistä, jotta asian riittävästä käsittelystä määräajan puitteissa voidaan varmistua.
Lisäksi pykälän 2 momentissa on suhteessa voimassa olevaan takavarikon kumoamista koskevaan pakkokeinolain 7 luvun 14 §:n sääntelyyn tiettyjä sellaisia eroavaisuuksia, joiden yhdenmukaistamiselle vaikuttaisi olevan perusteita. Ensinnäkin 7 luvun 14 §:n 2 momentin perusteella tuomioistuin voi pidentää määräaikaa enintään neljä kuukautta kerrallaan vain silloin, jos takavarikoimisen edellytykset ovat edelleen olemassa eikä takavarikon voimassapitäminen takavarikoimisen peruste ja takavarikosta aiheutuva haitta huomioon ottaen ole kohtuutonta. Selvää on, että vakuustakavarikon edellytysten tulee edelleen olla olemassa, jotta määräaikaa voidaan pidentää. Vastaavasti myös vakuustakavarikko voi johtaa kohtuuttomiin tilanteisiin, joita tulee pyrkiä välttämään. Vaikuttaisi siksi perustellulta edellyttää vastaavaa säännöstä myös vakuustakavarikkoa koskevassa sääntelyssä. Toiseksi 7 luvun 14 §:n 2 momentin mukaan takavarikon kumoamista koskevaa neljän kuukauden määräaikaa voidaan rikosasian laatuun ja selvittämiseen liittyvien erityisten syiden vuoksi pidentää enintään vuosi kerrallaan tai päättää, että takavarikko on voimassa toistaiseksi. Vastaava mahdollisuus vaikuttaisi perustellulta myös vakuustakavarikkoa koskevissa tilanteissa. Näin on erityisesti erityisen laajojen rikosasioiden osalta, koska niissä nykyinen vakuustakavarikkoja koskeva määräaika on voinut johtaa tarpeeseen tehdä toistuvia määräajan pidennyspyyntöjä.
Edelleen jossain määrin tulkinnanvaraisena on pidetty, mitä voivat olla ne pykälän 2 momentissa mainitut henkilötahot, joita asia koskee ja joille on siksi lähtökohtaisesti varattava tilaisuus tulla kuulluksi määräajan pidentämistä koskevan asian käsittelyn yhteydessä. Perusteltuna voidaan pitää, että sääntelyn johdosta kaikilla sellaisilla henkilöillä, joilla voi olla asiassa etuja valvottavanaan, on tilaisuus tulla kuulluksi. Koska nykysääntelyä on pidetty tässä suhteessa jossain määrin tulkinnanvaraisena, on perusteltua tarkentaa asiaa tätä koskevissa säännöksissä. Kysymys ei ole laajennuksesta nykytilaan vaan jo voimassa olevan lainsäädännön sisällön selventämisestä. Vastaavan epäselvyyden on katsottu liittyvän saman luvun 5 §:ään sekä lain 7 luvun 14 ja 15 §:ään.
Lopuksi, vastaavasti kuin edellä on syytteen määräajan pidentämistä koskevan 3 luvun 14 §:n osalta todettu, vakuustakavarikon kumoamista koskevan määräajan pidentämistä koskeva asia vaikuttaisi tietyissä tilanteissa soveltuvan hyvin myös kansliassa ilman istuntokäsittelyä ratkaistavaksi eikä tämän mahdollistamisessa vaikuttaisi olevan riskiä oikeusturva- tai muista ongelmista, jos edellytyksenä tälle olisi, että tuomioistuin harkitsee asian soveliaaksi ja henkilö, jolla voi olla asiassa etuja valvottavanaan, suostuu käsittelytapaa koskevaan pyyntöön.
5 § Vakuustakavarikon uudelleen käsittely
Pykälän 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan sen vaatimuksesta, jota asia koskee, tuomioistuimen on päätettävä, onko vakuustakavarikko pidettävä voimassa. Vastaavasti kuin luvun edellä käsitellyn 4 §:n 2 momentin osalta, jossain määrin epäselvänä on pidetty, mitä henkilöryhmiä asian voidaan katsoa koskevan. Perusteltuna voidaan pitää, että sääntelyn johdosta kaikilla sellaisilla henkilöillä, joilla voi olla asiassa etuja valvottavanaan, on tilaisuus tulla kuulluksi.
8 § Vakuustakavarikosta päättäminen vieraan valtion oikeusapupyynnön johdosta
Pykälän 2 momentin mukaan, kun tuomioistuin päättää panna omaisuutta vakuustakavarikkoon, sen on samalla asetettava määräaika, jonka vakuustakavarikko on voimassa. Tuomioistuin voi pidättämiseen oikeutetun virkamiehen viimeistään viikkoa ennen määräajan päättymistä tekemästä pyynnöstä pidentää tätä aikaa. Tuomioistuimen on otettava määräajan pidentämistä koskeva asia käsiteltäväksi viipymättä ja ratkaistava se määräajan kuluessa. Vastaavasti kuin edellä on syytteen määräajan pidentämistä koskevan 3 luvun 14 §:n 2 momentin ja vakuustakavarikon määräajan pidentämistä koskevan 6 luvun 4 §:n 2 momentin osalta todettu, vakuustakavarikon voimassaoloa koskevan määräajan pidentämistä koskeva tuomioistuinkäsittely tuntuisi tietyissä tilanteissa soveltuvan hyvin myös kansliassa ilman istuntokäsittelyä ratkaistavaksi eikä asian mahdollistamisessa vaikuttaisi olevan riskiä oikeusturva- tai muista ongelmista, jos edellytyksenä tälle olisi, että tuomioistuin harkitsee asian soveliaaksi ja henkilö, jota asia koskee, suostuu käsittelytapaa koskevaan pyyntöön.
7 luku Takavarikoiminen ja asiakirjan jäljentäminen
1 § Takavarikoimisen edellytykset
Eduskunnan oikeusasiamies on poliisin menettelyä pankkitilin takavarikoimisessa koskevassa ratkaisussaan EOAK/7777/2020 katsonut lainsäädännön sallivan sen, että pankkitilillä jo olevat rikoksella asianomistajalta viedyksi yksilöitävissä olevat varat voidaan tiettyjen edellytysten täyttyessä takavarikoida. Sen sijaan epäillyn tilille takavarikkopäätöksen jälkeen mahdollisesti myöhemmin tulevien varojen ennakollinen takavarikointi ei ole sallittua. Oikeusasiamies on pitänyt mahdollisuutta tilin takavarikoimiseen epäselvänä ja siten pakkokeinolainsäädännöltä edellytettävän tarkkarajaisuuden ja tulkinnan asiamukaisen tiukkuuden kannalta ongelmallisena. Oikeusasiamies on pitänyt välttämättömänä, että ratkaisussa käsitellyt takavarikkosäännöksiin liittyvät kysymykset otetaan huomioon pakkokeinolakia kehitettäessä. Nyt käsiteltävänä olevassa esityksessä on katsottu perustelluksi arvioida ratkaisussa esitettyjä näkökohtia. Tätä on pidetty perusteltuna erityisesti sen kysymyksen osalta, voidaanko takavarikko kohdistaa pankkitiliin.
Pakkokeinolain 7 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan esine, omaisuus tai asiakirja voidaan takavarikoida, jos on syytä olettaa, että 1) sitä voidaan käyttää todisteena rikosasiassa; 2) se on rikoksella joltakulta viety; tai 3) se tuomitaan menetetyksi. Pykälän 2 momentin mukaan, mitä 1 momentissa säädetään, koskee myös tietoa, joka on teknisessä laitteessa tai muussa vastaavassa tietojärjestelmässä taikka sen tallennusalustalla (data). Luvussa asiakirjasta säädettyä sovelletaan myös datan muodossa olevaan asiakirjaan.
Pakkokeinolain esitöiden mukaan esineellä voidaan tulkita tarkoitettavan vain irtainta omaisuutta. Lisäksi ”esine” kuvaa huonosti esimerkiksi pankkitilillä olevia varoja, joita voi luonnehtia saamisoikeuksiksi. Sanotun johdosta säännökseen on lisätty sana ”omaisuus” (HE 222/2010 vp s. 91). Pankkitiliä – toisin kuin sillä olevia rahavaroja – ei kuitenkaan voida luontevasti pitää myöskään omaisuutena, koska tilillä ei ole itsenäistä arvoa vaan kysymys on ennen kaikkea pankin tietoverkossa olevista tiedoista. Pankkitiliä ei voida myöskään pitää esineenä eikä asiakirjana. Siten kysymys on ennen kaikkea siitä, voidaanko pankkitilin katsoa sisältyvän pykälän 2 momentissa tarkoitettuun dataan. Momenttia koskevien esitöiden mukaan data on tietynlaisessa teknisessä tietojärjestelmässä olevaa tietoa. Olennaista on se, että tietoja käsitellään sähköisesti, magneettisesti, optisesti tai jollain muulla vastaavalla teknisellä keinolla, ja lisäksi se, että käsittely tapahtuu pääosin itsenäisesti ilman ihmisen välitöntä myötävaikutusta (HE 153/2006 vp s. 68). Sanotun johdosta voidaan arvioida, että 7 luvun 1 §:ssä tarkoitettu data voi sisältää myös pankkitilin.
Tämän jälkeen tulee vielä arvioida, voiko pankkitiliin soveltua mikään 7 luvun 1 §:n 1 momentissa mainituista 1-3 kohdista. Kohtien sanamuodon johdosta selvältä vaikuttaa, että tyypillisesti kohtien soveltamisessa voisi olla kyse pikemminkin tilillä säilytettävistä varoista tai niiden siirtämisiin liittyvistä merkinnöistä kuin itse tilistä.
Jatkovalmistelussa on sanotun johdosta harkittu, tuleeko pakkokeinolain 7 luvun 1 §:n sääntelyä tarkentaa siltä osin, kun kysymys on pankkitilin takavarikoinnista. Harkinnassa on kiinnitetty huomiota erityisesti voimassa olevan säännöksen tulkinnasta lain esitöissä ja oikeuskirjallisuudessa sanottuun sekä pankkitilin takavarikoinnin käytännön seurauksiin.
Pakkokeinolain esitöiden mukaan takavarikoimisen edellytyksiin ja takavarikon kohteeseen liittyvät voimakkaasti pakkokeinolain 1 luvun mukaiset suhteellisuusperiaate ja vähimmän haitan periaate. Esimerkiksi tietokonetta ei tulisi takavarikoida, jos todistelutarkoituksessa tarvittavien tietojen saaminen poliisin haltuun voidaan turvata koneen haltijaa vähemmän haittaavalla tavalla kuten jäljentämisellä tietokoneen kiintolevyltä. Pankkitalletuksen tai käteisen rahan ollessa takavarikon kohteena takavarikoiminen edellyttää sitä, että takavarikon perusteeseen liittyvä osuus on erotettavissa rikoksesta epäillyn muista käteisvaroista tai tilillä olevista rahoista. (HE 222/2010 vp s. 273)
Oikeuskirjallisuudessa on arvioitu, että pankkitilillä olevien varojen takavarikoimista harkittaessa tulisi pankkitiedusteluin selvittää, onko tilillä takavarikoitavia varoja. Jos tiliotteesta pystyy havaitsemaan, että tilillä on riittävä määrä varoja rikosvahinkoon nähden, mutta tilitapahtumista ilmenee, ettei tilillä ole enää kyseisellä rikoksella vietyjä varoja, on käytettävä vakuustakavarikkoa takavarikon sijaan. Varat ovat takavarikoitavissa, vaikka niitä olisi siirretty useampaan kertaan eri tilien tai henkilöiden välillä. Tämä edellyttää vain riittävää selvitystä siitä, että kyse on juuri rikoksella viedyistä varoista tai varoista, jotka voidaan tuomita menetetyksi. (Pakkokeinolaki – Kommentaari, Satu Rantaeskola (toim.). Poliisiammattikorkeakoulu, oppikirjat 22, 2014, sivu 157).
Kun otetaan lisäksi huomioon oikeusasiamiehen ratkaisussakin esitetyt näkökohdat tilin ja verkkopankkitunnusten takavarikoimisen vaikutuksista toimenpiteen kohteena olevan henkilön oikeuksien käyttöön, voidaan arvioida, että tällaisen menettelyn käytännön soveltamisala on erityisesti suhteellisuus- ja vähimmän haitan periaatteiden johdosta varsin pieni. Jatkovalmistelussa on arvioitu, että perusteita ei yleisemmin ole esitetty sille, että takavarikon soveltamisalaa koskevaa 7 luvun 1 §:ää tulisi tarkentaa tai kaventaa. Säännöksen sanamuodon asettamien reunaehtojen sekä pakkokeinolain soveltamista ohjaavien, lain 1 luvun mukaisten suhteellisuus- ja vähimmän haitan periaatteiden on katsottu riittävällä tavalla rajaavan sitä, minkälaisiin tilanteisiin takavarikkoa voidaan voimassa olevien säännösten perusteella soveltaa.
4 § Telekuunteluun, televalvontaan ja tukiasematietoihin liittyvät takavarikoimis- ja jäljentämiskiellot
Pykälän 1 momentin mukaan viestintämarkkinalain (393/2003) 2 §:n 21 kohdassa tarkoitetun teleyrityksen (teleyritys) tai sähköisen viestinnän tietosuojalain (516/2004) 2 §:n 11 kohdassa tarkoitetun yhteisötilaajan (yhteisötilaaja) hallusta ei saa takavarikoida tai jäljentää asiakirjaa tai dataa, joka sisältää lain 10 luvun 3 §:n 1 momentissa tarkoitettuun viestiin liittyviä tietoja taikka mainitun luvun 6 §:n 1 momentissa tarkoitettuja tunnistamistietoja tai 10 §:n 1 momentissa tarkoitettuja tukiasematietoja. Viestintämarkkinalaki ja sähköisen viestinnän tietosuojalaki on kumottu lailla sähköisen viestinnän palveluista (917/2014). Viimeksi mainitun lain 3 §:n 36 kohdan mukaan viestinnän välittäjällä tarkoitetaan teleyritystä, yhteisötilaajaa ja sellaista muuta tahoa, joka välittää sähköistä viestintää muutoin kuin henkilökohtaisiin tai niihin verrattaviin tavanomaisiin yksityisiin tarkoituksiin.
Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2022:23 katsonut, että pakkokeinolain 7 luvun 4 §:n mukainen takavarikoimiskielto koskee teleyritysten ja yhteisötilaajien lisäksi myös sähköisen viestinnän palveluista annetun lain 3 §:n 36 kohdan tarkoittamia viestinnän välittäjiä. Ratkaisussa on viitattu sähköisen viestinnän palveluista annetun lain perusteluihin, joiden mukaan tarkoituksena on ollut ulottaa viestinnän tietosuojalain sääntely teleyritysten, yhteisötilaajien ja lisäarvopalveluiden tarjoajien lisäksi kaikkiin muihinkin tahoihin, jotka välittävät viestintää (HE 221/2013 vp s. 62). Lain 3 §:n 36 kohdan määritelmällä kuvataan ne tahot, jotka ovat luottamuksellisen viestinnän suojan kannalta kriittisessä asemassa (HE 221/2013 vp s. 92). Korkein oikeus on ratkaisussaan viitannut EIT:n ja EUT:n asiaa koskevaan ratkaisukäytäntöön ja todennut myös 7 luvun 4 §:n säännöksen tavoitteen kannalta perusteltua olevan tulkita säännöstä siten, että se koskee teleyhtiöiden ja yhteisötilaajien lisäksi muitakin sähköistä viestintää välittäviä tahoja.
Sanotun johdosta on perusteltua päivittää pykälän 1 momentin viittaus sähköisen viestinnän palveluista annetun lain 3 §:n 36 kohtaan. Lisäksi pykälässä viitataan lain 10 luvun tiettyihin säännöksiin, joissa jäljempänä ehdotettavat muutokset tulee huomioida myös tässä pykälässä.
Lopuksi tässä yhteydessä voidaan huomioida, että korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2022:23 katsonut lisäksi, että takavarikoidut ns. lokitiedot ovat pakkokeinolain tarkoittamia tunnistamistietoja. Ratkaisussa korkein oikeus on todennut, että pakkokeinolain esitöissä IP-osoitteita on pidetty esimerkkinä tiedosta, joka voidaan yhdistää tiettyyn käyttäjään tai tilaajaan (HE 222/2010 vp s. 317) ja että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä IP-osoite on katsottu sekä henkilö- että liikennetiedoksi (La Quadrature du Net, 152 kohta ja tuomio 17.6.2021, M.I.C.M., C-597/19, EU:C:2021:492, 113 kohta). Korkein oikeus on erityisesti ottanut huomioon, että tällaisen tiedon yhdistäminen muihin saatavilla oleviin tietoihin voi mahdollistaa yksityiskohtaisten päätelmien tekemisen viestintäpalvelun käyttäjän yksityiselämästä. Korkein oikeus on korostanut asiassa myös sitä, että kysymyksessä olleen VPN-palvelun anonymisoiva luonne on omiaan synnyttämään käyttäjälle perusteltuja odotuksia yksityisyytensä kunnioittamisesta ja suojaamisesta viestintätapahtumassa (kohta 25). Näillä perusteilla korkein oikeus on päätynyt ratkaisussa siihen, että IP-osoitetta koskevien lokitietojen takavarikoiminen tai jäljentäminen käytettäväksi rikosasian todisteena on ollut pakkokeinolain 7 luvun 4 §:n 1 momentin nojalla kiellettyä.
Esityksessä ei ole katsottu tarpeelliseksi valmistella kysymyksen johdosta säädösmuutoksia. Asiassa on muun ohessa huomioitava, että EUT:n jo olemassa olevan, ratkaisussakin kuvatun oikeuskäytännön lisäksi kysymykseen liittyvä oikeuskäytäntö on edelleen muovautumassa esimerkiksi EUT:ssa parhaillaan käsiteltävänä olevissa asioissa.
12 § Pöytäkirja
Pykälän 2 momentin mukaan jäljennös esineen, omaisuuden ja asiakirjan takavarikoimisesta sekä asiakirjan jäljentämisestä tehdystä pöytäkirjasta on viivytyksettä toimitettava sille, jonka esine, omaisuus tai asiakirja on takavarikoitu tai jäljennetty. Pöytäkirjan jäljennöstä ei kuitenkaan toimiteta sinä aikana, jona ilmoitus haltuunottamisesta on siirretty 9 §:n 2 momentin nojalla.
Perusteltuna voidaan pitää, että jäljennös toimitettaisiin myös sille, jonka hallusta esine, omaisuus tai asiakirja on takavarikoitu, jos kyseessä on muu kuin momentissa jo nykyään mainittu henkilö. Käytännössä ei aina ole selvää, kenen esineestä, omaisuudesta tai asiakirjasta asiassa on kysymys. Siksi on perusteltua varmistaa, että myös henkilö, jonka hallusta esine, omaisuus tai asiakirja on takavarikoitu, saisi jäljennöksen kautta tiedon tilanteesta. Tilanne olisi muutoksen myötä pitkälti vastaava kuin saman luvun 9 §:ssä koskien ilmoitusta haltuunottamisesta. Erona olisi kuitenkin se, että jäljennös pöytäkirjasta tulisi toimittaa poikkeuksetta sille, jonka esine, omaisuus tai asiakirja on takavarikoitu tai jäljennetty. Tätä voidaan pitää perusteltuna ottaen huomioon kyseisen tahon ensisijainen intressi asiassa.
14 § Takavarikon kumoaminen
Pykälän 1 momentin mukaan takavarikko on kumottava niin pian kuin se ei ole enää tarpeen. Rikoksen uhrien oikeuksia, tukea ja suojelua koskevista vähimmäisvaatimuksista sekä neuvoston puitepäätöksen 2001/220/YOS korvaamisesta annetun direktiivin 2012/29/EU (ns. uhridirektiivi) 15 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että rikosoikeudellisen menettelyn kuluessa takavarikoitu uhrin omaisuus, joka on palautettavissa, palautetaan hänelle viipymättä toimivaltaisen viranomaisen päätöksellä, jollei sitä tarvita rikosoikeudellista menettelyä varten. Edellytykset tai menettelymääräykset, joiden nojalla tällainen omaisuus palautetaan uhrille, määritetään kansallisessa oikeudessa.
Suomi on saattanut uhridirektiivin kansallisesti voimaan ja ilmoittanut tästä komissiolle 18.12.2015 ja 29.1.2016. Suomen hallitus on 8.3.2019 vastaanottanut komission Sopimuksen Euroopan unionin toiminnasta (SEUT) 258 artiklan nojalla Suomelle osoittaman perustellun lausunnon, joka koskee direktiivin täytäntöönpanoa. Perustellussa lausunnossaan komissio katsoo, että Suomi ei ole saattanut kansallista lainsäädäntöään kaikkien direktiivien säännösten mukaisiksi. Suomi on vastannut perusteltuun lausuntoon, minkä jälkeen komissio on ilmoittanut päätöksestään lopettaa rikkomusasiaa koskeva menettely.
Yhtenä komission perustellussa lausunnossa käsiteltynä seikkana on ollut, vastaako Suomen lainsäädäntö direktiivin 15 artiklan velvoitetta palauttaa rikosoikeudellisen menettelyn kuluessa takavarikoitu uhrin omaisuus tälle viipymättä. Suomi on vastauksessaan perusteltuun lausuntoon todennut, että komission kiinnitettyä erityistä huomiota joihinkin direktiivin säännöksiin, aikoo Suomen hallitus arvioida tarvetta lainsäädännön täsmentämiseen. Vastauksen mukaan tämä koskee esimerkiksi direktiivin 15 artiklan säännöstä. Perustellulta vaikuttaa, että asiaa arvioidaan nyt käsillä olevassa tarkastelussa.
Sanotun uhridirektiivin 15 artiklan velvoitteen kannalta voidaan pitää merkityksellisinä sekä takavarikon kumoamista koskevia toimia että tämän jälkeisiä, omaisuuden palauttamista koskevia toimia. Jos rikosoikeudellisen menettelyn kuluessa takavarikoitu rikoksen uhrin omaisuus on direktiivissä tarkoitetulla tavalla palautettavissa, se tulee direktiivin johdosta palauttaa tälle viipymättä, jollei sitä tarvita rikosoikeudellista menettelyä varten.
Takavarikko on sanotun mukaisesti jo nykyisellään kumottava niin pian kuin se ei ole enää tarpeen. Toiminnasta omaisuuden palauttamisessa takavarikon kumoamisen jälkeen ei ole vastaavaa säännöstä. Voimassa olevan pakkokeinolain esitöissä kuitenkin todetaan, että takavarikoidut esineet on palautettava viivytyksettä, kun takavarikko on kumottu ja palauttamisen edellytykset ovat olemassa. Esitöiden mukaan tätä on korostettu ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännössä. Poliisin on pidettävä huolta asiasta oma-aloitteisesti, eikä ryhdyttävä palauttamistoimiin vasta, kun omaisuuden tai esineen perään kysytään (HE 222/2010 vp s. 287, HE 66/2015 vp s. 26).
Perustellulta vaikuttaa, että esitöistä ilmi käyvä ja direktiiviin 15 artiklaa vastaava oikeustila vahvistetaan myös nimenomaisesti lain tasolla. Teknisesti asia voidaan toteuttaa täydentämällä takavarikon kumoamista koskevaa pakkokeinolain 7 luvun 14 §:ää. Omaisuuden palauttamisen osalta huomioon tulee ottaa saman luvun 18 ja 23 §:stä ilmenevä sääntely, jonka voidaan katsoa olevan direktiivissä mahdollistetun mukainen. Lisäksi asiaan voivat vaikuttaa muut lainsäädännön velvoitteet, kuten esimerkiksi Tullin rikostorjunnasta annetun lain (623/2015) 2 luvun 11 §:n 2 momentti, jonka mukaan takavarikoitu tavara, joka on määrätty palautettavaksi omistajalle tai sille, jolla on muutoin oikeus tavaraan, on tulliselvitettävä ja tavaran muut Suomeen tuonnin edellytykset on osoitettava asianmukaisesti.
Pykälän 3 momentin mukaan pykälän 2 momentissa tarkoitettu takavarikon voimassaolon jatkamista koskeva pyyntö on esitettävä viimeistään viikkoa ennen määräajan päättymistä. Tuomioistuimen on otettava määräajan pidentämistä koskeva asia käsiteltäväksi viipymättä ja ratkaistava se määräajan kuluessa. Sellaiselle henkilölle, jota asia koskee, on varattava tilaisuus tulla kuulluksi. Asia voidaan kuitenkin ratkaista sanottua henkilöä kuulematta, jollei häntä tavoiteta.
Vastaavasti kuin edellä on todettu 6 luvun 4 §:ssä tarkoitetun vakuustakavarikon osalta, erityisesti laajoissa rikosasioissa käytäntö on osoittanut, että momentissa tarkoitetut pyynnöt usein tehdään noin viikkoa ennen määräajan päättymistä. Tällöin asia joudutaan käsittelemään tuomioistuimessa kiireellisesti varsin lähellä määräajan päättymistä. Ottaen huomioon määräaikojen kokonaispituus kohtuuttomana ei voida pitää määräajan pidentämistä koskevan pyynnön edellyttämistä jo viimeistään kahta viikkoa ennen määräajan päättymistä.
Perusteltua on lisäksi vastaavasti kuin edellä on todettu 6 luvun 4 ja 5 §:n osalta, myös 7 luvun 14 §:n 3 momentin osalta selventää, mitä henkilöryhmiä asian voidaan katsoa koskevan.
Edelleen, vastaavasti kuin edellä on syytteen määräajan pidentämistä koskevan 3 luvun 14 §:n ja tiettyjen muiden säännösten osalta todettu, takavarikon kumoamista koskevan määräajan pidentämistä koskeva tuomioistuinkäsittely tuntuisi tietyissä tilanteissa soveltuvan hyvin myös kansliassa ilman istuntokäsittelyä ratkaistavaksi eikä asian mahdollistamisessa vaikuttaisi olevan riskiä oikeusturva- tai muista ongelmista, jos edellytyksenä tälle olisi, että tuomioistuin harkitsee asian soveliaaksi ja henkilö, jota asia koskee, suostuu käsittelytapaa koskevaan pyyntöön.
Lopuksi pykälän sääntelyä voidaan pitää puutteellisena sen johdosta, että sanamuodon perusteella tilaisuus tulla kuulluksi tulisi varata myös, vaikka kysymys olisi luvun 9 §:n 2 momentissa tarkoitetuista tilanteista, joissa ilmoituksen tekemistä henkilölle esineen, omaisuuden tai asiakirjan haltuunottamisesta takavarikoimista tai jäljentämistä varten voidaan siirtää, jos tärkeä tutkinnallinen syy sitä vaatii. Jos 14 §:n 3 momentin johdosta henkilölle on varattava tilaisuus tulla kuulluksi määräajan pidentämistä koskevasta pyynnöstä, 9 §:n 2 momentin mahdollisuus haltuunottamisesta ilmoittamisen siirtämisestä menettää käytännössä merkityksensä. Perustellulta siksi vaikuttaa, että 14 §:n 3 momentissa huomioidaan luvun 9 §:n 2 momentin sääntely.
15 § Takavarikon tai jäljentämisen saattaminen tuomioistuimen tutkittavaksi
Pykälän 1 momentin mukaan sen vaatimuksesta, jota asia koskee, tuomioistuimen on päätettävä, onko takavarikko pidettävä voimassa tai onko asiakirjan jäljennös säilytettävä käytettäväksi todisteena. Pykälän 2 momentin mukaan ennen syytteen tai menettämisseuraamusta koskevan vaatimuksen käsittelemisen alkamista tehty 1 momentissa tarkoitettu vaatimus on otettava käsiteltäväksi viikon kuluessa sen saapumisesta tuomioistuimelle. Takavarikkoa tai asiakirjan jäljennöksen säilyttämistä ei kuitenkaan tarvitse ottaa uudelleen käsiteltäväksi aikaisemmin kuin kahden kuukauden kuluttua asian edellisestä käsittelystä. Käsittelyssä sellaiselle henkilölle, jota asia koskee, on varattava tilaisuus tulla kuulluksi, jos hänet tavoitetaan. Vastaavasti kuin edellä on todettu 6 luvun 4 ja 5 §:n sekä 7 luvun 14 §:n osalta, perusteltua on pykälän 1 ja 2 momentin osalta selventää, mitä henkilöryhmiä asian voidaan katsoa koskevan.
Lisäksi eduskunnan oikeusasiamies on ratkaisussaan EOAK/784/2019 esittänyt oikeusministeriölle harkittavaksi, olisiko mainittua 2 momentin sääntelyä syytä selkeyttää rikosprosessissa tapahtuneet muutokset huomioon ottaen siltä osin kuin kysymys on siitä, milloin syytteen tai menettämisvaatimuksen käsittelyn voidaan katsoa alkaneen. Oikeusasiamies on viitaten pakkokeinolain tarkoitukseen ja velvollisuuteen turvata perusoikeudet katsonut, että takavarikon kumoamista koskeva vaatimus tulisi ottaa käsiteltäväksi viikon kuluessa sen saapumisesta tuomioistuimelle, jos sitä ennen ei ole tapahtunut sellaista syytteen käsittelyä, jonka yhteydessä takavarikkoa koskeva vaatimus olisi voitu esittää ja käsitellä. Oikeusasiamies on kuitenkin arvioinut, että voimassa olevassa sääntelyssä on asiaa koskien rikosprosessin muutoksista seurannutta tiettyä tulkinnanvaraisuutta.
Pakkokeinolain esitöissä todetaan, että 7 luvun 15 §:n 2 momentin kaksi ensimmäistä virkettä vastaavat pykäläviittauksia lukuun ottamatta aikaisemman pakkokeinolain (450/1987) 4 luvun 13 §:n kahta viimeistä virkettä (HE 222/2010 vp s. 284). Sanotun aikaisemman pakkokeinolain 4 luvun 13 §:n mukaan sen vaatimuksesta, jota asia koskee, tuomioistuimen on päätettävä, onko takavarikko pidettävä voimassa. Vaatimus, joka on tehty tuomioistuimelle ennen kuin se on ryhtynyt käsittelemään syytettä, on otettava käsiteltäväksi viikon kuluessa sen saapumisesta tuomioistuimelle. Sen käsittelystä on soveltuvin kohdin voimassa, mitä vangitsemisvaatimuksen käsittelystä on 1 luvun 9 ja 12 §:ssä säädetty. Tuomioistuimen on varattava niille, joita asia koskee, tilaisuus tulla kuulluksi, mutta kenenkään poissaolo ei estä asian ratkaisemista. Siten myös aikaisemmassa pakkokeinolaissa vaatimus käsittelyyn ottamisesta viikon kuluessa koskee aikaa ennen syytteen käsittelemisen alkamista, eikä tähän perusratkaisuun ole tehty muutoksia säädettäessä voimassa olevaa pakkokeinolakia.
Aikaisemmassa pakkokeinolaissa syytteen käsittelemisen alkamisella voidaan katsoa tarkoitetun syytteen suullista käsittelyä istunnossa. Tähän viittaavat useat lain esitöiden lausumat, kuten se, että esitöiden mukaan syytetty voitiin pidättää ja vangita hänen saatuaan haaste tiedoksi mutta ennen syytteen käsittelyn alkua, jolloin käsittelyn aloittamista voitiin tarvittaessa jouduttaa määräämällä asialle uusi käsittelypäivä (HE 14/1985 vp s. 54). Näin ollen lain 4 luvun 13 §:n säännöksellä vaikutettaisiin pyrityn turvaamaan muun ohessa se, että henkilö, jota takavarikko koski, sai jo ennen syytteen suullista käsittelyä mahdollisuuden saattaa takavarikon edellytykset tuomioistuimen tarkasteltaviksi.
Voimassa olevassa pakkokeinolaissa 7 luvun 15 §:n säännöstä on viimeksi muutettu lailla 357/2016, jonka johdosta myös ennen menettämisseuraamusta koskevan vaatimuksen käsittelemisen alkamista tehty vaatimus on otettava käsiteltäväksi viikon kuluessa sen saapumisesta tuomioistuimelle. Kyseisen säännösmuutoksen esitöissä on todettu olevan mahdollista, ettei syytettä tulla nostamaan vaan tullaan esittämään ainoastaan menettämisseuraamusta koskeva vaatimus. Esitöissä on tämän johdosta pidetty perusteltuna, että jos takavarikon voimassapitämistä koskeva asia tulee tuomioistuimeen ennen menettämisvaatimuksen vireille tuloa tuomioistuimessa, asia on otettava käsiteltäväksi viikon kuluessa sen saapumisesta (HE 4/2016 vp s. 49-50). Sanotun perusteella vaikuttaa, että esityksessä jo asian vireille tuloa tuomioistuimessa on pidetty merkityksellisenä asian käsittelemisen aloittamista arvioitaessa.
Toisaalta huomiota voidaan kiinnittää esimerkiksi pakkokeinolain 3 luvun 3 §:n 2 momenttiin, jonka mukaan syytteen käsittelyn yhteydessä vangitsemisvaatimus saadaan tehdä suullisesti. Vastaavasti saman luvun 13 §:n perusteella vangitsemisvaatimuksen tekijän on ilmoitettava vangitsemisasian käsittelevälle tuomioistuimelle, missä tuomioistuimessa syyte tullaan käsittelemään. Sanotuissa lainkohdissa syytteen käsittely viittaa vireille tuloa myöhempään ajankohtaan.
Asian vireille tulo tuomioistuimessa voikin ajallisesti poiketa varsin merkittävästi siitä ajankohdasta, jolloin asiaa aletaan tuomioistuimessa käsitellä sellaisella tavalla, että henkilö voi käsittelyssä esittää takavarikon kumoamista koskevan vaatimuksen. Oikeusasiamies on ratkaisussaan katsonut, että nykyisessä rikosprosessissa syytteen käsittelyn voidaan perustellusti katsoa alkavan jo haasteen antamisella ja joka tapauksessa viimeistään kirjallisen tai suullisen valmistelun yhteydessä, mutta että pelkkää haastehakemuksen sähköistä vastaanottamista rikosasioissa käytettävässä Sakari-järjestelmässä, ja siitä aiheutuvaa asian vireille tuloa käräjäoikeudessa, ei luontevasti voida pitää tässä suhteessa merkityksellisenä.
Perustellulta vaikuttaa, että pakkokeinolain 7 luvun 15 §:n 1 momentissa tarkoitettu vaatimus on otettava käsiteltäväksi viikon kuluessa sen saapumisesta tuomioistuimelle, jos vaatimus on tehty ennen kuin vaatimusta on muuten voitu esittää tuomioistuimen suullisessa tai kirjallisessa käsittelyssä. Tämän selventämiseksi esityksessä ehdotetaan muutosta asiaa koskevaan pykälän 2 momenttiin.
21 § Takavarikosta päättäminen vieraan valtion oikeusapupyynnön johdosta
Epäselvänä voidaan ensinnäkin pitää, soveltuuko pykälässä säädetty takavarikon lisäksi myös takavarikon sijasta tehtävään jäljentämiseen. Asialla on merkitystä esimerkiksi pohdittaessa tarvetta tuomioistuimen vahvistamiselle tilanteissa, joissa asiakirja takavarikon sijaan jäljennetään.
Toimenpiteenä jäljentäminen pitkälti rinnastuu takavarikkoon, eikä luvussa ole lähtökohtaisesti tehty erottelua näitä koskevien menettelyjen tai oikeusturvatakeiden välille. Esimerkiksi luvun 15 §:ssä oikeus saattaa asia tuomioistuimen tutkittavaksi koskee sekä takavarikko- että jäljentämistilanteita. Jäljentämistä saatetaan käytännössä pyytää myös rajat ylittävässä rikosoikeusyhteistyössä, joten se on syytä huomioida myös asiaa koskevassa pakkokeinolain sääntelyssä. Vaikuttaisi siksi perustellulta edellyttää 21 §:ssä säädettyä myös jäljentämistilanteissa. Luvussa yleisesti valitun sääntelytekniikan johdosta perustellulta lisäksi vaikuttaisi, että jäljentäminen nimenomaisesti mainitaan sellaisissa säännöksissä, joiden katsotaan soveltuvan myös jäljentämistilanteisiin.
Pykälän 2 momentin osalta esiin on valmistelussa noussut kysymys siitä, mikä on siinä viitatun rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetun lain (1286/2003) 66 §:n 2 momentissa tai rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä annetun lain (1383/2007) 63 §:n 2 momentissa tarkoitetun tuomioistuimen rooli asiassa. Perusteltuna voidaan pitää, että sanotuissa säädöksissä tarkoitetuissa asioissa takavarikkoa tai jäljentämistä koskeva päätös voidaan saattaa myös sen käräjäoikeuden vahvistettavaksi, jossa mainituissa lainkohdissa tarkoitettuja asioita käsitellään. Sääntelyä ei ole katsottu tarpeelliseksi muuttaa muilta osin ja esimerkiksi päätöksen saattamista käräjäoikeuteen koskeva määräaika säilyisi entisellään. Ajatuksena on varmistaa mahdollisuus asiakokonaisuuden keskitettyyn käsittelyyn yhdessä käräjäoikeudessa.
Edelleen pykälän 2 momentin mukaan takavarikoimisesta päättäneen viranomaisen on viikon kuluessa päätöksestä saatettava takavarikoimista koskeva päätös sen paikkakunnan käräjäoikeuden vahvistettavaksi, missä takavarikoiminen on suoritettu. Vahvistamisesta päättävän tuomioistuimen on samalla määrättävä takavarikon voimassaoloaika. Tuomioistuin saa takavarikoimisesta päättäneen viranomaisen ennen takavarikon voimassaoloajan päättymistä tekemästä pyynnöstä pidentää kyseistä aikaa.
Vastaavasti kuin edellä on syytteen määräajan pidentämistä koskevan 3 luvun 14 §:n ja tiettyjen muiden säännösten osalta todettu, takavarikon voimassaolon pidentämistä koskeva tuomioistuinkäsittely tuntuisi tietyissä tilanteissa soveltuvan hyvin myös kansliassa ilman istuntokäsittelyä ratkaistavaksi eikä asian mahdollistamisessa vaikuttaisi olevan riskiä oikeusturva- tai muista ongelmista, jos edellytyksenä tälle olisi, että tuomioistuin harkitsee asian soveliaaksi ja henkilö, jota asia koskee, suostuu käsittelytapaa koskevaan pyyntöön.
8 luku Etsintä
Arvioinnin lähtökohdat paikkaan kohdistuvan etsinnän ja laite-etsinnän kannalta
Paikkaan kohdistuva etsintä
Perustuslain 10 §:n 1 momentin mukaan jokaisen kotirauha on turvattu. Pykälän 3 momentin mukaan lailla voidaan säätää rikosten selvittämiseksi välttämättömistä kotirauhan piiriin kuuluvista toimenpiteistä.
Perustuslain 10 §:n tulkintakäytännössään eduskunnan perustuslakivaliokunta on useissa yhteyksissä korostanut sitä, että kotietsintävaltuuksia ei voida kytkeä kuinka vähäisiin rikoksiin tahansa ja että kotietsintävaltuuksia ei tule laajentaa tarpeettomasti eikä ilman perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttäviä erityisiä syitä. Sääntelyn oikeasuhtaisuuden näkökulmasta perustuslakivaliokunnan lähtökohtana on ollut, ettei kotirauhan suojaan tule puuttua enimmillään sakolla rangaistavien moitittavuudeltaan vähäisten rikkomusten selvittämiseksi. Vähäisten rikkomusten selvittämisessä tulee käyttää perusoikeuksien suojaan vähemmän puuttuvia muita keinoja. Mainittuja kannanottoja löytyy esimerkiksi perustuslakivaliokunnan lausunnoista PeVL 23/1997 vp (s. 4), PeVL 6/1998 vp (s. 2-3), PeVL 26/2001 vp (s. 5), PeVL 40/2002 vp (s. 3) ja PeVL 37/2010 vp (s. 5).
Toisaalta perustuslakivaliokunta on pitänyt kotirauhan piiriin ulottuvaa tarkastusta julkisista varoista myönnettyjen tukien ja avustusten asianmukaisen käytön valvomiseksi hyväksyttävänä sellaisiakin rangaistavaksi säädettyjä rikkomuksia koskevien perusteltujen epäilyjen johdosta, joista voi enimmillään seurata sakkorangaistus (PeVL 69/2002 vp s. 2-3). Tarkastusoikeus on tavallisella lailla voitu kytkeä myös rangaistusluonteisella maksulla sanktioituun käyttäytymiseen (PeVL 7/2004 vp s. 2).
Kotirauhan asema korkeasti arvostettavana oikeushyvänä ja perusoikeutena, selvitettävältä rikokselta edellytettävä tietyntasoinen vakavuus ja kotietsinnän merkitys rikoksen selvittämisen kannalta ovat seikkoja, jotka nousevat esille kotietsintää koskevassa tuomioistuinkäytännössä. Keskeisiä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja ovat tässä suhteessa esimerkiksi Funke v. Ranska (25.2.1993) ja Buck v. Saksa (28.4.2005). Kotietsinnän sallittavuutta arvioidessaan korkein oikeus kiinnitti puolestaan huomiota ratkaisussaan KKO 2014:58 siihen, että tapauksessa oli ollut kysymys rikoksesta, jonka enimmäisrangaistus on kuusi kuukautta vankeutta ja josta käytännössä lähes poikkeuksetta määrätään rangaistukseksi lievä sakkorangaistus.
Kun arvioidaan kotirauhan suojaa rikoksen selvittämiseksi tapahtuvassa yleisessä kotietsinnässä, on huomattava, että nykyisen pakkokeinolain säätämisen yhteydessä kotietsintä rajattiin koskemaan rikoslain 24 luvun 11 §:ssä tarkoitetussa kotirauhan suojaamassa paikassa toimitettavaa etsintää. Aikaisemman pakkokeinolain mukaan kotietsinnän kohteita olivat myös esimerkiksi sellaiset muissa paikoissa sijaitsevat rakennukset ja huoneet, jotka nykyisin kuuluvat paikanetsinnän piiriin ja joiden osalta ei laissa säädetä enää rikoksen vakavuustasoa koskevasta vaatimuksesta. Kotirauhan suojan merkitys on siis entisestään korostunut nykyisissä pakkokeinolain kotietsintäsäännöksissä, mikä nostaa aikaisempaan verrattuna kynnystä sille, että lainsäädäntömuutoksin laajennetaan esitutkintaviranomaisten oikeuksia toimittaa kotietsintä rikosten esitutkinnassa. Toisaalta paikanetsinnän piiriin on tullut paikanetsintäsäännöksissä huomioitavalla tavalla myös sellaisia tiloja, joita aikaisemmin koskivat kotietsintäsäännökset.
Paikanetsintöjä koskevan sääntelyn osalta huomioon tulee ottaa myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artikla ja sitä koskeva, jäljempänä tarkemmin käsiteltävä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytäntö, jonka perusteella kodin käsite on laajentunut tiettyihin kodin ulkopuolisiin tiloihin (esim. Niemietz v. Saksa, 13710/88, 16.12.1992; Buck v. Saksa, 41604/98, 28.4.2005; Sallinen ym. v. Suomi, 50882/99, 27.9.2005; Heino v. Suomi, 56720/09, 15.2.2011). Korkein oikeus on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytäntöön viitaten ottanut asiaan kantaa esimerkiksi ratkaisuissaan KKO 2017:40 ja 2019:23.
Huomioon on lisäksi otettava se peruslähtökohta, että pakkokeinon käytön mahdollinen satunnainen hyödyllisyys joissakin yksittäistapauksissa ei täytä perusoikeuksien yleiseen rajoitusedellytykseen kuuluvaa välttämättömyyden vaatimusta. Pakkokeinon käyttämisen välttämättömyyden vaatimus korostuu kotietsinnän kohdalla, koska perustuslain 10 §:n 3 momentti erikseen edellyttää, että rikoksen selvittämiseksi kotirauhan piiriin ulottuva toimenpide on välttämätön, ja pakkokeinolain 8 luvun 2 § asettaa etsinnän edellytykseksi tuloksellisuusvaatimuksen.
Laite-etsintä
Laite-etsinnän edellytykset vastaavat pitkälle kotietsinnän edellytyksiä. Tämä johtuu lain esitöiden (HE 222/2010 vp s. 109) mukaan siitä, että aikaisemman pakkokeinolain aikana laitteeseen kohdistuva etsintä usein tehtiin kotietsinnän yhteydessä ja katsottiin osaksi kotietsintää. Tämän lisäksi on syytä huomioida, että laite-etsintä voi kohdistua esimerkiksi laitteessa jo tallentuneena olevaan, telekuuntelun piiriin kuulumattomaan luottamukselliseen viestiin.
Laite-etsintä ei automaattisesti kohdistu perustuslailla turvattuihin perusoikeuksiin, mutta etsinnän kohteeksi voi joutua henkilön yksityiselämään liittyvää tietoa luottamuksellinen viestintä mukaan lukien. Laite-etsintä ei olekaan perusoikeuksien suojan kannalta merkityksetön pakkokeino. Edellä todetun mukaisesti laite-etsintä voi kohdistua laitteessa olevaan luottamukselliseen viestiin, jolloin etsintä koskee perustuslain 10 §:n 1 momentissa turvattua luottamuksellisen viestin salaisuutta. Laite-etsinnän yhteydessä voi muutenkin tulla esiin tietoja henkilön yksityiselämästä, joka on turvattu saman momentin nojalla. Joidenkin teknisten laitteiden osalta tällaisten viestien tai tietojen löytäminen saattaa nimenomaisesti olla laite-etsinnän tavoitteena tai ainakin etsinnän oletettavana seurauksena (esimerkiksi matkapuhelimiin kohdistuvat etsinnät).
Paikkaan kohdistuvan etsinnän ja laite-etsinnän saattaminen tuomioistuimen tutkittavaksi
Luvun 18 §:n 1 momentin mukaan sen vaatimuksesta, jonka luona kotietsintä on toimitettu, tuomioistuimen on todettava, ovatko kotietsinnän toimittamisen edellytykset olleet olemassa taikka onko kotietsinnässä menetelty luvun 5 tai 6 §:n edellyttämällä tavalla. Kyseisen pykälän 2 momentissa säädetään vaatimuksen käsittelystä ja 3 momentissa siitä, että pykälässä tarkoitettua asiaa koskevasta tuomioistuimen päätöksestä saa valittaa.
Korkein oikeus on tilitoimistoyhtiön toimitiloissa toimitettua paikanetsintää koskevassa ratkaisussaan KKO 2017:40 katsonut erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan ja perustuslain 22 §:n nojalla, että yhtiöllä oli oikeus saattaa etsintä tuomioistuimen tutkittavaksi. Korkein oikeus on ratkaisussaan todennut, että pakkokeinolain 8 luvun 18 §:n 1 momenttia ei ole perusteltua tulkita ahtaasti sen suhteen, mitä tuomioistuimen tutkittavaksi voidaan saattaa. Tuomioistuimella on säännöksen nojalla toimivalta tutkia myös kysymys siitä, olisiko paikanetsintänä toimitetussa etsinnässä tullut noudattaa erityistä kotietsintää koskevia menettelysäännöksiä. Korkein oikeus on lisäksi poliisilain ja ampuma-aselain (1/1998) nojalla suoritettua etsintää henkilön asuntoon koskevassa ratkaisussaan KKO 2019:92 katsonut erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan sekä perustuslain 22 ja 10 §:n nojalla, että myös kyseisen etsinnän laillisuus oli voitava saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi. Toisaalta korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2019:23 katsonut, että henkilöllä ei ollut oikeutta saattaa hänen kuljettamaansa henkilöautoon kohdistunutta paikanetsintää tuomioistuimen tutkittavaksi, koska paikanetsintä ei ollut vaikutuksiltaan tai menettelyltään vastannut kotietsintää.
Edelleen korkein oikeus on laite-etsinnän osalta ratkaisussaan KKO 2018:77 todennut perustelluksi tulkinnan, jonka mukaan kotietsinnän yhteydessä toimitettuun laite-etsintään tulee sovellettavaksi kotietsintää koskeva pakkokeinolain 8 luvun 18 §:n säännös oikeudesta saattaa etsinnän toimittamisen lainmukaisuus tuomioistuimen tutkittavaksi. Korkein oikeus on muun ohessa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 ja 10 artiklaan viitaten katsonut, että ratkaisun tarkoittamassa tapauksessa (poliisimiehen käyttämiin sähköisiin tietojärjestelmiin ja tietovarastoihin kohdistuva laite-etsintä) kotietsinnästä erillisen itsenäisen laite-etsinnän edellytykset tulee voida saattaa jälkikäteen tuomioistuimen tutkittavaksi.
Sanotun johdosta vaikuttaa ensinnäkin perustellulta täsmentää kotietsinnän saattamista tuomioistuimen tutkittavaksi koskevaa 18 §:ää sen osalta, milloin pykälässä säädettyä sovelletaan myös paikanetsintään. Lisäksi tilannetta on syytä selventää myös laite-etsinnän osalta, mutta 8 luvun systematiikan kannalta sääntely tuntuisi sopivan 18 §:ää paremmin erityisesti laite-etsintää koskevien säännösten joukkoon uudeksi asiaa koskevaksi pykäläksi. Perustellulta ei tässä yhteydessä vaikuta arvioida ratkaisun KKO 2019:92 johdosta kaikkia muussa lainsäädännössä mahdollistettuja etsintätilanteita sen kannalta, tulisiko etsinnän saattamisesta tuomioistuimen tutkittavaksi säätää näiden osalta nimenomaisesti. Merkitystä tässä suhteessa on erityisesti poliisilain sääntelyllä, jota koskien on samanaikaisesti tämän esityksen kanssa meneillään poliisilain muutostarpeiden tarkastelu. Poliisilain tätä koskevien muutostarpeiden tultua arvioiduksi on paremmat edellytykset arvioida myös muun lainsäädännön mahdollisia muutostarpeita.
14 § Paikanetsinnässä sovellettavat säännökset
Pykälän otsikon mukaan se koskee paikanetsinnässä sovellettavia säännöksiä. Pykälä kuitenkin koskee vain tilanteita, joissa paikanetsintä kohdistuu paikkaan, johon ei ole yleistä pääsyä tai johon yleinen pääsy on rajoitettu tai estetty etsinnän toimittamisajankohtana. Luvun 1 §:n 4 momentin mukaan paikanetsinnällä tarkoitetaan etsintää, joka toimitetaan muussa kuin pykälän 2 tai 3 momentissa tarkoitetussa paikassa, vaikka siihen ei ole yleistä pääsyä tai yleinen pääsy siihen on rajoitettu tai estetty etsinnän toimittamisajankohtana, taikka jonka kohteena on kulkuneuvo. Pakkokeinolain esitöissä vahvistetulla tavalla paikanetsintä kattaakin myös sellaisten esimerkiksi rakennusten, huoneiden ja säilytyspaikkojen etsinnän, joihin on yleinen pääsy (HE 222/2010 vp s. 292). Sanotun johdosta vaikuttaa perustellulta selventää 14 §:n otsikossa, että se koskee vain tietyissä paikanetsinnöissä sovellettavia säännöksiä.
23 § Tietojärjestelmän haltijan tietojenantovelvollisuus
Pykälän 1 momentin mukaan tietojärjestelmän haltija, ylläpitäjä ja muu henkilö ovat velvollisia antamaan esitutkintaviranomaiselle tämän pyynnöstä laite-etsinnän toimittamiseksi tarpeelliset salasanat ja muut vastaavat tiedot. Laite-etsintää toteutettaessa kirjautumisen edellytyksenä saattaa kuitenkin olla kaksivaiheinen tunnistautuminen. Näissä tilanteissa saatetaan esimerkiksi käyttäjätunnuksen ja salasanan lisäksi vaatia sähköpostiin kirjautumisen edellytyksenä koodi, joka lähetetään tekstiviestillä sähköpostitilin omistajan määrittelemään puhelinnumeroon. Jos rikoksesta epäilty on sulkenut puhelinliittymänsä laitteen haltuunoton jälkeen, laite-etsintä edellyttää tällöin kyseisen liittymän avaamista. Käytännössä on esiintynyt epäselvyyttä siitä, kuuluuko tällainen puhelinliittymän avaaminen momentin mukaiseen tietojenantovelvollisuuteen.
Säädettäessä esitutkintaviranomaiselle oikeus saada laite-etsinnän toimittamiseksi tarpeelliset salasanat ja muut vastaavat tiedot, on syytä pyrkiä varmistumaan myös siitä, että näitä tietoja voidaan etsinnässä tosiasiassa käyttää. Koska voimassa oleva säännös on osoittautunut tässä suhteessa epäselväksi, perusteltuna voidaan pitää asian selventämistä.
9 luku Erityisiin tutkintakeinoihin liittyvät pakkokeinot
3 § Henkilötuntomerkkien ottaminen
Pykälän 1 momentin mukaan poliisimies saa ottaa rikoksesta epäillystä muun ohessa rikoksen selvittämistä varten sormenjäljet. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on kahdessa ratkaisussa (Dnro 2296/2/15, 12.12.2016 ja EOAK/6374/2017, 23.3.2018) tarkastellut matkapuhelimen sormenjälkilukituksen avaamista. Ratkaisuissa katsottiin, että kantelijalta oli otettu sormenjäljet niiden sisältämien tietojen laissa säädetyn käyttötarkoituksen mukaisesti rikoksen selvittämiseksi. Asioissa esitettyjen selvitysten mukaan rikoksen selvittäminen edellytti laite-etsinnän toimittamista epäillyn matkapuhelimeen. Ratkaisuista ensimmäisessä on arvioitu, ettei lakia säädettäessä ole kuitenkaan ajateltu sormenjälkien ottamista nyt puheena olevan kaltaiseen tarkoitukseen.
Vaikka ratkaisuja ei ole saatettu oikeusministeriön tietoon lainsäädännön muutostarpeiden arviointia varten, voidaan ratkaisujenkin perusteella kyseenalaistaa voimassa olevan lainsäädännön selkeys kysymyksessä olevassa asiassa. Perustellulta siksi vaikuttaa, että henkilötuntomerkkien ottaminen toisen pakkokeinon käyttämistä varten nimenomaisesti mahdollistettaisiin asiaa koskevassa säännöksessä.
Lisäksi huomiota voidaan tässä suhteessa kiinnittää pykälään sisältyvään henkilötuntomerkkien listaan. Kasvokuvaa voidaan käyttää vastaavasti kuin sormenjälkeä esimerkiksi matkapuhelimen lukituksen avaamiseen. Kasvokuva voidaan myös ottaa henkilöltä tässä tarkoituksessa pitkälti vastaavin toimin kuin henkilön sormenjälki. Henkilötuntomerkkilistaan jo nykyään sisältyvän valokuvan ei voida katsoa selvästi sisältävän matkapuhelimen lukituksen avaamiseen tarvittavaa kasvokuvaa. Sanotun johdosta perustellulta vaikuttaa lisätä henkilötuntomerkkien listaan myös kasvokuva.
10 luku Salaiset pakkokeinot
Arvioinnin lähtökohdat
Pakkokeinolain 10 luvussa säädetään tiedonhankinnan kohteena olevalta henkilöltä salassa käytettävien salaisten pakkokeinojen käytöstä rikoksen selvittämisessä. Näihin keinoihin kuuluvat telekuuntelu, tietojen hankkiminen telekuuntelun sijasta, televalvonta, sijaintitietojen hankkiminen epäillyn ja tuomitun tavoittamiseksi, tukiasematietojen hankkiminen, suunnitelmallinen tarkkailu, peitelty tiedonhankinta, tekninen kuuntelu (mukaan lukien asuntokuuntelu), tekninen katselu, tekninen seuranta, tekninen laitetarkkailu, peitetoiminta, valeosto, tietolähteen ohjattu käyttö ja valvottu läpilasku.
Salaisten pakkokeinojen käytölle asetetaan 10 luvussa korkeat selvitettävän rikoksen vakavuustasoa koskevat vaatimukset ja muutenkin tiukat pakkokeinojen käyttöä koskevat edellytykset. Tämä liittyy paitsi pakkokeinojen käyttämiseen salassa, erityisesti puuttumiseen perustuslailla turvattuihin perusoikeuksiin jälkimmäisen vaihdellessa pakkokeinosta ja käyttämistilanteesta riippuen. Salaisen pakkokeinon käyttö varsin tyypillisesti edellyttää vakavaa rikosta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta. Eräitä salaisia pakkokeinoja voidaan käyttää lähtökohtaisesti mainittua lievempien rikosten selvittämisessä.
Pakkokeinolain 10 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan salaisen pakkokeinon käytön yleisenä edellytyksenä on, että käytöllä voidaan olettaa saatavan rikoksen selvittämiseksi tarvittavia tietoja. Pykälän 2 momentissa asetetaan lisäksi tiettyjen salaisten pakkokeinojen käytölle erityisiä edellytyksiä. Telekuuntelua, tietojen hankkimista telekuuntelun sijasta, suunnitelmallista tarkkailua, teknistä kuuntelua, teknistä katselua, henkilön teknistä seurantaa, teknistä laitetarkkailua, peitetoimintaa, valeostoa, tietolähteen ohjattua käyttöä ja valvottua läpilaskua saadaan käyttää vain, jos niillä voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle. Peitetoiminnan, valeoston ja asuntokuuntelun käyttäminen edellyttää lisäksi, että se on välttämätöntä rikoksen selvittämiseksi. Erittäin tärkeän merkityksen vaatimus tarkoittaa sitä, että ilman kyseisen pakkokeinon käyttöä rikoksen selvittäminen aiheuttaisi kohtuuttomia kustannuksia tai muuten olisi hyvin työlästä. Huomioon voidaan myös esimerkiksi ottaa se, että tutkinnan pitkittymisestä aiheutuu erityistä vaaraa (HE 222/2010 vp s. 121). Välttämättömyyden vaatimus taas tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että viranomaisen on voitava osoittaa, että rikoksen selvittäminen muilla pakkokeinoilla ja esitutkintamenetelmillä ei ole mahdollista tai ainakin vaatii oleellisesti enemmän voimavaroja tai viivyttää rikoksen selvittämistä kohtuuttomasti. Välttämättömyys voi perustua kokonaisarvioon siitä, että muut keinot tulisivat olemaan esimerkiksi tuloksettomia tai tiedonhankintaan soveltumattomia ilman, että niiden käyttöä tulisi konkreettisesti edellyttää. (HE 222/2010 vp s. 316).
Suojelupoliisia koskevien viittausten poistaminen pakkokeinolain 10 luvusta
Osana uutta siviilitiedustelulainsäädäntöä suojelupoliisin esitutkinta- ja pakkokeinotoimivaltuudet on poistettu. Pakkokeinolain 10 luvussa viitataan kuitenkin edelleen suojelupoliisin päällikön valtaan päättää tiettyjen luvun sisältämien pakkokeinojen käytöstä sekä sisäministeriön rooliin valvoa suojelupoliisin salaisten pakkokeinojen käyttöä. Perustellulta vaikuttaa, että pakkokeinolain 10 luvusta poistetaan kyseiset viittaukset suojelupoliisiin.
Päätöksenteko salaisista tiedonhankintakeinoista (EV 374/2010 vp)
Eduskunta on vastauksessaan EV 374/2010 vp hallituksen esitykseen esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädännön uudistamiseksi (HE 222/2010 vp) muun ohessa hyväksynyt lausuman, jonka mukaan eduskunta edellyttää, että hallitus selvittää ja harkitsee, tulisiko salaisia tiedonhankintakeinoja koskeva ratkaisutoimivalta osoittaa tuomioistuinten toimivaltaan. Lausumaan on oikeusministeriöstä vastattu seuraavasti:
”Vuoden 2014 alussa voimaan tulleen uuden pakkokeinolain (806/2011) käsittelyä koskevista eduskunnan valiokunta-asiakirjoista ilmenee, että kirjaus koskee peitetoiminnasta, valeostosta ja salaisen tiedonhankinnan suojaamisesta päättämistä. Kun uuden lain soveltamiskäytännöstä on saatu riittävästi kokemuksia, lainsäädännön muuttamistarpeet tulevat pohdittaviksi lähivuosina. Tämä koskee myös salaisten tiedonhankintakeinojen käyttämisestä päättämistä.”
Mainittua hallituksen esitystä koskevasta lakivaliokunnan mietinnöstä LaVM 44/2010 vp ja siinä viitatusta perustuslakivaliokunnan lausunnosta PeVL 66/2010 vp käy oikeusministeriön vastauksessa viitatuin tavoin ilmi, että asiassa on pohdittu nimenomaan päätöksentekoa peitetoiminnasta, valeostosta ja salaisen pakkokeinon käytön suojaamisesta. Seuraavassa käsitellään näitä toimia sen kannalta, vaikuttaako asiassa olevan muutostarpeita toimien luonteen ja pakkokeinolain soveltamiskäytännöstä saadun kokemuksen johdosta.
Pakkokeinolain 10 luvun 27 §:n 1 momentin mukaan peitetoiminnalla tarkoitetaan tiettyyn henkilöön tai hänen toimintaansa kohdistuvaa suunnitelmallista tiedonhankintaa käyttämällä soluttautumista, jossa tiedonhankinnan edellyttämän luottamuksen hankkimiseksi tai tiedonhankinnan paljastumisen estämiseksi käytetään vääriä, harhauttavia tai peiteltyjä tietoja tai rekisterimerkintöjä taikka valmistetaan tai käytetään vääriä asiakirjoja. Peitetoiminnan edellytyksistä säädetään yleisesti pykälän 2 momentissa ja erityisesti tietoverkossa tapahtuvan peitetoiminnan osalta pykälän 3 momentissa. Luvun 30 §:n 2 momentin mukaan peitetoiminnan toteuttamisesta on laadittava kirjallinen suunnitelma, jonka tulee sisältää peitetoimintaa koskevan päätöksenteon ja peitetoiminnan toteuttamisen kannalta oleelliset ja riittävän yksityiskohtaiset tiedot. Suunnitelmaa on olosuhteiden muuttuessa tarvittaessa tarkistettava. Luvun 31 §:n 1 momentin mukaan peitetoiminnasta päättää keskusrikospoliisin tai suojelupoliisin päällikkö. Yksinomaan tietoverkossa toteutettavasta peitetoiminnasta päättää keskusrikospoliisin, suojelupoliisin tai poliisilaitoksen päällikkö taikka tehtävään määrätty salaiseen tiedonhankintaan erityisesti koulutettu pidättämiseen oikeutettu virkamies.
Harkittaessa ratkaisutoimivallan osoittamista tuomioistuinten toimivaltaan on peitetoiminnan osalta syytä kiinnittää huomiota pakkokeinolain 10 luvun 32 §:ään, jonka mukaan peitetoiminnasta päättäneen poliisimiehen on saatettava tuomioistuimen ratkaistavaksi, ovatko 27 §:n 2 momentissa tarkoitetut peitetoiminnan edellytykset olemassa. Sanotun johdosta voidaan todeta, että peitetoiminnassa tuomioistuimilla siten jo on jälkikäteinen kontrolli siihen, että 27 §:n 2 momentissa tarkoitetut peitetoiminnan edellytykset ovat olleet olemassa.
Pakkokeinolain 10 luvun 65 §:n 2 momentin mukaan sisäministeriön ja valtiovarainministeriön on annettava eduskunnan oikeusasiamiehelle vuosittain kertomus salaisten pakkokeinojen ja niiden suojaamisen käytöstä ja valvonnasta. Sisäministeriön osalta velvoitteen johdosta on vuotta 2020 koskien toimitettu eduskunnan oikeusasiamiehelle 2.3.2021 päivätty Poliisihallituksen kertomus sisäministeriölle poliisin salaisesta tiedonhankinnasta ja sen valvonnasta vuonna 2020 (POL-2020-81238). Kertomuksessa on ensinnäkin todettu yleisesti, että salaisen tiedonhankinnan järjestäminen, käyttö ja valvonta ovat toiminnallisina prosesseina olleet edelleen hyvällä tasolla ja puutteiden ja epäkohtien määrät ovat vakiintuneet matalalle tasolle (s. 38). Lisäksi on erityisesti peitetoimintaan ja valeostoon liittyen todettu, että tietoverkoissa tapahtuvaa peitetoimintaa ja yksinomaan yleisön saataville toimitetusta myyntitarjouksesta tehtävää valeostoa koskevien tiedonhankintakeinojen päätöksissä, sekä niihin liittyvissä esityksissä, toimintasuunnitelmissa ja pöytäkirjaamisissa ei ollut huomautettavaa (s. 40). Valtiovarainministeriön 26.2.2021 päivätyssä kertomuksessa eduskunnan oikeusasiamiehelle (VN/5131/2021) on tuotu yleisesti esiin tuomioistuinkontrollin jo sisältävien pakkokeinojen osalta, että tuomioistuimet ovat tarkastelujakson aikana poikkeuksetta katsoneet vaatimusten perustelut riittäviksi ja myöntäneet haetut luvat (s. 3). Lisäksi Tullin valtiovarainministeriölle toimittamassa, 17.2.2021 päivätyssä raportissa salaisesta tiedonhankinnasta Tullissa 2020 (Dnro 3/04.04.03/2021), jonka pohjalta valtiovarainministeriö on laatinut oman kertomuksensa, todetaan Tullin laillisuusvalvonnassa kiinnitetyn tarkastelujakson aikana erityistä huomiota pidättämiseen oikeutettujen virkamiesten omalla päätöksellä toteuttamiin tiedonhankintakeinoihin. Näiden osalta raportissa todetaan, että tiedonhankintakeinoja koskevat perustelut ovat olleet varsin kattavia ja hyviä (s. 15–16).
Sanotun perusteella peitetoiminnan osalta ei vaikuta olevan tarvetta osoittaa peitetoiminnasta päättämistä tuomioistuinten toimivaltaan. Muusta kuin yksinomaan tietoverkossa toteutettavasta peitetoiminnasta saa nykyiselläänkin päättää vain keskusrikospoliisin tai suojelupoliisin päällikkö. Tuomioistuimilla on jo nykyään jälkikäteinen kontrolli tällaisen peitetoiminnan edellytysten täyttymiseen. Lisäksi lupa-asiassa annetusta päätöksestä saa pakkokeinolain 10 luvun 43 §:n 5 momentin johdosta kannella ilman määräaikaa. Oikeuskäytännössä ei kuitenkaan ole ilmennyt sellaista, mikä puoltaisi laajempaa tai aikaisemmassa vaiheessa tapahtuvaa tuomioistuinkontrollia. Eduskunnan oikeusasiamiehelle toimitetuissa kertomuksissa salaisten pakkokeinojen ja niiden suojaamisen käytöstä ja valvonnasta on kiinnitetty nimenomaisesti huomiota myös tietoverkoissa tapahtuvaan peitetoimintaan, eikä myöskään niissä ole ilmennyt sellaista, mikä osoittaisi tarvetta peitetoiminnasta päättämisen osoittamiselle tuomioistuinten toimivaltaan.
Pakkokeinolain 10 luvun 34 §:n 1 momentin mukaan valeostolla tarkoitetaan poliisin tekemää esineen, aineen, omaisuuden tai palvelun ostotarjousta tai ostoa, jonka tavoitteena on saada poliisin haltuun tai löytää todiste rikosasiassa, rikoksella saatu hyöty taikka esine, aine tai omaisuus, joka on rikoksella joltakulta viety tai jonka tuomioistuin voi julistaa menetetyksi taikka jonka avulla voidaan muuten saada selvitystä rikosasiassa. Muun kuin näyte-erän ostaminen edellyttää, että ostaminen on välttämätöntä valeoston toteuttamiseksi. Pykälän 2 momentin mukaan valeosto saadaan tehdä, jos on syytä epäillä rikosta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta, taikka varkautta tai kätkemisrikosta ja on todennäköistä, että valeostolla saavutetaan jokin 1 momentissa mainittu tavoite.
Luvun 35 §:n 1 momentin mukaan keskusrikospoliisin tai suojelupoliisin päällikkö päättää valeostosta. Yksinomaan yleisön saataville toimitetusta myyntitarjouksesta tehtävästä valeostosta saa päättää myös tehtävään määrätty salaiseen tiedonhankintaan erityisesti koulutettu pidättämiseen oikeutettu virkamies. Luvun 36 §:n mukaan valeoston toteuttamisesta on laadittava kirjallinen suunnitelma, jos se on tarpeen toiminnan laajuuden tai muun vastaavan syyn vuoksi ja suunnitelmaa on olosuhteiden muuttuessa tarvittaessa tarkistettava.
Harkittaessa ratkaisutoimivallan osoittamista tuomioistuinten toimivaltaan on valeoston osalta syytä kiinnittää huomiota erityisesti siihen, että selvitettävänä olevan rikoksen enimmäisrangaistusta koskevat edellytykset valeoston käyttämiselle ovat selvästi alhaisemmat kuin esimerkiksi edellä käsitellyn peitetoiminnan käyttämiselle. Verrattaessa valeostoa muihin salaisiin pakkokeinoihin voidaan vastaavasti huomioida, että myös tuomioistuimen ratkaisutoimivaltaan nykyisellään osoitetuissa pakkokeinoissa selvitettävänä olevan rikoksen enimmäisrangaistusta koskevat edellytykset pakkokeinon käytölle ovat valeostoa tiukemmat. Tyypillistä valeostoa voidaankin pitää vähemmän perusoikeuksien suojaan puuttuvana pakkokeinona kuin peitetoimintaa tai sellaisia salaisia pakkokeinoja, jotka on nykyisellään osoitettu tuomioistuimen ratkaisutoimivaltaan.
Sanotun perusteella valeostonkaan osalta ei vaikuta olevan tarvetta osoittaa valeostosta päättämistä tuomioistuinten toimivaltaan. Edellä todetun mukaisesti muusta kuin yksinomaan yleisön saataville toimitetusta myyntitarjouksesta tehtävästä valeostosta saa nykyiselläänkin päättää vain keskusrikospoliisin tai suojelupoliisin päällikkö. Lupa-asiassa annetusta päätöksestä saa pakkokeinolain 10 luvun 43 §:n 5 momentin johdosta kannella ilman määräaikaa, mutta oikeuskäytännössä ei kuitenkaan ole ilmennyt sellaista, mikä edellyttäisi nykyistä laajempaa tuomioistuinkontrollia. Lisäksi huomiota voidaan myös valeoston osalta kiinnittää edellä viitattuihin pakkokeinolain 10 luvun 65 §:n 2 momentin mukaisiin sisäministeriön ja valtiovarainministeriön vuosittaisiin kertomuksiin eduskunnan oikeusasiamiehelle salaisten pakkokeinojen ja niiden suojaamisen käytöstä ja valvonnasta, joissa on kiinnitetty nimenomaisesti huomiota myös valeostoihin ja joissa ei ole ilmennyt sellaista, mikä osoittaisi tarvetta valeostosta päättämisen osoittamiselle tuomioistuinten toimivaltaan.
Pakkokeinolain 10 luvun 47 §:n mukaisessa salaisen pakkokeinon käytön suojaamisessa on kysymys erilaisesta toiminnasta kuin varsinaisissa pakkokeinoissa. Pykälän 1 momentin mukaan esitutkintaviranomainen saa salaista pakkokeinoa käyttäessään siirtää puuttumisen muuhun kuin pakkokeinon perusteena olevaan rikokseen, jos puuttumisen siirtämisestä ei aiheudu merkittävää vaaraa kenenkään hengelle, terveydelle tai vapaudelle eikä merkittävää huomattavan ympäristö-, omaisuus- tai varallisuusvahingon vaaraa. Edellytyksenä on lisäksi, että puuttumisen siirtäminen on välttämätöntä pakkokeinon käytön paljastumisen estämiseksi tai toiminnan tavoitteen turvaamiseksi. Pykälän 2 momentin mukaan poliisi, Tulli ja Rajavartiolaitos saavat käyttää vääriä, harhauttavia tai peiteltyjä tietoja, tehdä ja käyttää vääriä, harhauttavia tai peiteltyjä rekisterimerkintöjä sekä valmistaa ja käyttää vääriä asiakirjoja, kun se on välttämätöntä jo toteutetun, käynnissä olevan tai tulevaisuudessa toteutettavan salaisen pakkokeinon käytön suojaamiseksi.
Pakkokeinolain 10 luvun 48 §:n mukaan keskusrikospoliisin tai suojelupoliisin päällikkö – Tullin osalta Tullin rikostorjunnan päällikkö ja Rajavartiolaitoksen osalta Rajavartiolaitoksen esikunnan oikeudellisen osaston osastopäällikkö tai apulaisosastopäällikkö – päättää 47 §:n 2 momentissa tarkoitetun rekisterimerkinnän tekemisestä ja asiakirjan valmistamisesta. Muusta tiedonhankinnan suojaamisesta päättää salaiseen tiedonhankintaan erityisesti koulutettu pidättämiseen oikeutettu virkamies ja Rajavartiolaitoksessa tehtävään erikseen määrätty, salaiseen tiedonhankintaan erityisesti koulutettu pidättämiseen oikeutettu rajavartiomies.
Salaisen pakkokeinon käytön suojaamisessa tarkoituksena on tehostaa varsinaisten pakkokeinojen käyttöä estämällä niiden paljastumista. Tarkoituksena on siten turvata laissa erikseen määriteltyjen salaisten pakkokeinojen käyttö, niitä koskevien erityisten edellytysten ollessa olemassa. Suojaamisessa voidaan 47 §:n mukaisesti erottaa kaksi eri toimintamallia: pykälän 1 momentin mukainen puuttumisen rikokseen siirtäminen ja 2 momentin mukainen väärien tietojen, asiakirjojen ja rekisterimerkintöjen tekeminen ja käyttäminen. Näistä 1 momentin mukaisen toiminnan sekä 2 momentin mukaisen väärien tietojen antamisen voidaan arvioida olevan luonteeltaan tyypillisesti nopeaa ja reaktiivista, minkä vuoksi tuomioistuimen ratkaisutoimivalta tuntuisi istuvan siihen huonosti. Huomiota on nyt käsiteltävän kysymyksen kannalta siksi kiinnitettävä erityisesti 2 momentissa tarkoitettuun väärien, harhauttavien tai peiteltyjen rekisterimerkintöjen tekoon ja käyttöön sekä väärien asiakirjojen valmistukseen ja käyttöön.
Huolimatta tällaisen toiminnan edellä todetuista eroavaisuuksista suhteessa varsinaisiin pakkokeinoihin, salaisen pakkokeinon käytön suojaamista voidaan joiltakin osin verrata sellaisiin pakkokeinoihin, joissa mahdollistetaan rikoksen tapahtuminen tai osallistutaan rikokseen. Ilmeisimpinä vertailukohtina voidaan tästä syystä pitää pakkokeinolain 10 luvun 29 §:n mukaista järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan ja valvottuun läpilaskuun osallistumista, luvun 34 §:n mukaista valeostoa ja luvun 41 §:n mukaista valvottua läpilaskua. Lisäksi sääntelyssä voidaan nähdä tiettyjä yhtymäkohtia luvun 38 §:n mukaiseen poliisimiehen turvaamiseen peitellyssä tiedonhankinnassa, peitetoiminnassa ja valeostossa. Huomiota voidaan tältä osin kiinnittää siihen, että yhdessäkään edellä mainituista säännöksistä toiminnasta päättämistä ei ole osoitettu tuomioistuinten toimivaltaan.
Sanotun perusteella salaisen pakkokeinon käytön suojaamisenkaan osalta ei vaikuta olevan tarvetta osoittaa asiasta päättämistä tuomioistuinten toimivaltaan. Edellä todetun mukaisesti pakkokeinolain 10 luvun 47 §:n 1 momentin ja osin 2 momentin mukaiseen toimintaan tuomioistuinten toimivalta asiasta päättämisessä tuntuisi myös käytännössä sopivan huonosti. Pykälän 2 momentissa tarkoitetun muun toiminnan osalta voidaan todeta, että päätösvalta siitä jo nykyisellään on vain keskusrikospoliisin, suojelupoliisin tai Tullin rikostorjunnan päälliköllä taikka Rajavartiolaitoksen esikunnan oikeudellisen osaston osasto- tai apulaisosastopäälliköllä. Lupa-asiassa annetusta päätöksestä saa pakkokeinolain 10 luvun 43 §:n 5 momentin johdosta kannella ilman määräaikaa, mutta oikeuskäytännössä ei kuitenkaan ole ilmennyt sellaista, mikä edellyttäisi nykyistä laajempaa tuomioistuinkontrollia myöskään salaisen pakkokeinon käytön suojaamisen osalta. Lisäksi huomiota voidaan myös salaisen pakkokeinon käytön suojaamisen osalta kiinnittää edellä viitattuihin pakkokeinolain 10 luvun 65 §:n 2 momentin mukaisiin sisäministeriön ja valtiovarainministeriön vuosittaisiin kertomuksiin eduskunnan oikeusasiamiehelle salaisten pakkokeinojen ja niiden suojaamisen käytöstä ja valvonnasta. Yleisten edellä selostettujen huomioiden ohella voidaan mainita valtiovarainministeriön kertomuksen perustana olevan Tullin raportin huomio, jonka mukaan Tullissa tarkastettujen salaisten pakkokeinojen ja tiedonhankintamenetelmien suojaamista koskeneiden päätösten todettiin olleen lainmukaisia ja toteutettujen käytännön toimien vastanneen niitä koskeneita päätöksiä.
3 § Telekuuntelu ja sen edellytykset
Pykälän 1 momentin mukaan telekuuntelulla tarkoitetaan sähköisen viestinnän palveluista annetun lain (917/2014) 3 §:n 43 kohdassa tarkoitetun yleisen viestintäverkon tai siihen liitetyn viestintäverkon kautta teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen vastaanotettavan taikka siitä lähetetyn viestin kuuntelua, tallentamista ja muuta käsittelyä viestin sisällön ja siihen liittyvien tämän luvun 6 §:ssä tarkoitettujen tunnistamistietojen selvittämiseksi. Telekuuntelua saadaan kohdistaa vain rikoksesta epäillyltä lähtöisin olevaan tai hänelle tarkoitettuun viestiin. Momentissa viitatussa lainkohdassa yleisellä viestintäverkolla tarkoitetaan viestintäverkkoa, jota käytetään viestintäpalvelujen tarjontaan ennalta rajaamattomalle käyttäjäpiirille.
Telekuuntelu kohdistuu välitettävänä olevaan viestiin. Perusteltuna on pidetty selventää tämä pykälätasolla, jotta tehdään selvä ero esimerkiksi laitteessa jo olevaan viestiin tai muuhun tietoon kohdistuviin pakkokeinoihin. Kysymys on telekuuntelun käyttöalan tarkentamisesta.
Pykälän 2 momentissa säädetään telekuuntelun perusterikoksista. Valmistelussa on esitetty tiettyjen rikosnimikkeiden lisäämistä perusterikoslistaan. Samalla on korostettu, että salaisen pakkokeinon käytön yleisenä edellytyksenä aina on, että käytöllä voidaan olettaa saatavan rikoksen selvittämiseksi tarvittavia tietoja. Lisäksi nimenomaan telekuuntelua saadaan käyttää vain, jos sillä voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle. Pakkokeinoa käytettäessä on myös aina huomioitava erityisesti suhteellisuus- ja vähimmän haitan periaatteet.
Rikoslain 41 luvun 1 §:n mukaan ampuma-aserikoksesta on kysymys muun muassa silloin, jos henkilö ampuma-aselain vastaisesti siirtää tai tuo Suomeen, hankkii, pitää hallussaan tai luovuttaa ampuma-aseen. Luvun 2 §:n mukaan, jos ampuma-aserikoksessa rikoksen kohteena on erityisen vaarallinen ampuma-ase taikka suuri määrä ampuma-aseita, tehokkaita ilma-aseita tai aseen osia, rikoksella tavoitellaan huomattavaa taloudellista hyötyä taikka rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä ampuma-aserikoksesta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.
Poliisin ja Tullin esitutkintojen perusteella luvattomia ampuma-aseita on takavarikoitu viime vuosina entistä enemmän. Keskusrikospoliisin havaintojen mukaan ammatti- ja taparikollisten aseistautuminen on lisääntynyt voimakkaasti viimeiset viisi vuotta. Haasteelliseksi on näissä tapauksissa osoittautunut selvittää, mistä aseita tulee ja ketkä aseita valmistavat. Kyse on usein järjestelmällisestä aseiden salakuljetuksesta tai ns. aseseppätoiminnasta, jossa esimerkiksi aseiden osista, deaktivoiduista aseista tai ns. 3D-tulostustoimintaa hyväksi käyttäen valmistetaan toimintakuntoisia ampuma-aseita. Nämä tilanteet liittyvät usein järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja esimerkiksi järjestäytyneiden rikollisryhmien välisissä konfliktitilanteissa voi olla aseellisen väkivallan riski. Törkeät ampuma-aserikokset voivatkin edeltää muita, aseiden käyttöön liittyviä vakavia rikoksia ja niiden selvittämiselle voidaankin arvioida olevan voimakas tarve yhteiskunnan turvallisuuden kannalta. Kyseisillä rikoksilla saattaa edellä todetuin tavoin olla kytköksiä myös ammattimaiseen ja järjestäytyneeseen tai muuten ryhmissä tapahtuvaan rikollisuuteen. Näissä tapauksissa tyypillisenä voidaan pitää, että rikokseen liittyy myös siihen osallistuvien henkilöiden keskinäistä viestintää, mikä on olennaista arvioitaessa nimenomaan telekuuntelun hyödynnettävyyttä. Sanotun johdosta perusteltuna voidaan pitää, että telekuuntelu mahdollistettaisiin törkeän ampuma-aserikoksen selvittämisessä.
Rikoslain 21 luvun 5 §:n mukaan pahoinpitelystä on tuomittava se, joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan. Luvun 6 §:n mukaan rikoksentekijä on tuomittava törkeästä pahoinpitelystä vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi, jos pahoinpitelyssä aiheutetaan toiselle vaikea ruumiinvamma, vakava sairaus tai hengenvaarallinen tila, rikos tehdään erityisen raa’alla tai julmalla tavalla tai käytetään ampuma- tai teräasetta taikka muuta niihin rinnastettavaa hengenvaarallista välinettä ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.
Törkeät pahoinpitelyt pitävät sisällään monenlaisia tekoja, joista osassa henkilöiden väliseen viestintään kohdistuvat telepakkokeinot eivät ole välttämättä lainkaan tarpeellisia. Kyse on toisaalta erittäin vakavasta henkeen ja terveyteen kohdistuvasta rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on kymmenen vuotta vankeutta. Lisäksi kysymys voi olla tilanteista, joissa rikostutkinnassa käydään rajanvetoa suhteessa rikoslain 21 luvun 1 §:n mukaisen tapon yritykseen, jonka tutkinnassa telekuuntelua voidaan käyttää. Edelleen huomiota voidaan kiinnittää siihen, että törkeä pahoinpitely on asianomistajaan kohdistuvan väkivallan osalta tekotavaltaan verrattavissa rikoslain 31 luvun 2 §:ssä tarkoitettuun törkeään ryöstöön, joka on jo nykyisellään säädetty telekuuntelun perusterikokseksi. Selvää on, että myös törkeän pahoinpitelyn selvittämisintressi on varsin suuri. Perusoikeusuudistuksen esitöiden mukaan törkeät väkivaltarikokset kuuluvatkin yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta vaarantavien rikosten piiriin (HE 309/1993 vp s. 54 ja tähän viitannut PeVL 36/2002 vp s. 4).
Törkeitä pahoinpitelyitä tapahtuu myös esimerkiksi ammattimaisessa ja järjestäytyneessä tai muuten ryhmissä tapahtuvassa rikollisuudessa. Tällöin rikokseen tyypillisesti liittyy myös siihen osallistuvien henkilöiden keskinäistä viestintää. Merkityksellisenä voidaan pitää, että myöskään rikoksista tietävät muut kuin rikosten tekijätahot eivät näissä tilanteissa välttämättä uskalla kertoa tietojaan viranomaisille. Mahdollista on myös, että esimerkiksi rikoksen asianomistaja on sellaisessa tilassa, ettei kykene kertomaan teon yksityiskohtia ja tekoon osallisia. Tekijäksi voi myös ilmoittautua varsinaisen tekijän tai tekijöiden sijaan henkilö, jolla ei ole osuutta rikokseen tai osallisuus on muita vähäisempi. Tällöin rikoksen selvittäminen edellyttäisi tietoa rikokseen osallisten viestinnästä. Kokonaisharkinnan johdosta perusteltuna voidaankin pitää, että telekuuntelu mahdollistettaisiin myös törkeän pahoinpitelyn selvittämisessä.
Tietoverkkorikosten osalta telekuuntelu on mahdollista tällä hetkellä ainoastaan rikoslain 35 luvun 3 b §:n mukaisten törkeiden datavahingontekojen osalta. Valmistelussa on arvioitu, että myös muiden törkeiden tietoverkkorikosten tutkinnassa tulisi olla mahdollisuus telekuuntelua käyttämällä saada tietoa tekijän käyttämien liittymien dataliikenteestä. Näissä rikoksissa keskeisiä yhteyksiä ovat rikoksessa käytettyjen palvelimien ja tietokoneiden välinen viestintä. Tyypillistä on, että rikoksen tekijä tai tekijät yrittävät häivyttää oman roolinsa hyödyntämällä tällaisia tietokoneita ja palvelimia. Tekoihin voi liittyä myös useampia tekijöitä ja laajoja verkostoja.
Tietoverkoissa tapahtuvalla rikollisuudella voi olla kytkös järjestäytyneeseen ja kansainväliseen rikollisuuteen. Kyse voi olla ryhmästä tai verkostosta, joka on erikoistunut tietoverkkorikollisuuteen, tai niin sanotusta perinteisestä rikollisryhmästä, joka on laajentanut toimintaansa tietoverkoissa tapahtuvaan rikollisuuteen. Edistyneimmät tietoverkkorikollisuutta harjoittavat ryhmät ovat niin kutsuttuja APT-ryhmiä (advanced persistent threat), joilla on usein kytkös valtiolliseen toimijaan. Eri ryhmittymien käyttämät hyökkäystavat voivat hyödyntää samoja menetelmiä, mutta perinteisen rikollisen toiminnan keskeisenä tavoitteena on rikollisuudella saavutettavan rahallisen hyödyn tavoitteleminen, kun taas valtiollisten toimijoiden tarkoituksena voi olla esimerkiksi tiedustelu tai yhteiskunnallisesti tärkeän infrastruktuurin lamauttaminen.
Tietoverkkoihin kohdistuvissa rikoksissa lähes kaikki todistusaineisto on sähköistä. Telekuuntelu on yksi keskeinen tiedonhankintakeino kyseisten rikosten selvittämisessä. Telekuuntelua kohdistettaisiin rikoksesta epäillyn hallinnoimiin laitteisiin, IP-osoitteisiin ja niiden tietoliikenteeseen. Valmistelussa on esitetty, että tekijää voi olla käytännössä mahdoton tunnistaa mitenkään muuten.
Rikoslain 38 luvun 5 §:n mukaan tietoliikenteen häirinnästä on tuomittava se, joka puuttumalla postiliikenteessä taikka tele- tai radioviestinnässä käytettävän laitteen toimintaan, lähettämällä ilkivaltaisessa tarkoituksessa radiolaitteella tai televerkossa häiritseviä viestejä tai muulla vastaavalla tavalla oikeudettomasti estää tai häiritsee postiliikennettä taikka tele- tai radioviestintää. Luvun 6 §:n mukaan rikoksentekijä on tuomittava törkeästä tietoliikenteen häirinnästä vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään viideksi vuodeksi esimerkiksi silloin, jos rikos tehdään osana toimintaa, jossa on vaikutettu merkittävään määrään tietojärjestelmiä käyttäen toisaalla rikoslaissa tarkoitettua laitetta, tietokoneohjelmaa tai ohjelmakäskyjen sarjaa tai rikos tehdään osana toisaalla rikoslaissa tarkoitetun järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa taikka rikos kohdistuu laitteeseen, tietojärjestelmään tai viestintään, jonka vahingoittaminen vaarantaisi energiahuollon, yleisen terveydenhuollon, maanpuolustuksen, oikeudenhoidon taikka muun näihin rinnastettavan yhteiskunnan tärkeän toiminnon. Lisäedellytyksenä on, että tietoliikenteen häirintä on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.
Vastaavasti rikoslain 38 luvun 7 a §:n mukaan tietojärjestelmän häirinnästä on tuomittava se, joka aiheuttaakseen toiselle haittaa tai taloudellista vahinkoa dataa syöttämällä, siirtämällä, vahingoittamalla, muuttamalla tai poistamalla taikka muulla niihin rinnastettavalla tavalla oikeudettomasti estää tietojärjestelmän toiminnan tai aiheuttaa sille vakavaa häiriötä. Luvun 7 b §:n mukaan rikoksentekijä on tuomittava törkeästä tietojärjestelmän häirinnästä vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään viideksi vuodeksi esimerkiksi silloin, jos rikos tehdään osana toimintaa, jossa on vaikutettu merkittävään määrään tietojärjestelmiä käyttäen toisaalla rikoslaissa tarkoitettua laitetta, tietokoneohjelmaa tai ohjelmakäskyjen sarjaa tai rikos tehdään osana toisaalla rikoslaissa tarkoitetun järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa taikka rikos kohdistuu laitteeseen, tietojärjestelmään tai viestintään, jonka vahingoittaminen vaarantaisi energiahuollon, yleisen terveydenhuollon, maanpuolustuksen, oikeudenhoidon taikka muun näihin rinnastettavan yhteiskunnan tärkeän toiminnon. Lisäedellytyksenä törkeän tietojärjestelmän häirinnänkin osalta luonnollisesti on, että häirintä on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.
Edellä mainitut tietoverkkorikokset voivat niiden törkeitä tekomuotoja koskevien kvalifiointiperusteiden osoittamalla tavalla kohdistua esimerkiksi merkittävään määrään tietojärjestelmiä tai yhteiskunnan toiminnan kannalta keskeiseen laitteeseen, tietojärjestelmään tai viestintään. Kyseisten tekomuotojen vakavuus onkin tunnistettu niiden rangaistusasteikossa, jossa enimmäisrangaistuksena on viisi vuotta vankeutta. Kvalifiointiperusteissa on lisäksi tunnistettu, että kyseisiä rikoksia voidaan tyypillisesti tehdä myös osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa. Edellä esitetyin tavoin telekuuntelua on pidettävä keskeisenä keinona kyseisten rikosten selvittämisessä. Seikka korostuu, jos kysymys on ryhmässä tehtävän rikollisen toiminnan selvittämisestä. Sanotun johdosta perusteltuna voidaankin pitää, että telekuuntelu mahdollistettaisiin myös törkeän tietoliikenteen häirinnän ja törkeän tietojärjestelmän häirinnän selvittämisessä.
4 § Tietojen hankkiminen telekuuntelun sijasta
Pykälän 1 momentin mukaan esitutkintaviranomaiselle voidaan momentissa tarkemmin määritellyissä tilanteissa antaa 7 luvun 4 §:ssä säädetystä kiellosta huolimatta lupa takavarikoida tai jäljentää tietoja teleyrityksen tai yhteisötilaajan hallusta. Edellä 7 luvun 4 §:ään on ehdotettu muutosta, jonka mukaan siinä jatkossa viitattaisiin teleyrityksen ja yhteisötilaajan sijaan sähköisen viestinnän palveluista annetun lain 3 §:n 36 kohdassa tarkoitettuun viestinnän välittäjään. Kyseinen muutos tulee huomioida myös 10 luvun 4 §:ssä. Vastaavasti huomioitaisiin jäljempänä 10 luvun 6 §:ssä ehdotettu terminologinen muutos, jonka myötä tunnistamistietojen sijaan jatkossa puhuttaisiin välitystiedoista.
5 § Telekuuntelusta ja muusta vastaavasta tietojen hankkimisesta päättäminen
Pykälän 2 momentin mukaan lupa telekuunteluun ja luvun 4 §:n 2 momentissa tarkoitettuun tietojen hankkimiseen voidaan antaa enintään kuukaudeksi kerrallaan. Erilaisia tulkintoja on esiintynyt siitä, voidaanko telekuuntelulle hakea jatkoa aikaisemman luvan ollessa vielä voimassa ja, jos uusi lupa myönnetään vanhan ollessa vielä voimassa, alkaako jatkoluvan voimassaolo aina päätöshetkestä vai esimerkiksi tätä myöhemmästä vanhan luvan päättymispäivästä. Perustellulta vaikuttaa selventää momenttia siten, että siitä selvästi käy ilmi luvan voimassaolon alkavan aina luvan antopäivästä, koska arvioinnin kannalta on olennaista, että luvan myöntämisen edellytykset on arvioitu ja ne ovat olleet olemassa nimenomaan luvan myöntämishetkellä.
Pykälän 3 momentissa säädetään siitä, mitä tietoja telekuuntelua ja telekuuntelun sijasta toimitettavaa tietojen hankkimista koskevassa vaatimuksessa ja päätöksessä on mainittava. Yhtenä näistä tiedoista on toimenpiteen kohteena oleva teleosoite tai telepäätelaite.
Erilaisten telepäätelaitteiden määrä kasvaa jatkuvasti. Telepakkokeinojen kohteena olevien liittymien määrät ovatkin kasvaneet vuositasolla selvästi enemmän kuin telepakkokeinojen kohteena olevien henkilöiden lukumäärät. Tämän johdosta kasvaa nykysääntelyn johdosta myös tarve tehdä samassa asiassa samaa epäiltyä koskien useita peräkkäisiä telekuunteluvaatimuksia ja -päätöksiä. Jo nykyään laajoissa esitutkinnoissa telekuunteluhakemuksia voidaan joutua tekemään jopa viikoittain. Siten nykysääntelyn laite- ja liittymäkohtaisuus aiheuttaa samoissa asioissa useita peräkkäisiä telekuuntelulupien valmistelu- ja käsittelyprosesseja sekä esitutkintaviranomaisessa että tuomioistuimissa.
Telekuuntelua koskevan harkinnan osalta olennainen on telekuuntelun aiheuttama perusoikeusloukkaus, joka kohdistuu luottamuksellisen viestinnän suojaan. Merkitystä tämän kannalta ei niinkään ole rikoksesta epäillyn käyttämien telepäätelaitteiden tai -liittymien taikka näihin kohdistuvien telekuuntelulupien lukumäärällä. Olennaisempaa tämän sijaan on, voidaanko tietystä rikoksesta epäillyn luottamuksellisen viestinnän suojaa ylipäätään loukata hänen viestintäänsä kohdistettavalla telekuuntelulla.
Perustellulta siksi vaikuttaisi, että telekuuntelulupaa koskeva sääntely muutettaisiin teleosoite- tai telepäätelaitekohtaisuuden sijaan henkilösidonnaiseksi. Tällöin luvassa ei lueteltaisi erikseen kaikkia niitä telepäätelaitteita tai -osoitteita, joita lupa koskee, vaan tuomioistuin myöntäisi luvan suorittaa telekuuntelua viesteihin, jotka ovat lähtöisin epäillyn hallussa olevasta tai hänen oletettavasti muuten käyttämästä teleosoitteesta tai telepäätelaitteesta taikka vastaanotettavina tällaiseen laitteeseen. Muutoksen johdosta esitutkintaviranomaisen ei tarvitsisi hakea erikseen yksittäisiä lupia kullekin epäillyn teleosoitteelle tai -laitteelle, jotka selviävät telekuunteluluvan myöntämisen jälkeen.
Jo nykyisellään on pidättämiseen oikeutetun virkamiehen vastuulla selvittää henkilön käyttämät teleliittymät ja telepäätelaitteet. Liittymien ja laitteiden tiedot ilmoitetaan tuomioistuimelle telepakkokeinoa koskevassa hakemuksessa ja tuomioistuin myöntää tai hylkää luvan kyseisiin tietoihin perustuen. Lisäksi uusien osoitteiden tai laitteiden lisäämisessä käytössä on pakkokeinolain 10 luvun 43 §:n 3 momentin mukainen menettely, jossa tuomioistuin saa tutkia ja ratkaista asian vaatimuksen tehneen tai hänen määräämänsä virkamiehen läsnä olematta, jos on kulunut vähemmän kuin kuukausi saman epäillyn samaa epäiltyä rikosta koskevan lupa-asian suullisesta käsittelystä.
Epäillyn käyttämien teleosoitteiden ja -päätelaitteiden yksilöintitietojen selvittäminen jäisi edelleen pidättämiseen oikeutetun virkamiehen virkavastuulla selvitettäväksi asiaksi. Samalla voitaisiin vahventaa perusteluvelvollisuutta koskien sitä, että telekuuntelu kohdistuisi vain toimenpiteen kannalta välttämättömiin telepäätelaitteisiin tai –osoitteisiin. Tämä voitaisiin varmistaa edellyttämällä, että pidättämiseen oikeutettu virkamies tekisi asiasta erillisen päätöksen, jossa tulisi perustella, miksi toimenpiteen kohteeksi on valittu juuri toimenpiteen kohteena olevat teleosoitteet tai telepäätelaitteet. Päätös olisi pakkokeinolain 10 luvun 65 §:ssä tarkoitetun laillisuusvalvonnan piirissä.
Edelleen perusteluvelvollisuutta ja jälkivalvontaa voitaisiin korostaa edellyttämällä salaisen pakkokeinon käytöstä ilmoittamista koskevassa pakkokeinolain 10 luvun 60 §:ssä, että telekuuntelua koskevassa ilmoituksessa epäillylle olisi yksilöitävä toimenpiteen kohteena olleet teleosoitteet ja telepäätelaitteet. Sanotulla olisi saman pykälän 5 momentin johdosta merkitystä myös tuomioistuimen tiedonsaannille, koska epäillylle ilmoittamisesta olisi jatkossakin samalla kirjallisesti ilmoitettava luvan myöntäneelle tuomioistuimelle.
Lisäksi olennainen olisi jatkossakin pakkokeinolain 10 luvun 58 §, joka sääntelee telekuuntelun keskeyttämistä tilanteissa, joissa telekuuntelu kohdistuu muuhun kuin luvan kohteena olevalta rikoksesta epäillyltä lähtöisin olevaan tai hänelle tarkoitettuun viestiin.
Telekuuntelulupaa haettaessa ja myönnettäessä epäilty voi kuitenkin olla myös tuntematon. Perusteltua on, että tämä käy nimenomaisesti ilmi lain säännöksestä. Tällaisissa tapauksissa olisi lisäksi edelleen tarvetta sille, että telekuuntelulupa myönnettäisiin teleosoite- tai telepäätelaitekohtaisesti.
6 § Televalvonta ja sen edellytykset
Pykälän 1 momentin mukaan televalvonnalla tarkoitetaan tunnistamistietojen hankkimista viestistä, joka on lähetetty pakkokeinolain 10 luvun 3 §:ssä tarkoitettuun viestintäverkkoon kytketystä teleosoitteesta tai telepäätelaitteesta taikka vastaanotettu tällaiseen osoitteeseen tai laitteeseen, sekä teleosoitteen tai telepäätelaitteen sijaintitiedon hankkimista taikka osoitteen tai laitteen käytön tilapäistä estämistä. Tunnistamistiedolla taas tarkoitetaan sähköisen viestinnän palveluista annetun lain 3 §:n 7 kohdassa tarkoitettuun käyttäjään tai mainitun pykälän 30 kohdassa tarkoitettuun tilaajaan yhdistettävissä olevaa viestiä koskevaa tietoa, jota viestintäverkoissa käsitellään viestien siirtämiseksi, jakelemiseksi tai tarjolla pitämiseksi.
Sähköisen viestinnän palveluista annetun lain terminologiassa tunnistamistietojen käsite on korvautunut välitystiedoilla. Hallituksen esityksessä tietoyhteiskuntakaareksi sekä laeiksi maankäyttö- ja rakennuslain ja rikoslain tiettyjen kohtien muuttamisesta todetaan, että välitystieto vastaa sisällöllisesti tunnistamistiedon määritelmää, mutta vastaa paremmin haettua sisältöä, koska termi tunnistamistieto sekoitetaan yleiskielessä usein erilaisiin tunnistautumiseen liittyviin palveluihin eikä ilmennä riittävän selvästi sitä, että tilaajaan tai käyttäjään yhdistettävissä oleva tieto on tullut kerätä viestinnän välittämisen yhteydessä, jotta sitä voidaan pitää tunnistamistietona (HE 221/2013 vp s. 95). Sanotun johdosta on perusteltua korvata termi tunnistamistieto termillä välitystieto myös nyt käsiteltävänä olevassa pykälässä sekä muissa pakkokeinolain pykälissä, joissa nykyisellään viitataan tunnistamistietoihin. Muutoksessa voidaan huomioida termin osittain erilainen sisältö sähköisen viestinnän palveluista annetussa laissa tarkentamalla, että kysymys on välitystiedoista nimenomaan pakkokeinolaissa tarkoitetussa merkityksessä.
Sähköisen viestinnän palveluista annetun lain 3 §:n 36 kohdassa määritellään, että viestinnän välittäjällä tarkoitetaan teleyritystä, yhteisötilaajaa ja sellaista muuta tahoa, joka välittää sähköistä viestintää muutoin kuin henkilökohtaisiin tai niihin verrattaviin tavanomaisiin yksityisiin tarkoituksiin. Televalvonnan voidaan katsoa kohdistuvan nimenomaan viestinnän välittäjän hallussa olevien välitystietojen hankintaan. Jos välitystiedot hankitaan muualta kuin viestinnän välittäjän hallusta, kyse ei ole televalvonnalla hankittavasta tiedosta. Sanotun johdosta on perusteltua täsmentää televalvonnan määritelmää viittaamalla siinä sähköisen viestinnän palveluista annetun lain 3 §:n 36 kohdan määritelmään. Kysymys on televalvonnan määritelmän tarkentamisesta myös suhteessa pakkokeinolain 7 luvun 4 §:n mukaisiin takavarikoimis- ja jäljentämiskieltoihin.
7 § Televalvonta teleosoitteen tai telepäätelaitteen haltijan suostumuksella
Pakkokeinolain 10 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan esitutkintaviranomainen saa kohdistaa televalvontaa rikoksesta epäillyn, asianomistajan, todistajan tai muun henkilön suostumuksella tämän hallinnassa olevaan teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen, kun on syytä epäillä jotakin momentissa tarkoitetuista rikoksista. Pykälän 2 momentin mukaan, jos esitutkinta koskee rikosta, jonka johdosta joku on saanut surmansa, hänen hallinnassaan olleeseen teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen kohdistuva televalvonta ei edellytä surmansa saaneen oikeudenomistajien suostumusta. Eduskunnan oikeusasiamies on ratkaisussaan EOAK/3227/2019 nostanut esiin kysymyksen siitä, tulisiko pakkokeinolakiin lisätä toimivaltuus ns. suostumusperusteiseen televalvontaan sellaisissa tilanteissa, joissa teleosoitteen tai telepäätelaitteen haltija on joutunut vakavan väkivaltarikoksen uhriksi ja on epäillyn rikoksen johdosta kykenemätön antamaan laissa tarkoitettua suostumusta, vaikka henkilö ei ole saanut rikoksen johdosta surmaansa.
Erillisen toimivaltuuden kirjoittamisessa ratkaisussa tarkoitettuihin tilanteisiin voidaan nähdä tiettyjä hankalasti säänneltäviä kysymyksiä. Tällaisina voidaan pitää muun muassa sitä, kuinka tulisi määritellä kykenemättömyys antaa laissa tarkoitettu suostumus ja kuinka laaja käyttöala mahdolliselle poikkeussäännökselle olisi tarkoituksenmukaista säätää, ottaen myös huomioon mahdollisuuden ilman suostumusta tapahtuvaan televalvontaan pakkokeinolain 10 luvun 6 §:ssä tarkoitetuissa tapauksissa. Pakkokeinolain 10 luvun 7 §:ssä on kysymys poikkeussäännöksestä, joka mahdollistaa televalvonnan käytön henkilön suostumuksella normaalia televalvontaa alemmin kynnyksin. Televalvonnassa kysymys on puuttumisesta perusoikeutena turvattuun luottamuksellisen viestin salaisuuteen ja yksityiselämän suojaan, ja lähtökohtaisesti on siksi syytä suhtautua pidättyväisesti poikkeuksiin, joilla televalvontaa voitaisiin käyttää normaalia alemmin kynnyksin ilman, että tähän olisi esimerkiksi henkilön suostumuksesta johtuvaa erityistä ja selkeästi osoitettavaa perustetta. Myös eduskunnan perustuslakivaliokunta on suostumusperusteista televalvontaa arvioidessaan erityisesti korostanut muun muassa sen merkitystä, että tunnistamistietojen saaminen vaatii asianomistajan suostumusta (PeVL 7/1997 vp, s. 2).
Asiaa vaikuttaisi lisäksi olevan syytä pohtia laajemmin kuin vain pakkokeinolain 10:7 §:ssä tarkoitettujen tilanteiden kannalta. Rikosprosessissa voi tulla useita erilaisia tilanteita, joissa asianosaisen voidaan tilansa johdosta katsoa olevan kykenemätön tekemään itseään koskevia päätöksiä tai muuten osallistumaan rikosprosessiin esitutkintavaiheessa. Jossain määrin epätarkoituksenmukaisena on pidettävä tilannetta, jossa asiasta osassa näistä tilanteista säännellään erityissäännöksin ja toisissa asia jätetään yleisen sääntelyn varaan. Asiaa koskevan sääntelytarpeen laajempaa pohtimista ei kuitenkaan ole tässä yhteydessä pidetty mahdollisena, ottaen huomioon kysymyksen laajuus ja asian voimakas liittyminen myös muihin kuin pakkokeinolain mukaisiin tilanteisiin. Sanotun johdosta tässä tarkastelussa on pitäydytty pakkokeinolain 10 luvun 7 §:ää koskevassa kysymyksessä.
Yhtenä mahdollisuutena on pohdittu mahdollisuutta määrätä henkilölle edunvalvoja pakkokeinolain 10 luvun 7 §:ssä tarkoitetun suostumuksen antamisen arviointia varten. Tämän johdosta on arvioitu asiaa koskevaa voimassa olevaa sääntelyä. Esitutkintalain (805/2011) 4 luvun 8 §:ssä säädetään ensinnäkin edunvalvojan määräämisestä lapselle. Sen mukaan tuomioistuimen on määrättävä alle 18-vuotiaalle asianosaiselle esitutkintaa varten edunvalvoja, jos on perusteltua syytä olettaa, että huoltaja, edunvalvoja tai muu laillinen edustaja ei voi puolueettomasti valvoa asianosaisen etua asiassa ja jos edunvalvojan määrääminen ei ole selvästi tarpeetonta. Edunvalvojan määräys on voimassa sen rikosasian käsittelyn loppuun asti, jonka esitutkintaa varten määräys on annettu. Oikeudenkäyntivaihetta koskien olennainen säännös taas on oikeudenkäymiskaaren (4/1734) 12 luvun 4 a §:n 1 momentti, jonka mukaan, jos asianosainen sairauden, henkisen toiminnan häiriintymisen, heikentyneen terveydentilan tai muun vastaavan syyn vuoksi on kykenemätön valvomaan etuaan oikeudenkäynnissä taikka jos asianosaisen edunvalvoja, huoltaja tai muu laillinen edustaja on esteellisyyden vuoksi tai muusta syystä estynyt käyttämästä siinä puhevaltaa, tuomioistuin, jossa oikeudenkäynti on vireillä, voi viran puolesta määrätä asianosaiselle edunvalvojan oikeudenkäyntiä varten. Edunvalvojaan sovelletaan holhoustoimesta annetun lain (442/1999, holhoustoimilaki) säännöksiä.
Edunvalvojan määräämisestä muissa kuin edellä tarkoitetuissa tapauksissa ei ole rikosprosessia koskevaa erityissääntelyä. Tämän johdosta asiassa on tarkasteltu holhoustoimilain yleisiä säännöksiä. Holhoustoimilain 1 §:n 2 momentin mukaan, jos jonkun etua on valvottava muussa kuin taloudellisessa asiassa, holhoustoimi huolehtii siitä siltä osin kuin jäljempänä säädetään. Lain 8 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi määrätä edunvalvojan täysi-ikäiselle, joka esimerkiksi heikentyneen terveydentilan tai muun vastaavan syyn vuoksi on kykenemätön valvomaan etuaan taikka huolehtimaan itseään tai varallisuuttaan koskevista asioista, jotka vaativat hoitoa eivätkä tule asianmukaisesti hoidetuiksi muulla tavoin. Pykälän 3 momentin mukaan edunvalvojan tehtävä voidaan rajoittaa koskemaan määrättyä oikeustointa, asiaa tai omaisuutta. Pykälän soveltamisalaa harkittaessa huomioon tulee lisäksi ottaa lain 29 §, jonka 3 momentin mukaan edunvalvojalla ei ole kelpoisuutta päämiehensä puolesta antaa suostumusta avioliittoon tai lapseksiottamiseen, tunnustaa isyyttä, hyväksyä isyyden tunnustamista, tehdä tai peruuttaa testamenttia eikä edustaa päämiestään muussa sellaisessa asiassa, joka on näihin rinnastuvin tavoin henkilökohtainen.
Holhoustoimilain 8 §:ää koskevien esitöiden mukaan säännöksen perusteella edunvalvoja voitaisiin määrätä myös silloin, kun asia, jonka hoitamiseen asianomainen tarvitsee apua, koskee häntä itseään eli hänen henkilöään. Kysymys on tällöin lakimääräisen edustuksen järjestämisestä päämiehelle. Esitöiden mukaan pykälässä ei ole annettu suoranaista oikeusohjetta niiden tilanteiden varalle, joissa asianomaisen mielipidettä ei ole voitu selvittää. Toimenpiteen tarpeellisuudesta on tällöin hankittava perusteellisempi selvitys kuin tapauksissa, joissa asianomainen on nimenomaisesti suostunut toimenpiteeseen (HE 146/1998 vp s. 31). Edunvalvojan kelpoisuuden rajoituksia koskevaa lain 29 §:n 3 momenttia koskevissa perusteluissa todetaan säännöksen perustuvan periaatteeseen, jonka mukaan kukaan ei voi edustaa toista asiassa, joka on luonteeltaan korostetun henkilökohtainen. Edellä viitattua momentin mukaista luetteloa ei ole esitöiden mukaan tarkoitettu tyhjentäväksi, vaan edunvalvojalta puuttuisi kelpoisuus edustaa päämiestään myös muissa sellaisissa asioissa, jotka henkilökohtaisuutensa puolesta rinnastuvat momentissa lueteltuihin korostetusti henkilökohtaisiin oikeustoimiin. Esimerkkinä tällaisesta esitöissä mainitaan suostumuksen antaminen psykiatriseen sairaalahoitoon ja lähtökohtaisesti myös avioeron hakeminen (HE 146/1998 vp s. 42).
Esitetyn perusteella vaikuttaa siten sinällään mahdolliselta, että edunvalvoja voitaisiin määrätä myös pakkokeinolain 10 luvun 7 §:ssä tarkoitetun suostumuksen antamisen arviointia varten. Holhoustoimilain 8 §:n mukaista sääntelyä rajoittavan lain 29 §:n 3 momentin säännöksen korostetun henkilökohtaisista tilanteista ei voida siitä esitöissä annettujen tulkintaohjeiden ja tapausesimerkkien perusteella katsoa soveltuvan tilanteeseen, jossa kysymys on luvan antamisesta televalvonnalle henkilön hallinnassa olevaan teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen. Samalla on kuitenkin selvää, että holhoustoimilain sääntelyä ei ole ajateltu ensisijaisesti tämänkaltaisia tilanteita varten, eikä sääntelyn siksi voida katsoa täysin luontevasti soveltuvan tässä tarkasteltaviin tilanteisiin.
Yhtenä keskeisenä ongelmana edunvalvojan määräämisessä nyt käsiteltävänä oleviin tilanteisiin voidaan pitää menettelyn kestoa. Pakkokeinolain 10 luvun 7 §:n mukaisissa tilanteissa voidaan tyypillisesti katsoa olevan intressi suostumuksen saamiselle mahdollisimman nopeasti, koska alkuvaiheen tutkintatoimenpiteillä voidaan arvioida olevan keskeinen merkitys rikoksen selvittämiselle. Myös pakkokeinolain 10 luvun 7 §:n 2 momentin mukaisen, surmattua henkilöä koskevan suostumusperusteisesta televalvonnasta tehdyn poikkeuksen esitöissä keskeisenä perusteluna poikkeukselle on todettu, että suostumuksen saaminen surmatun henkilön oikeudenomistajilta saattaisi monessa tapauksessa olla hankalaa ja viivyttää lupapäätöksen saamista (HE 20/1997 vp s. 14). Jos asiassa ei kuitenkaan ole erityinen kiire, ja henkilön tila antaa tähän aihetta, mahdollista on myös odottaa henkilön tilan paranemista siinä määrin, että suostumus voidaan saada henkilöltä itseltään.
Kiireellisissä tilanteissa huomiota voidaan kiinnittää holhoustoimilain 79 §:ään, jonka mukaan asiassa, joka koskee muun ohessa edunvalvojan määräämistä, tuomioistuin voi antaa väliaikaisen määräyksen. Jos asiaa ei voida viivyttää, määräys voidaan antaa kuulematta sitä, jonka edun valvomisesta on kysymys, sekä muita lain 73 §:ssä mainittuja henkilöitä. Väliaikainen määräys on voimassa, kunnes tuomioistuin antaa asiassa päätöksen, jollei määräystä sitä ennen peruuteta tai muuteta. On kuitenkin syytä huomioida, että myös edunvalvojan määrääminen väliaikaisella määräyksellä saattaisi yksittäistapauksessa kestää pidempään kuin mitä käytännön tarpeen voidaan kysymyksessä olevassa tilanteessa katsoa edellyttävän.
Toisena ongelmana edunvalvojan määräämisessä harkitsemaan pakkokeinolain 10 luvun 7 §:n mukaisen suostumuksen antamista voidaan pitää sitä, missä määrin vain tätä tehtävää varten määrätty edunvalvoja on erityisesti kiireellisessä aikataulussa kykenevä arvioimaan asian merkitystä sen henkilön kannalta, jonka etua hän valvoo. Edellä on kiinnitetty huomiota siihen holhoustoimilain esitöiden lausumaan, jonka mukaan tapauksessa, jossa asianomaisen mielipidettä ei ole voitu selvittää toimenpiteen tarpeellisuudesta on hankittava perusteellisempi selvitys kuin tapauksissa, joissa asianomainen on nimenomaisesti suostunut toimenpiteeseen. Siten holhoustoimilaista näyttäisi seuraavan erityinen selvitysvelvollisuus myös nyt käsiteltävänä oleviin tilanteisiin. Onkin syytä olettaa, että arvio asian merkityksestä sen henkilön kannalta, jonka suostumusta ei voida saada, olisi luontevampaa tehdä asiaa käsittelevässä, pakkokeinolain 10 luvun 9 §:ssä tarkoitetussa tuomioistuimessa kuin vain tätä kysymystä varten määrätyn edunvalvojan toimesta.
Sanotun johdosta perusteltuna voidaan tietyistä tähän liittyvistä ja edellä kuvatuista ongelmista huolimatta pitää, että nyt käsiteltävänä olevia tilanteita varten säädetään rajoitettu poikkeus, jonka perusteella pakkokeinolain 10 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitetun henkilön terveydentilan huononnuttua niin, että hän on ilmeisen kykenemätön antamaan 1 momentissa tarkoitettua suostumusta, esitutkintaviranomainen saa kohdistaa televalvontaa henkilön hallinnassa olevaan teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen ilman tällaista suostumusta. Koska kysymyksessä olisi merkittävä poikkeus henkilön suostumuksella suoritettavaa televalvontaa koskevaan pykälään, säännöksen soveltamisala olisi kuitenkin perusteltua rajata 6 §:n 2 momentissa tarkoitettuihin televalvonnan perusterikoksiin. Lisäedellytyksenä, jota lupaa myöntävän pakkokeinolain 10 luvun 9 §:ssä tarkoitetun tuomioistuimen tulisi asiassa harkita, olisi, että televalvontaa ilman henkilön suostumusta olisi pidettävä välttämättömänä asian kiireellisyys ja muut asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen.
9 § Televalvonnasta ja sijaintitietojen hankkimisesta päättäminen
Pykälän 1 momentin mukaan tuomioistuin päättää 6 §:ssä, 7 §:n 1 momentin 1, 4 ja 5 kohdassa ja 2 momentissa tarkoitetusta televalvonnasta sekä 8 §:ssä tarkoitetusta sijaintitietojen hankkimisesta pidättämiseen oikeutetun virkamiehen vaatimuksesta. Jos asia ei siedä viivytystä, pidättämiseen oikeutettu virkamies saa päättää televalvonnasta ja sijaintitietojen hankkimisesta siihen asti, kunnes tuomioistuin on ratkaissut luvan myöntämistä koskevan vaatimuksen. Asia on saatettava tuomioistuimen ratkaistavaksi heti, kun se on mahdollista, kuitenkin viimeistään 24 tunnin kuluttua pakkokeinon käytön aloittamisesta. Pykälän 2 momentin mukaan pidättämiseen oikeutettu virkamies päättää 7 §:n 1 momentin 2 ja 3 kohdassa tarkoitetusta televalvonnasta.
Luvun 7 §:n 1 momentin 6 kohdan mukaan esitutkintaviranomainen saa kohdistaa televalvontaa rikoksesta epäillyn, asianomistajan, todistajan tai muun henkilön suostumuksella tämän hallinnassa olevaan teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen, kun on syytä epäillä seksikaupan kohteena olevan henkilön hyväksikäyttöä. Kohtaan ei lainkaan viitata televalvonnasta ja sijaintitietojen hankkimisesta päättämistä koskevassa 9 §:ssä, jonka 1 ja 2 momentin perusteella määräytyy muiden momentin kohtien osalta päättävä viranomainen. Pääsääntönä on 1 momentin mukainen sääntely, jossa tuomioistuin päättää televalvonnasta sekä 8 §:ssä tarkoitetusta sijaintitietojen hankkimisesta pidättämiseen oikeutetun virkamiehen vaatimuksesta. Perustellulta vaikuttaa, että myös epäiltäessä seksikaupan kohteena olevan henkilön hyväksikäyttöä päätösvalta televalvonnasta säädetään tuomioistuimelle.
Lisäksi huomioon tulee ottaa edellä 7 §:ään ehdotettu uusi 3 momentti, jonka perusteella 7 §:n 1 momentissa tarkoitetun henkilön terveydentilan huononnuttua niin, että hän on ilmeisen kykenemätön antamaan momentissa tarkoitettua suostumusta, esitutkintaviranomainen saa kohdistaa televalvontaa henkilön hallinnassa olevaan teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen ilman tällaista suostumusta. Perusteltuna voidaan pitää, että myös näissä tilanteissa päätösvalta televalvonnasta säädetään tuomioistuimelle.
Pykälän 3 momentin mukaan lupa voidaan antaa ja päätös tehdä enintään kuukaudeksi kerrallaan. Vastaavasti kuin edellä telekuuntelua koskevan 5 §:n osalta, erilaisia tulkintoja on esiintynyt siitä, voidaanko televalvonnalle hakea jatkoa aikaisemman luvan ollessa vielä voimassa ja, jos uusi lupa myönnetään vanhan ollessa vielä voimassa, alkaako jatkoluvan voimassaolo aina päätöshetkestä vai esimerkiksi tätä myöhemmästä vanhan luvan päättymispäivästä. Perustellulta vaikuttaa selventää momenttia siten, että siitä selvästi käy ilmi luvan voimassaolon alkavan aina luvan antopäivästä, koska arvioinnin kannalta on olennaista, että luvan myöntämisen edellytykset on arvioitu ja ne ovat olleet olemassa nimenomaan luvan myöntämishetkellä.
Pykälän 4 momentissa säädetään siitä, mitä tietoja televalvontaa koskevassa vaatimuksessa ja päätöksessä on mainittava. Vastaavasti kuin edellä on luvun 5 §:ssä tarkoitetun telekuuntelun osalta todettu, myös televalvonnan osalta perustellulta vaikuttaa, että sääntely muutettaisiin teleosoite- tai telepäätelaitekohtaisuuden sijaan henkilösidonnaiseksi. Epäillyn käyttämien teleosoitteiden ja -päätelaitteiden yksilöintitietojen selvittäminen jäisi edelleen poliisin virkavastuulla selvitettäväksi asiaksi. Edellytyksenä olisi, että pidättämiseen oikeutettu virkamies tekisi asiasta erillisen päätöksen, jossa tulisi perustella, miksi toimenpiteen kohteeksi on valittu juuri toimenpiteen kohteena olevat teleosoitteet tai telepäätelaitteet. Päätös olisi pakkokeinolain 10 luvun 65 §:ssä tarkoitetun laillisuusvalvonnan piirissä. Edelleen perusteluvelvollisuutta ja jälkivalvontaa korostettaisiin edellyttämällä salaisen pakkokeinon käytöstä ilmoittamista koskevassa pakkokeinolain 10 luvun 60 §:ssä, että myös televalvontaa koskevassa ilmoituksessa epäillylle olisi yksilöitävä toimenpiteen kohteena olleet teleosoitteet ja telepäätelaitteet. Sanotulla olisi saman pykälän 5 momentin johdosta merkitystä myös tuomioistuimen tiedonsaannille, koska epäillylle ilmoittamisesta olisi jatkossakin samalla kirjallisesti ilmoitettava luvan myöntäneelle tuomioistuimelle.
Lisäksi muutoksen johdosta vaikuttaisi perustellulta lisätä televalvonta pakkokeinolain 10 luvun 58 §:ään, joka sääntelee telekuuntelun, teknisen kuuntelun ja teknisen laitetarkkailun keskeyttämistä. Perusteltua olisi, että myös televalvonta tulisi keskeyttää tilanteessa, jossa se kohdistuu muuhun kuin luvan kohteena olevalta rikoksesta epäillyltä lähtöisin olevaan tai hänelle tarkoitettuun viestiin. Lisäksi televalvonnalla saadut tiedot ja niitä koskevat muistiinpanot olisi hävitettävä.
Lopuksi, myös vastaavasti kuin edellä on luvun 5 §:n tarkastelussa todettu telekuuntelun osalta, televalvontalupaa haettaessa ja myönnettäessä epäilty voi olla myös tuntematon. Perusteltua on, että tämä käy nimenomaisesti ilmi lain säännöksestä. Tällaisissa tapauksissa olisi lisäksi edelleen tarvetta sille, että televalvontalupa myönnettäisiin teleosoite- tai telepäätelaitekohtaisesti.
14 § Peitelty tiedonhankinta ja sen edellytykset
Pykälän 2 ja 3 momentin perusteella poliisi ja Tulli saavat käyttää peiteltyä tiedonhankintaa, jos on syytä olettaa, että toimenpiteellä saadaan selvitystä rikoksista, joista säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta tai tietyistä muista momenteissa mainituista rikoksista. Pykälässä ei ole erityissääntelyä tilanteista, joissa peitelty tiedonhankinta tapahtuisi tietoverkossa.
Tältä osin huomiota on valmistelussa kiinnitetty tietoverkossa tapahtuvan peitetoiminnan edellytyksiin. Luvun 27 §:n mukaan poliisi saa kohdistaa rikoksesta epäiltyyn peitetoimintaa, jos tätä on syytä epäillä luvun 3 §:ssä tarkoitetusta muusta rikoksesta kuin törkeästä laittoman maahantulon järjestämisestä tai törkeästä tulliselvitysrikoksesta taikka jos tätä on syytä epäillä rikoslain 17 luvun 18 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetusta rikoksesta. Edellytyksenä on lisäksi, että tiedonhankintaa on rikollisen toiminnan suunnitelmallisuuden, järjestäytyneisyyden tai ammattimaisuuden taikka ennakoitavissa olevan jatkuvuuden tai toistuvuuden vuoksi pidettävä tarpeellisena. Vaikka peitetoiminnan käyttämisen kynnys siten on muuten korkeammalla kuin peitellyn tiedonhankinnan, poliisi saa kuitenkin 27 §:n 3 momentin mukaan kohdistaa epäiltyyn peitetoimintaa tietoverkossa, jos tätä on syytä epäillä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta tai jos kysymyksessä on rikoslain 17 luvun 19 §:ssä tarkoitettu sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapito.
Peitellyssä tiedonhankinnassa kysymys on tiettyyn henkilöön kohdistuvasta lyhytkestoisessa vuorovaikutuksessa tapahtuvasta tiedonhankinnasta, jossa poliisimiehen tai Tullin rikostorjunnan tullimiehen tehtävän salaamiseksi käytetään vääriä, harhauttavia tai peiteltyjä tietoja. Peitetoiminnalla taas tarkoitetaan tiettyyn henkilöön tai hänen toimintaansa kohdistuvaa suunnitelmallista tiedonhankintaa käyttämällä soluttautumista, jossa tiedonhankinnan edellyttämän luottamuksen hankkimiseksi tai tiedonhankinnan paljastumisen estämiseksi käytetään vääriä, harhauttavia tai peiteltyjä tietoja tai rekisterimerkintöjä taikka valmistetaan tai käytetään vääriä asiakirjoja. Kyseisissä pakkokeinoissa on siten kysymys tietyiltä osin samankaltaisesta toiminnasta, mutta peitetoimintaa voidaan tyypillisesti pitää kestoltaan pidempiaikaisena, pidemmälle menevänä ja kohdehenkilön tuntemaa luottamuksen tunnetta enemmän horjuttavana toimintana kuin peiteltyä tiedonhankintaa. Tämä eroavaisuus onkin tunnistettu kyseisten pakkokeinojen käytön edellä viitatuissa edellytyksissä. Tietoverkossa tapahtuvan toiminnan osalta peitetoimintaa voidaan kuitenkin käyttää matalammalla kynnyksellä kuin peiteltyä tiedonhankintaa.
Mahdollisuus peitetoimintaan tietoverkossa tietyissä tilanteissa ei itsessään perustele mahdollisuutta peiteltyyn tiedonhankintaan vastaavissa tilanteissa. Kunkin pakkokeinon kohdalla tulee itsenäisesti perusoikeuspuuttumisen merkittävyys huomioiden arvioida esimerkiksi se, minkälaista vakavuustasoa pakkokeinon käytön mahdollistavilta perusterikoksilta vaaditaan. Suhteellisuus- ja vähimmän haitan periaatteiden mukaisena voidaan kuitenkin pitää sitä, että pakkokeinolain sääntelyllä pyritään ohjaamaan perusoikeuksia mahdollisimman vähän loukkaavien pakkokeinojen käyttöön tilanteissa, joissa tarve tiettyjen pakkokeinojen käytön mahdollistamiselle on olemassa, mutta pakkokeinolla tavoiteltu tulos voisi tietyissä tilanteissa olla saavutettavissa myös perusoikeuksiin vähemmän puuttuvilla pakkokeinoilla.
Tietoverkkojen käytön lisääntyessä myös rikollisessa toiminnassa voidaan sinällään arvioida olevan selvä tarve peitellylle tiedonhankinnalle myös tietoverkossa. Jo nykysääntely kuitenkin mahdollistaa pykälässä säädettyjen edellytysten täyttyessä peitellyn tiedonhankinnan myös tietoverkossa, ja kysymys tässä esityksessä tehtävässä arvioinnissa onkin siten ennen kaikkea siitä, tulisiko peitellyn tiedonhankinnan tietoverkossa olla mahdollista nykyistä alemmin kynnyksin. Peitetoiminnan mahdollistamista alemmalla kynnyksellä tietoverkoissa on perusteltu lain esitöissä ennen kaikkea sillä, että tietoverkossa tapahtuvalle ihmisten väliselle vuorovaikutukselle on jo sinänsä tyypillistä, ettei toisen osapuolen henkilöllisyyttä aina tiedetä, vaan tämä voi esiintyä esimerkiksi nimimerkillä. Lisäksi tietoverkossa tapahtuvan peitetoiminnan dokumentointi voidaan toteuttaa helpommin ja tarkemmin kuin muussa peitetoiminnassa, joten jälkikäteen on luotettavasti selvitettävissä, kuinka peitetoimintaa suoritettaessa on toimittu. Tietoverkkoympäristössä ei ole myöskään tavanomaisen peitetoiminnan turvallisuusriskejä (HE 222/2010 vp s. 339). Perusteluita voidaan pitää relevantteina myös muuttuneessa tietoverkkoympäristössä ja niiden voidaan katsoa pitkälti soveltuvan myös tietoverkoissa tapahtuvaan peiteltyyn tiedonhankintaan. Lisäksi lapsipornografiarikokset ovat viime vuosina siirtyneet merkittävässä määrin internetissä tehtäviksi. Niiden selvittämisessä tarvitaan tietoverkoissa käytössä olevia pakkokeinoja, joista peitellyn tiedonhankinnan voidaan arvioida olevan monissa tilanteissa tarpeellista ja välttämätöntä rikoksen selvittämiseksi. Tämän johdosta perustellulta vaikuttaa, että myös sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidon selvittämiseksi voitaisiin käyttää tietoverkossa suoritettavaa peiteltyä tiedonhankintaa.
Sanotun johdosta esityksessä ehdotetaan, että epäiltyyn saataisiin kohdistaa peiteltyä tiedonhankintaa tietoverkossa, jos tätä on syytä epäillä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta tai jos kysymyksessä on rikoslain 17 luvun 19 §:ssä tarkoitettu rikos.
Harkittaessa sitä, mille esitutkintaviranomaisille peiteltyä tiedonhankintaa tietoverkossa koskeva toimivaltuus tulisi mahdollistaa huomiota voidaan kiinnittää seuraaviin näkökohtiin. Pakkokeinolain 10 luvun 1 §:n 2 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan, mitä luvussa säädetään esitutkintaviranomaisen tai esitutkintavirkamiehen oikeudesta käyttää pakkokeinoja, koskee peitetoimintaa, valeostoa ja tietolähteen ohjattua käyttöä lukuun ottamatta poliisin lisäksi rajavartio-, tulli- ja sotilasviranomaisia sen mukaan kuin siitä laissa erikseen säädetään. Peitelty tiedonhankinta on edellä todetun mukaisesti nykyisellään mahdollista poliisille pykälän 2 momentissa tarkoitettujen rikosten selvittämisessä ja Tullille pykälän 3 momentissa tarkoitettujen rikosten selvittämisessä. On siten selvää, että jos halutaan peiteltyä tiedonhankintaa tietoverkossa koskevan erityisen toimivaltuuden olevan poliisin lisäksi esimerkiksi Tullin tai rajavartioviranomaisten käytössä, asiasta tulee nimenomaisesti säätää.
Pakkokeinolain 10 luvun 1 §:n 2 momentin toisen virkkeen mukaan Tullin oikeudesta käyttää peitetoimintaa, valeostoa ja tietolähteen ohjattua käyttöä tullirikoksen esitutkinnassa säädetään kuitenkin rikostorjunnasta Tullissa annetussa laissa. Viimeksi mainitun lain 3 luvun 23 §:n 3 momentin mukaan Tullilla on oikeus kohdistaa tullirikoksen estämiseksi ja selvittämiseksi henkilöön peitetoimintaa tietoverkossa, jos henkilön lausumien tai muun käyttäytymisen perusteella voidaan perustellusti olettaa hänen syyllistyvän sellaiseen tullirikokseen, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Nykysääntelyn perusteella tilanne on Tullin osalta siten samankaltainen kuin edellä on kuvattu nykytilaa poliisin osalta. Tulli voi kohdistaa henkilöön peitetoimintaa tietoverkossa osin matalammin kynnyksin kuin peiteltyä tiedonhankintaa tietoverkossa.
Rikostorjunnasta Rajavartiolaitoksessa annetun lain (108/2018) 58 §:n 1 ja 2 momentin mukaan salaisten pakkokeinojen käyttöön Rajavartiolaitoksen suorittamassa esitutkinnassa sovelletaan pakkokeinolain 10 lukua jäljempänä säädetyin poikkeuksin. Rajavartiolaitoksen käytössä eivät ole peitetoiminta, valeosto ja tietolähteen ohjattu käyttö. Pykälän 3 momentin 1 kohdan mukaan Rajavartiolaitoksella on oikeus peiteltyyn tiedonhankintaan vain selvitettäessä törkeää laittoman maahantulon järjestämistä taikka törkeää laittoman maahantulon järjestämistä ja siihen liittyvää ihmiskauppaa tai törkeää ihmiskauppaa. Rajavartiolaitos ei siten nykyisellään voi käyttää rikosten selvittämisessä lainkaan peitetoimintaa ja peiteltyä tiedonhankintaakin vain varsin rajatuissa tapauksissa.
Peiteltyä tiedonhankintaa tietoverkossa koskeva toimivaltuus olisi Tullille tarpeellinen esimerkiksi merkitykseltään ja määriltään jatkuvasti kasvavan tietoverkossa tapahtuvan laittoman tavaran tilaamiseen liittyvän toiminnan selvittämiseksi. Lisäksi toimivaltuus voisi vähentää tarvetta käyttää epäillyn perusoikeuksiin tyypillisesti enemmän puuttuvaa peitetoimintaa tietoverkossa. Rajavartiolaitoksen osalta voidaan todeta, että myös Rajavartiolaitoksen tutkimia rikoksia toteutetaan enenevässä määrin tietoverkkojen avustuksella. Useat Rajavartiolaitoksen tutkittavat rikokset linkittyvät eri maihin tai maanosiin ja rikolliset pitävät toisiinsa yhteyttä tietoverkkoja hyödyntäen. Nimimerkkien takana toimivien tahojen identiteetin selvittämisessä peitelty tiedonhankinta tietoverkossa voisi olla hyödyllinen ja tehokas toimivaltuus. Lisäksi merkitystä voidaan antaa sille, että poliisin, Tullin ja Rajavartiolaitoksen yhteistoiminta rikosten selvittämisessä tehostuu, jos kyseisten esitutkintaviranomaisten rikosten selvittämistä koskevissa toimivaltuuksissa ei ole perusteettomia eroavaisuuksia.
Perustellulta siksi kokonaisuutena vaikuttaa, että poliisin lisäksi myös Tulli ja Rajavartiolaitos voisivat kohdistaa epäiltyyn peiteltyä tiedonhankintaa tietoverkossa samoin edellytyksin. Samalla on syytä korostaa, että esitutkintaviranomaiset voivat toteuttaa peiteltyä tiedonhankintaa tietoverkossa vain siltä osin kuin kysymys on niiden toimivaltaan kuuluvien rikosten selvittämisestä.
Rajavartiolaitoksen osalta peiteltyä tiedonhankintaa koskeva sääntely sisältyy edellä todetun mukaisesti rikostorjunnasta Rajavartiolaitoksessa annettuun lakiin. Koska kyseisen lain peitellystä tiedonhankinnasta päättämistä ja rajavartiomiehen turvaamista peitellyssä tiedonhankinnassa koskeva sääntely koskee myös muuta peiteltyä tiedonhankintaa kuin tietoverkossa tapahtuvaa peiteltyä tiedonhankintaa eikä sen toiminnassa ole havaittu käytännön ongelmia, perustellulta vaikuttaa säilyttää sääntely tässä ehdotetun muutoksen johdosta entisellään. Perusteita ei ole esitetty sille, että peitellyn tiedonhankinnan tietoverkossa osalta sääntelyä eriytettäisiin muuta peiteltyä tiedonhankintaa koskevasta sääntelystä. Huomiota voidaan kiinnittää myös siihen, että sisäministeriön rajavartio-osastolla on käynnissä arviointi rajavartiolainsäädännön muutostarpeista liittyen muun muassa Rajavartiolaitoksen rikostorjuntaan (arviomuistio rajavartiolainsäädännön muutostarpeista, VN/7427/2022) ja laajemmat muutokset voidaan arvioida ja toteuttaa kyseisessä hankkeessa. Edellä ehdotetun muutoksen johdosta on siksi tässä esityksessä perusteltua sisällyttää pakkokeinolain asiaa koskeviin pykäliin viittaussäännökset rikostorjunnasta Rajavartiolaitoksessa annetun lain asiaa koskeviin pykäliin.
23 § Tekninen laitetarkkailu ja sen edellytykset
Pykälän 2 momentin mukaan teknisellä laitetarkkailulla ei saa hankkia tietoa viestin sisällöstä eikä 6 §:n 1 momentissa tarkoitetuista tunnistamistiedoista. Lain esitöiden mukaan säännöksellä on ollut tarkoitus selventää teknisen laitetarkkailun suhdetta muihin pakkokeinolain 10 luvun pakkokeinoihin (HE 222/2010 vp s. 335). Tarkoituksena ei ole momentin perusteluissa todettu huomioon ottaen ollut, että tekninen laitetarkkailu ei voisi kohdistua esimerkiksi laitteessa jo olevaan viestiin. Voimassa olevan momentin muotoilua voidaankin pitää tarkoitustaan rajoittavampana siltä osin kuin sen on tulkittu estävän myös tiedon hankkimisen tekniselle laitteelle tallennetuista ja sillä kirjoitettavana olevista viesteistä.
Laite-etsinnän suhteesta pakkokeinolain 10 luvun mukaisiin pakkokeinoihin on säädetty lain 8 luvun 20 §:n 2 momentissa. Momentin mukaan laite-etsintää ei saa kohdistaa sellaiseen luottamukselliseen viestiin, jota koskevasta telekuuntelusta, televalvonnasta ja teknisestä tarkkailusta säädetään 10 luvussa. Säännös ei kuitenkaan estä laitteessa tai tietojärjestelmässä etsinnän toimittamishetkellä olevaan tietosisältöön kohdistettavaa etsintää. Tarkoituksena on tämän sijaan ollut varmistaa, että soveltamisala ei ole päällekkäinen säännöksessä mainittujen 10 luvun pakkokeinojen kanssa. Käyttämällä vastaavaa muotoilua teknistä laitetarkkailua koskevassa säännöksessä voitaisiin nykyistä tarkemmin selventää teknisen laitetarkkailun suhdetta muihin pakkokeinolain 10 luvun pakkokeinoihin, ilman että riskinä olisi tekniselle laitetarkkailulle tarkoitetun sisällön kaventuminen tavoiteltua pienemmäksi. Huomiota voidaan tältä osin kiinnittää myös siihen, että toisin kuin laite-etsintä, tekninen laitetarkkailu tulee pääsääntöisesti kysymykseen vain varsin vakavien rikosten kohdalla ja edellyttää tuomioistuimen lupaa. Vaikuttaa siksikin perustellulta, että teknisen laitetarkkailun soveltamisalaa ei tässä suhteessa rajata laite-etsinnän soveltamisalaa kapeammaksi.
Yhtenä voimassa olevan säännöksen kattamana teknisen laitetarkkailun muotona on pidetty niin sanottua näppäimistökuuntelua (HE 222/2010 vp s. 335). Tällöin yhdeksi näppäimistökuuntelun tavoitteeksi on mainittu selvittää verkkopalvelimen salasanan sisältö. Toisaalta esitöissä on todettu, että kun on kysymys esimerkiksi sähköpostin lähettämisen yhteydessä tapahtuvan tietokonepäätteen näppäimistön käytön teknisestä tarkkailusta, tällainen näppäimistökuuntelu kuuluisi teknisen kuuntelun määritelmän piiriin. Tätä on perusteltu sillä, että teknisellä laitetarkkailulla ei saa hankkia tietoa viestin sisällöstä (HE 222/2010 vp s. 329). Näppäimistökuuntelun arvioimisessa teknisenä kuunteluna on kuitenkin yhtenä ongelmana, että teknistä kuuntelua saadaan kohdistaa vain vakituiseen asumiseen käytettävän tilan ulkopuolella olevaan rikoksesta epäiltyyn. Koska näppäimistökuuntelun kohteena olevat laitteet ovat enenevässä määrin helposti liikuteltavia, on vaikea varmistua siitä, että laitetta käytetään nimenomaan muualla kuin vakituiseen asumiseen käytettävissä tiloissa. Nykysääntely on kuitenkin voinut ainakin periaatteessa johtaa siihen, että näppäimistökuuntelua on voitu arvioida joko teknisenä kuunteluna, asuntokuunteluna tai teknisenä laitetarkkailuna siitä riippuen, minkälaista tietoa sillä on hankittu ja missä kuunneltava näppäimistö on kulloinkin sijainnut.
Eduskunnan hallintovaliokunta on, tarkastellessaan vastaavaa kysymystä ns. siviilitiedustelulainsäädännön osalta, todennut, että tietoverkon ylitse tapahtuvassa teknisessä tarkkailussa ei puututa kotirauhan suojaan, koska toiminnalla ei hankita tietoa siitä tilasta, jossa tiedonhankinnan kohteena oleva laite sijaitsee, vaan yksinomaan laitteen käytöstä ja sisällöstä. Tästä johtuen on valiokunnan mukaan selvää, ettei toimivaltuuden käytön sallittavuuden tule perustua siihen, ovatko laite ja sitä käyttävä henkilö pysyväisluonteiseen asumiseen käytettävässä tilassa vai eivätkö ole. Hallintovaliokunta on lisäksi kiinnittänyt tuossa yhteydessä huomiota siihen, että teknisestä laitetarkkailusta päättää pääsääntöisesti tuomioistuin, teknisestä kuuntelusta toimivaltuutta käyttävä viranomainen (HaVM 36/2018 vp s. 45–46).
Suojan tarpeen kannalta ei vaikuttaisikaan olevan merkitystä sillä, tapahtuuko näppäimistökuuntelulla seurattava toiminta asumiseen käytettävässä vai muussa tilassa. Seuranta ei kohdistu sijaintipaikkaan, vaan näppäimistön käyttöön sijaintipaikasta riippumatta. Perustellulta ei siten vaikuta, että näppäimistökuuntelun asemaa pakkokeinona arvioidaan eri tavoin riippuen siitä, missä seurattava toiminta tapahtuu. On samoin jossain määrin tulkinnanvaraista, missä menee raja viestin sisällön ja esimerkiksi salasanojen selvittämisen välillä. Verrattaessa edellytyksiä tekniselle laitetarkkailulle ja tekniselle kuuntelulle voidaan todeta, että molemmat tulevat kysymykseen vain samojen, vakavina pidettävien rikosten kohdalla. Keskeisenä erona näitä koskevassa päätöksentekomenettelyssä on, että teknisestä kuuntelusta päättää pääsääntöisesti pidättämiseen oikeutettu virkamies, kun taas teknisestä laitetarkkailusta päättää erityisiä kiiretilanteita lukuun ottamatta tuomioistuin pidättämiseen oikeutetun virkamiehen vaatimuksesta.
Jos teknisen laitetarkkailun alaa tarkennetaan edellä ehdotetusti, perustellulta vaikuttaisi edellä sanotun johdosta tulkita näppäimistökuuntelun jatkossa sisältyvän teknisen laitetarkkailun määritelmän piiriin, paitsi jos kysymys on sellaisesta luottamuksellista viestiä koskevasta telekuuntelusta, televalvonnasta tai muusta teknisestä tarkkailusta kuin laitetarkkailusta, josta säädetään muualla pakkokeinolain 10 luvussa. Siltä osin kuin näppäimistökuuntelulla seurataan reaaliajassa esimerkiksi viestin kirjoittamista, kysymys ei sanotun johdosta olisi teknisestä laitetarkkailusta vaan teknisestä kuuntelusta. Koska teknistä kuuntelua saadaan nykyisellään kohdistaa vain vakituiseen asumiseen käytettävän tilan ulkopuolella olevaan rikoksesta epäiltyyn, ja koska edellä todetuin tavoin suojan tarpeen johdosta ei ole normaalisti perusteltua rinnastaa näppäimistökuuntelua asuntokuunteluun, tulee teknistä kuuntelua koskevaan pakkokeinolain 10 luvun 16 §:ään ottaa asiaa koskeva poikkeussäännös, jonka mukaan teknisenä kuunteluna arvioitaisiin myös pelkästään tekniseen laitteeseen kohdistuvaa teknistä kuuntelua sen sijaintipaikasta riippumatta. Ehdotusta on tarkemmin perusteltu jäljempänä 10 luvun 16 §:ää koskevissa perusteluissa.
25 § Teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöintitietojen hankkiminen
Pykälän 1 momentin mukaan esitutkintaviranomainen saa hankkia teknisellä laitteella teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöintitiedot, jos on syytä epäillä rikosta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta. Pykälän 2 momentin mukaan esitutkintaviranomainen saa kuitenkin käyttää 1 momentissa tarkoitettujen tietojen hankkimiseksi ainoastaan sellaista teknistä laitetta, jota voidaan käyttää vain teleosoitteen ja telepäätelaitteen yksilöimiseen.
Teknisten ratkaisujen monipuolistuessa ja kehittyessä perusteltuna ei voida pitää, että pykälässä tarkoitettuun toimintaan tulisi jatkossakin hankkia vain laitteita, joiden tulisi soveltua pelkästään teleosoitteen ja telepäätelaitteen yksilöimiseen. Mahdollisena voidaan pitää, että saatavilla ei jossain vaiheessa ole pelkästään tähän tarkoitukseen soveltuvia laitteita tai että tällaisten hankkiminen ei ainakaan ole kokonaistaloudellisesti perusteltua. Luotettavina ei toisaalta kaikissa tilanteissa voida pitää ratkaisuja, joilla laajempaan käyttöön soveltuvien laitteiden ominaisuuksia pyrittäisiin teknisesti rajoittamaan 2 momentissa edellytetyiksi. Ajattelutapaa voidaan lisäksi yleisemminkin pitää vieraana pakkokeinolain sääntelylle, jossa yleisesti painotetaan käytettävien laitteiden ominaisuuksien sijaan sitä, mitä näillä laitteilla saadaan tehdä. Sanotun johdosta perustellulta vaikuttaa poistaa 2 momentista laitteen ominaisuuksia rajoittava säännös, säilyttäen kuitenkin kyseisen pakkokeinon tarkoituksena nimenomaan teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöintitietojen hankkiminen.
27 § Peitetoiminta ja sen edellytykset
Pykälän 2 momentin mukaan poliisi saa kohdistaa rikoksesta epäiltyyn peitetoimintaa, jos tätä on syytä epäillä luvun 3 §:ssä tarkoitetusta muusta rikoksesta kuin törkeästä laittoman maahantulon järjestämisestä tai törkeästä tulliselvitysrikoksesta taikka jos tätä on syytä epäillä rikoslain 17 luvun 18 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetusta sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisestä. Edellytyksenä on lisäksi, että tiedonhankintaa on rikollisen toiminnan suunnitelmallisuuden, järjestäytyneisyyden tai ammattimaisuuden taikka ennakoitavissa olevan jatkuvuuden tai toistuvuuden vuoksi pidettävä tarpeellisena.
Lähtökohtaisesti peitetoimintaa voidaan siten muun ohessa kohdistaa epäiltyyn silloin, jos tätä on syytä epäillä taposta, murhasta tai surmasta. Esityksen valmistelun aikana on kuitenkin esitetty, että mainitut peitetoiminnalle laissa asetetut ns. lisäedellytykset (toiminnan suunnitelmallisuus, järjestäytyneisyys tai ammattimaisuus taikka ennakoitavissa oleva jatkuvuus tai toistuvuus) asettavat henkirikokset erilaiseen asemaan muiden peitetoiminnan perusterikosten kanssa. Esimerkkinä on mainittu törkeä vahingonteko, joka on myös peitetoiminnan perusterikos ja jonka osalta jonkun laissa mainitun lisäedellytyksen täyttymistä on pidetty tyypillisenä. Edelleen on tuotu esiin, että peitetoiminnan lisäedellytykset täyttyvät tyypillisesti helposti myös muun muassa törkeiden huumausainerikosten sekä törkeiden talousrikosten osalta. Monissa näissä rikoksissa lisäedellytysten käsillä olo kytkeytyy oleellisesti jo kyseisiin rikosnimikkeisiin sisältyvään suunnitelmallisuuteen, järjestäytyneisyyteen tai ammattimaisuuteen. Sen sijaan yksittäisen henkirikoksen esitutkinnassa peitetoiminta ei välttämättä ole useinkaan käytettävissä pykälässä käytetyistä lisäedellytysten sanamuodoista johtuen.
Asiassa voidaan sanotun johdosta ensinnäkin kiinnittää huomiota peitetoiminnan luonteeseen pakkokeinona. Rikollisen toiminnan suunnitelmallisuus, järjestäytyneisyys tai ammattimaisuus taikka ennakoitavissa oleva jatkuvuus tai toistuvuus ovat seikkoja, joiden täyttyessä peitetoiminnan kaltainen pakkokeino voi tyypillisesti olla perusteltu. Peitetoiminnan tarkoittama suunnitelmallinen, tyypillisesti suhteellisen pitkäkestoinen tiedonhankinta on omiaan soveltumaan juuri tällaisen suunnitelmallisen toiminnan selvittämiseen yksittäisten suunnittelemattomien rikosten selvittämisen sijaan. Sanotun voidaan katsoa puoltavan lisäedellytysten säilyttämistä.
Jossain määrin epäselväksi on myös jäänyt, kuinka isona ongelmaa voidaan käytännössä pitää. Selvää näyttöä ei ole siitä, että kysymys olisi isosta käytännön ongelmasta, vaikka tältä osin voidaankin yleisesti huomioida myös, että peitetoiminta ylipäätään on vain harvoin käytetty pakkokeino. Lisäksi peitetoiminnan käyttöalaa rajoittavana on syytä kiinnittää huomiota pakkokeinolain 1 luvun 2 ja 3 §:n mukaisiin suhteellisuus- ja vähimmän haitan periaatteisiin, sekä 10 luvun 2 §:n mukaisiin salaisten pakkokeinojen käytön yleisiin ja erityisesti peitetoimintaa koskeviin edellytyksiin. Tässä suhteessa erityisen merkityksellinen on 10 luvun 2 §:n 2 momentin viimeinen virke, jonka mukaan muun muassa peitetoiminnan käyttäminen edellyttää, että se on välttämätöntä rikoksen selvittämiseksi.
Peitetoiminnan käyttöä koskevan pakkokeinolain välttämättömyysedellytyksen voidaan toisaalta katsoa toimivan myös argumenttina sen puolesta, että vaikka henkirikosten osalta ei edellytettäisi peitetoiminnan lisäedellytyksiä, peitetoimintaa ei näissäkään tilanteissa voitaisi käyttää kuin tilanteissa, joissa nimenomaan peitetoimintaa olisi pidettävä välttämättömänä. Lisäksi on selvää, että henkirikosten kohdalla rikosten selvittämisintressi on poikkeuksellisen suuri. Huomioon voidaan ottaa myös se seikka, että tilanteessa, jossa uhri on kateissa esimerkiksi henkensä menettäneenä ja tekijä tuntematon, ei välttämättä voida tutkinnan alussa vielä ottaa kantaa lisäedellytyksien täyttymiseen sen enempää tekotavan kuin suunnitelmallisuuden osaltakaan. Myös järjestäytyneisyys saattaa selvitä vasta tutkinnan edetessä.
Lain esitöissä peitetoiminnan käytölle asetettuja lisäedellytyksiä ei ole erikseen perusteltu (HE 222/2010 vp s. 339). Yksittäisen henkirikoksen osalta tämä voikin olla vaikeaa esimerkiksi tilanteessa, jossa oletetulta rikoksen tapahtumapaikalta löytyneiden jälkien perusteella on syytä epäillä henkirikosta, mutta uhri on kateissa eikä tili- tai teletapahtumia ole. Jos tällaisessa tilanteessa poliisi saisi tietoa epäillyistä tekijöistä, peitetoiminnan kautta voisi olla syytä olettaa saatavan tietoa rikoksen selvittämiseksi, mutta peitetoiminnan käytöltä edellytettävät lisäedellytykset voisivat jäädä täyttymättä. Huomiota voidaan lisäksi kiinnittää esitystä edeltäneessä pakkokeinolakimietinnössä tehtyyn vertailuun muiden valtioiden sääntelyratkaisuista. Niiden perusteella vaikuttaa siltä, että vastaavia lisäedellytyksiä ei ole käytössä verrokkimaissa.
Sanotun johdosta kokonaisharkinnan perusteella perustellulta vaikuttaa, että peitetoiminnan käytön edellytyksenä tulisi vain muun kuin tapon, murhan tai surman osalta olla, että tiedonhankintaa on rikollisen toiminnan suunnitelmallisuuden, järjestäytyneisyyden tai ammattimaisuuden taikka ennakoitavissa olevan jatkuvuuden tai toistuvuuden vuoksi pidettävä tarpeellisena.
28 § Rikoksentekokielto
Pykälän 2 momentin mukaan, jos peitetoimintaa suorittava poliisimies tekee liikennerikkomuksen, järjestysrikkomuksen tai muun niihin rinnastettavan rikoksen, josta on säädetty rangaistukseksi rikesakko, hän on rangaistusvastuusta vapaa, jos teko on ollut välttämätön peitetoiminnan tavoitteen saavuttamiseksi tai tiedonhankinnan paljastumisen estämiseksi. Tieliikennelaki (729/2018) on tullut voimaan 1.6.2020. Lain 160 §:n 1 momentin mukaan liikennevirhemaksu saadaan määrätä kyseisessä laissa säädettyjen liikennerikkomusten seuraamuksena. Koska liikennerikkomuksista ei siten enää säädetä rangaistukseksi rikesakkoa vaan liikennerikkomuksista voidaan määrätä ainoastaan liikennevirhemaksu, tulee pakkokeinolain 10 luvun 28 §:n 2 momentti muuttaa vastaamaan nykytilaa.
Lisäksi momentin, vastaavasti kuin luvun 29 §:n 1 momentin, osalta voidaan kiinnittää huomiota siihen, että ilmaisu ´rangaistusvastuusta vapaa´ viittaa toimivaltuuden sijaan oikeudenvastaiseen tekoon liittyvään anteeksiantoperusteeseen. Lain esitöiden mukaan 28 §:n 2 momentissa säädetäänkin eräistä rikkomuksia koskevista vastuuvapaustilanteista. Esitöiden mukaan momentti ei tarkoittaisi sitä, että kysymyksessä olevia tekoja ei tutkittaisi siten kuin siitä on erikseen säädetty. Epäselvänä on kuitenkin pidetty, miten ja minkälaisessa menettelyssä vapaus rangaistusvastuusta todettaisiin. Vastuuvapaus voisi joka tapauksessa tulla kysymykseen vain silloin, kun todetaan, että teko on ollut tarpeen peitetoiminnan tavoitteen saavuttamiseksi tai tiedonhankinnan paljastumisen estämiseksi. Rangaistusvastuusta vapautuminen olisi siten varsin rajoitettua. Esitöiden mukaan ratkaisu korostaa sitä, että poliisille ei tällaisessa tilanteessa, jossa poliisi ei toimi avoimesti toimivaltuuksiaan käyttäen, haluta antaa edes muodollisesti rikoksenteko-oikeutta (HE 222/2010 vp s. 339–340).
Samankaltaisesta sääntelyratkaisusta johtuen 28 §:n 2 momentti on perusteltua käsitellä yhdessä luvun 29 §:n kanssa. Näiden osalta voidaan ensinnäkin todeta, että pakkokeinolaki soveltuu lain 1 luvun 1 §:n mukaisesti pakkokeinojen käyttöön ja käytön edellytyksiin. Lähtökohtana siten on, että laissa säännellään nimenomaan rikosten selvittämisessä käytössä olevia toimivaltuuksia. Pakkokeinolain 10 luvun 28 §:n 2 momentti ja erityisesti luvun 29 §:n 1 momentti onkin kirjoitettu siten, että ne tuntuisivat viittaavan etukäteiseen ja suunnitelmalliseen arvioon ja harkintaan. Myös lain esitöiden mukaan 29 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisessa tilanteessa edellytettäisiin, että toimenpiteen suorittamishetkellä erittäin pätevin perustein voidaan olettaa, että toimenpide tehtäisiin ilman peitepoliisin myötävaikutustakin. Toimenpiteiden hyväksyttävyyttä tulisikin lähtökohtaisesti ja mahdollisuuksien mukaan arvioida jo ennen toiminnan aloittamista, kun päätöstä pakkokeinon käytöstä valmistellaan. (HE 222/2010 vp s. 340–341).
Huomiota voidaan vielä kiinnittää siihen, että luvun 29 §:n 2 momentin mukaan peitetoimintaa suorittava poliisimies saa osallistua luvun 41 §:ssä tarkoitetun valvotun läpilaskun kohteena olevaan toimitukseen, jos osallistuminen edistää merkittävästi läpilaskun tavoitteen saavuttamista. Lain esitöiden mukaan säännös sisältää tällaisen menettelyn oikeuttamisen (HE 222/2010 vp s. 342).
Erityisesti luvun 29 §:ssä on näin ollen omaksuttu piirteitä sekä vastuuvapaussääntelystä että toimivaltuussääntelystä. Perusteltuna voidaan pitää, että sääntelyä tältä osin selkeytettäisiin. Perustellulta pakkokeinolain luonne esitutkintaviranomaisten toimivaltuuksia koskevana säännöstönä huomioon ottaen vaikuttaa, että 28 §:n 2 momentti ja 29 §:n 1 momentti kirjoitettaisiin toimivaltuussäännöksen muotoon sääntelemään sitä, mitä peitetoimintaa suorittava poliisimies saa säännöksissä tarkemmin määritellyissä tilanteissa ja edellytyksillä tehdä.
29 § Järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan ja valvottuun läpilaskuun osallistuminen
Pykälän 1 momentissa on kysymys tilanteista, joissa peitetoimintaa suorittava poliisimies on toiminnastaan huolimatta rangaistusvastuusta vapaa. Edellä 28 §:n 2 momentissa esitetyillä perusteilla perustellulta vaikuttaa, että 29 §:n 1 momentti kirjoitettaisiin toimivaltuussäännöksen muotoon sääntelemään sitä, mitä peitetoimintaa suorittava poliisimies saa säännöksissä tarkemmin määritellyissä tilanteissa ja edellytyksillä tehdä.
Huomiota voidaan tältä osin kiinnittää myös pykälän 2 momenttiin, jossa muotoilussa on jo nykyään omaksuttu toimivaltuussäännöksen piirteitä. Momentin mukaan peitetoimintaa suorittava poliisimies saa osallistua luvun 41 §:ssä tarkoitetun valvotun läpilaskun kohteena olevaan toimitukseen, jos osallistuminen edistää merkittävästi läpilaskun tavoitteen saavuttamista. Sanamuoto ei vaikuta ehdottomasti edellyttävän, että toimituksessa tulisi kaikissa vaiheissa olla useita toimijoita. Momenttia koskevien esitöiden mukaan siinä tarkoitettu osallistuminen saattaa tarkoittaa osallisuutta rikokseen, esimerkiksi huumausainerikokseen ja olevan välttämätöntä, että peitepoliisin menettely ei itsessään vaikuta siihen, että epäilty rikos muuttuu vakavammaksi tai ulottaa vaikutuksensa laajemmaksi kuin muuten tapahtuisi (HE 222/2010 vp s. 342). Momentissa ei sanotun johdosta ole havaittu muutostarpeita.
39 § Tietolähdetoiminta ja tietolähteen ohjatun käytön edellytykset
Pykälän 1 momentin mukaan tietolähdetoiminnalla tarkoitetaan muuta kuin satunnaista luottamuksellista, 1 luvun 1 §:ssä tarkoitettujen tehtävien hoitamiseksi merkityksellisten tietojen vastaanottamista poliisin ja muun viranomaisen ulkopuoliselta henkilöltä (tietolähde). Momentissa voidaan tulkita viitattavan pakkokeinolain 1 luvun 1 §:ään, jonka mukaan pakkokeinojen käyttöön ja käytön edellytyksiin sovelletaan pakkokeinolakia, jollei muualla laissa toisin säädetä. Viittausta voidaan sanotun johdosta pitää virheellisenä.
Pakkokeinolaissa säädetään rikoksen selvittämisessä käytettävistä pakkokeinoista. Rikoksen selvittämisen lisäksi pakkokeinoja voidaan keinosta riippuen käyttää myös esimerkiksi rikosprosessin turvaamiseksi, rikollisen toiminnan jatkamisen estämiseksi, rangaistuksen täytäntöönpanon turvaamiseksi, rikokseen perustuvan vahingonkorvauksen maksamisen turvaamiseksi, rikoksella viedyn omaisuuden palauttamiseksi omistajalleen ja menettämisseuraamuksen toteuttamisen turvaamiseksi.
Tietolähdetoiminnan tarkoituksena on kuitenkin nimenomaan rikosten selvittäminen. Siksi vaikuttaisi perustellulta, että tiettyyn lainkohtaan viittaamisen sijasta tietolähdetoiminnan pakkokeinolain mukaisessa määritelmässä voidaan viitata sen funktioon rikosten selvittämisessä. Tietolähdetoiminta on määritelty myös poliisilain 5 luvun 40 §:n 1 momentissa, rikostorjunnasta Rajavartiolaitoksessa annetun lain 36 §:n 1 momentissa ja rikostorjunnasta Tullissa annetun lain 3 luvun 39 §:ssä. Pakkokeinolain määritelmässä tulee huomioida myös tietolähdetoiminnan määritelmät muissa laeissa.
43 § Menettely tuomioistuimessa
Pykälän 3 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan, jos tuomioistuin on myöntänyt luvan telekuunteluun tai televalvontaan, se saa tutkia ja ratkaista luvan myöntämistä uuteen teleosoitteeseen tai telepäätelaitteeseen koskevan asian vaatimuksen tehneen tai hänen määräämänsä virkamiehen läsnä olematta, jos on kulunut vähemmän kuin kuukausi saman epäillyn samaa epäiltyä rikosta koskevan lupa-asian suullisesta käsittelystä. Edellä telekuuntelun osalta 10 luvun 5 §:n tarkastelussa ja televalvonnan osalta luvun 9 §:n tarkastelussa on esitetty, että telekuuntelua tai televalvontaa koskevassa vaatimuksessa ja päätöksessä ei enää jatkossa tarvitsisi mainita toimenpiteen kohteena olevaa teleosoitetta tai telepäätelaitetta, vaan vaatimus ja päätös koskisivat osoitteen tai laitteen sijaan vain epäiltyä henkilöä. Poikkeuksena tästä olisivat tilanteet, joissa epäilty olisi tuntematon, jolloin toimenpiteen kohteena oleva teleosoite tai telepäätelaite tulisi edelleen mainita telekuuntelua tai televalvontaa koskevassa vaatimuksessa ja päätöksessä. Esitetyn johdosta olisi perusteltua muuttaa nyt käsiteltävää momenttia siten, että sen ensimmäinen virke rajoittuisi vain tilanteisiin, joissa epäilty on tuntematon.
52 § Kuuntelu- ja katselukiellot
Pykälässä säädetään siitä, mihin viesteihin telekuuntelua, tietojen hankkimista telekuuntelun sijasta, teknistä kuuntelua tai teknistä katselua ei saa kohdistaa. Koska teknistä laitetarkkailua koskevaa luvun 23 §:ää ehdotetaan selvennettäväksi siten, että tekninen laitetarkkailu voisi kohdistua myös laitteeseen tallennettuun tai sillä kirjoitettavana olevaan muuhun kuin sellaiseen luottamukselliseen viestiin, jota koskevasta telekuuntelusta, televalvonnasta ja muusta teknisestä tarkkailusta kuin laitetarkkailusta säädetään tässä luvussa, olisi perusteltua lisätä myös tekninen laitetarkkailu pykälän 1–4 momentin säännöksiin.
56 § Ylimääräisen tiedon käyttäminen
Pykälän 2 momentin mukaan ylimääräistä tietoa saa käyttää myös, jos ylimääräisen tiedon käyttämisellä voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle ja rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kolme vuotta vankeutta tai kyse on jostakin momentissa tarkoitetusta rikoksesta. Momentissa mainitut perusterikokset on sisällytetty säännökseen hallituksen esityksen HE 14/2013 vp eduskuntakäsittelyssä. Perustuslakivaliokunta on tuolloin pitänyt välttämättömänä, että edellytyksenä oleva enimmäisrangaistusraja on korkeampi kuin kaksi vuotta vankeutta. Estettä ei perustuslakivaliokunnan mukaan ole kuitenkaan ollut sille, että säännöksen piiriin otetaan joitakin sellaisiakin yksittäisiä rikoksia, joiden enimmäisrangaistus on kaksi vuotta vankeutta, mutta jotka kuitenkin vakavuusasteeltaan rinnastuvat muihin momentissa tarkoitettuihin rikoksiin ja jotka täyttävät tuolloisessa perustuslain 10 §:n 3 momentissa asetetut vaatimukset. Perustuslakivaliokunta on pitänyt tuollaisina rikoksina erityisesti momentissa nykyään lueteltuja rikoksia sekä rikoslain 25 luvun 3 b §:n mukaista laitonta adoptiosuostumuksen hankkimista, jonka lakivaliokunta on kuitenkin jättänyt pois momentista (PeVL 32/2013 vp s. 7, LaVM 17/2013 vp s. 7).
Sääntelyn perusteella törkeän huumausainerikoksen johdosta tehdyssä telekuuntelussa kertyneen ylimääräisen tiedon käyttäminen huumausainerikoksen selvittämiseksi ei ole mahdollista. Käytännössä tilanne on voinut johtaa esimerkiksi siihen, että telekuuntelutallennetta voidaan käyttää todisteena telekuunteluluvan kohteena ollutta törkeästä huumausainerikoksesta syytettyä kohtaan, mutta ei samaan asiakokonaisuuteen liittyvän huumausainerikoksen osalta.
Eduskunnan perustuslakivaliokunta on katsonut, että ylimääräistä tietoa koskevan sääntelyn arvioinnissa on syytä ottaa huomioon yhtäältä perustuslaissa turvattu luottamuksellisen viestin salaisuuden suoja ja toisaalta tämän oikeuden tietynasteista rajoittamista puoltavat vakavien rikosten selvittämisintressiin ja rikosoikeudellisen järjestelmän uskottavuuteen liittyvät hyväksyttävät ja yhteiskunnallisesti painavat perusteet. Perustuslakivaliokunta on arvioinut, että kahden vuoden enimmäisrangaistusvaatimus toisi sääntelyn piiriin useita sellaisia rikoksia, joita ei voida pitää tuolloisessa perustuslain 10 §:n 3 momentissa tarkoitettuina yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta tai kotirauhaa vaarantavina rikoksina (PeVL 32/2013 vp s. 6–7). Perustuslakivaliokunta on toisaalta toistuvasti katsonut huumausainerikosten kuuluvan yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta vaarantavien rikosten piiriin (HE 309/1993 vp s. 54, PeVL 2/1996 vp s. 2, PeVL 32/2013 vp s. 3, PeVL 33/2013 vp s. 3).
Huumausainerikokset liittyvät monessa tapauksessa vakavampien rikosten tekemiseen tai samaan rikoskokonaisuuteen. Niiden voidaan katsoa kuuluvan perustuslain 10 §:n 4 momentissa tarkoitettujen yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta vaarantavien rikosten piiriin. Tämän ja edellä todetun johdosta perustellulta vaikuttaa, että ylimääräistä tietoa saisi käyttää myös huumausainerikoksen selvittämisessä, jos ylimääräisen tiedon käyttämisellä voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle.
Pakkokeinolain 10 luvun 3 §:n perusteella on mahdollista käyttää telekuuntelua esimerkiksi ammatti- ja liiketoimintaan liittyvän törkeän lahjuksen antamisen, törkeän lahjuksen ottamisen, törkeän virka-aseman väärinkäyttämisen, törkeän veropetoksen ja törkeän velallisen epärehellisyyden selvittämisessä. Näissä tilanteissa mahdollisuus on myös luvun 6 §:n mukaiseen televalvontaan ilman liityntää ammatti- ja liiketoimintaan. Kyseisistä pakkokeinoista kertyneen ylimääräisen tiedon käyttäminen ei kuitenkaan ole mahdollista lahjuksen antamisen, lahjuksen ottamisen, virka-aseman väärinkäyttämisen ja virkasalaisuuden rikkomisen yhteydessä. Sama koskee myös lahjomista elinkeinotoiminnassa ja lahjuksen ottamista elinkeinotoiminnassa. Tilannetta voidaan pitää ongelmallisena, jos esimerkiksi saman rikoskokonaisuuden osallisista telekuuntelutallennetta on mahdollista käyttää ammatti- ja liiketoimintaan liittyvässä kokonaisuudessa vain tiettyjen osallisten kohdalla tai muissakin tapauksissa televalvontatietoja vain osaan osallisista. Asetelma on myös omiaan asettamaan henkilöt eriarvoiseen asemaan.
Käytännössä korruptioepäilyjä on ollut esimerkiksi törkeiden huumausainerikosten esitutkintojen yhteydessä. Kyseisiin rikoksiin liittyy tavanomaisesti paljon rahaa, jolloin tekijöiden tarve vaikuttaa viranomaisten toimintaan on usein suuri. Talousrikosten yhteydessä kyse voi myös olla esimerkiksi tiedoista liittyen merkittäviin julkisiin hankintoihin, joihin liittyy merkittävissä määrin julkisen vallan käyttöä. Korruptiorikokset ja ammatti- ja liiketoiminnan yhteydessä tapahtuvat virkarikokset, kuten esimerkiksi virka-aseman väärinkäyttäminen, vaikuttavat haitallisesti yhteiskuntamoraaliin ja niiden selvittämisintressi on suuri. Virkarikossäännöksillä pyritään turvaamaan virkatoimien lainmukaisuus ja riippumattomuus epäasialliselta vaikuttamiselta. Koska virkamiehillä on laaja oikeus tehdä kansalaisia velvoittavia päätöksiä, epäasiallista virkatoimintaan vaikuttamista on pidettävä vahingollisena koko yhteiskunnalle.
Sanotun johdosta perustellulta vaikuttaa, että ylimääräistä tietoa saisi käyttää myös lahjuksen antamisen, lahjuksen ottamisen, lahjomisen elinkeinotoiminnassa, lahjuksen ottamisen elinkeinotoiminnassa, virka-aseman väärinkäyttämisen ja virkasalaisuuden rikkomisen selvittämisessä, jos ylimääräisen tiedon käyttämisellä voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle.
57 § Tietojen hävittäminen
Pykälässä säädetään luvussa tarkoitettujen tietojen hävittämisestä. Yhtenä sääntelyn kannalta merkityksellisenä tietoluokkana on pakkokeinolain 55 §:n mukainen ylimääräinen tieto, jolla tarkoitetaan telekuuntelulla, televalvonnalla, tukiasematietojen hankkimisella ja teknisellä tarkkailulla saatua tietoa, joka ei liity rikokseen tai joka koskee muuta rikosta kuin sitä, jonka tutkintaa varten lupa tai päätös on annettu. Pykälän 1 momentin pääsäännön mukaan ylimääräinen tieto on hävitettävä sen jälkeen, kun asia on lainvoimaisesti ratkaistu tai jätetty sillensä.
Edellä mainitun määritelmän mukaisesti on olemassa useammanlaista ylimääräistä tietoa. Sellaisen ylimääräisen tiedon, joka ei koske mitään rikosta, säilyttämistä voidaan pitää rikostutkinnan kannalta tarpeettomana. Kysymys voi olla esimerkiksi telekuuntelun yhteydessä tallentuvista puheluista, jotka koskevat epäillyn arkisten asioiden hoitoa. Kysymys voi toisaalta olla myös tiedoista, jotka on salattu tavalla, joka estää niiden sisällön selvittämisen.
Lisäksi säilyttämistä voidaan pitää kyseenalaisena tietosuojalainsäädännön kannalta. Henkilötietojen käsittelystä rikosasioissa ja kansallisen turvallisuuden ylläpitämisen yhteydessä annetun lain (1054/2018) 6 §:n mukaan käsiteltävien henkilötietojen on oltava käsittelyn tarkoituksen kannalta asianmukaisia ja tarpeellisia, eivätkä ne saa olla liian laajoja niihin tarkoituksiin, joita varten niitä käsitellään. Tarpeettomat henkilötiedot on poistettava ilman aiheetonta viivytystä. Henkilötiedot saa säilyttää muodossa, josta rekisteröity on tunnistettavissa, vain niin kauan kuin on tarpeen henkilötietojen käsittelyn tarkoituksen kannalta. Henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetun lain (616/2019) 5 §:n 1 momentin mukaan poliisi saa käsitellä henkilötietoja esitutkinnan, poliisitutkinnan tai muun rikoksen selvittämiseen tai syyteharkintaan saattamiseen liittyvän tehtävän, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseen liittyvän tehtävän ja muun poliisille säädetyn valvontatehtävän suorittamiseksi. Pykälän 3 momentin mukaan poliisin tehtävien suorittamisen yhteydessä saadut tiedot on hävitettävä viipymättä sen jälkeen, kun on käynyt ilmi, ettei tietoa tarvita 1 momentissa tai 13 §:n 1 momentissa tarkoitettuun käsittelytarkoitukseen. Lain 13 §:n 1 momentissa säädetään tilanteista, joissa poliisi saa käsitellä henkilötietoja muuhun kuin niiden alkuperäiseen käsittelytarkoitukseen esimerkiksi sellaisen rikoksen selvittämiseksi, josta laissa säädetty ankarin rangaistus on vankeutta, tai syyttömyyttä tukevana selvityksenä.
Asia on tietosuoja- ja tarkoituksenmukaisuuskysymysten ohella merkityksellinen myös tietojen säilyttämiseen tarvittavan tallennustilan kannalta. Erityisesti laajoissa rikosasioissa suuria tietomääriä voidaan voimassa olevan sääntelyn perusteella joutua säilyttämään varsin pitkiä aikoja. Lisäksi teknisten välineiden kehittyessä ja niiden käytön lisääntyessä talletettavan tiedon määrä lisääntyy entisestään. Vastaavasti voidaan kehittyvien salaustekniikoiden myötä ennakoida salatun tiedon määrän lisääntyvän. Sanotun johdosta esitutkintaviranomaisille aiheutuu yhä enemmän kustannuksia tiedon säilyttämisestä.
Asiassa on edellä sanotun lisäksi kuitenkin huomioitava erityisesti se, että ylimääräinen tieto saattaa sisältää myös epäillyn syyttömyyttä tukevaa aineistoa. Harkittaessa ylimääräisen tiedon hävittämisen mahdollistamista nykyistä aikaisemmassa vaiheessa, huomiota tulee siksi kiinnittää sen varmistamiseen, että tietoa ei hävitetä ilman tiedon kohteena olevan epäillyn hyväksyntää.
Sanotun perusteella perustellulta vaikuttaa, että jos kysymys on ylimääräisestä tiedosta, joka ei liity rikokseen tai jonka sisältöä ei saada selville, tieto saataisiin hävittää jo ennen kuin asia on lainvoimaisesti ratkaistu tai jätetty sillensä. Edellytyksenä tulisi kuitenkin olla, että epäilty suostuisi hävittämiseen.
58 § Telekuuntelun, teknisen kuuntelun ja teknisen laitetarkkailun keskeyttäminen
Pykälän ensimmäisen virkkeen mukaan, jos käy ilmi, että telekuuntelu kohdistuu muuhun kuin luvan kohteena olevalta rikoksesta epäillyltä lähtöisin olevaan tai hänelle tarkoitettuun viestiin taikka että teknisen kuuntelun kohteena oleva rikoksesta epäilty ei oleskele kuunneltavassa tilassa tai muussa paikassa, pakkokeinon käyttö on keskeytettävä niin pian kuin mahdollista sekä kuuntelulla saadut tallenteet ja sillä saatuja tietoja koskevat muistiinpanot on heti hävitettävä. Edellä 10 luvun 9 §:ssä televalvonnan osalta ehdotetun teleosoite- tai telepäätelaitekohtaisuudesta luopumisen johdosta ja siellä todetuilla perusteilla voidaan pitää perusteltuna lisätä myös televalvonta säännökseen siten, että televalvonnan kohdistuessa muuhun kuin luvan kohteena olevalta rikoksesta epäillyltä lähtöisin olevaan tai hänelle tarkoitettuun viestiin, televalvonta olisi tältä osin keskeytettävä niin pian kuin mahdollista sekä tällaiset televalvonnalla saadut tiedot sekä näitä koskevat muistiinpanot olisi heti hävitettävä. Samalla vaikuttaisi perustellulta selkeyttää säännöstä sekä televalvonnan että siinä mainittujen telekuuntelun ja teknisen kuuntelun osalta siten, että pakkokeinon käytön keskeyttäminen ja tallenteiden ja tietojen sekä näitä koskevien muistiinpanojen hävittämisvelvollisuus koskisi nimenomaan pykälässä tarkoitettuja tilanteita.
Lisäksi pykälän viimeisen virkkeen mukaan velvollisuus keskeyttämiseen sekä tallenteiden ja muistiinpanojen hävittämiseen koskee myös teknistä laitetarkkailua, jos käy ilmi, että tarkkailu kohdistuu viestin sisältöön tai 6 §:ssä tarkoitettuihin tunnistamistietoihin taikka että rikoksesta epäilty ei käytä tarkkailun kohteena olevaa laitetta. Edellä 10 luvun 23 §:ssä ehdotettu, teknisen laitetarkkailun käyttöalaa koskeva tarkennus on perusteltua huomioida myös nyt käsiteltävänä olevassa säännöksessä. Selkeys- ja luettavuussyistä perustellulta lisäksi vaikuttaa erottaa teknistä laitetarkkailua koskeva sääntely telekuuntelua, -valvontaa ja teknistä kuuntelua koskevasta pykälän alkuosasta uudeksi 2 momentiksi.
60 § Salaisen pakkokeinon käytöstä ilmoittaminen
Pykälän 1 momentin mukaan epäiltyyn kohdistetusta telekuuntelusta, tietojen hankkimisesta telekuuntelun sijasta, televalvonnasta, suunnitelmallisesta tarkkailusta, peitellystä tiedonhankinnasta, teknisestä tarkkailusta ja valvotusta läpilaskusta on viipymättä ilmoitettava hänelle kirjallisesti sen jälkeen, kun asia on saatettu syyttäjän harkittavaksi, taikka esitutkinta on muuten päätetty tai se on keskeytetty. Pakkokeinosta on kuitenkin ilmoitettava epäillylle viimeistään vuoden kuluttua sen käytön lopettamisesta.
Momentissa ei ole mainittu pakkokeinolain 10 luvun 8 §:n mukaista sijaintitietojen hankkimista epäillyn ja tuomitun tavoittamiseksi. Pakkokeinolain esitöiden mukaan kyseisessä säännöksessä on kysymys televalvonnan käyttämisestä esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa karttavan tavoittamiseksi. Mikäli televalvontaan kuuluvien sijaintitietojen saaminen olisi tarpeen rikoksen selvittämiseksi, tulisi käyttää 6 §:n mukaista toimivaltuutta (HE 222/2010 vp s. 322–323).
Poliisihallituksen kertomuksessa sisäministeriölle poliisin salaisesta tiedonhankinnasta ja sen valvonnasta vuonna 2019 (ID-2027839, 3.2.2020) todetaan Poliisihallituksen toimittaneen poliisiyksiköille keväällä 2016 ohjeen, jossa se on ”tuonut esiin eduskunnan oikeusasiamiehen toteamuksen muistiossaan (EOA:n muistio Poliisihallituksen tarkastuksesta 18.11.2015 dnro 5030/3/15), että ”lain sanamuoto ja systematiikka edellyttävät ilmoituksen tekemistä kohteella myös hankittaessa PKL 10:8 §:n mukaisia tietoja.””
Perustellulta vaikuttaa, että pakkokeinolain 10 luvun 6 §:ssä tarkoitetun televalvonnan lisäksi luvun 8 §:ssä tarkoitetusta sijaintitietojen hankkimisesta epäillyn tavoittamiseksi ilmoitetaan epäillylle. Asian selkeyttämiseksi asiaintilan on syytä käydä selkeästi ilmi pakkokeinolain 10 luvun 60 §:n tätä koskevasta säännöksestä.
11 luku Erinäiset säännökset
Arvioinnin lähtökohdat ja uusien yleissäännösten tarve
Pakkokeinolain 11 luku sisältää säännökset, jotka eivät luontevasti sovellu lain muihin lukuihin ja jotka tyypillisesti koskevat useammassa lain muussa luvussa olevia säännöksiä. Perusteltuna voidaan jatkossakin pitää, että vain tiettyjä pakkokeinoja tai tiettyä pakkokeinolain lukua koskevat säännökset pyritään sijoittamaan niiden kannalta olennaisen sääntelyn yhteyteen lain muihin lukuihin.
Pakkokeinojen soveltamisessa on noussut yleisenä, kaikkien pakkokeinojen soveltamisedellytyksiin liittyvänä seikkana esiin kysymys siitä, mitä pakkokeinoja voidaan käyttää, jos kysymys on alle 15-vuotiaana tehdystä rikollisesta teosta epäillystä. Voimassa olevassa laissa on pidättämistä koskien lain 2 luvun 5 §:n 3 momentissa, vangitsemista koskien saman luvun 11 §:n 4 momentissa ja matkustuskieltoa koskien lain 5 luvun 1 §:n 2 momentissa säädetty, että alle 15-vuotiaana tehdystä rikollisesta teosta epäiltyä ei saa pidättää, vangita tai määrätä matkustuskieltoon. Mainituissa säännöksissä viitataan esitutkintalain 3 luvun 5 §:n mukaisen käsitteistön mukaisesti rikolliseen tekoon erotuksena rikoksesta. Asiasta ei muilta osin ole säädetty.
Pakkokeinolain pakkokeinot soveltuvat sanamuodon mukaisesti nimenomaan rikosten selvittämiseen. Pakkokeinolain perusteluissa on kuitenkin arvioitu näiden soveltumista myös silloin, jos kysymys on alle 15-vuotiaana tehdystä rikollisesta teosta epäillystä. Esitöissä on todettu vapaudenriiston käyttämiseen lasten kohdalla suhtauduttavan kaikissa yhteyksissä erityisen pidättyväisesti ja katsottu olevan selvyyden vuoksi syytä säätää nimenomaisesti kiellosta käyttää pidättämistä, vangitsemista ja matkustuskieltoa alle 15-vuotiaisiin epäiltyihin. Muilta osin on todettu, että pakkokeinolain mukaisten muiden pakkokeinojen kohdistaminen lapseen voi olla välttämätöntä, jos pakkokeinon käyttämisellä on merkitystä häneen esitutkintalain 3 luvun 5 §:n nojalla kohdistettavan esitutkinnan kannalta. Esitöissä on katsottu, että esimerkiksi turvaamistoimen, takavarikon, etsinnän tai jopa salaisen pakkokeinon käyttäminen saattaa olla tarpeen myös näissä tilanteissa. On arvioitu, että lähtökohtaisesti myös rikosprosessuaaliset turvaamistoimet ja rikokseen perustuva takavarikko tulevat näissäkin tilanteissa kysymykseen, mutta toisaalta todettu, että aikaisemmin voimassa olleen pakkokeinolain 3 ja 4 luvussa tarkoitettuja hukkaamiskieltoon tai vakuustakavarikkoon ja takavarikkoon liittyviä pakkokeinoja on tarkoitettu käytettäväksi vain syytteen nostamiseen ja rikosasian ratkaisemiseen kytkettynä. (HE 222/2010 vp s. 73)
Koska pakkokeinoilla voidaan puuttua merkittävällä tavalla henkilön perustuslaissa suojattuihin perusoikeuksiin, vaikuttaa perustellulta säätää lain tasolla, mitä pakkokeinoja voidaan käyttää, jos kysymys on alle 15-vuotiaana tehdystä rikollisesta teosta epäillystä. Asian merkitystä korostaa, että pakkokeinojen kohteena tällöin ovat alle 15-vuotiaat lapset. Sääntelyteknisesti asia voitaisiin ratkaista joko niin, että asia huomioidaan yksittäisiä pakkokeinoja koskevissa säännöksissä tai että pakkokeinolakiin otetaan asiasta yleissäännös. Pakkokeinojen suuren määrän ja pakkokeinolain luettavuuden näkökulmasta perustellummalta vaikuttaa säätää asiasta yleissäännöksellä, jonka voidaan katsoa luontevasti sijoittuvan lain 11 lukuun.
Voimassa olevassa pakkokeinolaissa on edellä todetun mukaisesti nimenomaisesti säädetty kiellosta käyttää pidättämistä, vangitsemista ja matkustuskieltoa alle 15-vuotiaisiin epäiltyihin. Sääntelyteknisesti voidaan pitää jossain määrin perusteltuna, että yleissäännöksestä ilmenevää oikeustilaa ei lisäksi vahvisteta nimenomaisilla kieltosäännöksillä. Koska tarkoituksena kuitenkin jatkossakin on, ettei henkilön vapauteen kohdistuvia pidättämistä, vangitsemista ja matkustuskieltoa käytetä alle 15-vuotiaisiin rikollisesta teosta epäiltyihin, perusteltuna on kyseisten pakkokeinojen suuresta merkityksestä niiden kohteelle johtuen sekä selkeys- ja oikeusvarmuussyistä pidetty säilyttää tämän vahvistavat erilliset säännökset.
4 § Tarkemmat säännökset ja määräykset
Pykälän 1 momentin 8 kohdan mukaan valtioneuvoston asetuksella voidaan antaa tarkemmat säännökset 2 luvun 12 i §:n 2 momentissa tarkoitetun syyttäjälle tehtävän ilmoituksen sisällöstä. Kohdassa viitatussa momentissa käsitellään kahta syyttäjälle tehtävää ilmoitusta: Rikosseuraamuslaitoksen ilmoitusta poliisille ja syyttäjälle siitä, että tutkinta-arestiin määrätty on kirjallisesta varoituksesta huolimatta tai muuten törkeästi rikkonut hänelle asetettuja velvollisuuksia taikka jatkanut rikollista toimintaa, paennut tai ryhtynyt valmistelemaan pakoa, sekä Rikosseuraamuslaitoksen ilmoitusta syyttäjälle tuomioistuinkäsittelyssä tarvittavista tiedoista tutkinta-arestin suorittamisesta. Jossain määrin epäselvänä voidaan pitää, kumpaa ilmoitusta kohdassa tarkoitetaan.
Tarkoituksenmukaiselta vaikuttaa, että valtioneuvoston asetuksella voidaan antaa tarkempia säännöksiä nimenomaan Rikosseuraamuslaitoksen ilmoituksesta syyttäjälle tuomioistuinkäsittelyssä tarvittavista tiedoista tutkinta-arestin suorittamisesta. Kysymys voi tällöin olla esitutkinnasta, pakkokeinoista ja salaisesta tiedonhankinnasta annetun valtioneuvoston asetuksen 2 luvun 6 §:n mukaisesti esimerkiksi sen ilmoittamisesta, mitä tutkinta-arestiin määrätylle asetettua velvollisuutta tutkinta-arestiin määrätty on rikkonut ja miten. Ensimmäinen momentissa tarkoitettu ilmoitus, joka tehdään sekä poliisille että syyttäjälle, voi taas koskea esimerkiksi henkilön pakenemista, jonka ilmoituksen sisältöä ei vaikuttaisi olevan tarvetta asetuksella tarkentaa.
Perusteltua on edellä sanotun johdosta selventää, että pykälän 1 momentin 8 kohdassa tarkoitetaan tuomioistuinkäsittelyssä tarvittavia tietoja tutkinta-arestin suorittamisesta koskevaa syyttäjälle tehtävää ilmoitusta.
Itsenäisenä esiintyvän identiteettivarkauden tutkintakeinot ja -valtuudet (EV 335/2014 vp)
Rikoslain 38 luvun 9 a §:n mukaan identiteettivarkaudesta on sakkoon tuomittava se, joka erehdyttääkseen kolmatta osapuolta oikeudettomasti käyttää toisen henkilötietoja, tunnistamistietoja tai muuta vastaavaa yksilöivää tietoa ja siten aiheuttaa taloudellista vahinkoa tai vähäistä suurempaa haittaa sille, jota tieto koskee. Muun ohessa identiteettivarkautta koskenut laki rikoslain muuttamisesta (368/2015) on tullut voimaan 4.9.2015. Lain hyväksymisen yhteydessä (EV 335/2014 vp) eduskunta on edellä todetun mukaisesti edellyttänyt, että hallitus seuraa itsenäisenä esiintyvän identiteettivarkauden nykyisten tutkintakeinojen ja -valtuuksien toimivuutta ja riittävyyttä, ja jos aihetta ilmenee, ryhtyy toimenpiteisiin kyseisten rikosten torjunnan ja selvittämisen tehostamiseksi. Oikeusministeriön vastauksessa kyseiseen lausumaan on korostettu, että uuden rikoksen torjunnasta ja selvittämisestä ei ole vielä kertynyt mainittavasti kokemuksia. Tarvittavat soveltamiskäytäntöä koskevat tiedot voidaan hankkia sekä selvittämiskeinojen ja -valtuuksien toimivuus ja riittävyys arvioida, kun vuoden 2014 alussa voimaan tulleen pakkokeinolain muuttamis- ja täydentämistarpeet tulevat pohdittaviksi. Sanotun johdosta asiaa on selvitetty tätä esitystä valmisteltaessa.
Identiteettivarkautta koskeneessa hallituksen esityksessä (HE 232/2014 vp) on käyty läpi identiteettivarkauden tutkintaan jo nykyään soveltuvia tutkintakeinoja. Esityksen mukaan on lisäksi kuitenkin huomattava, että teko voi konkreettisesta tekotavasta riippuen täyttää jonkin muun rikoksen, kuten kunnianloukkauksen tai yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen, jolloin niihin sovellettavat pakkokeinot tulevat kyseeseen. Edelleen on syytä huomioida, että ehdotetussa pykälässä tarkoitettu identiteettivarkaus voi usein tapahtua jonkin muun vakavamman rikoksen kuten petoksen yhteydessä. Tällöin petoksen tutkinnassa ovat käytettävissä sen tutkinnassa mahdolliset pakkokeinot. Tältä osin merkityksellistä onkin se ehdotuksen tavoite, jonka mukaan identiteettivarkautta koskevalla kriminalisoinnilla on tarkoitus selkeyttää identiteettivarkauden uhrin asianomistaja-asemaa esimerkiksi petosrikoksissa.
Tätä esitystä valmisteltaessa saadun selvityksen perusteella itsenäisenä esiintyviä identiteettivarkauksia ei vuosina 2015-2020 ole juurikaan kirjattu poliisin tietojärjestelmiin. Identiteettivarkauteen liittyy pääsääntöisesti petosrikos, jolloin tutkinnassa ovat käytettävissä petosrikoksen tutkinnassa mahdolliset pakkokeinot. Esimerkkinä tällaisista voidaan mainita pakkokeinolain 10 luvun 6 §:n mukainen televalvonta, johon esitutkintaviranomaiselle voidaan antaa pykälän 2 momentin 2 kohdan mukaisesti lupa, jos epäiltyä on syytä epäillä teleosoitetta tai telepäätelaitetta käyttäen tehdystä petoksesta. Identiteettivarkauksien osalta tyypillisenä petostyyppinä voidaankin pitää teleosoitetta tai telepäätelaitetta käyttäen tehtyä petosta. Identiteettivarkauksien selvitystaso on ollut parempi kuin omaisuusrikosten keskimäärin, mutta heikompi kuin petosrikoksissa yleensä. Alhaisempaan selvitystasoon on arvioitu voivan vaikuttaa se, että kyseessä on asianomistajarikos ja se, että vähäisiä rikoksia ja tekoja, joista ei ole aiheutunut suurempaa haittaa tai vahinkoa esitetään herkemmin syyttäjälle rajoitettavaksi.
Eduskunnan edellä viitattu lausuma koskee nimenomaan itsenäisenä esiintyvän identiteettivarkauden tutkintakeinojen ja -valtuuksien toimivuutta ja riittävyyttä. Esitetyn perusteella tällaisia ei kuitenkaan suuressa määrin näyttäisi esiintyvän. Siksi identiteettivarkauksien selvittämisessä käytössä olevien tutkintakeinojen ja -valtuuksien kannalta käytännössä olennaista on, että identiteettivarkauksien yhteydessä tapahtuvien rikosten osalta käytössä ovat riittävät tutkintakeinot ja -valtuudet. Itsenäisenä esiintyvän identiteettivarkauden osalta esityksessä ei ole pidetty tarpeellisena muutoksia kyseisten rikosten torjunnan ja selvittämisen tehostamiseksi.
Esitutkintayhteistyö pakkokeinoasioissa
Rikoskomisario Eveliina Karjalaisen ja erikoissyyttäjä Hannu Koistisen edellä viitatun raportin esitutkintayhteistyön toimivuudesta (Käytäntöön pohjautuvia näkemyksiä esitutkintayhteistyön tilasta, kipukohdista ja alueellisista innovaatioista – tilannekatsaus 2021; Oikeusministeriön julkaisuja, Selvityksiä ja ohjeita 2021:21) mukaan työnjako ja yhteistyö tutkinnanjohtajan ja syyttäjän välillä näyttäytyy pakkokeinojen kohdalla pääosin selkeänä. Tutkinnanjohtajat ja syyttäjät eivät näe tarkoituksenmukaisena muuttaa nykyistä pakkokeinoasioiden roolitusta ja tehtäväjakoa. Salaisten pakkokeinojen kohdalla syyttäjän roolia pidetään kuitenkin selkiytymättömänä ja tutkinnanjohtajat käyttävät päätösharkintaansa huomattavan itsenäisesti, merkittävässä osassa esitutkintoja peräti niin, että syyttäjä ei tuossa vaiheessa edes tiedä vireillä olevasta rikostutkinnasta (s. 39).
Edellä todetun mukaisesti raportissa korostuvat nimenomaan salaisten pakkokeinojen käyttöön liittyvät kysymykset. Raportin mukaan esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän välinen yhteistyö salaisten pakkokeinojen käytössä näyttäytyy jäsentymättömänä. Raportin mukaan sen pohjana olleiden kuulemisten perusteella on selvää, että syyttäjällä ei käytännössä ole sellaista roolia, jota oikeuskirjallisuudessa syyttäjälle on luotu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edun toteutumista seuraavana tahona. Syyttäjien kuulemisissa kerrotaan toistuneen näkemys siitä, että tutkinnan alusta alkaen syyttäjällä tulisi olla tieto salaisten pakkokeinojen yleislinjauksista siten, että hän pystyisi tarvittaessa keskusteluin tuomaan tutkinnan tietoon näkemyksensä ja strategista näkökulmaa. Raportin mukaan syyttäjän ajan tasalla pitäminen salaisten pakkokeinojen käyttöä koskevista suunnitelmista ja niiden toteutuksesta ei tarkoittaisi sitä, että syyttäjä aktiivisesti osallistuisi itse pakkokeinojen hakemiseen ja toteuttamiseen, vaan luonteva syyttäjän rooli olisi nimenomaan osallistua tutkinta- ja pakkokeinoprosessin strategiseen suunnitteluun ja sen jälkeen osallistua tarvittaessa keskusteluun aiheesta.
Esitutkintalain 5 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan esitutkintaviranomaisen tulee asian laadun tai laajuuden edellyttämällä tavalla ilmoittaa syyttäjälle esitutkinnan toimittamiseen ja esitutkintatoimenpiteisiin liittyvistä seikoista sekä tutkinnan edistymisestä muuten. Jos esitutkintaviranomainen on ilmoittanut tutkittavaksi tulleesta rikoksesta syyttäjälle, tutkinnanjohtajan on ennen esitutkinnan päättämistä kuultava syyttäjää siitä, onko asia selvitetty riittävästi esitutkintalain 1 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla tavalla, jos asian laatu tai laajuus edellyttää kuulemista tai jos esitutkinta on tarkoitus päättää saattamatta asiaa syyttäjän käsiteltäväksi. Momentin viimeisen virkkeen mukaan pakkokeinojen käyttöön liittyvästä ilmoittamisvelvollisuudesta säädetään pakkokeinolaissa.
Sanotun johdosta asiassa on pohdittu tarvetta säännökselle esitutkintaviranomaisen ilmoittamisvelvollisuudesta pakkokeinojen käytöstä syyttäjälle. Esimerkiksi pakkokeinolain 11 luvussa voitaisiin säätää, että sen lisäksi, mitä muualla pakkokeinolaissa asiasta säädetään, esitutkintaviranomaisen tulisi asian laadun ja kyseessä olevan pakkokeinon edellyttämällä tavalla tarvittaessa ilmoittaa syyttäjälle pakkokeinon käytöstä. Säännöksen perusteluissa voitaisiin tuoda esiin edellä esitettyjä pohdintoja syyttäjän roolista erityisesti salaisiin pakkokeinoihin liittyen ja avata tarkemmin, miten esimerkiksi salaisten pakkokeinojen osalta olisi siksi normaalisti perusteltua menetellä. Samoin tulisi tarkemmin ottaa kantaa esimerkiksi siihen, missä tutkinnan vaiheessa ilmoitus tulisi tehdä tai pyrkiä tekemään.
Valmistelussa asiassa on kuitenkin nähty tiettyjä ongelmallisia kysymyksiä. On ensinnäkin pidetty tärkeänä, että säännöksen perusteella olisi selvää, miten säännöksen johdosta tulee menetellä. Perusteltua on, että nykytilaa selkeyttämään ja yhdenmukaistamaan pyrkivällä säännöksellä ei aiheuteta uusia tulkintaongelmia. On toisaalta nostettu esiin, että tilanteet ovat erilaisia ja ne tulisi voida ottaa huomioon säännöstä sovellettaessa. Lisäksi on salaisista pakkokeinoista ilmoittamiseen liittyen korostettu asian yhteyttä syyttäjän vaitiolo-oikeutta koskevaan kysymykseen, jota raportissa myös laajalti käsitellään. Viimeksi mainitun kysymyksen osalta on todettu, että asialla on pakkokeinosääntelyä laajempi merkitys ja asiassa tulee pohtia useita pakkokeinosääntelyn ulkopuolisia kysymyksiä.
Rikosprosessityöryhmän mietintöä koskeneessa lausuntopyynnössä lausunnonantajia pyydettiin muun ohessa ottamaan kantaa edellytyksiin tehdä syyttäjän vaitiolo-oikeutta koskeva lainsäädäntöehdotus kysymystä tarkemmin käsitelleen, OTT Antti Tapanilan laatiman selvityksen pohjalta. Kaikki muut lausunnonantajat paitsi Suomen Asianajajaliitto ja asianajaja Markku Fredman suhtautuivat syyttäjän vaitiolo-oikeudesta säätämiseen myönteisesti. Asianajajaliitto totesi suhtautuvansa ehdotukseen varauksella ja asianajaja Fredman totesi, ettei ehdotus ole hänestä kannatettava. Muut lausunnonantajat näkivät, että muutos olisi kannatettava ja tarpeellinen esitutkintayhteistyön tehostamisen kannalta. Selvityksen ja siitä saadun lausuntopalautteen johdosta ehdotus on sisällytetty esitykseen.
Esityksen jatkovalmistelussa on sanotun johdosta arvioitu, että syyttäjän vaitiolo-oikeuden säätämisen myötä poistuisi keskeinen este syyttäjän nykyistä aktiivisemmalle roolille salaisista pakkokeinoista päätettäessä. Perusteltuna voidaan pitää, että erityisesti raportissa keskeiseksi epäkohdaksi nostettua esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän välistä jäsentymätöntä yhteistyötä salaisten pakkokeinojen käytössä pyritään selkeyttämään. Yleisempää, lähtökohtaisesti kaikkia pakkokeinoja koskevaa säännöstä voidaan toisaalta katsoa puoltavan edellä mainittu esitutkintalain säännös siitä, että pakkokeinojen käyttöön liittyvästä ilmoittamisvelvollisuudesta säädetään pakkokeinolaissa. Säännöksen tarkoituksen kannalta ongelmallisena voidaan pitää nykytilaa, jossa yhteistyössä vaikuttaisi olevan merkittäviä alueellisia sekä tapaus- ja pakkokeinokohtaisia eroja. Samalla on selvää, että sääntelyn tulisi mahdollistaa pakkokeinon tyypin ja asian laadun huomioiminen, eikä ehdotonta ilmoittamisvelvollisuutta ole siksi perusteltua säätää. Erilaiset näkökohdat on katsottu voitavan parhaiten huomioida edellä todetun mukaisella, suhteellisen yleisellä pakkokeinolain 11 luvun säännöksellä, jota esitutkintaviranomaiset ja Syyttäjälaitos voisivat täsmentää laatimalla asiaa koskevaa tarkentavaa ohjeistusta menettelyn käytännön soveltamistilanteista.
2.9
Muut esitutkinta- ja rikosprosessilainsäädännön muutostarpeet
Syyttäjän vaitiolo-oikeus
Syyttäjän vaitiolovelvollisuudesta ja vaitiolo-oikeudesta säädetään Syyttäjälaitoksesta annetun lain (32/2019, syyttäjälaitoslaki) 23 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan Syyttäjälaitoksen henkilöstöön kuuluvaan sovelletaan, mitä poliisilain 7 luvun 1 §:ssä säädetään poliisin henkilöstöön kuuluvan vaitiolovelvollisuudesta ja 5 §:ssä ilmaisuvelvollisuudesta. Poliisilain 7 luvun 1 § koskee vaitiolovelvollisuutta luottamuksellisesti tietoja antaneen taikka valeostajan tai peitehenkilön henkilöllisyydestä, jos tiedon ilmaiseminen vaarantaisi sanotun henkilön tai hänen läheisensä turvallisuuden. Vaitiolovelvollisuus on voimassa myös, jos henkilöllisyyttä koskevan tiedon ilmaiseminen vaarantaisi jo käynnissä olevan tai tulevan tiedonhankinnan.
Syyttäjälaitoslain 23 §:n 2 momentin perusteella syyttäjällä on vaitiolo-oikeus poliisilain 7 luvun 3 §:n 1 momentissa tarkoitetuista tiedoista, jotka hän on saanut toimiessaan esitutkintalain 2 luvun 4 §:ssä tarkoitettuna tutkinnanjohtajana. Syyttäjällä on lisäksi poliisilain mukainen vaitiolo-oikeus hänen vahvistaessaan eurooppalaista tutkintamääräystä (eurooppalaista tutkintamääräystä koskevan direktiivin täytäntöönpanosta annetun lain, 430/2017, 25 §).
Vaitiolo-oikeuden sisältö määräytyy poliisilain 7 luvun 3 §:n perusteella. Sen mukaan poliisin henkilöstöön kuuluva ei ole velvollinen ilmaisemaan hänelle hänen palvelussuhteensa aikana luottamuksellisesti tietoja antaneen henkilöllisyyttä koskevaa tietoa eikä salassa pidettäviä taktisia tai teknisiä menetelmiä. Näin suojellaan poliisille tietoja antaneen henkilön henkilöllisyyttä ja turvataan poliisin taktisia ja teknisiä menetelmiä (LaVL 7/2000 vp s. 6).
Vaitiolo-oikeus ja vaitiolovelvollisuus eroavat siten, että vaitiolo-oikeuden kattamien tietojen piiri on laajempi. Lisäksi vaitiolo-oikeuteen vetoamiselle ei ole säädetty vaitiolovelvollisuuteen vetoamiselle vastaavia tiedon ilmaisemisen vahingollisuuteen liittyviä edellytyksiä.
Poliisilaissa on säädetty oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin turvaamiseksi (7 luvun 4 §) tai rikosten selvittämiseksi (7 luvun 5 §) tilanteista, joissa vaitiolovelvollisuus ja vaitiolo-oikeus voidaan murtaa. Tuomioistuin voi määrätä ilmaistavaksi tiedon, jos ilmoittamatta jättäminen voisi loukata asianosaisen oikeutta puolustautua asianmukaisesti tai muuten asianmukaisesti valvoa oikeuttaan oikeudenkäynnissä. Edellytyksenä määräämiselle on lisäksi, että syyttäjä ajaa syytettä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta, taikka sellaisen rikoksen yrityksestä tai osallisuudesta siihen. Lisäksi luottamuksellisesti tietoja antaneen henkilön taikka valeostajana tai peitetoiminnassa toimineen henkilöllisyyttä ei tällöinkään saa määrätä ilmaistavaksi, jos siitä ilmeisesti aiheutuisi vakavaa vaaraa hänen tai hänen läheistensä turvallisuudelle.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 12 §:n 3 momentissa on säädetty mahdollisuudesta velvoittaa henkilö todistamaan vaitiolovelvollisuudesta ja –oikeudesta huolimatta vastaavien poliisilain 7 luvun 4 §:n mukaisten edellytysten täyttyessä.
Syyttäjän vaitiolovelvollisuuden sisältöön vaikuttaa myös anonyymiä todistelua koskeva lainsäädäntö. Anonyymiä todistelua koskevassa menettelyssä syyttäjällä on yleensä tieto anonyymin todistajan henkilöllisyydestä. Syyttäjällä on tämän tiedon osalta vaitiolovelvollisuus (oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 21 §:n 2 momentti).
Poliisin ja syyttäjän henkilöstöön kuuluvan vaitiolovelvollisuutta ja vaitiolo-oikeutta koskevaa lainsäädäntöä on useita kertoja muutettu viime vuosina. Esitutkinta-, pakkokeino- ja poliisilainsäädännön uudistuksen yhteydessä ehdotettiin muiden vaitiolovelvollisuutta ja –oikeutta koskevien muutosten ohella, että syyttäjän henkilöstöön kuuluvalla olisi samanlainen vaitiolo-oikeus ja vaitiolovelvollisuus kuin poliisin henkilöstöön kuuluvalla (HE 224/2010 vp s. 167). Esitys kuitenkin hylättiin eduskuntakäsittelyssä. Eduskunnan perustuslakivaliokunta katsoi, että ehdotettu sääntely olisi vastoin oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaa perustuslain 21 §:ää, koska syytetyn vastapuolena rikosprosessissa oleva syyttäjä olisi syyteharkinnan jälkeen suorastaan lain nojalla oikeutettu salaamaan esimerkiksi sen, miten jokin todiste on hankittu. Perustuslakivaliokunta myös totesi, ettei ehdotukselle ollut esitetty varsinaisia perusteluita (PeVL 67/2010 vp s. 6).
Todistelulainsäädännön uudistamiseen liittyvässä hallituksen esityksessä ehdotettiin syyttäjälle vaitiolo-oikeutta niistä poliisilain 7 luvun 3 §:n 1 momentissa saaduista tiedoista, jotka hän on saanut toimiessaan esitutkintalain 2 luvun 4 §:ssä tarkoitettuna tutkinnanjohtajana (HE 46/2014 vp s. 151). Esitys hyväksyttiin sellaisenaan.
Säädettäessä rikosasioita koskevaa eurooppalaista tutkintamääräystä koskevan direktiivin täytäntöönpanosta annettua lakia, hallituksen esitykseen ei sisältynyt ehdotusta, jonka nojalla syyttäjällä olisi poliisin henkilöstöön kuuluva vastaava vaitiolovelvollisuus tai vaitiolo-oikeus silloin, kun syyttäjä vahvistaa eurooppalaisen tutkintamääräyksen (HE 29/2017 vp). Säännös vaitiolovelvollisuudesta ja vaitiolo-oikeudesta säädettiin hallintovaliokunnan ja lakivaliokunnan lausuntojen perusteella (HaVL 12/2017 vp ja LaVM 7/2017 vp). Esitys oli myös perustuslakivaliokunnan käsiteltävänä, mutta se ei lausunnossaan tehnyt vaitiolovelvollisuutta tai vaitiolo-oikeutta koskevia huomioita (PeVL vp 18/2017). Voimassa olevan rikosasioita koskevaa eurooppalaista tutkintamääräystä koskevan direktiivin täytäntöönpanosta annetun lain 25 §:n 4 momentissa säädetään syyttäjän vaitiolovelvollisuudesta ja vaitiolo-oikeudesta. Sen mukaan kun syyttäjä saa vahvistettavaksi tutkintamääräyksen, hänen vaitiolovelvollisuuteensa ja vaitiolo-oikeuteensa sovelletaan, mitä säädetään esitutkintaviranomaisen vaitiolovelvollisuudesta ja vaitiolo-oikeudesta.
Syyttäjän ja poliisin vaitiolo-oikeutta koskevan lainsäädännön eroavaisuudet on nähty esteenä tehokkaan esitutkintayhteistyön toteutumiselle. Toimiva esitutkintayhteistyö tehostaa esitutkintaa ja parantaa sen laatua.
Esitutkintayhteistyön toimivuutta on selvitetty edelläkin viitatussa selvityksessä, jonka loppuraportti julkaistiin vuonna 2021 (Oikeusministeriön julkaisuja, Selvityksiä ja ohjeita 2021:21). Tutkimushankkeessa tehtyjen havaintojen mukaan selkeä puute lainsäädännössä on syyttäjältä puuttuva vaitiolo-oikeus. Vaitiolo-oikeuden puuttuminen estää avoimen keskustelun tutkinnan ja syyttäjän välillä, vaikeuttaa luottamuksen syntymistä sekä viivästyttää syyttäjän tiedonsaantia tutkinnasta, kun esitutkintaviranomainen ei voi luottaa siihen, että esimerkiksi taktisia tai teknisiä menetelmiä koskeva tieto myöhemmin paljastuisi. Haasteet vaitiolo-oikeuden puuttumisesta nousevat tyypillisesti esiin paljastavassa tutkinnassa. Erityisesti vaitiolo-oikeuden puuttuminen aiheuttaa haasteita järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja huumausainerikollisuuteen liittyvissä asioissa, joissa usein käytetään salaisia pakkokeinoja ja mahdollisesti epäkonventionaalisia tutkintamenetelmiä. Salaisten pakkokeinojen osalta syyttäjälle oikeuskirjallisuudessa ja lainvalmistelutöissä kaavailtujen odotusten ei katsottu vastaavan sitä, miten syyttäjän rooli useilla syyttäjäalueilla käytännössä näyttäytyy.
Selvityksen todetaan tukevan käsitystä siitä, että syyttäjältä puuttuva vaitiolo-oikeus osaltaan lamauttaa alkuvaiheen esitutkintayhteistyötä juuri niissä rikoslajeissa, joissa tutkinta vaatii nopeaa reagointia tutkinnanjohtajalta ja syyttäjältä ja joissa erityisesti korostuu lainsäätäjän syyttäjälle tarkoittama vastuu oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin liittyvien kysymysten seurannasta. Avoimuuden lisääminen edistäisi siten syyttäjän mahdollisuuksia osallistua tutkinnan suuntaamista koskevaan päätöksentekoon ja toimia esitutkinnan asianmukaisuuden ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusten toteutumisen seuraajana. Tutkimuksessa on esitetty vakavasti harkittavaksi, että syyttäjän vaitiolo-oikeuden sisältö yhdenmukaistetaan vastaamaan poliisin ja muiden esitutkintaviranomaisten vaitiolo-oikeutta.
Kysymys syyttäjän vaitiolo-oikeudesta on merkityksellinen perus- ja ihmisoikeutena turvattujen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja oikeusturvan kannalta. Sen vuoksi syyttäjän vaitiolo-oikeudesta säätämisen oikeudellisia reunaehtoja on selvittänyt tarkemmin oikeustieteen tohtori, käräjätuomari Antti Tapanila oikeusministeriölle saamastaan toimeksiannosta laatimassaan selvityksessä. Selvityksen taustalla oli tarve selvittää tarkemmin, onko syyttäjän vaitiolo-oikeudesta säätäminen mahdollista ottaen huomioon erityisesti oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja oikeusturvaan liittyvien perus- ja ihmisoikeuksien asettamat vaatimukset rikosprosessissa. Selvityksessä arvioitiin, voidaanko syyttäjälle määritellä lainsäädännössä vaitiolo-oikeutta sellaisista salassa pidettävistä tiedoista, jotka on saatu esitutkintavaiheessa ja joilla voi olla merkitystä syytetyn puolustautumisen kannalta. Selvityksen johtopäätösten mukaan rikosprosessuaaliset periaatteet, kontradiktorisuus tai asianosaisjulkisuus taikka osapuolten prosessuaalinen yhdenvertaisuus eivät estä syyttäjän vaitiolo-oikeudesta säätämistä. Yksinkertaisin tapa lainsäädännön muuttamiseen olisi ulottaa poliisilain 7 luvun 3 §:ssä tarkoitettu vaitiolo-oikeus myös syyttäjään (Oikeusministeriön julkaisuja, mietintöjä ja lausuntoja 2022:14, liite 2).
Syyttäjän vaitiolo-oikeudelle on esitettävissä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön mukaiset hyväksyttävät perusteet. Tarkemmin kysymyksen suhdetta perustuslakiin käsitellään jäljempänä esityksen jaksossa 12.8.
Putkakuolemat ja poliisin voimankäyttötilanteet
Tutkinnanjohtajuus putkakuolemia koskevissa asioissa
Poliisin säilytettävinä olevien vapautensa menettäneiden henkilöiden kuolemantapausten (jäljempänä putkakuolemat) määrät vaihtelevat vuosittain ja ovat yleisesti ottaen olleet viime vuosina laskusuunnassa. Viimeisen 10 vuoden aikana määrät ovat vaihdelleet 15–27 tapauksen välillä vuosittain. Putkakuolemaa ei ole määritelty laissa. Poliisin tiloissa säilytettynä olleen henkilön kuolemasta tehdään kuolemansyyn selvittämisestä annetussa laissa säädetty tutkinta, jossa noudatetaan poliisitutkinnasta annettuja säännöksiä ja tutkinnanjohtajana on poliisimies. Kuolemansyyn selvittämisestä annettuun lakiin lisättiin edellisen esitutkinta- ja pakkokeinolain kokonaisuudistuksen yhteydessä uusi 7 §:n 3 momentti, jonka mukaan poliisin on ilmoitettava syyttäjälle kuolemasta, joka on tapahtunut henkilön ollessa poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetun lain (841/2006) 2 §:n 6 kohdassa tarkoitetussa säilytystilassa tai muuten poliisin valvonnassa vapautensa menettäneenä (L 832/2011).
Säilytystila on määritelty poliisin hallinnoimaksi tilaksi, jota käytetään poliisin säilyttämien vapautensa menettäneiden säilytykseen. Poliisihallitus on antanut putkakuolemien seurannasta ohjeen vapautensa menettäneen kuoleman johdosta tehtävistä ilmoituksista, tutkinnasta ja tilastoinnista (POL-2018-53680), jossa määritelmä on hiukan vaihdellut. Putkakuolemien ydinaluetta ovat vapautensa menettäneiden kuolemat joko poliisin säilytystiloissa tai kuljetuksen aikana. Hallituksen esityksen 222/2010 vp mukaan säännös tulisi sovellettavaksi myös henkilön menehtyessä tällaisen säilytystilan ulkopuolella, kuten esimerkiksi silloin, kun kiinniotettua henkilöä kuljetetaan poliisiasemalle tai kun henkilö kuolee poliisiasemalla varsinaisen säilytyspaikan ulkopuolella (s. 373). Ilmoitusvelvollisuuden piiriin eivät sen sijaan kuulu esimerkiksi vasta sairaalassa tapahtuneet kuolemantapaukset. Kun toimitetaan putkakuoleman poliisitutkinta, tutkinnan suorittaa esitutkintalain 2 luvun 4 §:n 3 momentin mukaisesti muu kuin se poliisiyksikkö, jossa putkakuolema on tapahtunut. Muutenkin tutkinnan suorittava poliisiyksikkö tulee tarvittaessa määrätä niin, ettei luottamus esitutkinnan puolueettomuuteen vaarannu.
Hallituksen esityksen 222/2010 vp mukaan edellä tarkoitetun poliisin ilmoitusvelvollisuuden säätämisen tavoitteena oli vahvistaa ns. putkakuolemien tutkinnan uskottavuutta ja puolueettomuutta. Muutoksen taustalla oli eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen omasta aloitteestaan tutkittavaksi ottama putkakuolematapauksissa tehtävä tutkinta. Johtopäätöksenä oli, että samoja perusteluja, joita esitettiin, kun poliisimiesten tekemäksi epäiltyjen rikosten tutkinnanjohto uskottiin syyttäjälle, voisi esittää myös sen puolesta, että putkakuoleman tutkintaa johtaisi aina poliisiorganisaation ulkopuolinen viranomainen. Samalla todettiin, että putkakuolemien tutkinnan taso vaihtelee varsin paljon. Ilmoitusvelvollisuuden säätämisellä turvattaisiin se, että tieto putkakuolemasta tulisi aina syyttäjälle, jolla olisi aina esitutkintalain säännösten mukaan toimivalta määrätä esitutkinta toimitettavaksi.
Esitutkintalain 2 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan syyttäjä johtaa esitutkintaa, jos poliisimiehen epäillään tehneen rikoksen virkatehtävää suorittaessaan, ellei asiaa käsitellä sakon ja rikesakon määräämisestä annetussa laissa säädetyssä menettelyssä. Vaikka poliisimiehen tekemäksi epäiltyä rikosta ei ole tehty virkatehtävien suorittamisen yhteydessä, syyttäjä voi rikoksen vakavuuden tai asian laadun sitä muuten edellyttäessä päättää ryhtymisestään tutkinnanjohtajaksi. Tarvittaessa syyttäjä voi siis saatuaan ilmoituksen putkakuolemasta määrätä suoritettavaksi esitutkinnan, jossa hän toimii tutkinnanjohtajana. Syyttäjä voi edellä tarkoitetuissa tapauksissa johtaa esitutkintaa myös siltä osin kuin asiassa on poliisimiehen lisäksi muu epäilty, esimerkiksi vartija, jos se on asian selvittämiseksi tarkoituksenmukaista. Mikäli epäillyn poliisimiehen osalta ei aloiteta tutkintaa tai se päättyy, siirtyy tutkinnanjohto muun epäillyn osalta syyttäjältä poliisimiehelle.
Valtakunnansyyttäjä on 16.12.2019 antanut yleisen ohjeen VKS:2020:1 poliisimiehen tekemäksi epäillyn rikoksen esitutkinnasta ja poliisirikosasiassa tehdystä syyteharkintaratkaisusta ilmoittamisesta. Ohjeen kohdassa 16 tarkennetaan syyttäjän menettelyä ja toimenpiteitä tutkinnan aloittamisesta poliisin tiloissa säilytetyn henkilön kuoleman johdosta. Syyttäjälle tehdään S-ilmoitus nimikkeellä ”kuolemansyyn selvittämisestä annetussa laissa tarkoitettu ilmoitus syyttäjälle”, joka toimitetaan valtakunnansyyttäjän toimistoon. Ilmoituksen jälkeen tutkinnanjohtajana toimiva syyttäjä määrää esitutkinnan suoritettavaksi, jos asiassa on syytä epäillä poliisimiestä taikka poliisimiestä ja muuta henkilöä rikoksesta. Mikäli kyseinen muu henkilö on poliisin palveluksessa (esimerkiksi vartija), tulee syyttäjän toimia tutkinnanjohtajana myös hänen osaltaan. Mikäli syyttäjälle ilmoitettuun kuolemantapaukseen ei liity poliisimiehiä, eikä sen vuoksi ole tarpeen arvioida syyttäjän johtaman esitutkinnan toimittamisen edellytyksiä, tulee syyttäjän kuitenkin arvioida, onko syytä epäillä muiden poliisin palveluksessa olevien henkilöiden syyllistyneen rikokseen. Tarvittaessa syyttäjä määrää poliisin toimittamaan esitutkinnan. Tässä tapauksessa esitutkinnan määrännyt syyttäjä toimii asian syyttäjänä, ellei toisin määrätä.
Eduskunnan oikeusasiamies on omasta aloitteestaan ottanut selvitettäväkseen putkakuolemiin liittyviä kysymyksiä, kuten putkakuolemien määrän ja tutkinnan sekä miten niitä poliisihallinnossa seurataan ja pyritään ehkäisemään. Eduskunnan oikeusasiamies toteaa 31.7.2019 antamassaan päätöksessä (EOAK/4103/2016) putkakuolemia koskevassa asiassa olevan perusteltua, että kuolemansyyn selvittämisestä annettua lakia muutettiin niin, että syyttäjä on mukana prosessissa. Esitutkintayhteistyön asiassa tulee olla tiivistä ja syyttäjän tulee aktiivisesti arvioida mahdollisten lisäselvitysten tarvetta ja onko asiassa syytä epäillä rikosta. Ilmoitus kuolemasta syyttäjälle ei muodosta suoraan tutkinnanjohtajan asemaa syyttäjälle. Syyttäjä toimii tutkinnanjohtajana esitutkintalain 2 luvun 4 §:n 1 momentin nojalla, jos poliisimies on epäiltynä, sekä voi toimia tilanteissa, joissa poliisimiehen lisäksi on muu epäilty. Päätöksessä todetaan, että valtaosassa putkakuolemia tulee lähtökohtaisesti arvioitavaksi sekä poliisimiesten että vartijoiden toiminta ja olisi tarkoituksenmukaista, että sen tekisi yksi ja sama taho. Edellä mainittu lainkohta ei kuitenkaan mahdollista syyttäjän toimimista tutkinnanjohtajana asiassa, jossa ei alun perinkään ole ollut epäiltynä poliisimiestä.
Eduskunnan oikeusasiamies katsoo päätöksessään, että kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain 7 §:n 3 momentin ja esitutkintalain 2 luvun 4 §:n 1 momentin yhteensovittaminen on jäänyt keskeneräiseksi ja syyttäjän roolia tulisi täsmentää. Oikeusasiamies esittää harkittavaksi, että sääntelyä muutettaisiin joustavammaksi niin, että putkakuolemien esitutkinnassa syyttäjä toimisi tutkinnanjohtajana riippumatta siitä, onko epäiltynä poliisimies. Lisäksi olisi perusteltua, että syyttäjä toimisi tutkinnanjohtajana asioissa, joissa alun perin on ollut epäiltynä poliisimies ja myös muu epäilty, vaikka poliisimiehen osalta esitutkintaa ei aloitettaisi tai se päättyisi. Näin vältyttäisiin epäselvyyksiltä ja päällekkäiseltä työltä, kun samaa tapahtumainkulkua arvioi kaksi eri tutkinnanjohtajaa.
Perustuslain mukaan jokaisella on oikeus elämään ja henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Julkisen vallan on turvattava perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Vapaudenmenetyksen perusteesta riippumatta poliisin suojissa olevan henkilön turvallisuudesta vastaa poliisi. Kun usein on kysymys henkilöistä, jotka eivät juurikaan itse kykene huolehtimaan itsestään, korostuu viranomaisten oma-aloitteisen toiminnan merkitys. On tärkeää, että poliisin henkilöstö osaa toimia oikein näissä joskus hyvinkin vaikeissa tilanteissa.
Eduskunnan oikeusasiamiehen esittämät ja edellä esiintuodut seikat huomioon ottaen syyttäjän roolia putkakuolemien tutkinnassa on perusteltua täsmentää.
Ilmoitusvelvollisuus poliisin voimankäyttötilanteista
Putkakuolematapausten tutkinnanjohtajuuskysymyksen lisäksi eduskunnan oikeusasiamies on edellä mainitussa päätöksessään (EOAK/4103/2016) nostanut esiin ilmoitusvelvollisuuden poliisin voimankäyttötilanteista, joissa joku on kuollut tai vakavasti loukkaantunut. Valtakunnansyyttäjän 16.12.2019 antaman yleisen ohjeen VKS:2020:1 poliisimiehen tekemäksi epäillyn rikoksen esitutkinnasta ja poliisirikosasiassa tehdystä syyteharkintaratkaisusta ilmoittamisesta kohdassa 15 ohjeistetaan tutkinnan aloittamisesta voimankäyttötilanteissa. Poliisihallitus on antanut 28.1.2020 vastaavan ohjeen poliisin tekemäksi epäillyn rikoksen tutkinnasta (POL-2017-1599). Mikäli joku on kuollut tai loukkaantunut vakavasti poliisin voimankäytön seurauksena tilanteessa, jossa voimankäytön edellytykset ovat sinänsä olleet olemassa, on tärkeää yleisen edun ja tapahtumaan osallisten henkilöiden oikeusturvan kannalta, että kyseisen toimivaltakeinon käyttämisen asianmukaisuus selvitetään perusteellisesti. Tällaisessa tilanteessa poliisin tulee ottaa yhteyttä valtakunnansyyttäjän toimistossa toimivaan tutkinnanjohtajaan tai virka-ajan ulkopuolella varalla olevaan syyttäjätutkinnanjohtajaan. Toimivaltainen syyttäjä ratkaisee tutkinnanjohtajana, aloitetaanko asiassa esitutkinta vai ei.
Eduskunnan oikeusasiamies esittää päätöksessään arvioitavaksi, tulisiko edellä mainitun valtakunnansyyttäjän ohjeen mukainen menettely siitä, että mikäli joku on kuollut tai loukkaantunut vakavasti poliisin voimankäytön seurauksena, nostaa lain tasolle putkakuolemien tavoin.
Vaikka poliisilla olisi ollut tilanteessa perusteltu oikeus voimankäyttöön, on henkilön kuoltua tai loukkaannuttua vakavasti yleisen edun ja asianosaisten oikeusturvan kannalta sekä myös kansalaisten poliisia kohtaan tunteman luottamuksen säilyttämiseksi tärkeää, että voimankäyttötilanne selvitetään perusteellisesti. Tutkinnan uskottavuutta ja puolueettomuutta vahvistaa poliisiorganisaation ulkopuolisen tahon suorittama arviointi. Vaikka käytännössä poliisin voimankäyttötilanteista, joissa henkilö on kuollut tai loukkaantunut vakavasti jo ilmoitetaan syyttäjälle valtakunnansyyttäjän ja Poliisihallituksen ohjeistuksen mukaisesti, ja ulkopuolisen tahon suorittama arviointi näissä tutkinnoissa toteutuu, olisi asian tärkeyden vuoksi perusteltua säätää asiasta lain tasolla. Ilmoitusvelvollisuus kattaa myös poliisin aseenkäyttötilanteet, joissa joku on kuollut tai vakavasti loukkaantunut.
Ilmoitusvelvollisuutta ei olisi välttämätöntä laajentaa koskemaan muiden esitutkintaviranomaisten vastaavia voimankäyttötilanteita, koska tällöin tutkinnan suorittaa epäiltyyn nähden ulkopuolisena tahona poliisi.
Ääni- ja kuvatallenteen käyttö todisteena
Esitutkinnassa kuva- ja äänitallenteelle tallennettua kertomusta voidaan käyttää todisteena oikeudenkäynnissä oikeudenkäymiskaaren mukaisesti. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentin mukaan, jos todistajaa ei voida kuulustella pääkäsittelyssä tai pääkäsittelyn ulkopuolella, tuomioistuin voi sallia, että esitutkintapöytäkirjaan merkitty tai muulla tavalla tallennettu lausuma voidaan ottaa oikeudenkäynnissä huomioon. Saman pykälän 3 momentin mukaan esitutkinnassa videotallenteeseen tai siihen rinnastettavaan kuva- tai äänitallenteeseen tallennettua kuulustelua saadaan käyttää todisteena momentin mukaisissa erityistilanteissa ja edellyttäen, että syytetylle on varattu asianmukainen mahdollisuus esittää kuulusteltavalle kysymyksiä. Videotallennetta tai muuta siihen rinnastettavaan ääni- ja kuvatallenteeseen tallennettua kuulustelua saadaan käyttää todisteena, jos kyse on alle 15-vuotiaasta tai henkiseltä toiminnaltaan häiriintyneestä henkilöstä, 15–17-vuotiaasta asianomistajasta, joka on erityisen suojelun tarpeessa ottaen huomioon etenkin hänen henkilökohtaiset olosuhteensa ja rikoksen laatu, rikoslain 20 luvun 1, 2, 4, 5, 6, 7 tai 7 b §:ssä tarkoitetusta seksuaalirikoksen 15–17-vuotiaasta asianomistajasta, joka ei halua tulla oikeudenkäyntiin kuultavaksi tai rikoslain 1, 2, 4, 5, 6, 7 tai 7 b §:ssä tarkoitetun seksuaalirikoksen 18 vuotta täyttäneestä asianomistajasta, jos kuuleminen oikeudenkäynnissä vaarantaisi hänen terveytensä tai aiheuttaisi muuta vastaavaa merkittävää haittaa.
Esitutkintalain 9 luvun 4 §:ssä säädetään kuulustelutilaisuuden tallentamisesta esitutkinnassa todisteena käyttämistä varten. Pykälän mukaan asianomistajan ja todistajan kuulustelu on tallennettava ääni- ja kuvatallenteeseen, jos kuulustelukertomusta on tarkoitus käyttää todisteena oikeudenkäynnissä eikä kuulusteltavaa tämän nuoren iän tai henkisen toiminnan häiriintyneisyyden vuoksi todennäköisesti voida kuulla henkilökohtaisesti aiheuttamatta haittaa kuulusteltavalle. Pykälää sovelletaan myös, jos kyse on pykälän 4 momentissa mainitusta asianomistajasta. Rikoksesta epäillylle on varattava mahdollisuus esittää kysymyksiä kuulusteltavalle kaikista asian selvittämisen kannalta merkityksellisistä seikoista. Kysymykset saa epäillyn pyytäessä esittää myös hänen asiamiehensä tai avustajansa. Myös syyttäjälle on varattava tilaisuus olla läsnä kuulustelutilaisuudessa ja hänellä on oikeus esittää kysymyksiä kuulusteltavalle.
Esitutkinnassa videotallenteelle tallennetun lausuman käyttömahdollisuutta laajennettiin oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistamisen yhteydessä koskemaan 15–17-vuotiaita erityisen suojelun tarpeessa olevia asianomistajia ja raiskaus-, pakottamis-, hyväksikäyttörikoksen 15–17-vuotiaita sekä täysi-ikäisiä asianomistajia. Uudistusta koskeneessa hallituksen esityksessä perusteltiin soveltamisalan laajennusta näiden rikosten seksuaalista itsemääräämisoikeutta loukkaavalla luonteella ja tarpeella suojella henkilöitä, joille oikeudenkäynti ja rikosasian vastaajan kohtaaminen merkitsisivät erityisen raskasta koettelemusta (HE 46/2014 vp s. 84–85).
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 3 momentin mukainen mahdollisuus esitutkintatallenteen hyödyntämiseen oikeudenkäynnissä ei koske tapauksia, joissa on kyse seksikaupan kohteena olevan henkilön hyväksikäyttörikoksesta (rikoslain 20 luvun 8 §), seksuaalipalveluiden ostamisesta nuorelta (rikoslain 20 luvun 8 a §) tai parituksesta (rikoslain 20 luvun 9 ja 9 a §). Mahdollista ei ole hyödyntää tallennetta myöskään ihmiskauppaa (rikoslain 25 luvun 3 ja 3 a §) koskevissa oikeudenkäynneissä.
Rikoslain 20 ja 25 lukujen säännöksiä, esitutkintalain 9 luvun 4 §:ää ja oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:ää on muutettu seksuaalirikoksia koskevan lainsäädännön uudistamisen yhteydessä (HE 13/2022 vp). Lait tulevat voimaan 1.1.2023 (L 723/2022, 724/2022 ja 731/2022). Pääosin edellä mainittuja rikoslain säännöksiä ei ole pykälänumerointia lukuun ottamatta uudistuksen yhteydessä muutettu. Seksuaalipalveluiden ostamista nuorelta koskevaa säännöstä vastaa muutetussa laissa rikoslain 20 luvun 9 §, jossa säädetään korvauksen tarjoamisesta nuoreen kohdistuvasta seksuaalisesta teosta. Asiallisesti säännöstä ei esityksessä muutettu (HE 13/2022 vp s. 122).
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistuksen eduskuntakäsittelyn yhteydessä Vähemmistövaltuutettu esitti lausunnossaan lakivaliokunnalle esitutkintatallenteiden hyödyntämisen mahdollistamista myös silloin, kun kyse on seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvästä ihmiskaupasta. Eduskuntakäsittelyssä oikeusministeriö ilmoitti lähtökohtaisesti puoltavansa Vähemmistövaltuutetun ehdotusta soveltamisalan laajentamista, mutta lakivaliokunta ei kuitenkaan pitänyt perusteltuna lisätä kohtaan muita rikoksia (LaVM 19/2014 vp s. 5).
Ihmiskaupan ja tiettyjen ihmiskaupan lähirikosten lisääminen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n soveltamisalaan on noussut esiin myös uudestaan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistamisen jälkeen. Valtioneuvoston periaatepäätöksenä 6.5.2021 hyväksytyn ihmiskaupan vastaisen toimintaohjelman (Oikeusministeriö, Mietintöjä ja lausuntoja 2021:15) 32. toimenpiteen mukaan arvioidaan videoitujen kuulustelujen käytön mahdollistamista ihmiskaupparikoksia ja lähirikoksia koskevissa oikeudenkäynneissä. Toimintaohjelman valmistelun yhteydessä nousi esiin, että useissa ihmiskauppatapauksissa uhkaillaan sekä ulkopuolisia todistajia että sellaisia mahdollisia todistajia, jotka ovat itsekin hyväksikäytön kohteina ja joihin tekijän määräysvalta ulottuu. Turvallisuutta ja turvallisuuden tunnetta parantavia toimia on raportoitu olevan tarpeeseen nähden liian vähän (s. 29). Myös Euroopan neuvoston ihmiskaupan vastaisen toiminnan asiantuntijaryhmä on suosittanut Suomen viranomaisia ryhtymään lisätoimiin varmistaakseen, että uhreja ja todistajia suojellaan asianmukaisesti mahdolliselta kostolta tai uhkailulta oikeudenkäyntien aikana (GRETA Group of Experts on Action against Trafficking in Human Beings. Report concerning the implementation of the Council of Europe Convention on Action against Trafficking in Human Beings by Finland, 2015 kohta 24 ja 2019 kohta 222). Niin ikään EU:n komission ihmiskaupan vastaisen strategian (2021–2025) mukaan uhrien olisi myös voitava ilmoittaa rikoksista ilman tarvetta pelätä kostotoimia tai toissijaista uhriksi joutumista rikosoikeudellisten menettelyjen aikana (Ihmiskaupan torjuntaa koskeva EU:n strategia, COM(2021) 171 final, s. 15).
Paritus, seksikaupan kohteena olevan henkilön hyväksikäyttö ja seksuaalipalveluiden ostaminen nuorelta (korvauksen tarjoaminen nuoreen kohdistuvasta seksuaalisesta teosta) ovat seksuaalirikoksia, joihin liittyy vastaavia asianomistajan haavoittuvaan asemaan ja asianomistajan suojaamisen tarpeeseen liittyviä erityisiä näkökohtia kuin niihin seksuaalirikoksiin, joissa voimassa olevan lain mukaan on sallittua käyttää esitutkinnassa tallennettua kertomusta todisteena oikeudenkäynnissä. Asianomistajan videoidun tai muuten tallennetun esitutkintakertomuksen käyttö tuomioistuimessa todisteena on nimenomaisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön pohjautuen sallittu sellaisten seksuaalirikosten yhteydessä, joihin liittyy asianomistajan haavoittuvuuteen ja asianomistajan suojaamisen tarpeeseen liittyviä erityisiä näkökohtia (esim. Aigner v. Itävalta, 28328/03, 10.5.2012).
Myös ihmiskauppa on usein seksuaalista hyväksikäyttöä sisältävää toimintaa, mutta se voi ilmetä myös muilla tavoin, kuten työvoiman hyväksikäyttönä. Vaikka tällaisessa ns. työperäisessä ihmiskaupassa ei ole kysymys seksuaalirikoksesta, liittyy ihmiskauppatapauksia koskevaan prosessiin usein samanlaisia piirteitä uhrin kannalta kuin seksuaalirikoksiin. Ihmiskauppaan liittyy usein pitkäkestoista psykologista vallankäyttöä ja asianomistaja on sen vuoksi erityisen haavoittuvassa asemassa silloinkin, kun ihmiskauppaan ei liity seksuaalista hyväksikäyttöä.
Seksikaupan kohteena olevan henkilön hyväksikäyttö, seksuaalipalveluiden ostaminen nuorelta (korvauksen tarjoaminen nuoreen kohdistuvasta seksuaalisesta teosta) ja paritus ovat seksuaalirikoksia, joita koskevissa tapauksissa on vastaavia perusteita sallia esitutkinnassa tallennetun kuulustelun hyödyntäminen oikeudenkäynnissä kuin voimassa olevan sääntelyn mukaisissa rikoksissa. Vastaavia perusteita liittyy myös ihmiskauppaa koskeviin tapauksiin, joissa tavallisesti käytetään hyväksi uhrin haavoittuvaa asemaa ja jossa usein on kyse niin ikään seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tallenteen hyödyntämismahdollisuus olisi siten perusteltua ulottaa myös näitä tapauksia koskeviin oikeudenkäynteihin. Esitutkinnassa tallennetun kuulustelun hyödyntämismahdollisuuden laajentamisen tarkoituksena on suojella näiden seksuaali- ja ihmiskaupparikosten asianomistajia.
Esitutkintatallenteen hyödyntämismahdollisuus oikeudenkäynnissä voi edistää sitä, että asianomistajan kertomus vastaisi parhaiten todellisuutta, sillä esitutkinnassa tapahtumista ei ole ehtinyt kulua yhtä paljon aikaa kuin oikeudenkäyntivaiheessa. On kuitenkin otettava huomioon myös hyödyntämismahdollisuuden mahdollisesti aiheuttamat haitat näytön arvioinnille ja rikosprosessissa esitettyjen vaatimusten menestymisen kannalta. Tallennettu kertomus ilman kyselymahdollisuutta pääkäsittelyssä antaa lähtökohtaisesti normaaliprosessia heikommat edellytykset näytön arviointiin. Kyse on lisäksi rikoksista, joissa osapuolten kertomukset ovat usein keskeinen osa näyttöä. Tältä osin lakivaliokunta on pykälään tehtyjen muutoksien käsittelyn yhteydessä korostanut vastaajan oikeusturvan edellyttävän, ettei tallennettuun kertomukseen vetoaminen saa alentaa näyttökynnystä rikosasiassa. Lakivaliokunta totesi myös, että jos tallenteen hyödyntäminen johtaisi syytteiden hylkäämiseen, muutos ei myöskään edistäisi asianomistajan asemaa tavoitellulla tavalla. Tärkeää onkin, että vastakuulusteluoikeuden riittävästä ja asianmukaisesta toteutumisesta esitutkinnassa huolehditaan sekä asianomistajalle tehdään selkoa niistä riskeistä, joita näytön jättäminen tallenteen varaan saattaa aiheuttaa. Tarvittaessa voidaan myös täydentää esitutkintaa oikeudenkäyntivaiheessa tai kuulla asianomistajaa pääkäsittelyssä ilman vastaajan läsnä oloa (LaVM 19/2014 vp s. 5 ja 16).
Muita pykälässä säädettyjä edellytyksiä esitutkinnassa ääni- ja videotallenteelle tallennetun kuulustelun hyödyntämiselle oikeudenkäynnissä ei ole perusteltua muuttaa.
Tarkemmin ehdotuksen suhdetta perusoikeuksien suojaan käsitellään esityksen jaksossa 12.6.
Sovittelun käytön lisääminen
Esitutkintalain 4 luvun 16 ja 18 §:ssä säädetään epäillylle ja asianomistajalle esitutkinnassa tehtävistä ilmoituksista. Pykälässä tai muualla esitutkintalaissa ei säädetä sovittelumahdollisuudesta epäillylle tai asianomistajalle ilmoittamisesta.
Rikosasioiden sovittelusta säädetään laissa rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta (1015/2005, sovittelulaki). Sovittelulain 13 §:ssä säädetään asioiden ohjautumisesta sovitteluun. Sovittelua koskevan aloitteen voi tehdä rikoksesta epäilty, rikoksen uhri, poliisi- tai syyttäjäviranomainen taikka muu viranomainen. Jos rikoksesta epäilty tai rikoksen uhri on alaikäinen, myös hänen huoltajallaan tai muulla laillisella edustajallaan on oikeus tehdä aloite sovitteluun ryhtymisestä. Vajaavaltaiseksi julistettua täysi-ikäistä henkilöä koskevassa asiassa aloitteen sovittelusta voi tehdä myös hänen edunvalvojansa. Pykälän 2 momentin mukaan vain poliisi- tai syyttäjäviranomaisella on kuitenkin oikeus tehdä aloite sovitteluun ryhtymisestä, jos kyseessä on väkivaltaa sisältävä rikos, joka on kohdistunut rikoksesta epäillyn puolisoon, lapseen, vanhempaan tai muuhun heihin rinnastettavaan läheiseen.
Sovittelulain 13 §:n 3 momentin mukaan arvioidessaan käsiteltävänään olevan asian soveltuvan 3 §:n 1 momentissa säädetyn mukaisesti sovitteluun, poliisi- tai syyttäjäviranomaisen tulee tiedottaa rikoksesta epäillylle ja rikoksen uhrille sovittelumahdollisuudesta ja ohjata heidät sovitteluun, jollei tämän pykälän 2 momentista muuta johdu. Jos rikoksesta epäilty tai rikoksen uhri on alaikäinen, tieto sovittelumahdollisuudesta tulee antaa myös tällaisen henkilön huoltajalle tai muulle lailliselle edustajalle. Vajaavaltaiseksi julistettua täysi-ikäistä henkilöä koskevassa asiassa tieto tulee antaa vajaavaltaisen lisäksi hänen edunvalvojalleen.
Uhridirektiivin 4 artiklan 1 kohdan j alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että uhrille annetaan ilman aiheetonta viivytystä tiedot saatavilla olevista korjaavan oikeuden palveluista siitä alkaen, kun hän on ensimmäistä kertaa yhteydessä toimivaltaiseen viranomaiseen.
Uhridirektiivin täytäntöönpanon yhteydessä arvioitiin, että sovitteluun ohjautumisen osalta muutokset sovittelulakiin eivät ole tarpeen. Sovittelulakiin tehtiin muutoksia vain 3 §:n sovittelussa käsiteltävien asioiden osalta (HE 66/2015 vp s. 57). Uhripoliittinen toimikunta arvioi loppuraportissaan, että artiklan tavoitteiden toteutumista voidaan edistää uhrin etuja suojaavien standardien ja menettelytapojen kehittämisellä sekä koulutuksella ja viestinnällä (Oikeusministeriö, Mietintöjä ja lausuntoja 13/2015).
Lean-raportin mukaan rikossovittelun mahdollisuudet on käytettävä täysimääräisinä ja juttujen ohjautumista sovitteluun pitää sujuvoittaa. Yhteistyön rikossovittelun ja poliisin välillä tulee olla jatkuvaa ja työtapojen vakiintuneita niin, etteivät henkilömuutokset poliisissa aiheuta pulmia juttujen ohjautumisessa sovitteluun. Erityisen tärkeää raportin mukaan on, että sovittelukelpoiset jutut lähetetään sovitteluun mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, näitä juttuja poliisissa jonoon laittamatta (s. 52). Raportin mukaan myös vähäisempien asioiden selvittämistä sovittelussa kannatetaan. Rikossovittelun lisääminen edellyttäisi kuitenkin lisää resursseja. Lisäksi jos sovittelun käyttöä lisätään, tulisi käytön olla valtakunnallisesti yhdenmukaista, jotta yhdenvertaisuus ja oikeusturva eivät vaarannu (s. 29–30 ja 36).
Esitutkintalaissa ei ole säännöksiä sovittelusta, vaan kaikki sovittelua koskevat säännökset, mukaan lukien poliisi- ja syyttäjäviranomaisen velvollisuutta tiedottaa sovittelusta ja ohjata sovitteluun koskevat säännökset, sisältyvät sovittelulakiin. Selvyyden vuoksi on tarpeellista tehdä epäillyn ja asianomistajan oikeuksista ilmoittamista koskeviin esitutkintalain 4 luvun 16 ja 18 §:iin lisäykset, joiden nojalla myös sovittelumahdollisuudesta olisi jatkossa muiden pykälissä säädettyjen oikeuksien ohella ilmoitettava asianosaisille. Lisäys edistäisi myös uhridirektiivin 4 artiklan 1 kohdan j alakohdan toteutumista.
Lapsen edunvalvonta esitutkinnassa
Edunvalvojamääräyksen saaminen kiireellisesti
Esitutkintalain 4 luvun 8 §:ssä säädetään edunvalvojan määräämisestä lapselle. Tuomioistuimen on määrättävä alle 18-vuotiaalle asianosaiselle esitutkintaa varten edunvalvoja, jos on perusteltua syytä olettaa, että huoltaja, edunvalvoja tai muu laillinen edustaja ei voi puolueettomasti valvoa asianosaisen etua asiassa ja jos edunvalvojan määrääminen ei ole selvästi tarpeetonta. Tutkinnanjohtajan on tarvittaessa tehtävä tuomioistuimelle hakemus edunvalvojan määräämisestä. Hakemuksen voi tehdä myös syyttäjä, holhoustoimesta annetun lain (442/1999, holhoustoimilaki) 84 §:ssä tarkoitettu holhousviranomainen tai sosiaalihuoltolain (710/1982) 6 §:n 1 momentissa tarkoitettu toimielin (sosiaaliviranomainen). Edunvalvojan määräys on voimassa sen rikosasian käsittelyn loppuun asti, jonka esitutkintaa varten määräys on annettu. Edunvalvojan määräämisestä aiheutuneet kustannukset sekä edunvalvojan palkkio ja kustannukset maksetaan valtion varoista. Muuten edunvalvonnassa noudatetaan soveltuvin osin holhoustoimilain säännöksiä.
Edunvalvojan määräämistä koskevassa menettelyssä sovelletaan holhoustoimilain ja oikeudenkäymiskaaren säännöksiä. Holhoustoimilain 79 §:ssä säädetään edunvalvojaa koskevasta väliaikaisesta määräyksestä. Pykälän mukaan asiassa, joka koskee edunvalvojan määräämistä tai toimintakelpoisuuden rajoittamista, tuomioistuin voi antaa väliaikaisen määräyksen. Jos asiaa ei voida viivyttää, määräys voidaan antaa kuulematta sitä, jonka edun valvomisesta on kysymys, sekä muita 73 §:ssä mainittuja henkilöitä. Väliaikainen määräys on voimassa, kunnes tuomioistuin antaa asiassa päätöksen, jollei määräystä sitä ennen peruuteta tai muuteta. Väliaikaiseen määräykseen ei saa hakea muutosta.
Poliisihallituksen ohjeessa lapsi poliisitoiminnassa ja esitutkinnassa (POL-2019-34669) todetaan, että lapsen edunvalvonta järjestetään jo esitutkinnan alussa ennen lapsen kuulemista, ja edunvalvoja kuulustellaan asianomistajan asemassa syytepyynnön, rangaistus- ja korvausvaatimusten osalta. Edunvalvojaa haettaessa tulee käyttää siihen tarkoitukseen laadittua hakemuslomaketta.
Tuomioistuinviraston tilaston mukaan vuonna 2020 alaikäiselle määrättävää edunvalvojaa koskevia hakemuksia saapui tuomioistuimiin 1.454 kappaletta. Edunvalvojan sijaisen määräämistä koskevia hakemuksia saapui 1.717 kappaletta (lukuihin sisältyy muitakin kuin rikosasioihin liittyviä hakemuksia). Esitutkintalain 4 luvun 8 §:n nojalla määrättyjä edunvalvojia oli vuonna 2020 määrätty noin 1.030 kappaletta. Holhoustoimilain 79 §:n mukaisesti määrättyjä väliaikaisia edunvalvojia koskevaa tilastoa ei ole saatavilla.
Hyviä menettelytapoja uhrien tarpeiden huomioimiseksi rikosprosessissa selvittäneen työryhmän (Oikeusministeriö, Mietintöjä ja lausuntoja 44/2018) mukaan rikosprosessin onnistumisen näkökulmasta keskeistä on, että lapselle hankitaan edunvalvoja ja/tai oikeudenkäyntiavustaja mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Työryhmän mukaan edunvalvojan määräystä haetaan tai se saadaan usein vasta sitten, kun lasta on jo kuultu esitutkinnassa. Se, että lasta kuullaan esitutkinnassa ilman edunvalvojan ja/tai avustajan läsnäoloa, voi olla uhrin oikeuksien toteutumisen ja rikosprosessin sujuvuuden kannalta ongelmallista. Edunvalvojamääräysten saaminen tehokkaasti silloin, kun se on tarpeen, on yksi osa-alue, jolla lapsiin kohdistuvien rikosten prosessin kestoa voidaan lyhentää.
Lapselle voidaan tarpeen mukaan hakea edunvalvojaa jo varhaisessa esitutkinnan vaiheessa. Holhoustoimilain 79 §:n mukaisesti on mahdollista antaa väliaikainen edunvalvojamääräys ilman asianosaisten kuulemista hyvinkin nopeasti edunvalvojaa koskevan hakemuksen saavuttua tuomioistuimeen. Edunvalvojamääräysten saaminen kestää kuitenkin yhä joissain käräjäoikeuksissa pitkään. Tiedossa ei ole, onko hakemuksissa ollut kyse väliaikaismääräyksistä vai muista tilanteista. Tapausten yksityiskohtia ja niiden käsittelyn kestoon vaikuttaneita tekijöitä olisi selvitettävä tarkemmin. Ongelma ei vaikuttaisi kuitenkaan olevan voimassa olevassa lainsäädännössä. Asiantilan selkiyttämiseksi ja tietoisuuden lisäämiseksi väliaikaismääräyksen mahdollisuudesta on tarpeen lisätä esitutkintalakiin informatiivinen viittaus holhoustoimilain 79 §:ään.
Alaikäiselle todistajalle määrättävä edunvalvoja
Esitutkintalain 4 luvun 8 § koskee ainoastaan esitutkinnan asianosaisia. Säännös ei lähtökohtaisesti sovellu asiassa mahdollisesti kuulusteltaviin alaikäisiin todistajiin. Joissain tilanteissa myös alaikäisille todistajana kuulusteltaville voi olla tarpeellista määrätä edunvalvoja huoltajan sijaiseksi samalla tavoin kuin asianosaiselle.
Edunvalvojan merkitys todistajan asemassa olevan alaikäisen kohdalla ei ole yhtä suuri kuin asianosaisten kohdalla. Eduskunnan oikeusasiamies on antamassaan, alaikäiselle todistajalle edunvalvojan sijaisen määräämistä koskeneessa ratkaisussaan pitänyt kuitenkin merkityksellisenä todistajan kieltäytymis- ja vaitiolo-oikeuden käyttämistä, jonka osalta todistajana kuulusteltavan laillisella edustajalla on ratkaisun mukaan puhevalta (Dnro 335/4/12, 23.8.2013).
Kun alaikäiselle todistajalle määrätään edunvalvoja huoltajan sijaiseksi, edunvalvojan hakemisessa ja menettelyssä sovelletaan holhoustoimilakia. Hakija voi holhoustoimilain 72 §:n mukaan olla holhousviranomainen tai se, jonka edun valvomisesta on kysymys, taikka tämän edunvalvoja, vanhempi, aviopuoliso, lapsi tai muu läheinen tai alaikäisen huoltaja tai hyvinvointialue. Näin ollen esitutkintaviranomainen ei näissä tilanteissa voi suoraan tehdä edunvalvojan määräämistä koskevaa hakemusta. Jotta edunvalvoja voitaisiin määrätä kaikille alaikäisille asianomistajan ja todistajan asemassa oleville henkilöille yhtäläisin edellytyksin ja samanlaisessa prosessissa, on tarpeellista laajentaa esitutkintalain 4 luvun 8 §:n soveltamisalaa koskemaan myös muita alaikäisiä kuulusteltavia kuin alaikäisiä asianosaisia.
Uhridirektiivin täytäntöönpano toisessa jäsenvaltiossa asuvien uhrien oikeuksien osalta
Uhridirektiivin 17 artiklan 1 kohdan a alakohdassa säädetään velvollisuudesta lieventää muussa jäsenvaltiossa kuin siinä, jossa rikos on tehty, asuvalle uhrille aiheutuvia vaikeuksia antamalla viranomaisille valtuudet ottaa uhrilta lausunto välittömästi sen jälkeen, kun toimivaltaiselle viranomaiselle on tehty rikosilmoitus. Artiklan 3 kohdassa säädetään velvollisuudesta toimittaa uhrin tekemä rikosilmoitus viipymättä sen jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle, jonka alueella rikos on tehty, jos se jäsenvaltio, jossa rikosilmoitus on tehty, ei ole käyttänyt toimivaltaa aloittaa menettely.
Edellä todetun mukaisesti Suomi on saattanut uhridirektiivin kansallisesti voimaan ja ilmoittanut tästä komissiolle 18.12.2015 ja 29.01.2016. Suomen hallitus vastaanotti 8.3.2019 komission Suomelle SEUT 258 artiklan nojalla osoittaman perustellun lausunnon, joka koski direktiivin täytäntöönpanoa. Perustellussa lausunnossaan komissio katsoi, että Suomi ei ole saattanut kansallista lainsäädäntöään kaikkien direktiivien säännösten mukaisiksi. Suomen hallitus vastasi perusteltuun lausuntoon, minkä jälkeen komissio ilmoitti päätöksestään lopettaa rikkomusasiaa koskeva menettely.
Vastauksessaan perusteltuun lausuntoon Suomen hallitus katsoi, että Suomi ei ole laiminlyönyt velvollisuuttaan saattaa kansallista lainsäädäntönsä vastaamaan direktiivin säännöksiä. Suomen hallitus totesi kuitenkin, että komission kiinnitettyä erityistä huomiota joihinkin direktiivin säännöksiin, Suomen hallitus aikoi arvioida tarvetta lainsäädännön täsmentämiseen muun ohella direktiivin 17 artiklan 1 kohdan a alakohdan ja 3 kohdan osalta.
Perustellussa lausunnossa on käsitelty direktiivin 17 artiklan 1 kohdan a alakohdan säännöstä, jossa edellytetään, että toimivaltaisella viranomaisella on valtuudet ottaa uhrilta lausunto välittömästi sen jälkeen, kun sille on tehty rikosilmoitus, jos uhri asuu muussa jäsenvaltiossa kuin siinä, jossa rikos on tehty. Esitutkintalain 7 luvun 2 §:n mukaan asianomistaja, jolla ilmeisesti ei ole tutkittavaa asiaa selventäviä tietoja, voidaan jättää esitutkinnassa kuulustelematta, jos hän on rikosilmoituksen tehdessään tai muussa yhteydessä ilmoittanut syytteestä päättämistä ja oikeudenkäyntiä varten tarvittavat seikat. Lisäksi esitutkintalain 7 luvun 1 §:n 2 momentin nojalla asianomistaja saa antaa lausumansa asiamiehen välityksellä taikka puhelimitse tai muulla tiedonsiirtovälineellä, jos tutkija katsoo, ettei siitä aiheudu haittaa ja ettei se vaaranna tutkinnan luotettavuutta. Säännösten voidaan katsoa täyttävän artiklan 1 kohdan a alakohdan vaatimuksen siitä, että esitutkintaviranomaisen on voitava ottaa uhrilta lausunto välittömästi rikosilmoituksen tekemisen jälkeen. Lainsäädännön täsmentämiseen ei siten tältä osin ole tarvetta.
Direktiivin 17 artiklan 3 kohdan osalta perustellussa lausunnossa on käsitelty sitä, täyttääkö Suomen lainsäädäntö kohdan vaatimukset siltä osin kuin siinä säädetään velvollisuudesta toimittaa ”viipymättä” rikosilmoitus sen jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle, jonka alueella rikos on tehty. Esitutkintalain 3 luvun 8 §:n 2 momentissa säädetään, että kun asianomistaja ilmoittaa esitutkintaviranomaiselle toisen Euroopan unionin jäsenvaltion alueella tehdystä rikoksesta, asianomistajan ilmoitus ja hänen vaatimuksensa on toimitettava sen jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle, jonka alueella rikos on tehty, jos esitutkintaviranomainen ei pykälän 1 momentin mukaisesti tutki rikosta. Edellytyksenä toimittamiselle on lisäksi, että asianomistaja ei ole voinut tehdä ilmoitusta ja esittää vaatimuksiaan tekopaikan valtiossa tai että vakavan rikoksen ollessa kysymyksessä hän ei ole halunnut menetellä niin. Säännös täyttää artiklan 3 kohdan vaatimukset (ks. myös HE 66/2015 vp s. 28). Koska säännöksessä ei kuitenkaan nimenomaisesti todeta, että rikosilmoituksen toimittaminen toisen jäsenvaltion toimivaltaiselle viranomaiselle olisi tehtävä viipymättä, säännöstä olisi perusteltua täydentää tältä osin.