Suomalaisen työeläkejärjestelmän erikoispiirre on se, että yksityiset vakuutuslaitokset hoitavat lakisääteiseen sosiaaliturvaan kuuluvia eläkkeitä. Järjestelmä on hajautettu siten, että yksityisalojen työnantaja voi valita työntekijöidensä eläketurvan järjestävän työeläkeyhtiön.
Tällä hetkellä Suomessa on noin 30 työeläkelaitosta. Näistä 25 hoitaa yksityisalojen ja 5 julkisten alojen työeläkevakuutuksia ja sijoitusvaroja. Tätä eläkeyhtiömallia on perusteltu sillä, että sijoittajariski hajautuu näin paremmin kuin yhden työeläkeyhtiön mallissa. Tosiasiassa suurimpien eläkeyhtiöiden sijoitussalkut ovat kuitenkin pitkälti saman tyyppisiä, samoin niiden varat on kohdennettu niin pörssissä kuin sen ulkopuolellakin samankaltaisiin rahastoyhtiöihin ja yrityksiin.
Eläkerahastoihin on vuonna 2019 kertynyt jo yli 210 miljardia euroa. Sijoittamisen kohteena oleva huomattava rahamäärä ja sen tuoma valta-asema sijoitusmarkkinoilla ovatkin syyt siihen, miksi eläkeyhtiöt pyrkivät saamaan hallintaansa mahdollisimman suuren osan eläkkeistä. Suomalaiset eläkeyhtiöt harjoittavat pääomamarkkinoilla aktiivista sijoittamista toisin kuin yleensä maailmalla, missä vallitseva käytäntö on passiivisijoittaminen.
Suomen eläkejärjestelmää pidetään kansainvälisissä vertailuissa yhtenä maailman parhaista, kun sitä arvioidaan eläkkeiden riittävyyden, järjestelmän kestävyyden ja hallinnon luotettavuuden näkökulmasta. Näillä kriteereillä Mercer Global Pension index -vertailuissa Suomen eläkejärjestelmä sijoittuu neljänneksi Tanskan, Hollannin ja Australian jälkeen.
Kuitenkin kansainvälisissä vertailuissa Suomen eläkejärjestelmä on kallis ja tehoton. Sitä rasittaa hallinnollinen päällekkäisyys ja näennäiskilpailu.
Kansainvälisesti on arvosteltu Suomen eläkejärjestelmän korkeita hallintokuluja, jotka vakuutettua kohden ovat 48 euroa korkeammat kuin keskimäärin vastaavissa järjestelmissä maailmalla. Keskeisin syy on eläkeyhtiöiden välinen keinotekoinen ja eläketurvan kannalta tarpeeton kilpailu. Hallintokulut vähenisivät olennaisesti, jos eläkeyhtiöt yhdistettäisiin.
Laskennallisesti yhden eläkeyhtiön malli toisi säästöä noin miljardi euroa vuodessa, mikä vastaa yhden ikäluokan eläkemenoa. Säästö syntyisi päällekkäisen hallinnon purkamisesta, tarpeettomista asiakashyvityksistä luopumisesta sekä siitä, että eläkerahojen käyttäminen tuhlailevasti asiakashankintaan lopetettaisiin. Säästyvät varat voitaisiin käyttää eläketurvan kohentamiseen, mihin on suuri tarve, sillä eläkkeensaajat ovat tällä hetkellä ainoa tulonsaajaryhmä, jonka elintaso lakisääteisesti laskee.
Vuonna 2007 voimaan tulleen lain mukaisesti yksittäisen eläkelaitoksen sijoitustoiminnan tappioita voidaan siirtää koko järjestelmän vastuulle. Näin kaikkien yhteiset eläkesäästöt ovat takeena, jos yksittäiset sijoitukset epäonnistuvat. Koska eläkelaitokset eivät kanna omaa sijoitusriskiään, vaan vastaavat siitä yhdessä, ei ole perustetta sille, että eläkejärjestelmä on hajautettu lukuisiksi yksityisiksi yhtiöiksi.
Huomionarvoista on myös se, että eläkeyhtiöt käyttävät merkittävää julkista valtaa päättäessään eläkkeistä. Perustuslain mukaan vain viranomainen voi käyttää merkittävää julkista valtaa, joten yhden julkisen työeläkeyhtiön malli päättäisi sosiaalivakuutuksessamme perustuslain vastaisen tilan.
Laki työeläkevakuutusyhtiöistä (354/1997) toteaa: "Työeläkeyhtiön tehtävänä on harjoittaa sosiaaliturvaan kuuluvaa lakisääteistä eläkevakuutusliikettä" eikä se "saa harjoittaa muuta vakuutusliikettä." "Työeläkeyhtiöllä on oltava valtioneuvoston antama toimilupa", joka voidaan lain mukaan myös peruuttaa.
Myös työeläkeyhtiöiden toimiala on lainsäädännössä tarkasti rajattu. Kansantalouden tilinpidossa ne luetaan julkisyhteisöihin ja EU:ssa sosiaalirahastoiksi. Yhden lakisääteisen työeläkeyhtiön perustaminen yksityiselle työeläkesektorille onkin erittäin hyvin perusteltua ja tulisi siten ottaa pikaisesti valmisteltavaksi.