Raskauden keskeyttäminen on toimenpiteillä käynnistetty raskauden päättyminen, joka ei ole synnytys, joka johtaa yhden tai useamman sikiön kuolemaan ja jossa sikiön ei tiedetä kuolleen kohtuun ennen keskeyttämistoimenpidettä. Raskauden keskeyttämisiä tehdään Suomessa vuosittain noin 10 500. Sen jälkeen, kun laki raskauden keskeyttämisestä (239/1970) astui voimaan, on keskeyttämisiä tehty yhteensä yli puoli miljoonaa.

Myöhäisin raskauden keskeyttämisen viikkoraja on 24 ( <24 + 0 rvk), mutta 22. raskausviikon jälkeen spontaanisti syntyneitä elvytetään. Tämä myöhäinen viikkoraja määriteltiin vuonna 1986 voimaan tulleen aborttilakiin tehdyn lisäyksen perusteella (5 a §). Lisäys mahdollistaa raskauden keskeyttämisen alkaen viikosta 21 aina 24. raskausviikon loppuun asti, mikäli sikiödiagnostisin menetelmin todetaan sikiön vaikea sairaus tai ruumiinvamma.

Osa terveydenhuollon ammattihenkilöstöstä ei oman vakaumuksensa vuoksi haluaisi tehdä lainkaan raskauden keskeyttämisiä. Nykyisen lainsäädännön puitteissa heillä ei kuitenkaan ole mahdollisuutta kieltäytyä toimenpiteestä. Laissa raskauden keskeyttämisestä (6 §) todetaan, että lausunnonantaja- tai suorittajalääkärillä ei ole oikeutta perusteettomasti kieltäytyä ottamasta keskeyttämispyyntöä tutkittavakseen. Harvinaisissa tapauksissa raskauden keskeyttämistoimenpiteen aloittamisesta huolimatta myöhäisimmillä viikoilla abortoidut sikiöt saattavat syntyä elävinä, mikä on keskeytystoimenpidettä suorittavalle työntekijälle traumaattinen kokemus. Koska raskauden keskeyttäminen ei ole synnytys, elävänä syntynyttä sikiötä ei elvytetä.

Perustuslain 2 luvun 11 :n mukaan jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Omantunnonvapaus ei kuitenkaan toteudu terveydenhuollon työntekijöiden kohdalla ilman lakimuutosta. Lakialoitteessa käytetty ilmaisu "vakaumukseen perustuvat omantunnonsyyt" on sama kuin mitä lainsäätäjä käyttää asevelvollisuuslainsäädännössä (laki 1438/2007, 67 §) oikeuttaessaan asevelvollisen kieltäytymään aseellisesta palveluksesta. Hallitusohjelmaan onkin kirjattu seuraavasti: "Selvitetään, onko tarvetta ja mahdollisuuksia säätää sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöstölle oikeus eettisin perustein kieltäytyä jonkin työtehtäviin kuuluvan toimenpiteen suorittamisesta ja miten asiakkaiden ja potilaiden turvallisesta hoidosta ja palveluista tuolloin huolehdittaisiin." Ehdotettu lainmuutos ei luonnollisestikaan vaikuttaisi terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain (559/1994) 15 §:n 3 momentissa säädettyyn terveydenhuollon jokaisen ammattihenkilön yleiseen ammattieettiseen velvollisuuteen "aina antaa kiireellisen hoidon tarpeessa olevalle apua".

Euroopan neuvoston Parlamentaarisen yleiskokouksen päätöslauselmassa 1763 (2010) todetaan, että hoitohenkilökunnalla tai hoitolaitoksella on oltava oikeus ilman mitään pakottamista, vastuuseen asettamista tai syrjintää kieltäytyä tekemästä tai avustamasta abortin tai eutanasian suorittamisessa. Päätöslauselman mukaan neuvoston jäsenvaltioilla on velvollisuus varmistaa, että terveydenhuollon toimijoiden oikeutta omantunnonvapauteen kunnioitetaan. Suurimmassa osassa Euroopan neuvoston jäsenmaita tämä oikeus onkin hoitohenkilökunnalle taattu. Myös Euroopan Unionin perusoikeuskirjan 10 artiklan mukaan jokaisella on oikeus ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauteen. Samoin omantunnonvapaudesta on määritelty YK:n kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 18 artiklassa.