Perustelut
Eduskunnan suostumus valtiontakuulle
Lakiehdotuksen 1 §:ssä määritelty
vakuutustakuu on luonteeltaan perustuslain 82 §:n 2 momentissa
tarkoitettu valtiontakuu, joka voidaan antaa eduskunnan suostumuksen
nojalla. Suostumuksesta, joka voidaan antaa lain muodossa, tulee
ilmetä takuiden enimmäismäärä (HE 1/1998
vp, s. 135/II ja PeVL 57/2002
vp, s. 3/I). Lakiehdotus täyttää nämä edellytykset,
sillä valtiontakuun enimmäismäärästä on
oma säännöksensä ehdotuksen
2 §:n 2 momentissa.
Takuumaksu ja käsittelymaksu
Poikkeusolojen vakuutustakuusta peritään lakiehdotuksen
4 §:n 1 momentin perusteella takuumaksu, jonka suuruutta
määrättäessä otetaan huomioon
valtiolle aiheutuvan riskin laatu ja laajuus. Poikkeusolojen vakuutustakuutoimikunnan
tehtävänä on ehdotuksen 7 §:n
1 momentin 3 kohdan mukaan valmistella 4 §:ssä tarkoitetun
takuumaksun ja käsittelymaksun perusteet. Valtioneuvoston
asetuksella annetaan ehdotuksen 14 §:n nojalla tarkemmat
säännökset poikkeusolojen vakuutusturvatakuun
takuumaksun ja käsittelymaksun määräytymisestä.
Sääntelyllä on merkitystä perustuslain
81 §:n 2 momentin näkökulmasta. Sen mukaan
valtion viranomaisten, palvelujen ja muun toiminnan maksullisuuden
sekä maksujen suuruuden yleisistä perusteista
säädetään lailla. Perustuslain esitöiden
mukaan lailla on säädettävä maksujen suuruuden
määrittämisessä noudatettavista
periaatteista, kuten omakustannusarvon tai liiketaloudellisten perusteiden
noudattamisesta (HE 1/1998 vp, s. 135/I).
Perustuslakivaliokunnan vakiintuneen käytännön
mukaan valtiosääntöoikeudellisille
maksuille on ominaista, että ne ovat korvausta tai vastikkeita
julkisen vallan palveluista. Maksujen vastikesuhdetta arvioitaessa
tulee kiinnittää huomiota muun muassa suoritteiden
yksilöitävyyteen, kustannusvastaavuuteen sekä siihen,
onko maksu pakollinen vai vapaaehtoinen (PeVL 12/2005
vp, s. 3—4, PeVL 3/2003 vp,
s. 2/I, PeVL 67/2002 vp, s.
3/II, PeVL 66/2002 vp, s. 3).
Perustuslakivaliokunta on valmiuslain säätämisen
yhteydessä lyhyesti todennut vastaavanlaisen sääntelyn
osalta, että säännökset takuu-
ja käsittelymaksusta vastaavat niitä edellytyksiä,
joita valtion maksujen sääntelyyn kohdistuu perustuslain
81 §:n 2 momentin perusteella (PeVL 57/2002
vp, s. 3/I). Nyt ehdotetun sääntelyn
muotoilu eroaa valmiuslain 12 b §:n 3
momentista siinä, että ehdotuksessa esitetään
otettavaksi huomioon "riskin" laatu ja laajuus, kun taas valmiuslaissa
mainitaan "poikkeusolojen luonne ja mahdollisuuksien mukaan valtiolle
aiheutuvan riskin laatu ja laajuus".
Pelkästään riskin laatu ja laajuus
eivät aivan riittävästi ohjaa vakuutustakuutoimikuntaa
sen valmistellessa takuumaksun ja käsittelymaksun perusteita.
Maksun suuruuden yleisten perusteiden tulisi selkeämmin
ilmetä suoraan laista perustuslain 81 §:n 2 momentin
edellyttämällä tavalla (PeVL
46/2004 vp, s. 3, PeVL 66/2002
vp, s. 4—5). Sen vuoksi sääntelyä on
tarpeen täsmentää luettelemalla laissa
riskin laadun ja laajuuden lisäksi muitakin maksun suuruuteen
vaikuttavia seikkoja. Valiokunnan mielestä tällaisia
ovat esimerkiksi maksun vastaavuus suhteessa riskiin, poikkeuksellisten
olojen vakavuusaste, poikkeuksellisten olojen alueellinen
ulottuvuus ja olosuhteiden merkitys kyseisen kuljetusmuodon kannalta.
Johtoa voidaan hakea lisäksi valtion vientitakuista annetun
lain 8 §:n 2 momentista, jossa takuumaksua määrättäessä otetaan
huomioon riskiajan pituus, riskin kohteen luottokelpoisuus, riskin
kohteen maan luottokelpoisuus ja muut katettavaan riskiin vaikuttavat seikat
sekä kilpailutekijät.
Poikkeusolojen vakuutustakuutoimikunta
Lakiehdotuksen 15 §:n 2 momentin nojalla kumotaan
valmiuslain 12 b ja 40 b—40 d §:n
säännökset vakuutustakuun asettamisesta
ja vakuutustakuutoimikunnasta sekä vakuutustakuutoimikuntaa
koskeva valtioneuvoston asetus. Lakiehdotuksen 2 luvussa säädetään
poikkeusolojen vakuutustakuutoimikunnasta, sen asettamisesta, kokoonpanosta,
tehtävistä, tiedonsaantioikeudesta,
päätösvaltaisuudesta, asiantuntijoista,
palkkioista ja virkavastuusta. Vakuutustakuutoimikunnan tehtäviin
ei sanottavasti kuluu julkisen vallan käyttöä,
koska sille ei kuulu vakuutustakuiden myöntäminen
(PeVL 57/2002 vp, s. 3/II).
Perustuslain 119 §:n 2 momentin mukaan valtionhallinnon
toimielinten yleisistä perusteista on säädettävä lailla,
jos niiden tehtäviin kuuluu julkisen vallan käyttöä.
Yleisillä perusteilla tarkoitetaan lähinnä yksikön
nimeä, toimialaa sekä pääasiallisia
tehtäviä ja toimivaltuuksia (HE 1/1998
vp, s. 174/II). Sääntely täyttää nämä vaatimukset.
Vakuutustakuutoimikunnan tehtävänä on
ehdotuksen 7 §:n 1 momentin 4 kohdan perusteella "hallinnoida"
poikkeusolojen vakuutustakuita. Vaikka käsitettä hallinnointi
on ryhdytty viimeaikaisessa lainsäädännössä käyttämään
(esim. laki rakennerahasto-ohjelmien kansallisesta hallinnoinnista,
laki valtion vientitakuista ja valmiuslaki), jää sen
sisältö ilman lisämääreitä jossain
määrin epäselväksi. Samaa käsitettä on
käytetty myös ehdotuksen 8 §:n
tietojensaantioikeutta koskevassa säännöksessä.
Sen vuoksi sääntelyä on sille asetettavan
täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimuksen johdosta
aiheellista täsmentää luettelemalla laissa
niitä tehtäviä, mitä hallinnointi
pitää sisällään. Johtoa
voidaan ottaa muun ohella esityksen perusteluista, jolloin hallinnointi
näyttäisi käsittävän
erilaisia käytännön tehtäviä,
kuten vakuutustakuun olosuhteiden ja ehtojen noudattamisen seurantaa, riskien
arviointia, asiantuntemusta eri kuljetusmuodoista ja näiden
vakuuttamista, yhteydenpitoa vakuutuksensaajiin, vakuutuksenottajiin, kuljetuksia
hoitaviin tahoihin ja viranomaisiin sekä tietojen hankkimista
muun muassa huoltovarmuuden ylläpitämiselle välttämättömien
hyödykkeiden varastoimisesta ja tuontitarpeesta.