PERUSTELUT

Lainsäädännön tarve

Gerontologisen tietämyksen lisääntyessä on todettu varsinaisen vanhuuden ja siihen liittyvän palvelujen tarpeen alkavan noin 75—80 vuoden iässä. Ikärakenteen muutos on lisäämässä palvelujen tarvetta huomattavasti. 75—84-vuotiaiden määrä on kasvanut vuodesta 1970 noin kolminkertaiseksi ja on nyt noin 301 500. Vanhusväestön määrä kasvaa edelleen voimakkaasti 2020-luvulle asti, jolloin suuret ikäluokat saavuttavat 75 vuoden iän.

Perustuslakimme mukaan julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. Laissa potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992) säädetään, että jokaisella Suomessa pysyvästi asuvalla henkilöllä on oikeus ilman syrjintää hänen terveydentilansa edellyttämään terveyden- ja sairaanhoitoon niiden voimavarojen rajoissa, jotka kulloinkin ovat terveydenhuollon käytettävissä.

Terveydenhuollon lainsäädäntöä on täsmennetty vanhusten hoidon saatavuuden turvaamiseksi, mutta kunnilla tai muilla tahoilla ei ole velvollisuutta järjestää pitkäaikaishoitoa terveydenhuollon tai sosiaalihuollon palveluina. Hoidon tarpeessa olevilla vanhuksilla ei ole varmuutta siitä, että he todetusta hoidon tai palvelun tarpeesta huolimatta saisivat tarvitsemaansa apua esimerkiksi kotipalveluina, kotisairaanhoitona, palvelutalossa, dementia- tai muussa ryhmäkodissa tai pitkäaikaislaitoksessa. Selvitysmies, professori Sirkka-Liisa Kivelän selvityksen mukaan 85 vuotta täyttäneiden toimintakyvyn heikkeneminen viimeisten parinkymmenen vuoden aikana viittaa puutteisiin vanhusten hoidossa ja kuntoutuksessa. Laatusuositusten sijaan tarvitaan lakisääteisiä määräyksiä vanhuksen toimintakykyyn nähden riittävistä tukipalveluista ja hoivan tasosta sekä riittävästä henkilöstömitoituksesta vanhusten hoidossa. Kunnille on taattava riittävät voimavarat vanhustenhoitoon.

Vanhusten määrän kasvaessa palvelujen tarjonta suhteessa ikääntyneiden määrään on niukentunut. Lisääntyvään hoivan tarpeeseen on entistä vaikeampaa vastata kuntien talouden yhä kiristyessä ja työvoiman saannin vaikeutuessa. Alueelliset erot hoidon saatavuudessa ja laadussa ovat suuria. Ikääntyneiden palvelujen ja hyvän hoidon turvaamiseksi tarvitaankin valtiolta merkittävää panostusta. Jokaisella ihmisellä on luovuttamaton ihmisarvo, vaikka hän olisi vanhuuden ja heikkouden takia vuodehoidon tarpeessa. Yksi yhteiskunnan sivistyksen mittareista on se, miten heikoimpia ja haavoittuvimpia ihmisiä kohdellaan. Ikääntyneiden arvostaminen edistää myös vanhusten omanarvontunnon ja psyykkisen terveyden säilymistä. Vanhusten ihmisarvon toteutumiseksi tarvitsemme yhtenäisen vanhustenhoitolain.

Vanhustenhoidon erityiset ongelmakohdat

Toimintakyvyn ylläpitäminen

Ikääntyneiden hoidon ja ikääntyneille tarjottavien palvelujen keskeisenä tavoitteena tulee olla toimintakyvyn, sosiaalisen osallisuuden ja elämänhallinnan parantaminen tai ylläpitäminen. Vanhusikäisten terveys ja toimintakyky vaihtelevat yksilöittäin huomattavasti. Osa ikääntyneistä tarvitsee lähinnä vain palveluja, jotka ylläpitävät toimintakykyä ja mahdollistavat täysipainoisen osallisuuden yhteiskuntaan. Osallistuminen ja hyvän hoidon turvaaminen edellyttävät ympäristön esteettömyyttä ja kulkumahdollisuuksia. Sekä vanhusten hoidon tason parantamiseksi että vanhusten toimintakyvyn säilymiseksi on tärkeää pyrkiä pitkäkestoisiin hoito- ja palvelusuhteisiin, lisätä terveysneuvontaa, virikemahdollisuuksia ja liikuntamahdollisuuksia.

Vanhojen ihmisten kotona asumista tulisi erityisesti tukea, sillä suurten ikäluokkien tullessa vanhuusikään ei laitoshoitoon perustuva malli ole toimiva. Vanhustenhoidon tavoitteena on ollut kotiin järjestettävien palveluiden lisääminen. Tarpeesta huolimatta kotipalveluiden määrää on vähennetty. Vuosituhannen vaihteessa Suomessa joka neljästoista yli 65-vuotias sai apua kotiin. Tanskassa kotiapua sai joka neljäs ja Ruotsissa sekä Norjassa joka seitsemäs. Olisi harkittava Tanskan käytäntöä, jossa kaikille yli 75-vuotiaille on tarjottava mahdollisuus ennalta ehkäisevään kotikäyntiin. Kotikäyntien tavoitteena on ennakoida vanhuksen avun tarve, arvioida asunnon muutostöiden tarve sekä kertoa kunnassa tarjolla olevista palveluista. Kotona asumista tukisi laaja-alaisten moniammatillisten geriatrian arviointi- ja kuntoutustoimintojen lisääminen.

Hoitoa tarvitsevan vanhuksen kuntoutumista edistää se, että hänellä on terveydentilan mukaan mahdollisuus tavalliseen arkipäivään kuuluviin asioihin: pukeutumiseen, WC:ssä käyntiin, itsenäiseen ruokailuun, vuoteesta nousuun mahdollisuuksien mukaan, ulkoiluun, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja viriketoimintaan. Jos toimintakyvyn ja kunnon ylläpitämistä edistävään kuntouttavaan toimintaan ei panosteta, on vaarana, että kalliisti hoidettavien vuodepotilaiden määrä nousee huomattavasti. Vanhuksen elämänlaadun parantamiseksi ja kustannusten hillitsemiseksi tarvitaan kaikissa hoitoyksiköissä kuntouttavan työotteen aktiivista toteuttamista.

Vanhustenhoidossa tulee nykyistä enemmän ottaa huomioon vanhusten uskonnolliset ja sielunhoidolliset tarpeet. Tarvitaan kokonaisuudessaan moniammatillista yhteistyötä terveydenhuollon ja sosiaalitoimen, kulttuuripalveluiden, liikuntapalveluiden sekä myös järjestöjen ja seurakuntien vapaaehtoisten ja työntekijöiden sekä vanhusten ja heidän lähipiirinsä kanssa.

Lääkehaitat ja lääkkeettömät hoidot

Suomessa määrätään masennus- ja rauhoittavia lääkkeitä kolme kertaa muita Pohjoismaita enemmän. Yhdessä vahvojen unilääkkeiden kanssa hoidetut vanhukset elävät lääketokkurassa, mikä aiheuttaa kaatumisia ja niistä seuraavia vammoja. Yli kolmasosa vanhuksista syö säännöllisesti yli kymmentä lääkettä yhtä aikaa. Tutkijoiden suositukset lääkkeiden määrästä ylitetään kaksinkertaisesti. On raportoitu jopa joka toisen pitkäkestoisessa laitoshoidossa olevista 65 vuotta täyttäneistä käyttävän säännöllisesti ainakin yhtä psykoosilääkettä. Hoitajien tilalle on otettu lääkkeet, joilla pyritään lieventämään myös yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Osasyynä vanhusten liialliseen lääkitsemiseen on myös geriatrisen koulutuksen puute. Virheellistä lääkehoitoa voidaan pitää tahattomana, puutteellisten tietojen ja taitojen aiheuttamana vanhusten pahoinpitelynä. Jokaisen kotisairaanhoidon piirissä olevan tai palvelutalossa, dementiakodissa tai muussa ryhmäkodissa tai pitkäaikaislaitoksessa asuvan vanhuksen lääkehoito tulisi tarkistaa ainakin kerran puolessa vuodessa.

Lääkkeettömien hoitojen myönteiset vaikutukset vanhusten sairauksien paranemiseen sekä toimintakyvyn ja elämänlaadun paranemiseen ja säilymiseen on tutkimuksissa todennettu. Lääkkeettömiin hoitoihin kuuluvat mm. psykiatriset, psykologiset ja psykososiaaliset hoidot, kirurgiset hoidot, ravitsemushoidot, fysioterapia, liikuntahoidot, toimintaterapia ja sosiaalityön eri muodot. Lääkkeettömien hoitojen soveltaminen merkitsee kaikkien vanhusten hoidossa vanhusten hyvän ravitsemuksen, liikunta-aktiivisuuden ja sosiaalisten toimintojen ylläpitämistä siten, että hyödynnetään vanhuksen omia voimavaroja ja tuetaan hänen omaa aktiivisuuttaan ja toiminnallisuuttaan. Lääkkeettömien hoitojen tulee olla hoidon perustana, ja ne ovat monien sairauksien hoidoissa ensisijaisia.

Asuminen

Vanhustenhuollon toimintayksiköissä asukkaiden huoneet ovat valtaosaltaan pieniä, ja kaikista laitos- ja palveluasunnoissa asuvista vain 55 prosenttia asui yhden hengen huoneessa. Vanhainkodeissa 61:llä ja vuodeosastoilla vain 11 prosentilla oli oma huone. Pitkäaikaisessa laitoshoidossa olevien vanhusten yksityisyyden suoja ja itsemääräämisoikeus toteutuu heikosti, kun samassa huoneessa asuu useita henkilöitä. Pysyvään palveluasumiseen tai laitoshoitoon siirtyvällä vanhuksella on oltava mahdollisuus saada sama hoitopaikka kuin puolisolla tai tarvittaessa hoitopaikka lasten tai muiden lähisukulaisten asuinpaikkakunnalta.

Henkilöstön määrä

Kunnallisessa vanhusten laitoshuollossa henkilöstön lukumäärä on vähentynyt viimeisten viidentoista vuoden aikana. Suomen vanhustenhuollossa joudutaan pärjäämään puolella Ruotsin henkilökunnasta. Kuitenkin samalla hoidettavien vanhusten kunto on keskimäärin heikentynyt. Vuonna 1990 oli vanhusten laitoshuollossa 1 000:tta 75 vuotta täyttänyttä kohti 70 työntekijää. Vuonna 2000 vastaava luku oli 58 ja vuonna 2004 vain 54. Vielä suurempi lasku henkilökunnan osuudessa oli perusterveydenhuollon vuodeosastohoidossa.

Ikäihmisille tarkoitettujen, vanhainkotien ja terveyskeskuksen pitkäaikaishoidon yksiköiden hoitotehtävissä tulee työskennellä riittävä määrä terveydenhuollon ammattikoulutuksen saaneita työntekijöitä. Ikäihmisten hoitoa ja palveluja koskevassa laatusuosituksessa henkilöstömitoitusten tasoa on arvioitu seuraavasti: hyvä 0,80, tyydyttävä 0,50—0,60 ja välttävä 0,32. Laatusuositukset ovat hyvä ohjeistus, mutta ne eivät riitä. Henkilöstömitoituksista tarvitaan sitovia normeja, jotta voidaan taata tyydyttävä hoidon taso. Jokaisessa kunnassa on silti arvioitava paikallinen tarve. Henkilöstömitoituksen olennaisin tekijä on ikääntyneiden toimintakyky ja hoitoisuusaste.

Tavoitteena tulisi olla myös, että henkilökunnan gerontologista ja geriatrista tietoutta saataisiin parannettua koulutuksella ja että jokaisen kunnan vanhusten hoidossa olisi vastuulääkäri, joka on geriatrian erikoislääkäri tai geriatriaan perehtynyt yleislääketieteen erikoislääkäri.

Rahoitus

Kuntatalous on mittavissa vaikeuksissa. Talousahdinko pakottaa erilaisia kuntia eri puolilla maata leikkaamaan palveluja ja korottamaan kuntaveroprosenttia. Vanhukset kuuluvat joukkoon, joka kärsii eniten kuntien talousahdingosta. Tässä aloitteessa ehdotettu ikääntyneen oikeus pitkäaikaishoitoon ja -palveluihin edellyttää valtion merkittävää lisärahoitusta.