Tiedotusvälineissä on uutisoitu, kuinka ulkomailla moni koronaan sairastunut vanhus on joutunut kuolemaan yksin huoneessaan. Emme olisi voineet kuvitella, että näin voi tapahtua myös palvelutaloissa ja vanhusten hoitolaitoksissa Suomessa.  

Monet yksinäiset, kuoleman hädässä olevat sairaat vanhukset joutuvat kohtaamaan viimeiset hetkensä peloissaan, eristettyinä läheisistään, vailla lohdutuksen sanoja ja toisten ihmisten tukea. Karanteeniaikana tämä tapahtuu riippumatta siitä, sairastaako kuoleva koronaa vai muuta sairautta. 

Korona-ajan hoitokäytännöissä on suuria vaihteluja. Joissakin tapauksissa koronaan kuolevan luo ei ole tartunnan pelossa viety puhelinta, ei paperilappua tai kynää. Vanhuksen omaa puhelinta ei myöskään ole ladattu, että hän pääsisi keskustelemaan läheistensä kanssa tai voisi vastaanottaa puheluita. Omaisten ei ole annettu tulla jättämään jäähyväisiä läheiselleen. Edes seurakunnan vanhusdiakoniatyötä tekevää, joka on vuosia tarjonnut ystävyyttä ja keskusteluapua yksinäiselle vanhukselle, ei ole päästetty puhelinkeskusteluun sairaan kanssa.  

On äärimmäisen julmaa, epäinhimillistä, moraalitonta ja väärin niin kuolevan kuin läheistenkin kannalta, jos kuoleva joutuu kohtaamaan viimeiset hetkensä ilman saattajaa tai lohdutuksen sanoja.  

On tärkeää, että varmistetaan ihmisten hengellinen tuki kuoleman hetkellä heidän sitä toivoessaan. Vierailukiellon ei tulisi estää seurakuntaa viemästä ehtoollista palvelutaloihin tai vanhusten hoitolaitoksiin, vaan pyydettäessä sen pitäisi olla mahdollista. Monelle hoidossa olevalle hengellisyys on ollut merkittävä osa koko elämää. Monelle ihmisille hengellisyyden merkitys korostuu erityisesti kuoleman lähestyessä.  

On tullut ilmi, että ohjeiden epäselvyyden ja suojavarusteiden puutteiden vuoksi läheisten ja seurakuntien työntekijöiden vierailuja ei ole sallittu, vaikka sairastava henkilö ja omaiset ovat sitä pyytäneet.