Nykylain mukaan urheilija saa kalenterivuonna rahastoida urheilijatulojaan korkeintaan 50 % bruttotuloista tai 100 000 euroa — kumpi onkaan pienempi. Rahastoidut varat on pakko nostaa 10 vuoden sisällä uran lopettamisesta. Varoista maksetaan nostojen yhteydessä normaali ansiotulovero. Rahastossa olevat varat on nykyisin tuloutettava 10 vuodessa uran päättymisen jälkeen siitä riippumatta, tarvitseeko urheilijan sitä tehdä vai ei. Urheilijalla on siten rahaston varojen käyttöpakko 10 vuodessa, vaikka ei siihen olisi mitään järkevää syytä. Varojen vuosittain säästettävä enimmäismäärä, nykyisin 100 000 euroa, on myös poistettava kokonaan ja annettava urheilijalle oikeus itse päättää, paljonko hän haluaa vanhuudenturvaansa riskialttiissa ammatissaan panostaa. Varojen käyttö oli alun perin tarkoitettu uudelleenkoulutukseen ja uuden ammatin hankkimiseen urheilu-uran päättymisen jälkeen, mihin kaikilla urheilijoilla ei ollut tarvetta. Ne, joilla oli syy tähän, luonnollisesti tekivät niin, ja varojen nosto olikin tarpeellinen.
Urheilijan sosiaaliturva kokonaisuutena parani vuonna 1995 säädetyn lain perusteella ja edelleen parani sen jälkeen tehdyillä osamuutoksilla. Ongelmana on kuitenkin edelleen sairastumisesta aiheutuva työ- ja urheilukyvyttömyys. Siinä suhteessa turva on suorastaan heikko, koska nykyinen laki ei huomioi urheilusta saatuja tuloja vakavan sairauden kohdatessa siten kuin normaalin työsuhteen osalta.
Rahastoinnin käyttöpakko antaa mm. Ruotsille huomattavan kilpailuedun, sillä Ruotsissa vastaavasta rahastoinnista voi nostaa varoja, milloin haluaa tai tarvitsee, sillä mitään käyttöpakkoa ei ole. Tämä mahdollistaa siten urheilijalle itse hankitun vanhuuseläkkeen ilman yhteiskunnan panostusta. Rahastosta nostetuista varoista maksetaan ansiotulojen mukaan verot silloin, kun varoja nostetaan. Tämä Ruotsin kilpailuetu on vaikuttanut monen pelaajan lähtemiseen Suomesta sen sijaan, että olisi jäänyt kotimaahan jatkamaan peliuraansa. Rahastointilakia muuttamalla joukkueiden ja myös yksilöurheilijoiden tilanne paranee ja urheilemisesta tulee halutumpi ammatti, vaikkakin edelleen riskialtis, mikä taas vaikuttaa taloudellisesti monella eri tavalla. Yleinen kiinnostus urheilemiseen puolestaan on kansanterveydellisesti erittäin tärkeää. Urheilu ammattina antaisi mahdollisuuden hoitaa omaa taloudellista tilannetta aina vanhuuseläkkeelle asti, mikä olisi myös hyvä kilpailuetu kotimaisille sarjoille ja seuroille.
Miksi sitten huippu-urheilu ja urheilija asetetaan eri asemaan kuin joku muu työntekijä tai taiteilija? Ei ole kyse eri asemaan asettamisesta, vaan siitä, että huippu-urheilijan työikä on hyvin lyhyt ja perustuu fyysiseen kykyyn. Ikä asettaa rajansa. Keskimääräisesti "työura" on reilusti alle 10 vuotta, NHL:ssä alle 2 vuotta. Jokainen ammatti, joka vastaa huippu-urheilijan ammattia, pitää tietysti saada vastaavan rahastoinnin piiriin.
Urheilijan urheilutuloja ei ole etukäteen ohjattu riittävän sosiaaliturvan luomiseen. Silloin, kun urheilu voidaan rinnastaa työntekoon, olisi järkevää, että urheilujärjestelmä itse kustantaisi sosiaaliturvansa mahdollisimman pitkälle myös ikävuosille 38—65. Tosin perusolettamus on, että entinen urheilija on tuossa ikävaiheessa jo siirtynyt muuhun työelämään, jossa sosiaaliturva on järjestetty ja eläke karttuu tavalliseen tapaan. Kun siirtymisessä normaaliin työelämään voi kuitenkin olla kitkaa, sosiaalivakuutuksen kannalta urheilutulojen rahastointi voisi osaltaan toimia myös mahdollisesti vajaaksi jäävän sosiaali- ja eläketurvan täydentäjänä.