Yleishyödyllisyyssäädöksiä on muutettava kohtuuhintaisen vuokra-asuntotuotannon turvaamiseksi.

Aravavuokratalotuotannolla, niin sanotulla sosiaalisella asuntotuotannolla, on ollut suuri merkitys Suomen koko asuntotuotannossa. Vuoden 1949 jälkeen valtion tukema vuokra- ja asumisoikeustuotanto on ollut yli 700 000 asuntoa. Aravatuotanto on ollut runsaan 60 vuoden aikana lähes puolet koko maan asuntotuotannosta.

Suomen asuntotuotanto on vähentynyt viime vuosikymmeninä, ja myös sosiaalisen asuntotuotannon merkitys on vähenevä, sillä asuntokanta on nykyisin huomattavasti suurempi kuin se oli heti sotavuosien jälkeen. Valtion tukeman tuotannon osuus on vähentynyt erityisesti viime vuosina. Vuonna 2000 voimaan tulleen niin sanotun yleishyödyllisyyslainsäädännön jälkeen valtion tukeman tuotannon määrä on suorastaan romahtanut. Lainsäädännön rakennuttajille asettamien rajoitusten vuoksi valtion tukema sosiaalinen asuntotuotanto uhkaa tyrehtyä olemattomiin. Jos Suomen valtio haluaa olla mukana maan rakentamisessa asuntotuotannon tukemisen muodossa, aravalainsäädäntöä on pian muutettava rakennuttajien toimintaa nykyistä vähemmän rajoittavaksi.

Vuokra-asuntotuotannon merkitys on suuri erityisesti kasvukeskuksissa. Nykyisinkin rakennetaan vuokra-asuntoja, mutta tuotannon rahoitus on pääosin muuta kuin valtion tukemaa. Suurten vuokratalorakennuttajien edustajat tuntevat alan toiminnan ja tulevaisuuden tarpeet ja muutokset. Rakennuttajat näkevät, että vuokra-asuminen lisääntyy tulevaisuudessa varsinkin pääkaupunkiseudulla ja kasvukeskuksissa. Helsingin metropolialueella puolet väestöstä asuu vuokra-asunnoissa, koska perhekoon pienentyminen johtaa usein vuokra-asunnon valintaan. Vuokra-asumisen imago on vähitellen muuttunut myönteisemmäksi, mutta silti valtion tukema vuokra-asuntotuotanto vähenee edelleen.

Yleishyödyllisyyssäädökset rajoittavat vuokratalojen omistajia asuntojen käytössä, luovuttamisessa sekä vakuuksien käytössä. Valtion tukema asuntorahoitus on tällä hetkellä korkotasoltaan noin kaksi kertaa kalliimpaa kuin vapailta rahoitusmarkkinoilta saatava rahoitus. Vanhassa aravalainakannassa on myös selviä, vuokria nostavia kustannusongelmia, sillä vanhan aravalainakannan keskikorko on 4 % eli kaksinkertainen markkinaehtoisen rahoituksen keskikorkoon nähden. Uusia lainoja ei juuri haluta ottaa, ja vanhoja, jopa 8,5 %:n korolla olevia aravalainoja maksetaan takaisin etuajassa. Valtion tukeman rahoituksen kalleus aiheuttaa myös vuokria nostavia kustannusongelmia. Rakennuttajan toiminnastaan saaman tuoton jakamisen rajoitus on myös valtion tukemaa asuntotuotantoa rajoittavaa. Suomen suurin vuokratalorakennuttaja Sato Oyj ei ole rakennuttanut yhtään valtion tukemaa aravavuokrataloa sen jälkeen, kun yleishyödyllisyyslainsäädäntö tuli voimaan vuonna 2000. Myöskään VVO ei ole aloittanut ainuttakaan valtion tukemaa vuokratalohanketta vuonna 2012. Myös useimpien kuntien ja kaupunkien omistamat rakennuttajayhtiöt ovat lopettaneet lähes kokonaan aravavuokratalotuotannon.

Yleishyödyllisyyslainsäädännön rajoitusten keventämistä kannattavat nykyisin käytännössä kaikki merkittävät asuntotoiminnassa mukana olevat tahot, rakennuttajayhtiöt ja vuokratalojen omistajat, rakennusalan yritykset ja työntekijäjärjestöt sekä myös asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA.

Vuonna 2000 voimaan tullut uusi yleishyödyllisyyslainsäädäntö on johtanut siihen, että käytännössä aravarajoitukset ovat ikuisia. Yleishyödyllinen rakentaminen on loppunut lähes kokonaan, koska jokainen uusi aravalainaehtoinen tai korkotuen piirissä oleva kohde pitkittää aiemminkin rakennettujen saman omistajan kohteiden rajoituksia 40 vuodella. Rajoituksia tarkastellaan kokonaisuutena yhtiökohtaisesti. Tämä on johtanut siten käytännössä ikuisiin rajoituksiin — ja luonnollisesti siihen, että valtion tukemasta tuotannosta on tullut taloudellisesti kannattamatonta. On välttämätöntä, että käyttö- ja luovutusrajoitukset muutettaisiin kohdekohtaisiksi ja 20 vuoden korkotukeen sidotuiksi. Tällä tavalla vuokra-asuntotuotanto lisääntyisi huomattavasti nykyisestä ja myös vanhan asuntokannan jalostaminen tulisi taloudellisesti kannattavaksi. Lainsäädännön muutos ei aiheuttaisi valtiolle ollenkaan kustannuksia, päinvastoin asuntotuotannon välitön lisääntyminen lisäisi taloudellista toimeliaisuutta ja synnyttäisi verotuloja valtiolle.