Perustelut
Esityksen tavoitteet
Hallituksen esityksen tarkoituksena on ajantasaistaa
sähköistä viestintää koskevaa
lainsäädäntöä ja
panna kansallisesti täytäntöön sähköisen viestinnän
tietosuojadirektiivi (2002/58/EY). Henkilötietojen
käsittelyyn sähköisen viestinnän
alalla sovelletaan lisäksi yleisen henkilötietodirektiivin
(95/46/EY) määräyksiä.
Kansallisesti henkilötietojen käsittelyyn sovelletaan
säädettävän sähköisen
viestinnän tietosuojalain rinnalla täydentävästi
henkilötietolain (523/1999)
säännöksiä.
Ajankohtaisena ja erittäin tärkeänä tavoitteena
sähköisen viestinnän tietosuojalailla
on kohentaa yleistä luottamusta sähköiseen
viestintään ja erityisesti luottamuksellisten
viestien suojaan sekä vahvistaa tietoturvallisuutta ja
rajoittaa sähköisen viestinnän väärinkäyttöä.
Vaikeaselkoisuus
Ehdotetun sähköisen viestinnän tietosuojalain suurimmat
ongelmat liittyvät sen vaikeaselkoisuuteen. Lakiehdotuksen
normatiivisen sisällön hahmottamista vaikeuttavat
kieliasu, omaksutut systemaattiset ratkaisut ja myös se
seikka, että asiakokonaisuus on monimutkainen. Ehdotus sääntelee
asioita, joilla on nykyisessä tietoyhteiskunnassa merkitystä laajalti
kansalaisille. Lisäksi lain sisältämiä valtuuksia,
jotka kytkeytyvät läheisesti perustuslaissa taattuun
yksityiselämän suojaan, luottamuksellisen viestin
salaisuuteen ja sananvapauteen, käyttävät
paljolti muut kuin viranomaiset — teleyritysten ja yhteisötilaajien
palveluksessa olevat.
Valiokunta toteaa myös, että käsitteiden
määrittelyyn lakitekstissä tulee kiinnittää erityistä huomiota
varsinkin, kun on kysymys termeistä, jotka eivät
ole vielä levinneet yleiskieleen.
Esityksen kielelliset ongelmat johtunevat ainakin
osittain siitä, että kysymys on direktiivin implementoinnista
kansalliseen lainsäädäntöön.
Tähän seikkaan, jossa on ollut havaittavissa kaksi
yleistä ongelmaa, on syytä kiinnittää tässä yhteydessä laajemminkin
huomiota. Joissakin tapauksissa direktiivit on implementoitu siten,
että kansalliseen lainsäädäntöön
on otettu vain yleinen viittaus direktiivin määräyksiin. Implementointi
on toisinaan taas toteutettu siten, että direktiivi on
artikloittain käännetty suomeksi ilman, että määräyksiä olisi
sopeutettu oikeusjärjestyksemme systematiikkaan tai kansallisiin
lakitekstien muotoilua ja systematiikkaa koskeviin traditioihin.
Kuitenkin direktiivit mahdollistavat — ja itse asiassa
niiden tarkoituksena onkin mahdollistaa — kansallisten
oikeusjärjestysten erityispiirteiden huomioon
ottaminen, kun niiden normatiivinen sisältö siirretään
osaksi jäsenvaltion oikeutta. Hallintovaliokunta esittääkin,
että liikenne- ja viestintävaliokunta kiinnittää lausuman
muodossa huomiota tähän ongelmakenttään.
Hallinnolliset vaikutukset
Lakiehdotuksella sähköisen viestinnän
tietosuojalaiksi ei ole suoranaisia hallinnollisia vaikutuksia.
Säädettävä laki kuitenkin edistää ja
varmistaa sähköistä asiointia hallinnossa.
Esityksen perustelujen mukaan sähköisen asioinnin
lisääntyminen voisi hillitä henkilöstötarpeen
kasvua julkishallinnossa.
Uusi laki sääntelee paljolti teleyritysten
ja asiakkaiden välisiä suhteita, minkä vuoksi
sen säännökset eivät välittömästi
kohdistu hallintoviranomaisten toimintaan. Koska sähköinen viestintä tapahtuu
keskeisesti viestintämarkkinoilla yksityisten teleyritysten
ja palveluntarjoajien yritystoiminnan perusteella, on
luontevaa, että laissa ei juurikaan määritellä viranomaisten toimivaltuuksia — vaan
ainoastaan niiden valvontatehtäviä. Myöskin
merkittävimmät toimivaltuudet tulevat lakiehdotuksen
perusteella yksityisten teleyritysten käytettäviksi,
esimerkiksi toimenpiteet tietoturvan toteuttamiseksi.
Sähköisen viestinnän tietosuojalain
noudattamisen valvonnassa keskeinen asema tulee olemaan Viestintävirastolla.
Myös tietosuojavaltuutetun valvontatehtävät
laajenevat. Nämä uuden lain välilliset
hallinnolliset vaikutukset ovat perusteltuja. Toimialansa perusteella
valiokunta pitää tärkeänä,
että tietosuojavaltuutetulle kuuluvien tehtävien
hoitamiseen on käytettävissä asianmukaiset
voimavarat.
Asiakkaan asema ja oikeusturva
Lakiehdotuksessa on kiinnitetty varsin vähän huomiota
teleyrityksen asiakkaan oikeuksiin ja oikeusturvaan erityisesti
silloin, kun teleyritys käyttää sähköisen
viestinnän tietosuojalain 20 §:n nojalla
toimivaltuuksiaan tietoturvaloukkausten torjumiseksi ja tietoturvaan
kohdistuvien häiriöiden poistamiseksi.
Asiakkaalla ei lakiehdotuksen perusteella ole mahdollisuutta
riitauttaa hänen viestintäänsä kohdistuvia
varsin ankariakin rajoituksia eikä hän voi saattaa
menettelyn lainmukaisuutta tuomioistuimen arvioitavaksi — ainakaan
nopealla ja joustavalla tavalla. Asiakkaalle ei edes tarvitsisi
ilmoittaa, että häntä estetään
vastaanottamasta viestejä tai että hänelle
tulevien viestien sisältöön puututaan.
Tämä seikka on erityisen ongelmallinen yritystoiminnan
kannalta, koska yritykset ovat merkittävässä määrin
riippuvaisia muun muassa sähköpostiliikenteen
moitteettomasta toimivuudesta. Todennäköisesti
Viestintävirastolle ja tietosuojavaltuutetulle kuuluva valvontatehtävä ei
takaa riittävästi asiakkaan oikeusturvaa. Myös
asiakkaalle aiheutuvien välittömien vahinkojen
korvaamiselle olisi säädettävässä laissa
määriteltävä pelisäännöt.
Suoramarkkinoinnista
Luonnolliselle henkilölle sähköisen
viestinnän avulla suunnattu suoramarkkinointi edellyttää ehdotetun
sähköisen viestinnän tietosuojalain 26 §:n
1 momentin nojalla henkilön nimenomaista suostumusta. Tältä osin
valiokunta tähdentää sitä, ettei
suoramarkkinointia toteuteta tavalla, joka saattaa johtaa vahingossa
tai huomaamattomuudesta annettuun suostumukseen.
Suoramarkkinointia yhteisölle saa 27 §:n 1 momentin
perusteella harjoittaa, jollei tämä ole sitä nimenomaisesti
kieltänyt. Yhteisölle on annettava pykälän
2 momentin mukaisesti mahdollisuus helposti ja ilman erillistä maksua
kieltää sähköinen suoramarkkinointi.
Saadun selvityksen mukaan sääntelyllä on
haluttu asettaa suomalaiset suoramarkkinoijat samaan asemaan muiden
EU-maiden suoramarkkinoijien kanssa.
Valiokunta toteaa, että sääntelyä ollaan
nyt selkeyttämässä niin, että kaikkiin
yritysosoitteisiin ei sähköistä suoramarkkinointia
voida lähettää, vaan ainoastaan sellaisiin,
joissa henkilön asemavaltuuden perusteella voidaan olettaa
vastaavan kyseessä olevan tuotteen tai palvelun hankinnasta.
Viranomaisten tiedonsaantioikeudesta
Ehdotetun sähköisen viestinnän tietosuojalain 36 §:ssä säädetään
eräiden muiden viranomaisten kuin ohjaus- ja valvontaviranomaisten
tiedonsaantioikeudesta. Pykälän 2 momentin 2 kohdassa
mainitaan ainoastaan tilaajan suostumukseen perustuva tietojensaanti.
Käytännössä on tullut ilmi,
että matkaviestimeen vaihdetaan anastuksen jälkeen
usein uusi liittymäkortti. Päätelaitteen
omistajaa ei voitane pitää tällaisessa
tilanteessa enää tilaajana. Hallintovaliokunta esittääkin
kyseisen kohdan muuttamista seuraavasti: "tilaajan tai päätelaitteen
omistajan suostumuksella matkaviestimestä lähetettyjä viestejä koskevat
tunnistamistiedot siltä osin kuin se on tarpeen sellaisen
rikoksen selvittämiseksi, jonka johdosta matkaviestin tai
siinä käytetty liittymä on oikeudettomasti
toisen hallussa."
Tunnistamistietojen tallettamisesta
Sähköisen viestinnän tietosuojadirektiiviä valmisteltaessa
lainvalvontaviranomaiset ovat kiinnittäneet huomiota tunnistamistietojen
säilyttämisaikoihin. Niistä säätäminen
on kuitenkin jätetty jäsenvaltioiden kansallisten
toimenpiteiden varaan. Oikeus- ja sisäasiainneuvosto on
sittemmin kehottanut komissiota laatimaan ehdotuksia, joiden tarkoituksena
on varmistaa, että lainvalvontaviranomaisilla on mahdollisuus
tutkia rikoksia, joissa on käytetty sähköisen
viestinnän järjestelmiä, sekä ryhtyä toimiin
tekijöitä vastaan.
Ehdotus sähköisen viestinnän tietosuojalaiksi ei
sisällä yleisiä säännöksiä viestinnän
tunnistamistietojen tallettamisvelvollisuudesta. Hallituksen esityksen
valmistelun yhteydessä asia on ollut esillä törkeiden
rikosten ennalta ehkäisemisen ja jälkikäteisen
selvittämisen näkökulmasta. Esimerkinomaisina
rikostyyppeinä on mainittu lapsipornon ja rasistisen materiaalin
levittäminen sekä terrorismirikokset. Nyttemmin
liikenne- ja viestintäministeriö on asettanut
(9.2.2004) sähköisen viestinnän tunnistamistietojen
tallettamista arvioivan työryhmän, jonka työn
tavoitteena on luoda säädösympäristö,
jossa on muun muassa otettu huomioon turvallisuusviranomaisten tarpeet
rikosten selvittämisessä ja ennaltaehkäisyssä sekä kansallisen
turvallisuuden osalta.
Vaikka esitykseen ei sisälly yleistä tunnistamistietojen
tallettamisvelvollisuutta teleyritykset, lisäarvopalvelun
tarjoajat ja yhteisötilaajat voivat tallettaa tunnistamistietoja
ehdotetussa laissa yksilöityjen tarkoitusten toteuttamiseksi, kuten
palvelun väärinkäytösten selvittämiseksi ja
laskutuksen mahdollistamiseksi. Tosiasiassa useimmissa tapauksissa
teleyrityksillä ovatkin olleet poliisin kannalta tarvittavat
tunnistamistiedot hallussaan ilman erityistä tallentamisvelvollisuuttakin.
Joka tapauksessa asiasta on syytä säätää lakitasoiset
normit erillisen valmistelun pohjalta.
Telepäätelaitteen tai liittymän
yksilöivät tiedot
Hallituksen esitykseen sisältyvän poliisilain (493/1995)
muutoksen myötä poliisilla on oikeus
saada sekä teleyritykseltä että yhteisötilaajalta
telepäätelaitteen tai liittymän yksilöivät
tiedot, jos tietoja yksittäistapauksessa tarvitaan poliisille
kuuluvan tehtävän hoitamiseksi. Telepääte
voi olla esimerkiksi kiinteän liittymän puhelin,
matkapuhelin tai tietokone.
Lakiehdotus poliisilain muuttamiseksi on tarpeellinen ja perusteltu.
Nykyisin käytännön ongelmaksi on muodostunut
se, että niin sanottujen dynaamisten eli yhteyskohtaisesti
muodostettavien IP-osoitteiden tietoja tai niiden haltijoiden yhteystietoja
poliisi ei ole voimassa olevan poliisilain 36 §:n 2 momentin
nojalla saanut. Ehdotuksen hyväksymisen myötä sääntely selkiytyy
ja poliisilla on oikeus saada tiedot puhelinliittymien yhteystiedoista
sekä staattisten ja dynaamisten IP-osoitteiden haltijatiedoista.
Tämän lisäksi poliisi saa yhteystiedot
myös telepäätelaitteiden IMEI-koodeista.
Poliisin suorittaman televalvonnan välttämiseksi
rikolliset käyttävät teleliittymiä,
joiden numerot tai yksilöintitiedot eivät ole
vapaasti saatavilla. Tällaisia ovat esimerkiksi ennaltamaksetut
niin sanotut prepaid-liittymät, joita Suomessa ei rekisteröidä.
IMEI-koodin avulla päätelaitteen yksilöinti
on mahdollista.
Valiokunta huomauttaa, että säädettävä poliisilain
36 §:n 2 momentti ei oikeuta televalvontaan, vaikka liittymän
tai päätelaitteen tilaajan tai käyttäjän
selvittämiseksi olisikin tarpeen käsitellä tunnistamistietoja.
Poliisilain muutos helpottaa kuitenkin pakkokeinolain (450/1987)
mukaisen hakemuksen kohdistamista vain niihin päätelaitteisiin,
joita epäillään käytettävän
rikolliseen toimintaan. Yksilöintitietojen perusteella poliisi
voi tarvittaessa hakea esimerkiksi erillistä telekuuntelulupaa
tuomioistuimelta. Kyseisiä tietoja on mahdollista käyttää myös
henkilöiden tavoittamisen tarkoituksessa, erityisesti kadonneen
tai onnettomuuden uhriksi joutuneen etsinnässä.