Yleisperustelut

Hallituksen esityksen perusteluista ilmenevistä syistä ja saamansa selvityksen perusteella valiokunta pitää esitystä tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Valiokunta puoltaa lakiehdotuksen hyväksymistä seuraavin huomautuksin ja muutosehdotuksin.

Nykyisin voimassa oleva patoturvallisuuslaki (413/1984) on vuodelta 1984, ja se sisältää lainsäädännöllisesti vanhentuneita elementtejä eikä kaikilta osin vastaa ilman varsinaista lainsäädännön tukea kehittyneitä tällä hetkellä noudatettavia patoturvallisuuskäytäntöjä. Nykyisen patoturvallisuuslain piiriin kuuluu noin 500 patoa, joista valtaosa on vesistöpatoja ja noin 60 jätepatoja. Lisäksi patoihin kuuluvat myös erilaiset tulvapenkereet. Valiokunta toteaa, että Suomen vesistöpadoista suurin osa on rakennettu 1940—1970-luvulla, joten niiden pitkä käyttöikä edellyttää monenlaisia peruskorjauksia ja patoturvallisuuden parantamista.

Patoturvallisuuslaki on yleiseltä luonteeltaan patorakenteita koskevaa teknistä erityislainsäädäntöä, jonka tavoitteena on vähentää ja estää padoista onnettomuustilanteissa ihmisille, omaisuudelle ja ympäristölle aiheutuvia riskejä. Patoturvallisuuslainsäädännön keskeisenä tehtävänä on viranomaisvalvonnalla varmistaa patojen turvallisuus niiden kaikissa elinkaaren vaiheissa eli rakentamisen, kunnossapidon ja käytön aikana. Patoturvallisuuslakiin ei edelleenkään sisälly omaa erillistä patoamista koskevaa lupamenettelyä, vaan vesistöjen patoamista säännellään erikseen vesilaissa ja jäteaineen patoamista ympäristönsuojelulaissa, kuten aikaisemminkin. Valiokunta katsoo, että patoturvallisuusriskien kokonaisvaltaisen hallinnan kannalta on tarkoituksenmukaista esityksen mukaisesti ulottaa patoturvallisuuslain soveltamisala myös kaivostoimintaan liittyviin maanpäällisiin patoihin sekä tulvapenkereisiin.

Valiokunta pitää todennäköisenä, että patoturvallisuuslainsäädännön kehittämistarve kasvaa edelleen jatkossa sää- ja vesiolojen ääri-ilmiöiden lisääntyessä ilmastonmuutoksen myötä. Osana ilmastonmuutokseen sopeutumista pitää Suomessa varautua nykyistä voimakkaampiin tulviin sekä niiden haitallisten vaikutusten tehokkaaseen estämiseen. Patoturvallisuuden säännöksiä kehittämällä ja valvontaa tehostamalla voidaan vähentää padoista aiheutuvia mahdollisia riskejä.

Valiokunta toteaa, että patojen rakenteiden kestävyyteen on liittynyt Suomessa riskitilanteita, joissa voimassa olevat valvonta- ja tarkastusmenettelyt eivät ole riittäneet patoriskien esille tulemiseen. Pitkäaikaisia patorakenteen kestävyyteen liittyviä ongelmia on ollut esimerkiksi Uljuan tekoaltaalla, joka on valmistunut vuonna 1970. Uljuan tekoaltaan patorakenne muodostuu kahdesta maapadosta, joiden yhteispituus on noin 8 km. Toinen Uljuan maapato (Tulisaaren pato) on ollut vaarassa murtua kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta oli heti rakentamisen jälkeen tekoaltaan täytön yhteydessä, jolloin eroosiosuoni muodostui padon yläosan läpi. Syynä oli ilmeisesti padon yläosan epäonnistunut tiivistäminen. Toinen vaaratilanne tapahtui vuonna 1990, jolloin eroosio käynnistyi kallioruhjeen kautta ja eteni aina padon läpi tapahtuvaan voimakkaaseen suotautumiseen ja eroosioon asti. Häiriötilanteiden jälkeen padoilla tehtiin korjaus- ja parannustoimenpiteitä. Uljuan padolle on laadittu kuntoarvio, joka valmistui vuonna 2005. Kuntotarkastuksessa todettiin maapadoissa sellaisia teknisiä puutteita, ettei niitä pidetty turvallisina. Kuntoarvion pohjalta on käynnistetty mittava perusparannustyö. Lisäksi kuntoarviossa on tuotu esille asioita, jotka estävät Uljuan padon turvallisuustarkkailua ja haittaavat toimintaa mahdollisessa kiireellisessä korjaustilanteessa. Valiokunta katsoo, että patojen ja tulvapenkereiden turvallisuus sekä rakentamisen että käytön aikana tulee varmistaa nykyistä kattavammin erityisesti riskinarviointia hyödyntäen.

Valiokunta toteaa, että lakiehdotuksen soveltamisala on lähtökohtaisesti laajempi kuin nykyisen patoturvallisuuslain soveltamisala. Voimassaolevassa patoturvallisuuslaissa on pääsääntöisesti rajattu alle kolme metriä korkeat padot lain soveltamisalan ulkopuolelle. Esityksen mukaan korkeuteen perustuvasta padon rajauksesta luovuttaisiin. Patojen luokitteluvelvollisuus ja luokista seuraavat padon omistajan velvollisuudet eivät kuitenkaan lähtökohtaisesti laajene nykyisestä. Patoturvallisuusviranomainen tekee jatkossakin luokittelupäätöksen vain niistä tiedossaan olevista padoista, joista mahdollisesti voi aiheutua laissa tarkoitettua vahingon vaaraa. Valiokunta pitää tärkeänä, että vahingonvaaraa aiheuttamattomat haitattomat padot jäävät luokittelun ulkopuolelle.

Patoturvallisuuslakia sovellettaisiin nykyisestä patoturvallisuuslaista poiketen myös maanpäällisiin kaivospatoihin. Edellä esitettyyn viitaten valiokunta katsoo, että kaivospatojen sisällyttäminen patoturvallisuuslakiin on perusteltua, koska kaivospadot eivät poikkea luonteeltaan jätepadoista. Kaivospadot ovat yleensä kaivospiirin alueella sijaitsevia jätepatoja tai kaivospiirin alueella sijaitsevia vesistöpatoja, joita käytetään vedenottotarkoitukseen. Maanpäällisten kaivospatojen viranomaisvalvonta on ollut aiemmin osin päällekkäistä, joten on tarkoituksenmukaista yhdistää kaivospatojen valvonta yleiseen patovalvontaan. Valiokunta toteaa, että kaivospatoihin sovelletaan valvonnassa lähtökohtaisesti samoja vaatimuksia kuin muihinkin patoihin.

Lakiehdotuksen 9 §:n 1 momentin mukaan padon omistajan tulee selostaa lupahakemuksessa tarpeellisessa määrin padosta aiheutuvaa vahingonvaaraa ja sen vaikutusta padon mitoitusperusteisiin. Padon suunnittelu ei kuitenkaan ole vielä vesilain (264/1961) tai ympäristönsuojelulain (86/2006) mukaisessa lupahakemusvaiheessa usein riittävän yksityiskohtaista padon luokittelupäätöksen tekemiseksi, vaan tämä edellyttää tarkempien rakenteellisten suunnitelmien valmistumista. Vahingonvaara tulee kuitenkin ehdottomasti arvioida riittävän perusteellisesti jo lupahakemusvaiheessa.

Esityksen 9 §:n 3 momentin mukaan patoturvallisuusviranomaisen on lausunnossaan esitettävä tarvittaessa arvio padon mitoituksesta patoturvallisuuden kannalta. Valiokunta toteaa, että mitoitusta koskevalla arviolla tarkoitetaan sekä padon hydrologista mitoitusta että myös kaikkia padon rakenteelliseen mitoitukseen liittyviä seikkoja. Arvioinnissa tulee ottaa huomioon padosta johtuvat mitoituksen tapauskohtaiset tarpeet.

Padon käyttöönottoon liittyvät toimenpiteet tulee kuvata tarkkailuohjelmassa, jonka patoturvallisuusviranomainen hyväksyy ennen käyttöönottotarkastusta. Siinä tulee selvittää padon kelpoisuus siten, että kaikki patoturvallisuuteen vaikuttavat seikat tulevat asianmukaisesti huomioon otetuiksi. Tarkkailuohjelmaan voidaan sisällyttää tarvittaessa suunnitelma padon vuosi- ja määräaikaistarkastuksista.

Valiokunta toteaa, että ehdotetun patoturvallisuuslain 16 §:n mukaan patoon liittyvistä turvajärjestelyistä säädetään tarkemmin valtioneuvoston asetuksella. Asetusluonnoksen mukaan padon omistajan on tehtävä varoitus- ja muut järjestelyt, joilla torjutaan esimerkiksi padon alapuolella oleskeleville aiheutuvaa vaaraa tai ehkäistään ilkivallan patoturvallisuudelle aiheuttamaa vaaraa. Valiokunta korostaa, että patoturvallisuutta uhkaavista asioista ja poikkeuksellisista tilanteista on kyettävä ilmoittamaan nopeasti maanomistajille ja muille asianosaisille. Padon omistajan ja sidosryhmien välistä tiedonkulkua on perusteltua parantaa nykyisestä. Patoturvallisuusviranomaisena toimivan alueellisen ympäristökeskuksen tulee kehittää jatkossa toimivaa tiedonkulkua eri kohderyhmien välillä.

Maankäytön muuttuminen aiheuttaa lukuisia haasteita patoturvallisuudelle. Valiokunta pitää tärkeänä maankäyttö- ja rakennuslain säännösten avulla huolehtia siitä, että kaavoituksen yhteydessä otetaan huomioon patojen aiheuttamat riskit eikä rakentamista ohjata liian lähelle patojen mahdollisia riskialueita. Kaavoituksen avulla tulee myös etukäteen huolehtia siitä, ettei tulvapatoon liittyvä mahdollinen tulvavaikutus aiheuta ongelmia maatalouden ympäristötuen perusteella tehtäville vesiensuojelutoimenpiteille.

Maa- ja metsätalousministeriö on ympäristöhallinnosta annetun lain nojalla tekemillään päätöksillä keskittänyt alueellisille ympäristökeskuksille kuuluvan patotuvallisuuslain mukaisten valvontatehtävien hoidon ympäristöhallinnossa Hämeen, Pohjois-Savon, Länsi-Suomen, Kainuun ja Lapin ympäristökeskusten vastuulle. Patoturvallisuuslain mukaisena valvontaviranomaisena toimii jatkossakin alueellinen ympäristöviranomainen. Hallituksen esityksen mukaan tarkoituksena on, että patoturvallisuusasioiden hoidon keskittämistä ympäristöhallinnossa jatketaan edelleen. Valiokunta pitää tärkeänä, että patoturvallisuusasioiden vaatimat resurssit turvataan ja erityisasiantuntemus säilytetään ympäristöhallinnossa jatkossakin sekä samalla huolehditaan riittävästä uusien patoturvallisuusasiantuntijoiden koulutuksesta ja alan osaamisen kehittämisestä.

Maa- ja metsätalousministeriö on hallituksen esityksen käsittelyn yhteydessä kiinnittänyt valiokunnan huomiota yksityiskohtaan, joka koskee patoturvallisuusviranomaisen tehtävien siirtoa alueelliselta ympäristökeskukselta toiselle. Valiokunta ehdottaa jäljempänä yksityiskohtaisissa perusteluissa lakiehdotuksen 5 §:n täydentämistä tältä osin.