Perustelut

Kansainväliseen yhteistyöhön liittyviin asiakirjoihin sisältyy myös salassa pidettäviä tietoja, joiden luvaton paljastuminen voi aiheuttaa merkittävää ja laajalle ulottuvaa vahinkoa keskeisille yleisille eduille. Tällaisen aineiston asianmukaisesta käsittelystä on pidettävä sen vuoksi erityistä huolta. Kysymys on eri valtioiden luotettavuudesta kansainvälisen yhteistyön osapuolina.

Kansainvälinen tietoturvallisuusyhteistyö, johon Suomikin osallistuu, käsittää perinteisesti diplomaattiseen toimintaan samoin kuin puolustus- ja poliisihallintojen väliseen yhteistyöhön liittyvän salassa pidettävän tiedonvaihdon suojaamisen. Välittömän valtiovastuun piiriin kuuluvien kysymysten lisäksi kansainvälisillä tietoturvallisuusvelvoitteilla on kasvava merkitys myös taloudellisen, teollisen ja teknologisen yhteistyön kannalta. Yhä useampiin yritystason hankkeisiin liittyy turvallisuussuojatun tiedon hyödyntämistä. Näin on etenkin silloin, kun on kyse sellaisista viranomaisten hankinnoista, joissa valtion suojattuja tietoja on annettava yrityksille kaupallisen sopimuksen toteuttamista varten.

Pyrkimyksistä huolimatta ei ole osoittautunut mahdolliseksi toteuttaa tietoturvallisuusalan monienkeskeistä yleissopimusta. Pääasiallisena syynä tähän on kansallisten lainsäädäntöjen ja hallintorakenteiden ja -tapojen eroavaisuudet. Yleissopimuksen puuttuminen on johtanut kahdenvälisiin sopimusratkaisuihin. Suomi on tehnyt monia tällaisia sopimuksia. Hallintovaliokunta on viimeksi käsitellyt hallituksen esityksen Suomen ja Espanjan välillä turvallisuusluokitellun tiedon vastavuoroisesta suojaamisesta tehdyn sopimuksen hyväksymisestä (HaVM 12/2009 vp — HE 168/2009 vp). Sopimusjärjestelyt ovat mahdollistaneet muun muassa suomalaisten yritysten osallistumisen sellaisiin hankkeisiin, joiden toteuttaminen edellyttää erityissuojattavien tietojen vaihtoa. Sopimukset ovat tällä tavoin parantaneet suomalaisten yritysten kilpailuasemaa ulkomailla tapahtuvissa tarjouskilpailuissa. Tällaisten sopimusten sisältämät tietoturvallisuusvelvoitteet vaikuttavat ensisijaisesti siihen, miten viranomaisten ja velvoitteen piiriin kuuluvien yksityisten tahojen on käsiteltävä asiakirjoja, sekä siihen, miten toimitila- ja henkilöturvallisuudesta on huolehdittava.

Käsiteltävänä olevan sopimuksen tarkoituksena on suojata turvallisuusluokiteltua tietoa, jota kaksi tai useampi sopimusosapuolena oleva Pohjoismaa vaihtaa keskenään tai jota Pohjoismaiden lainkäyttövaltaan kuuluvat hankeosapuolet vaihtavat keskenään ulko-, puolustus-, turvallisuus- ja poliisiasioissa tai tiede-, elinkeino- ja teknologiayhteistyössä tai jota tuotetaan tai syntyy vaihdettavan tiedon perusteella.

Valiokunta toteaa, että Suomen aiemmin tekemiin tietoturvallisuussopimuksiin verrattuna nyt tarkasteltavana oleva sopimus sisältää kaksi keskeistä eroavuutta. Ensinnäkin sopimukseen sisältyy luovutettavien tietojen suojaamista koskeva määräys, jonka mukaan osapuolet velvoitetaan noudattamaan luovuttajan suostumuksen periaatetta perustuslakiensa sekä muiden kansallisten lakiensa ja määräystensä mukaisesti. Sopimusosapuolet eivät saa ilmaista sopimuksessa tarkoitettua turvallisuusluokiteltua tietoa kolmansille osapuolille tai muiden maiden kansalaisille neuvottelematta asiasta ensin kirjallisesti tietoa lähettävän sopimuspuolen kanssa. Sopimuspuolen toisille sopimuspuolille välittämää turvallisuusluokiteltua tietoa saa käyttää ainoastaan sille määrättyyn tarkoitukseen. Sopimusmääräyksessä ei siten suoraan kielletä luovuttamasta tietoja ilman lähettävän sopimuspuolen suostumusta, kuten aikaisemmissa Suomen tekemissä tietoturvallisuussopimuksissa.

Määräyksen muotoilu johtuu siitä, että Ruotsin lainsäädäntö ei takaa sopimuksen perusteella tietojen ehdotonta salassapitoa, vaan asia jää kansalliseen lainsäädäntöön perustuvan tapauskohtaisen vahinkoedellytysharkinnan varaan. Ruotsin kansallisen lainsäädännön mukaan pääsääntönä on myös muista valtioista saatujen asiakirjojen julkisuus ja siitä voidaan poiketa ainoastaan, mikäli kansallinen turvallisuus tai Ruotsin suhteet ulkovaltoihin tai kansainvälisiin järjestöihin ovat vaarassa. Saadun tiedon mukaan Ruotsissa ei käytännössä ole kuitenkaan koskaan toimittu vastoin vieraan valtion salassapitopyyntöä. Mikäli tällaista tietoa luovutettaisiin luvatta, voitaisiin sen katsoa vaarantavan Ruotsin suhteet kyseiseen valtioon, jolloin vahinkoedellytys täyttyisi.

Tarkoituksenmukaista ei ole, että Suomi noudattaa laajempaa salassapitovelvollisuutta kuin muut sopimuspuolet. Tästä syystä on kansainvälisistä turvallisuusvelvoitteista annetun lain (588/2004) 6 §:n 1 momenttiin sisällytetty lauseke, jonka mukaan salassapitovelvollisuus on riippuvainen kunkin sopimuksen tai muun kansainvälisen velvoitteen sisällöstä (HaVM 13/2010 vp — HE 53/2010 vp). Tämä sääntely on tullut voimaan 1 päivänä marraskuuta 2010 (885/2010).

Toinen keskeinen muutos on mahdollistaa sopimuksen soveltamisen aloittaminen ennen sen kansainvälistä voimaantuloa niiden valtioiden välillä, jotka ovat saattaneet omat kansalliset hyväksymismenettelynsä loppuun. Ruotsi ja Norja ovat saattaneet tähän mennessä omat kyseiset menettelynsä loppuun. Tarkoituksena on, että myös Suomi antaa tällaisen ilmoituksen, mikä merkitsisi sitä, että Suomi voisi suhteessa Ruotsiin ja Norjaan soveltaa sopimuksen määräyksiä ennen sen kansainvälistä voimaantuloa.

Hallituksen esityksen perusteluista ilmenevistä syistä ja saamansa selvityksen perusteella valiokunta pitää esitystä tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Valiokunta puoltaa Tanskan, Suomen, Islannin, Norjan ja Ruotsin välillä 7 päivänä toukokuuta 2010 allekirjoitetun turvallisuusluokitellun tiedon vastavuoroisesta suojaamisesta ja vaihtamisesta tehdyn yleisen turvallisuusopimuksen hyväksymistä sekä hallituksen esitykseen sisältyvän lakiehdotuksen hyväksymistä muuttamattomana.