Suomessa terveydenhuollosta potilaalle aiheutuvat kulut ovat korkeat erityisesti silloin, kun potilas joutuu usein käyttämään terveydenhuollon palveluja. Hyvin useat pienituloisista pitkäaikaissairaista ovat joutuneet taloudellisiin vaikeuksiin. Nykyiset kolme maksukattoa, siis matkakulujen, lääkekulujen ja julkisen terveydenhuollon maksujen katot, ovat erillisinä kohtuuttoman korkeita niille, jotka sairastavat paljon. Erityisesti alkuvuodesta sairauskulut pitkäaikaissairaalla vievät ison osan käytettävissä olevista varoista.

Suomessa käydään keskustelua erityistä osaamista vaativien leikkausten ja muiden toimenpiteiden keskittämisestä yhä harvempiin sairaaloihin. Julkisuudessa on esitetty myös terveyskeskusten määrän vähentämistä, jolloin potilaat joutuisivat kulkemaan entistä pitemmän matkan saadakseen palveluita. Nämä molemmat muutokset johtaisivat potilaiden matkakustannusten lisääntymiseen entisestään, mikä vain lisäisi pienituloisten sairauksista aiheutuvia taloudellisia ongelmia.

Sairausvakuutuslain 4 luvun perusteella vakuutetulla on oikeus saada sairauden hoitoon liittyvistä matkakustannuksista korvaus, jos matka on tehty valtion, kunnan tai kuntayhtymän terveydenhuollon toimintayksikköön. Yksityisestä terveydenhuollosta annetussa laissa tarkoitettuun terveydenhuollon toimintayksikköön tai ammatinharjoittajan luokse sairauden hoidon vuoksi tehdystä matkasta vakuutetulle aiheutuneet kustannukset korvataan vain, jos suoritettu tutkimus tai annettu hoito on tämän lain mukaan korvattavaa.

Kela maksaa sairaudesta tai Kelan kuntoutuksen vuoksi aiheutuneista matkakuluista korvausta siltä osin kuin ne ylittävät 9,25 euron omavastuuosuuden yhteen suuntaan tehdyltä matkalta. Jos matkakustannusten omavastuuosuudet ylittävät kalenterivuoden aikana 157,25 euron omavastuuosuuden, Kelan toimisto maksaa ylittävän osan kokonaan.

Sairausvakuutuslaissa säädettyjen sairauden hoitoon liittyvien korvausten tarkoituksena on osittain varmistaa kaikille kansalaisille yhdenvertaiset mahdollisuudet päästä tarvitessaan saamaan tarpeellista hoitoa ja hoivaa. Vaikka matkakorvauksen omavastuu ei olekaan näennäisesti korkea, pienetkin ylimääräiset kustannukset vaikeuttavat erityisesti pienituloisten hoitoon hakeutumista. Hoidon viivästyminen todennäköisesti nostaa kokonaiskustannuksia, joten pitkällä tähtäimellä yksittäisen henkilön taloudellisista syistä tekemä säästö saattaa muuttua lisämenoksi koko yhteiskunnalle.

Toisaalta se tosiasia, että omavastuu koskee yhdensuuntaista matkaa, tarkoittaa käytännössä sitä, että kaikissa tapauksissa, joissa matkan hinta ei ylitä omavastuuta, maksimissaan matkan kustannukset voivat siis olla 18,50 euroa. Ehdottamamme muutos omavastuun laskemisesta 4,60 euroon helpottaisi selkeästi erityisesti terveyspalveluista kaukana asuvien ja pienituloisten terveyspalveluja tarvitsevien tilannetta.