4 päivänä heinäkuuta
1963 annetun sairausvakuutuslain (364/1963)
1 §:n mukaan Suomessa asuva henkilö on vakuutettu
sairauden varalta sairausvakuutuslain mukaisesti. Sairausvakuutuslain
4 §:n mukaan vakuutetulla on oikeus saada sairauden perusteella
korvausta tarpeellisen sairaanhoidon kustannuksista.
Ravitsemushoidolla voidaan hoitaa ja ennaltaehkäistä monia
sairauksia, muun muassa lihavuutta, aikuistyypin diabetesta, sepelvaltimotautia,
kohonnutta verenpainetta ja kihtiä. Keliakiassa ravitsemushoito
on ainoa hoitomuoto. Ravitsemushoidolla voidaan estää heikentyneen
ravitsemustilan syntyminen ja korjata jo syntynyt heikentynyt ravitsemustila
esimerkiksi vanhuksilla ja syöpäpotilailla.
Ravitsemusterapeutti on terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun
lain (559/1994) mukainen terveydenhuollon
ammattihenkilö, jolle Terveydenhuollon oikeusturvakeskus
voi hakemuksesta myöntää oikeuden harjoittaa
ammattia laillistettuna ammattihenkilönä. Ravitsemusterapeuttien
määrä julkisessa terveydenhuollossa vaihtelee
suuresti ja resurssit ovat riittämättömät.
Tämä on johtanut siihen, että ravitsemushoidon
mahdollisuudet sekä sairauksien ennaltaehkäisyssä että hoidossa
ovat vielä käyttämättä. Muun
terveydenhuoltohenkilöstön aika ja taidot ovat
vain harvoin riittävät yksilöllisen ruokavalioneuvonnan
antamiseen. Ravitsemusterapeutteja tarvittaisiin potilasneuvonnan
ohella myös muun terveydenhuoltohenkilökunnan
ravitsemuskoulutukseen ja ravitsemushoidon organisoimiseen.
Diabeteksen ehkäisyn ja hoidon kehittämisohjelmassa
suositetaan ravitsemusterapeuttien määräksi
perusterveydenhuollossa 1/30 000 asukasta. Tällä hetkellä tilanne
Suomessa on se, että ravitsemusterapeutteja on 1 noin 200 000
asukasta kohden. Lisäksi on huomattava, että 3,1 milj.
ihmistä asuu kunnissa, joissa ei ole ravitsemusterapeutin
palveluita perusterveydenhuollossa lainkaan saatavilla.
Suuremmissa kaupungeissa ravitsemusterapeuttien palveluja on
saatavana yksityissektorilla, mutta ravitsemusterapiapalvelut eivät
kuulu sairausvakuutuslakimme mukaisen vakuutuskorvauksen piiriin.
Tämä on ollut selvä este yksityispuolen
ravitsemusterapiapalvelujen laajenemiselle. Koska ravitsemusterapeuttien
virkoja on Suomessa tällä hetkellä aivan
liian vähän, yksityisten palvelujen käytön
tukeminen laajentaisi mahdollisuuksia saada ravitsemusterapiapalveluja.
Lihavuus on jatkuvasti yleistymässä. Suomessa
jo viidennes työikäisistä on merkittävästi lihavia.
Lasten ja nuorten lihavuus on lisääntymässä hälyttävää vauhtia.
Lihavuus on useiden sairauksien, mm. sydän- ja verisuonitautien, aikuistyypin
diabeteksen, kohonneen verenpaineen ja kihdin keskeinen vaaratekijä,
joten lihavuutta hoitamalla voidaan hoitaa myös edellä mainittuja
sairauksia. Lisäksi lihavuus on selkeä vaaratekijä mm.
tuki- ja liikuntaelinsairauksissa ja siten lihavuuden hoito edesauttaa
myös tämän varsin yleisesti sairauslomia
ja työkyvyttömyyttä aiheuttavan sairausryhmän
hoitoa.
Yhdysvalloissa on arvioitu, että merkittävästi lihavien
terveydenhoitokustannukset ovat 25 % ja vaikeasti
lihavien 44 % suuremmat kuin normaalipainoisten.
Lihavuuden aiheuttamien terveydenhuoltomenojen arvioitiin olleen
Suomessa v. 1997 jopa 3,2 mrd. markkaa.
Ravitsemushoito on monissa tieteellisissä tutkimuksissa
todettu vaikuttavaksi ja taloudelliseksi hoidoksi. Kustannusvaikuttavuutta
on selvitetty mm. lihavuuden, aikuistyypin diabeteksen, kohonneen
verenpaineen, hyperkolesterolemian (veren kohonnut kolesterolipitoisuus)
ja makuuhaavojen hoidossa sekä tehohoitopotilaiden ravitsemushoidon
toteutuksessa.
Aikuistyypin diabeetikoita on Suomessa noin 150 000.
Sairastuneiden määrän on arvioitu lisääntyvän
jopa 70 %:lla vuoteen 2010 mennessä.
Kuopion yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa
suoritetun tuoreen tutkimuksen mukaan ravitsemushoidon avulla saavutettava
säästö diabetes-, lipidi- ja verenpainelääkkeiden osalta
on keskimäärin 1 483,36 markkaa diabeetikkoa
kohti vuodessa. Ravitsemushoidon avulla vuodessa saatava nettosäästö lääkekustannuksissa
on 1 076,50 markkaa diabeetikkoa kohti. Aikuistyypin diabetes
yleistyy arvioiden mukaan noin 100 000 tapauksella seuraavien
10 vuoden kuluessa. Suoritetun tutkimuksen mukaan, jos näille
100 000 uudelle diabeetikolle tarjottaisiin ravitsemushoitoa,
ja kun samalla oletetaan, että lääkehoidon
aloittamista saataisiin näin siirrettyä vuodella
eteenpäin, olisi näin mahdollista saavuttaa 103
miljoonan markan lääkekustannussäästö.
Nettosäästö ravitsemushoidon kustannusten
vähentämisen jälkeen tulisi tutkimuksen
mukaan olemaan noin 63 miljoonaa markkaa. On siis varsin selvää,
että ravitsemushoidon avulla saavutettavat lääkekustannussäästöt
ovat ravitsemushoidon aiheuttamia kustannuksia suuremmat. On perusteltua
todeta ravitsemushoidon olevan taloudellisesti erittäin kannattavaa.
Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa ravitsemushoidon on todettu
vähentävän yli 55-vuotiaiden aikuistyypin
diabeetikoiden sairaalakäyntejä 10 % ja
lääkärinvastaanottokäyntejä 24 %. Ravitsemusterapeutin
toiminnan kustannussäästöt olivat kolmen
vuoden toiminnan jälkeen suuremmat kuin mitä toimintaan
kyseisenä aikana sijoitetut varat olivat olleet. Lisäksi
3—4 kg:n painonpudotus aikuistyypin diabeetikoilla vähentää liitännäissairauksia
(silmä-, munuais-, hermosto- ja verenkiertoelimistön
sairaudet) 21—55 %.
Kohonneen verenpaineen hoidossa ravitsemushoidon on todettu
vastaavan vaikutukseltaan yhden verenpainelääkkeen
tehoa. On arvioitu, että Suomessa ravitsemushoito,
johon kuuluisi sekä yksilökohtainen neuvonta että ryhmätapaamisia,
toisi n. 600 markan säästön vuodessa
potilasta kohden verrattuna lääkehoidon kustannuksiin.
Tämä toisi puolestaan vuositasolla n. 100—200
milj. markan säästön terveydenhuoltomenoihin.
Ravitsemushoidon on osoitettu laskevan veren kolesterolipitoisuutta
5—10 %. Tämä vähentää tuntuvasti
kuolleisuutta sepelvaltimotautiin; esim. 55—64-vuotiailla
toteutetussa tutkimuksessa kuolleisuus väheni 12—15 %.
Lisäksi ravitsemushoito pienentää veren
kolesterolipitoisuutta alentavan lääkehoidon kustannuksia, sillä osa
potilaista voi kokonaan luopua lääkehoidosta ja
osalla lääkeannosta voidaan pienentää.
Ruotsalaisessa 900 potilaspaikkaa käsittävässä sairaalassa
tehdyssä selvityksessä todettiin, että suonensisäinen
ravitsemus oli tarpeellista vain 17 %:lla niistä tehohoitopotilaista,
joilla sitä käytettiin. Jos letkuravitsemus olisi
valittu ravitsemushoitomuodoksi niillä potilailla, jotka eivät
suonensisäistä ravitsemusta tarvinneet, olisi
sairaala säästänyt 1,7 milj. markkaa
vuodessa. Summa vastaa 5—6 ravitsemusterapeutin palkkauskustannuksia
vuodessa. Hyvässä ravitsemustilassa olevat potilaat
saavat harvemmin vaikeasti hoidettavia makuuhaavoja kuin huonossa ravitsemustilassa
olevat potilaat. Ylläpitämällä pitkäaikaispotilaiden
hyvää ravitsemustilaa voidaan makuuhaavojen syntyä selkeästi
estää ja siten vähentää niistä aiheutuvia
lisääntyneitä hoitokustannuksia.
Kansaneläkelaitos edellyttää ennen
tiettyjen sairauksien hoitoon tarkoitettujen lääkkeiden saamista
korvattavana (laihdutuslääke, verenpainelääkkeet,
veren kolesterolipitoisuutta alentavat lääkkeet),
että potilaan tulee pyrkiä hoitamaan sairauttaan
ruokavalio- ja elämäntapamuutoksilla tietyn ajan,
yleensä puoli vuotta. Jos tämän jakson
aikana parannusta ei ole näkyvissä, potilas on
oikeutettu korvaukseen käyttämistään lääkkeistä.
Vaatimus on kuitenkin kohtuuton, kun potilailla ei ole edes mahdollisuuksia
saada asiantuntevaa opastusta ravitsemushoitonsa toteuttamiseen.
Suomalainen Lääkäriseura Duodecim
julkaisee "Käypä hoito" -suosituksia eri sairausryhmien
hoitamisesta. Useissa "Käypä hoito" -suosituksissa
edellytetään asianmukaisen ravitsemushoidon toteuttamista.
Tuloksellinen ravitsemushoito edellyttää vaiheittain
annettavaa ja yksilöllistä ravitsemusohjausta.
Nykyisin käytössä olevilla ravitsemusterapeuttien
virkaresursseilla tuloksellisen ravitsemushoidon toteuttaminen on Suomessa
erittäin vaikeaa. Yksityisten ravitsemusterapiapalveluiden
saattamisella sairausvakuutuslakimme vakuutuskorvauksen
piiriin voitaisiin ravitsemusterapiapalvelujen saatavuutta merkittävästi
parantaa.
Suomen Lääkäriliiton työvaliokunnan
näkemyksen mukaan ravitsemusterapiapalvelujen korvaaminen
sairausvakuutuslain perusteella on perusteltua silloin, kun palvelut
annetaan lääkärin määräyksestä sairauden
tutkimusta tai hoitoa varten.