Työpajatoiminta on vakiintunut suomalaiseen yhteiskuntaan noin viidentoista vuoden aikana, ja 1990-luvulla siitä on muodostunut keskeinen suomalaisen työvoimapolitiikan nuoriin suunnattu toimi. Nuorisotyöttömyyden poistaminen normaalein työvoimapoliittisin keinoin on osoittautunut vaikeaksi ja ongelmalliseksi. Pajatoiminnalla pyritään nuorten ammatillisten valmiuksien tukemiseen, sillaksi koulutuksen ja työelämän välille. Yhtäältä paja on ammatin hahmottamisen paikka ja väline, toisaalta sosiaalista "terapeuttista tilaa", yksilön kasvun mahdollistavaa toimintaa. Sosiaalisten taitojen opettelu ja itsenäistymisen hahmottaminen ovat pajojen tavoitteita konkreettisten tuotantotavoitteiden lisäksi. Pajat nähdään myös nuorisotyön ja palvelujärjestelmän osaksi, esimerkiksi ammattikoulutuksen keskeyttäneille.

Toiminnassa on arviolta mukana vuosittain n. 10 000 nuorta sekä heitä varten n. 700—800 työpajojen henkilökuntaan kuuluvaa työntekijää. Siten kyseessä on nuorten kannalta varsin mittava toimintamuoto. Nuorten työpajojen merkitys ja luonne on vaihdellut sen mukaan, millainen on ollut nuorten työllisyystilanne ja mahdollisuus sijoittua normaaliin kiertoon yhteiskunnassa. Työpajatoiminnan kohteeksi ovat viime vuosina jääneet yhä selvemmin ammattikouluttamattomat nuoret, joilla työttömyys on jatkunut pitkään ja joilla on monia ongelmia.

Vuosittain työpajatoimintaa rahoitetaan n. 300 miljoonalla markalla. Rahoitus koostuu kuntien ja työvoimahallinnon kansallisista määrärahoista, ESR:n tuista sekä kansallisista OPM:n kehittämisrahoista ja vähäisessä määrin myös RAY:n tuista. Pajatoiminta on kuitenkin ollut lyhytaikaisten avustusten ja projektiluontoisten tukien varassa elävää, jolloin pitkän aikavälin strateginen suunnittelu ja toiminnan resursoiminen on ollut vaikeaa. Tulokselliseen työhön nuorten tukemisessa tarvitaan kuitenkin vakaat resurssit, kuten muissakin kuntoutus-, koulutus- ja ohjauspalveluissa. Nuorten työpajoille on asetettu niiden nykyisiin resursseihin nähden hyvin korkeat vaatimukset. Siksi rahoitusta onkin tarpeellista lisätä ja vakauttaa.

Työpajojen henkilöstö on varsin heterogeenista. Vakinaista ammatillisesti koulutettua henkilöstöä pajoilla on aivan liian vähän ja varsinainen työnohjaus tapahtuu usein työllistettyjen, joskin ehkä ammattitaitoisten ohjaajien toimesta. Kun pajojen tehtävänä on ohjata nuoria ammattikoulutukseen tai työmarkkinoille sekä tukea nuorten itsetuntoa ja elämänhallintaa, ei nykyinen tilanne henkilöstön osalta anna edellytyksiä tavoitteen tyydyttävään toteuttamiseen.

Nuorten työpajatoiminnan vaikuttavuuden arviointi on varsin kirjavaa. Resurssien puutteen vuoksi pajoilla ei juuri ole mahdollisuuksia seurata asiakkaidensa sijoittumista pajakauden jälkeen. Koska pajatoiminnan yhtenä tarkoituksena on toimia yhtenä nuorten yhteiskunnallisena turvaverkkona, tulee toiminnan seurantaa kehittää pitkäjännitteisemmäksi. Muutoin riskinä on, että pajatoiminnasta tulee vain syrjäytymisvaarassa olevien nuorten parkkipaikka.

Laki kuntouttavasta työtoiminnasta on ollut hyvä askel viimesijaisten toimien käynnistämisessä viranomaisten, nuoren ja kuntoutuspalveluiden tuottajan yhteistyönä. Lailla nuorten työpajatoiminnasta tuettaisiin samansuuntaista kehitystä turvaamalla työpajatoiminnan kehittymistä monipuolisten tuki- ja ohjauspalveluiden toimintayksiköiden suuntaan. Näin pajoille luotaisiin edellytykset nuoren kokonaisvaltaiseen huomioimiseen, pajajakson jälkeisten polkujen rakentamiseen ja nuorten ammatinvalinnan edistämiseen ja selkiyttämiseen.