Talvisodan ja jatkosodan myötä Suomi menetti alueita Karjalasta, Sallasta, Petsamosta, Hangosta, Porkkalasta sekä Suomenlahden ulkosaaristosta. Suomi menetti kolme kaupunkia (Käkisalmi, Sortavala, Viipuri), kaksi kauppalaa (Koivisto, Lahdenpohja), kokonaan 40 maalaiskuntaa ja osittain 21 maalaiskuntaa. Suomen kaikilta luovutetuilta alueilta siirtyi sotien jälkeen noin 440 000 ihmistä maamme nykyisten rajojen sisäpuolelle. Evakkojen suurta määrää kuvaa se, että heitä oli lähes kaksinkertainen määrä esim. Tampereen nykyiseen väkilukuun nähden. Evakuointi oli sen kohteeksi joutuneille ihmisille järkyttävä ja traumaattinen kokemus, josta toivuttiin pitkään ja koko kansakunnan yhteisin uhrauksin ja ponnistuksin. Kansakunnan yhteinen tahto oli evakuoida siviiliväestö pois sodan jaloista ja pakkoluovutetuilta alueilta.
Evakkojen merkitystä ei sovi unohtaa, kun mietitään koko Suomen sodanjälkeistä rakentamista ja matkaa kohti nykypäivän hyvinvointivaltiota. Karjalaiset ja muut evakuoiduilta alueilta siirtyneet ovat olleet tärkeässä osassa koko Suomen taloudellisen ja kulttuurisen kehityksen kannalta. Me suomalaiset saamme olla paljosta kiitollisia. Evakot, kansamme jäsenet, joutuivat aloittamaan kaiken alusta ja loivat kovalla työllä ja uurastuksella itselleen ja perheilleen uuden elämän. Sen ahkeruuden ja työnteon tuloksista saamme nauttia vielä tämän päivän Suomessa. Silti tuntuu, ettei evakkojen merkitystä ole tarpeeksi korostettu Suomen hienossa tarinassa. He ansaitsisivat arvostusta myös teoin. Karjalan Liitto siirtokarjalaisten yhteisönä säilyttää, siirtää ja uudistaa ajassa karjalaista kulttuuria tuleville sukupolville.
Erityisryhmä evakuoitujen joukossa olivat lapset. He joutuivat kokemaan nuo järkyttävät vaiheet elämänsä herkimmässä vaiheessa, jolloin tunne-elämän vauriot muodostuivat joskus syvimmiksi ja niistä toipuminen on kestänyt kauimmin, jopa näihin päiviin asti. Lapsena evakkoon tuotuja oli kaikkiaan noin 160 000. Heistä noin 55 000 jäi sotaorvoiksi huoltajan kaaduttua sotatoimissa. Vuosina 1939—1945 siirrettiin noin 76 000 alle 14-vuotiasta sotalasta Ruotsiin ja Tanskaan. Moni palasi vanhempiensa luokse Suomeen sodan päätyttyä; kuitenkin heistä noin 15 500 lasta jäi palaamatta.
Tänä päivänä nuorimmatkin lapsievakoista ovat jo 80 vuoden iässä. Meidän on korkea aika miettiä, miten saamme säilytettyä ja siirrettyä evakoiden muiston esimerkkinä sodan kauhuista tuleville sukupolville. Yksi keino olisi myöntää evakoille oma liputuspäivä. Oma liputuspäivä muistuttaisi vuosittain siitä valtaisasta ponnistuksesta, jonka sodan haavojen parantaminen evakoilta ja koko kansalta vaati. Liputuspäivä muistuttaisi myös karjalaisesta omaleimaisesta kulttuurista, perinteistä ja kielestä.
Suomen evakot ansaitsevat yhteisen tunnustuksemme. Evakoiden liputuspäiväksi on useampi vaihtoehto. Tämän asianomaiselle ministerille osoitetun kysymyksen tavoitteena on käynnistää valmistelu evakkojen liputuspäivästä, sen perusteista ja soveltuvasta päivämäärästä. Evakkojen päivään voisivat samaistua evakkojen ja evakkojen jälkeläisten lisäksi myös kaikki muut oman kotipaikkansa eri syistä menettäneet.