Vuosina 1951—1976 syntyi noin 100 000 au-lasta, joista merkittävälle osalle ei ole edelleenkään vahvistettu isää. Heistä useimmat ovat kasvaneet yksinhuoltajaperheessä ilman kahden vanhemman tuomaa tukea ja elatusta. Kasvuympäristöä on saanut värittää myös häpeän ilmapiiri, leimautuminen au-aseman vuoksi. Isättömyys saattaa edelleen olla olennainen osa identiteettiä. Näillä au-lapsilla ei ole myöskään perintöoikeutta toisen vanhempansa omaisuuteen. Heidät on siis suljettu perintöoikeuden ulkopuolelle. Aviolasten ja au-lasten tilanne ei ole vieläkään tasa-arvoinen, vaikka jo vuoden 1975 isyyslailla (700/1975) tavoiteltiin nimenomaan samaa juridista asemaa kaikille lapsille ja todellisten isäsuhteiden voimaansaattamista.

Isyyslain voimaantulosta annetussa laissa (701/1975) säädettiin viiden vuoden määräaika isyyskanteiden nostamiselle tapauksissa, joissa lapsi on syntynyt ennen isyyslain voimaantuloa. Tätä määräaikaa, joka päättyi vuonna 1981, pidettiin tarpeellisena oikeusvarmuuden vuoksi. Oikeusvarmuutta ei kuitenkaan edistä se, että monissa tapauksissa lapsen huoltaja ei ollut tietoinen määräajasta tai edes mahdollisuudesta isyyden vahvistamiseen. Kaikki äidit eivät olleet halukkaita selvityttämään isyyttä, eikä lapsi itse ikänsä puolesta ollut määräaikana kykenevä ymmärtämään asian merkitystä ja ajamaan kannetta isyyden vahvistamisesta. Lisäksi tieto oletetusta isyydestä on saattanut tulla aikuisen lapsen tietoon vasta paljon asetetun määräajan jälkeen.

On muistettava, että määräajalla tosiasiassa suojattiin lähinnä niiden miesten elämäntilannetta, jotka eivät olleet vapaaehtoisesti tunnustaneet isyyttään ennen lain voimaantuloa. Ennen isyyslain voimaantuloa mies saattoi kieltää isyytensä, eikä isyyden vahvistaminen ollut tällöin mahdollista, ellei kyseessä ollut niin sanottu kihlalapsi. Miehet saattoivat siis välttää vastuunsa lapsen elatuksesta yksinkertaisesti kieltämällä isyytensä.

Toiseksi rajaksi isyyskanteen nostamiselle asetettiin oletetun isän kuolema. Kehittyneiden tutkimusmenetelmien avulla isyydestä olisi saatavissa luotettava näyttö säilytettyjen näytteiden avulla jo kuolleestakin henkilöstä. Isyyslain taannehtivuutta ei tule kuitenkaan edelleenkään ulottaa sellaisiin tapauksiin, joissa isäksi oletettu mies on jo kuollut. Tämä on perusteltua, koska isyyden selvittämisen mahdollistavia näytteitä ei olisi kuitenkaan kaikissa tapauksissa otettu tai säilytetty tai edes saatavissa enää miehen sukulaisilta. Myös tapahtuneiden perinnönjakojen uusi selvittäminen olisi hankalaa. Lisäksi vainajan omaisten tunteiden suojaaminen on näin vanhojen tapahtumien osalta tarpeen, erityisesti kun perheen sisäisten asioiden selvittäminen ei enää ole mahdollista.

Isyyden vahvistamisessa korostuu perintöoikeudellinen näkökulma, vaikka monille isättömyydestään kärsiville lapseksi tunnustaminen on tärkeää täysin muista syistä. Heidän on mahdollista luopua perinnöstään niin halutessaan. Perintökaaren mukaan perinnöstä on mahdollista luopua pätevästi jo perittävän eläessä ilmoittamalla tälle kirjallisesti luopumisesta tai hyväksymällä testamentin. Lakiosasta ei voi sitovasti luopua perittävän eläessä, mutta kylläkin kirjallisesti tämän kuoltua.

Määräajan jatkamista voidaan pitää epätasaisena oikeuspolitiikkana. On kuitenkin tärkeämpää varmistaa, että kansalaiset tulevat kohdelluiksi yhdenvertaisina kuin jättää oikeuspoliittisista syistä tilanne nykyiselleen. Isyyden selvittäminen saattaisi aiheuttaa ongelmia vakiintuneisiin sukulaisuussuhteisiin, mutta vastapainona ovat ne ilman isää aikuiseksi varttuneet kansalaiset, jotka ovat saattaneet kärsiä asemastaan vuosikymmeniäkin. Lapsen oikeuksien sopimuksen 7 artiklan mukaan lapsella on, mikäli mahdollista, oikeus tietää vanhempansa. Monet inhimilliset tekijät juridisen tasa-arvon lisäksi puoltavat sitä, että isyyslaki on ulotettava taannehtivasti koskemaan ennen lain voimaantuloa syntyneitä lapsia. Kanneoikeus isyyden vahvistamiseen tulee antaa kaikille au-lapsille, joiden todennäköinen isä on yhä elossa.