PERUSTELUT

Autoverosta perittiin vuosina 2002—2009 yhteisöoikeuden vastaista ja syrjivää lisäosaa, niin sanottua elv:tä. Yhteisöjen tuomioistuimen päätöksen C-10/08 jälkeen vuonna 2009 eduskunnassa säädettiin laki, jonka nojalla laittomasti perityt arvonlisäverot palautettiin vuosina 2006—2009 tehtyjen päätösten osalta.

Tällöin palautusta ei ulotettu aiempiin päätöksiin, koska katsottiin, että hallinnollinen palautusvelvollisuus voitiin rajata autoverolain muutoksenhakuajan mukaiseen kolmeen vuoteen. Korkeimman oikeuden viime heinäkuussa tekemä ratkaisu on kuitenkin muuttanut tilannetta oleellisesti.

Äskeisellä ratkaisullaan KKO 2013:58 korkein oikeus päätti, että valtio on velvollinen palauttamaan yksityisiltä perityn elv:n myös eurooppaoikeuden loukkaukseen perustuvana vahingonkorvauksena. Korkeimman oikeuden ratkaisu perustui siihen, että veron periminen oli siinä määrin ilmeisen virheellistä, että hallinnollisen palautusvelvollisuuden lisäksi myös vahingonkorvauksen edellytykset täyttyivät.

Vahingonkorvauksen palautusaika ei Suomessa rajaudu hallinnollisen veronpalautuksen tavoin kolmeen vuoteen, vaan ainoa rajoittava tekijä on saatavan vanhentuminen. Vanhentumislain mukaan saatava vanhenee kymmenessä vuodessa, ja vahingonkorvausta rajoittaa lisäksi kolmen vuoden vanhentumisaika siitä, kun korvausta vaativa on saanut tiedon vahingosta ja siitä vastuussa olevasta.

Tulli on kieltäytynyt maksamasta korvauksia, koska se katsoo, että verovelvollisten on katsottava tienneen vahingosta ja valtion vastuusta vahingosta jo vuonna 2009 yhteisöjen tuomion C-10/08 jälkeen. Tällainen tulkinta on kuitenkin virheellinen ja kohtuuton, koska kenenkään kansalaisen ei voi edellyttää tienneen valtion vastuusta jo tuolloin.

Kansalaisten oletettaisiin tällöin myös pitäneen tietää, että viranomaisten antamat ohjeet ja kannanotot ovat olleet virheellisiä ja että KKO:n päätöksessä ohitettu vahingonkorvauslain vastuunrajaus on yhteisöoikeuden vastaisena laiton.

Raskauttavana asiana on syytä todeta, että korkein hallinto-oikeus ei ole purkanut tullin virheellistä hallintomenettelyä yhdenkään tapauksen osalta. Kansalaisten eli laittoman verotuksen kohteiksi joutuneiden olisi siis tullin näkemyksen mukaan pitänyt ymmärtää korkeimman hallinto-oikeuden tulkinnan olleen yhteisöoikeuden näkökulmasta väärä.

Laittoman veron palauttamisessa ei ole lainkaan kysymys siitä, onko verovelvollisten saatava perusteltu, vaan ainoastaan siitä, voidaanko laittomasti perittyjen verojen palauttamiselta välttyä riitelemällä laittoman veron maksaneita vastaan vanhentumisperusteella. Veromoraalin ylläpitäminen edellyttää, että veronsaaja myös itse oikaisee omat laittomat toimensa eikä ainoastaan vaadi kansalaisilta samaa. Harmaan talouden vastaisessa taistelussa valtio ei voi olla erityisasemassa.

Autoverotuksen arvonlisäverojen syrjivä ja laiton periminen on komplisoitu ja uniikki kokonaisuus, jonka ratkaisu ei tästä syystä muodosta minkäänlaista ennakkotapausta valtion vastuusta, varsinkaan, jos ongelma ratkaistaan palautuslailla eikä riitelemällä kansalaisia vastaan.

Hallintolainkäyttölain perusteella virheellinen hallintomenettely voidaan anomuksesta purkaa viiden vuoden määräajan kuluessa, mutta erityisen painavista syistä tätä määräaikaa voidaan jatkaa.

Tämän vuoksi tullin virheelliseen hallintomenettelyyn perustuvat päätökset voidaan purkaa sellaiseen ajankohtaan asti, jonka voidaan katsoa edustavan mahdollisimman suurta oikeudenmukaisuutta. Erityisen huomionarvoista on se, että korkein hallinto-oikeus on virheellisesti estänyt kaikki verovelvollisten tekemät purkuanomukset.

Pitkiä oikeusprosesseja vanhentumisajan tulkinnasta ei tarvita. Eduskunnan tulee viipymättä muuttaa palautuslakia siten, että elv:n palautus viran puolesta tai vähintäänkin vaatimuksesta ulotettaisiin veroihin, jotka on maksettu EYTI:n tuomion asiassa Siilin, C-101/00, 19.9.2002 jälkeen, sekä veroihin, joista on tämän päivämäärän jälkeen tehty purkuvaatimus verotuksen rakenteellisen virheellisyyden johdosta.