Työehtoshoppailulla tarkoitetaan työntekijöiden siirtämistä työnantajalle edullisemman työehtosopimuksen piiriin. Työnantaja siis valitsee lain puitteissa edullisimman työehtosopimuksen yleensä laskeakseen palkkakustannuksia tai heikentääkseen työehtoja.  

Työehtoshoppailua perustellaan työnantajapuolen näkökulmasta kustannussäästöillä ja kilpailutilanteella. Työehtoshoppailun kustannukset kuitenkin lankeavat työntekijöiden ja yhteiskunnan maksettaviksi. Pienet palkat ja heikot työehdot pakottavat työntekijät usein yhteiskunnan turvaverkkojen varaan. 

Ensisijainen mahdollisuus ja valta hillitä työehtoshoppailua on työmarkkinaosapuolilla. Liitot tekevät työehtosopimukset ja sopivat siten myös niiden soveltamisalasta. Vaikka työmarkkinaosapuolten sopiminen onkin ensisijainen keino työehtoshoppailun hillitsemiseksi, voitaisiin prosessia tukea myös seuraavin lainsäädännöllisin tarkistuksin: 

1. Liikkeenluovutuksen säätäminen valeoikeustoimeksi silloin, kun sen tarkoituksena on yksinomaan palkkojen polkeminen. Näissä tilanteissa luovutuksen saaja olisi sidottu luovuttajaa sitoneeseen työehtosopimukseen tietyn siirtymäajan; 

2. Työsopimuslain 2 luvun 4 momentissa tarkoitetun selvityksen työsuhteen ehdoista muuttaminen niin, että työsopimuksessa yksilöidään noudatettava työehtosopimus, jos työnantaja sellaiseen on sidottu; 

3. Työntekijöiden järjestäytymisen nykyistä laajempi huomioiminen työehtosopimuksen sitovuutta arvioitaessa ja 

4. Vähimmäispalkan vahvistaminen saattamalla voimaan Euroopan sosiaalisen peruskirjan artikla 4.1 oikeudesta sellaiseen palkkaan, joka turvaa tyydyttävän elintason heille ja heidän perheilleen. 

Mainitut keinot eivät yksin riitä lopettamaan työehtoshoppailua, mutta ne selkeyttäisivät tilanteita työehtosopimusten soveltamisalalla ja hillitsisivät haitallista työehtoshoppailua.