Eduskunnan aloitteesta vuonna 1993 laadittiin Suomen
sukukansaohjelma, jonka tarkoituksena on suomensukuisten kielten
säilyttäminen ja kehittäminen sekä kieliyhteisöjen
kulttuuri-identiteetin vahvistaminen Venäjällä.
Tavoitteena on myös lisätä yhteyksiä suomalaisten
ja muiden suomalais-ugrilaisten kansojen välillä.
Suomi ja Venäjä ovat sopineet, että molemmat
sitoutuvat tukemaan suomensukuisten kielten säilyttämistä ja
kehittämistä ja vahvistamaan kieliyhteisöjen kulttuuri-identiteettiä Venäjällä.
Venäjän väestöstä 20 %,
eli 28 miljoonaa, kuuluu vähemmistökansallisuuksiin.
Vähemmistökieliä puhunee äidinkielenään
noin 20 miljoonaa Venäjän kansalaista. Yhteensä vähemmistökieliä on
noin 180. Yli miljoonan hengen vähemmistöjä on
kuusi. Suomen sukukieliä puhuviin suomalais-ugrilaisiin
kansoihin kuuluu noin kolme miljoonaa Venäjän
kansalaista.
Venäjän vähemmistöjen tilanne
vaihtelee, mutta on säännönmukaisesti
huonompi kuin esimerkiksi vähemmistöjen tilanne
EU-maissa. Venäjällä on pitkään
ollut 21 kansallista aluetta, joista suurimmassa osassa paikallisen
vähemmistön kielellä on virallinen asema.
Käytännössä vähemmistökielten
käyttö hallinnossa, koulutuksessa ja mediassa
on kuitenkin vähäistä. Poikkeuksia
ovat lähinnä Tatarstan, Baskiria ja Sahan tasavalta
(Jakutia), joissa paikallisella kielellä on muita vähemmistöjen
asuttamia alueita enemmän julkista käyttöä.
Viime vuosina kansallisten alueiden määrä on
vähentynyt, kun eräitä niistä on
päätetty liittää venäjänkielisiin
alueisiin, mm. Komi-Permjakian autonominen piirikunta, Venäjän
ainoa hallintoalue, jossa suomalais-ugrilainen väestö oli
enemmistönä.
Suomalais-ugrilaisiin kansoihin kuuluvien määrä on
nopeasti laskenut. Muun muassa mordvalaisten määrä on
uuden väestönlaskennan mukaan tippunut 13 vuodessa
neljänneksen. Monilla suomalais-ugrilaisilla kielillä (mm.
komi, udmurtti, niitty- ja vuorimari, mordvalaiskielet ersä ja
moksa) olisi silti avoimen yhteiskunnan oloissa kaikki edellytykset
kohota moderneiksi kulttuurikieliksi. Toisaalta eräiden
melko suurtenkin kielten, mm. karjalan, edellytykset selvitä modernisaatiosta
vaikuttavat heikoilta, eivätkä nuoret enimmäkseen
enää opi näitä kieliä.
Monien Venäjän vähemmistöjen
tulevaisuuden kannalta kaikkein kohtalokkainta on vähemmistökielisen koulutuksen
ja median puute sekä kansalaisyhteiskunnan huono toimintaympäristö,
joka ei mahdollista kansallisten kysymysten pitämistä esillä julkisuudessa.
Vain murto-osa Venäjän vähemmistöistä saa koulutusta äidinkielellään.
Suomalais-ugrilaisissa tasavalloissa on vain muutamia alkeiskouluja, joissa
vähemmistökieli on opetuskieli. Melko yleisesti
vähemmistökieltä opetetaan muute n
venäläisessä koulussa kaksi tuntia viikossa.
Ilmeisesti suurin osa suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvista
nuorista ei kuitenkaan saa edes tällaista opetusta. Mahdollisuudet
ammattikoulutukseen vähemmistökielellä puuttuvat,
lukuun ottamatta kansallisen filologian opintoja yliopistossa.
1990-luvun mittaan useimmilla kansallisilla alueilla tapahtui
huomattavaa positiivista kehitystä vähemmistöoikeuksissa.
Vähemmistökielet saivat virallisen aseman ja niiden
käyttöä koulutuksessa ja mediassa lisättiin.
Venäjän vähemmistökielillä ilmestyy
kirjallisuutta ja lehtiä ja niitä käytetään
mm. teattereissa, mutta kulttuuritarjonnan määrä on
vähemmistöjen kokoon nähden vähäinen.
Kielillä, joilla on yli puoli miljoonaa puhujaa, saattaa
ilmestyä vuodessa alle 20 kirjaa ja niistäkin
noin puolet Suomesta (M. A. Castrénin seuran kautta) saatavan
tuen varassa. Vastaavankokoisilla vähemmistökielillä Euroopassa
(esim. baski, wales, friisi) ilmestyy jopa satoja kirjoja vuodessa
ja radio- ja televisiotoiminta on laajaa.
2000-luvulla suomalais-ugrilaisten vähemmistöjen
oikeudellinen tilanne on nopeasti huonontunut. Muun muassa Komissa
on luovuttu aikaisemmin hyväksytystä tavoitteesta,
jonka mukaan tasavallan virkamieskunta ryhtyisi käyttämään
komia venäjän rinnalla. Karjalassa on luovuttu
pyrkimyksistä antaa karjalan ja suomen kielille virallinen
asema tasavallassa. Venäjän kansallisuuksien ministeriö on
lakkautettu, samoin keskusvallan tuki vähemmistökielisille
radio- ja televisiolähetyksille, mikä on johtanut
lähetysten määrän huomattavaan
vähenemiseen.
Venäjän uuden kansallisuuspoliittisen linjan aiheuttamat
poliittiset muutokset näyttäytyvät erityisen
räikeinä Marinmaalla, jossa suomalais-ugrilaisen
vähemmistön sosiaalis-kulttuurinen ja oikeudellinen
asema oli pitkään Venäjän muita suomalais-ugrilaisia
alueita parempi. Viime vuosina marien kansallisen kulttuurin rakenteita
on uudelleenorganisoitu ja supistettu, marinkielistä koulutusta
on vähennetty ja tasavallan marilaista virkamieskuntaa
korvattu venäläisillä. Marin tasavallan
kiristynyt ihmisoikeustilanne sai osakseen kansainvälistä huomiota,
kun Euroopan parlamentti hyväksyi 12.5.2005 päätöslauselman
Ihmisoikeuksien ja demokratian periaatteiden rikkomisesta Venäjän
federaatioon kuuluvassa Marin tasavallassa (Violations of human
rights and democracy in the Republid of Mari El in the Russian Federation),
jossa kiinnitettiin huomiota Marin tasavallassa tapahtuneisiin toimittajien
ja kansallisten aktivistien pahoinpitelyihin, etnisten marilaisten
erottamiseen työpaikoiltaan sekä marinkielen opetuksen
ja marinkielisten mediapalvelujen supistamiseen.
Yli 10 000 ihmistä pääaiassa
Suomesta, Venäjältä, Virosta ja Unkarista
allekirjoitti Internetissä 22 yhteiskunnallisen vaikuttajan
aloittaman vetoomuksen Marin kansan puolesta. Allekirjoittajien
joukossa oli suomalaisia, virolaisia ja unkarilaisia poliitikkoja
sekä tunnettuja tutkijoita ja kulttuurin edustajia eri
puolilta maailmaa (mm. Viron entinen presidentti Lennart Meri ja
Suomen parlamentin entinen puhemies Riitta Uosukainen). Marin tilanteesta
antoi lausunnon myös maailman vähemmistökansojen
yhteistyöelin UNPO (Unpresented nations and peoples organization).
Tässäkin lausunnossa kiinnitettiin huomiota samoihin
ongelmiin kuin Euroopan parlamentin resoluutiossa. Marinmaan tilanne
oli esillä myös Suomen ja Venäjän
presidenttien keskusteluissa kesällä 2005.
Toimenpideohjelmaa Venäjän suomensukuisten
kansojen ja niiden kulttuurien tukemiseksi on toteutettu vuodesta
1994 lähtien. Ohjelman sisällöstä ja
suuntaviivoista päättää sukukansaohjelman
neuvottelukunta ja käytännön toteutuksesta M.
A. Castrénin seura. Ohjelman pääpaino
on ollut opetusalan yhteistyössä. Keskeisiä toimintamuotoja
ovat olleet oppimateriaalien toteuttaminen kansallisilla kielillä,
tutkijakoulutus Suomen yliopistoissa, kirjastojen kehittäminen, käännöstyön
ja kirjallisuuden tukeminen ja tiedotusyhteistyö. Yhteistyötahoja
on ollut monia. Tärkeässä roolissa ovat
kansalliset kulttuurikeskukset ja kansalaisjärjestöt,
viranomaiset, tutkimus- ja tiedotustoimintaa harjoittavat organisaatiot
sekä kirjastot ja museot. Sukukansaohjelman avulla voimme
hyvin konkreettisesti vaikuttaa suomalais-ugrilaisten kielten ja
kulttuurien säilymiseen ja monien kansojen mahdollisuuksiin
säilyttää oma identiteettinsä vaikeissa
oloissa.