Selvitys pääpiirteissään

Yhteistä maatalouspolitiikkaa uudistetaan vuosina 2010—2013 osana tulevaa rahoituskehysratkaisua. Uudistus on laaja kokonaisuus, joka koskee kaikkia yhteisen maatalouspolitiikan osa-alueita (suorat tuet, markkinatoimet, yksittäisten maataloustuotteiden erityissäännöt, maaseudun kehittämispolitiikka, rahoitusta koskeva sääntely, valtiontukisäännöt).

Lisäksi Suomi käy lähivuosina komission kanssa neuvotteluja kansallisten tukien jatkosta. Liittymissopimuksen 141 artiklan perusteella maksettavan Etelä-Suomen kansallisen tuen nykyisen tukiohjelman voimassaolo päättyy vuoden 2013 lopussa. Tuen jatkoa koskevat neuvottelut tultaneen käymään vuosina 2012/2013 ainakin osittain yhtä aikaa yhteisen maatalouspolitiikan uudistamista koskevien neuvottelujen kanssa. Liittymissopimuksen 142 artiklan perusteella maksettavan pohjoisen tuen maksuvaltuutta on sovittu tarkasteltavan vuonna 2013, kun mahdollisuus maksaa maidolle kansallista tukea osana vuoden 2008 terveystarkastusratkaisua päättyy. Luonnonhaittakorvauksen kansallisen lisäosan jatkoa arvioidaan luonnonhaittakorvausjärjestelmän uudistamisen yhteydessä. Käytännössä siten sekä EU:n että kansallisia maatalouden tukijärjestelyjä arvioidaan ja niistä käydään neuvotteluja yhtä aikaa.

Vuoden 2013 jälkeistä aikaa koskevassa uudistuksessa sekä yhteisen maatalouspolitiikan I (suorat tuet ja markkinatoimet) ja II (maaseudun kehittäminen) pilarin sisältö ja rahoitus ovat samaan aikaan pöydällä, mikä voi johtaa huomattaviinkin sisältömuutoksiin nykypolitiikkaan nähden. Myös Suomelle tärkeän LFA-tukijärjestelmän aluejakouudistus on parhaillaan käynnissä. Alueuudistuksen toteutuminen siirtynee alkavaksi vasta 1.1.2014, mikä merkitsee sitä, että myös se on osa laajempaa CAP-uudistusta.

Ns. G-22 ryhmä on antanut oman julkilausumansa, jossa korostetaan yhteisen maatalouspolitiikan tavoitteiden olevan ennallaan Lissabonin sopimuksessa. Julkilausuman mukaan maatalouden tehtävänä on sekä tuottaa elintarvikkeita Euroopan kuluttajille että osallistua koko maailman ruokahuollon turvaamiseen. Maatalouden merkitys luonnonvarojen käytön, työllisyyden, maaseutualueiden ja maaseudun kehittämisen sekä julkishyödykkeiden tuottamisen osalta tuodaan esille. Julkilausumassa viitataan eurooppalaisen maatalouden malliin ja siihen, että maatalouden on voitava jatkua kaikilla Euroopan alueilla. Julkilausumassa todetaan, että markkinoiden entistä suuremman vaihtelun vuoksi tarvitaan uudenlainen sääntelykehikko markkinatasapainon ylläpitämiseksi. Julkilausumassa todetaan myös, että yhteisen maatalouspolitiikan monien tavoitteiden toteuttamiseksi tarvitaan asianmukainen rahoitus.

Euroopan parlamentti on ollut aiempaan verrattuna selvästi aktiivisemmin mukana politiikan tulevaisuutta koskevassa keskustelussa. Tämä johtuu siitä, että vuoden 2013 jälkeistä aikaa koskeva lainsäädäntö päätetään ensimmäistä kertaa yhteispäätösmenettelyssä Euroopan parlamentin kanssa.

Suorien tukien osalta Euroopan komissio etsii keinoja ja objektiivisia kriteereitä, joilla voitaisiin tasoittaa nykyistä suorien tukien hyvin erilaista jakautumista jäsenmaiden välillä menemättä kuitenkaan täydelliseen EU-laajuiseen tasatukeen. Esillä on ollut mm. malli, jossa tukia erilaistettaisiin jäsenmaiden välillä ostovoimakorjauksen perusteella.

Maaseudun kehittämistukien osalta komission lähtökohtana on periaatteessa nykyisen kahden pilarin järjestelmän säilyttäminen. LFA-tuen osalta vielä pohditaan sen sijoittumista tukijärjestelmän kokonaisuudessa joko I pilarin tai II pilarin alle.

Komissiossa tehdään parhaillaan myös työtä maatalousmarkkinoiden paremman toiminnan takaamiseksi. Vuoden 2009 maitokriisin kokemusten ei haluta toistuvan muilla sektoreilla.

Markkinatoimien osalta komission näkemyksen mukaan myös tulevaisuudessa tarvitaan markkinoiden hallintakeinoja, sillä maatalousmarkkinoiden hintavaihtelu on selvästi kasvussa. Komissio etsii perinteisten markkinainstrumenttien (vientituet ja interventio-ostot) rinnalle ja sijaan uusia sopivia instrumentteja. Komissio mm. pohtii tuottaja- ja toimialaorganisaatiojärjestelyjen vahvistamista.

Tilatukijärjestelmästä on muodostunut hyvin monimutkainen ja hallinnollisesti raskas kokonaisuus. Jäsenvaltioiden enemmistön mielestä järjestelmää tulisi pyrkiä tulevan uudistuksen yhteydessä myös selkeästi yksinkertaistamaan ja vähentämään hallinnollista taakkaa. Kuinka tähän päästäisiin unohtamatta samalla yhteisön eri alueilla tarvittavia erityisjärjestelyjä, on vaikea kysymys.

Yhteisen maatalouspolitiikan II pilarin eli maaseudun kehittämispolitiikan uudistaminen on osa vuoden 2013 jälkeistä aikaa koskevaa uudistusta. Suomen kannalta keskeiset tukijärjestelmät II pilarissa ovat ympäristötuki ja LFA-tuki. LFA-tukijärjestelmän aluejakouudistus on parhaillaan käynnissä. Aluejakouudistuksen siirtyminen alkavaksi 1.1.2014 merkinnee sitä, että LFA-tukijärjestelmän kokonaisuus nivoutuu laajempaan CAP-uudistukseen.

Maatalouden ympäristötukien kehittäminen tulee olemaan myös yksi keskeinen kysymys Suomen kannalta. Ympäristötuessa ongelmaksi on muodostumassa se, miten viljelijät saadaan sitoutumaan vaativiin, hallinnollisesti raskaisiin ja valvontaa edellyttäviin toimiin, jos vain toimenpiteistä aiheutuvat kustannukset korvataan. Siten viljelijälle on saatava houkutin liittyä järjestelmään.

Tulevan politiikan linjoista käydyssä keskustelussa on myös joskus tuotu esille muiden kuin maatalouteen kytkeytyvien tukien (yritysrahoituksen, kehittämishankkeiden, maaseudun elinvoimaan ja paikalliseen Leader-toimintaan osoitettujen varojen) siirtäminen rakennerahastoihin maaseudun kehittämisrahastosta. Suomen maaseudun kehittämisen kannalta mahdollinen varojen siirto rakennerahastoihin olisi riskialtista. Rakennerahastot keskittynevät tulevalla kaudella tukemaan vain taloudellisesti kaikkein heikoimpia suuralueita, joita esim. Suomessa ei taantumankaan jälkeen välttämättä ole lainkaan.

Erityisen ongelmallisena Suomi ja muut jäsenmaat kokevat EU:n lainsäädännössä lisääntyneet raskaat hallinnolliset menettelyt maaseudun elinkeinojen ja maaseudun elämänlaadun kehittämisessä. Hallinnollinen raskaus on vaarantamassa ohjelman tavoitteiden toteutumisen näiltä osin.

Luonnonvarojen kestävän käytön ja hyödyntämisen otsake (otsake 2) on alue- ja rakennepolitiikan ohella toinen suurista yhteisön budjetin menoeristä eli 42 % EU:n kokonaisbudjetista. Luonnonvarojen otsakkeen yleisen suuruuden lisäksi toinen keskustelunaihe on sen eri pilareiden välinen painotus. Kaikkiaan luonnonvarojen otsakkeesta olemme saaneet palautumana (n. 1,5 %) suunnilleen saman verran kuin Suomi on EU:n menoista maksanut. Suomen kannalta olisi hyvin tärkeää, että luotavat jakokriteerit ottavat huomioon Suomen erityisolosuhteet sekä I pilarin että II pilarin tukien osalta.

Maaliskuun 2010 Eurooppa-neuvoston päätelmissä todetaan, että kaikkien yhteisten politiikkojen tulee tukea Eurooppa 2020 -strategiaa. Päätelmien mukaan kestävä, tuottava ja kilpailukykyinen maataloussektori edesauttaa merkittävästi uutta strategiaa ottaen huomioon maaseudun kasvu- ja työllisyysmahdollisuudet ja varmistaen samalla tasapuolisen kilpailun.

Valtioneuvoston kanta pääpiirteissään

Ilmastonmuutos ja ruokaturvallisuuden merkitys korostavat jatkossakin tarvetta huolehtia maanviljelyn toimintaedellytyksistä unionin kaikilla alueilla mukaan lukien syrjäisimmätkin luonnonolosuhteiltaan vaikeat alueet. Yksikään jäsenmaa ei voi jäädä voittopuolisesti tuontielintarvikkeiden varaan. Viljelijöillä pitää olla oikeus geenimuuntelusta vapaaseen tuotantoon ja kuluttajilla siitä vapaisiin tuotteisiin.

Maatalousyrittäjille aiheutetun hallinnollisen taakan vähentämiseen tulee jatkossa kiinnittää erityistä huomiota.

Tavoitteena tulee olla jatkossa mahdollisimman yhtenäinen tukijärjestelmä, joka turvaa maataloustuotannon edellytykset myös Etelä-Suomessa pohjoisen tukijärjestelmää heikentämättä.

Maatalous on luonteeltaan sektori, jossa tarvitaan pitkäjänteistä ja ennustettavaa politiikkaa. Sektorin on pystyttävä tekemään mm. pitkälle tulevaisuuteen ulottuvat investointipäätöksensä oikean tiedon perusteella.

Tulevaisuudessa on entistä tärkeämpää, että voimme huolehtia omien kansalaistemme ruokaturvasta ja että emme ole pitkälti riippuvaisia EU:n ulkopuolella tuotetuista elintarvikkeista.

Myös ilmasto- ja luonnonolosuhteiltaan epäsuotuisilla ja syrjäisillä alueilla on voitava taata kestävän perheviljelmäpohjaisen maataloustuotannon jatkuminen ja sen toimintaedellytysten turvaaminen sekä näiden alueiden asuttuna pitäminen. Koska maataloustuotannon olosuhteet vaihtelevat huomattavasti eri puolilla unionin aluetta, luonnonhaittakorvausjärjestelmä ja kohdennetut tuotantoon sidotut tuet ovat avainasemassa tämän periaatteen toteuttamisessa. Näillä toimilla voidaan tasapainottaa yhteisön eri alueiden välisiä maatalouden kilpailukykyeroja. Nykyisessä Euroopan unionissa yhteisön rahoitus maatalouteen ja maaseudun kehittämiseen on syytä pitää niille asetettujen tavoitteiden edellyttämällä tasolla. Suomi katsoo, että EU:n maatalouspolitiikan I pilarin (suorat tuet ja markkinatoimet) rahoituksen tulisi pysyä nykyisenkaltaisena eli täysin EU-rahoitteisena. Jos EU:ssa kuitenkin päädyttäisiin yhteisrahoitukseen, sen tulisi olla jäsenmaille pakollista, jotta kilpailu jäsenmaiden välillä ei vääristyisi.

Tavoitteena EU:n kokonaan rahoittamissa suorissa tuissa tulisi olla tukijärjestelmä, joka on tasaisempi ja oikeudenmukaisempi jäsenmaiden välillä kuin nykyinen järjestelmä. Linkkiä tuen ja sen historiallisen viitteen välillä pitäisi arvioida uudelleen. Tuessa tulisi ottaa huomioon erilaiset olosuhteet Euroopan maiden välillä, kuten tuotantokustannukset, maan hinta ja yleiset elinkustannukset.

Tuotannosta irrotettu tilatukijärjestelmä tulee nähdä sekä korvauksena julkisten palvelujen tuottamisesta että kompensaationa eurooppalaisista korkeammista kustannuksista ja standardeista. Se on jatkossakin yhteisen maatalouspolitiikan suorien tukien pääsääntö. Sen rinnalla tarvitaan myös tuotantosidonnaisia erityiselementtejä herkillä alueilla tai erityisillä tuotannonaloilla, joilla on muutoin vaarana tuotannon loppuminen tai tuotannon yksipuolistuminen.

Suomi katsoo, että maatalouden ja maaseudun kehittämisen kokonaisvaltaisen näkemyksen ja toimenpiteiden johdonmukaisuuden varmistamiseksi on tässä vaiheessa perusteltua ylläpitää keskeisenä vaihtoehtona nykyistä rakennetta, jossa maatalouden ja maaseudun kehittämisen rahoitus tapahtuu kahden pilarin kautta.

Nykyisestä modulaatiomenettelystä tulisi luopua ja siirtää nämä varat pysyvästi II pilarin rahoitukseen.

Epäsuotuisten alueiden tukijärjestelmää koskevassa uudistuksessa LFA-alueet sekä maksettavan tuen taso määritellään objektiivisten luonnonhaittaa koskevien kriteerien ja laskelmien perusteella eikä asetuksessa ole tuelle keinotekoista kattoa. Koko Suomen tulee pysyä LFA-tukikelpoisena alueena.

Keskeisiä tulevaan maaseudun kehittämisohjelmaan liittyviä asioita tulevat olemaan ilmastonmuutokseen mukautuminen ja sen hillitseminen, uusiutuvien energialähteiden käytön edistäminen, maatalouden ympäristökuormituksen vähentäminen sekä maa- ja metsätalousympäristöjen biologisen monimuotoisuuden säilyttäminen. Myös eläinten hyvinvointikysymysten merkitys kasvaa. Tarvitaan tehokkaita toimia, joilla voidaan vastata näihin haasteisiin.

Metsäasioissa pitää pyrkiä entistä toimivampaan koordinaatioon EU:n toiminnassa, jotta esimerkiksi maaseudun kehittämistä, ympäristöä, energiaa ja teollisuutta koskevien EU-politiikkojen metsäsektoriin vaikuttavat tavoitteet olisivat johdonmukaisia. Suomen kannalta on tärkeää, että EU:n toiminta vahvistaa metsätalouden toimintaedellytyksiä ja ottaa huomioon kansalliset erityispiirteemme pohjoisena metsämaana.

Suomi katsoo, että yhteisön maatalousmarkkinoiden hallinta- ja sääntelymekanismeja, esimerkiksi interventiojärjestelmiä ja mahdollisesti viennin edistämistoimia, tarvitaan tulevaisuudessakin. Erityisen herkille tuotteille, kuten maito, pitäisi luoda kiintiöjärjestelmää vastaava uudenlainen sääntelykehikko, jolla tuotannon tasapaino ja siten markkinoilta saatava kohtuullinen tuottajahinta voidaan turvata.

Koko yhteisön tasolla tulee kiinnittää huomiota maataloustuotteiden markkinoiden parempaan toimivuuteen, jotta ketjun kaikille osapuolille taataan tasavertainen neuvotteluasema ja oikeudenmukainen osuus markkinoilta saatavasta tuotosta.

Yhteisen maatalous- ja maaseudun kehittämispolitiikan yksinkertaistamistyössä tulisi edetä konkreettisesti ja mahdollisimman nopeasti.

Maa- ja elintarviketalouden tuotteiden jäljitettävyyteen tulee kiinnittää huomiota ja kuluttajille tulee antaa oikea tieto elintarvikkeista mm. niiden alkuperään ja tuotantotapaan (mm. GMO:t) liittyen, jotta he voivat tehdä valintansa perustellusti ja oikean tiedon pohjalta. Viljelijöillä pitää olla oikeus geenimuuntelusta vapaaseen tuotantoon ja kuluttajilla siitä vapaisiin tuotteisiin.