EU:n ja Kanadan välisen vapaakauppasopimuksen CETA:n väliaikainen soveltaminen alkoi syyskuussa 2017. Väliaikaisen soveltamisen ulkopuolella ovat kuitenkin tärkeimpänä kokonaisuutena investointituomioistuinasiat. Sopimukseen sisältyvä uusi versio pysyvästä investointituomioistuimesta (ICS) on jossain määrin avoimempi ja parempi kuin aiempi versio välimiestuomioistuimesta (ISDS), mutta investointisuojaan liittyviä keskeisiä ongelmia ei ole ratkaistu.
CETA-sopimus ohittaa kansalliset tuomioistuimet ja antaa ulkomaisille sijoittajille oikeuksia, joita kotimaisilla sijoittajilla tai kansalaisilla ei ole. Kanadalaiselle sijoittajalle annetaan oikeus nostaa kanne investointituomioistuimeen EU-valtiota vastaan, mikäli se katsoo valtion toiminnan loukanneen sen oikeuksia, mutta kotimaisella sijoittajalla ei ole vastaavaa mahdollisuutta. Myöskään valtiot, kansalaiset tai muut toimijat eivät voi haastaa yrityksiä investointituomioistuimeen sopimusrikkomus- tai väärinkäytöstilanteissa. Ulkomaisten sijoittajien ohella järjestelmä suosii erityisesti suuria yrityksiä, sillä oikeudenkäyntikulut tulevat todennäköisesti olemaan merkittäviä, eikä pienemmillä toimijoilla ole realistisia mahdollisuuksia käyttää järjestelmää.
EU ja Kanada ovat vakaita oikeudenkäyttöalueita. Ei ole kestäviä perusteita sille, miksi ulkomaisille sijoittajille luotaisiin kansallisen oikeuden ohittava tuomioistuinjärjestelmä. Vähintäänkin tulisi olla niin, että investointituomioistuin ottaisi asian käsiteltäväksi vasta, kun asia on käynyt ensin läpi kaikki kansalliset oikeusasteet, ja tuomioistuimeen tulisi olla yhtäläinen pääsy eri toimijoille.
Vaikka sopimus teknisesti ottaen mahdollistaisi esimerkiksi ympäristö- tai työnsuojelumääräysten kiristämisen, tosiasiallisesti ehdotettu järjestelmä uhkaa kaventaa demokraattista päätöksentekovaltaa. Riski kalliista ja pitkistä oikeusprosesseista vaikuttaa valtiolliseen tai alueelliseen päätöksentekoon, kun päättäjien ja virkamiesten pitää huomioida kanadalaisten sijoittajien intressit. Sopimukseen sisältyvä "reilun kohtelun periaate" on jäänyt edelleen niin epämääräiseksi, että se voi mahdollistaa myös ympäristön kannalta perusteltuun tai muuten yleisen edun mukaiseen sääntelyyn puuttumisen. On oletettavissa, että erityisesti tämän kaltaisten oikeusjuttujen rahoittamiseen erikoistuneita yrityksiä tultaisiin kasvavassa määrin hyödyntämään ulkomaisten sijoittajien toimesta. Vaikka kanteet eivät aina menestyisi, muodostaa jo kalliiden ja hankalien oikeusprosessien uhka tilanteen, jossa demokraattisen päätöksenteon ala käytännössä kaventuu.
Uhka sääntelyvallan kapenemisesta ei ole vain hypoteettinen, sillä useissa maissa on nähty, että esimerkiksi tupakka- tai kaivosyhtiöt nostavat kanteita toimialoja sääteleviä valtioita vastaan investointisopimusten nojalla. Erityisen vahvasti menettely näkyy kaivosalalla, missä monet kansainväliset yhtiöt, joista merkittävän osan pääkonttori sijaitsee Kanadassa, ovat käyttäneet sijoittajansuojaa hyvin aggressiivisesti etunsa ajamiseen. Monet kaivosyhtiöt ovat asemamaassaan yksittäistapauksia, jolloin viranomaisten on vaikea näyttää toteen ympäristö- ja muiden säädösten syrjimättömyys, kun vastaavanlaisia kotimaisessa omistuksessa olevia kaivoksia ei ole. Tämä voi aiheuttaa merkittäviä vaikutuksia Suomelle, jossa kaivosteollisuutta on paljon.
CETA-sopimukseen sisältyy erityinen tulkintainstrumentti, jonka tarkoituksena on poistaa huolia liittyen valtioiden säätelyoikeuteen. Tulkintainstrumentti on tervetullut, mutta on epäselvää, mikä sen sitovuus suhteessa itse sopimuksen kirjauksiin lopulta on ja kuinka sitä tullaan tulkitsemaan investointituomioistuimessa. Tulkintainstrumentti ei poista yritysten mahdollisuutta nostaa kanteita ja siten vähintäänkin epäsuorasti vaikuttaa julkiseen valtaan.
Kokonaisuudessaan CETA-sopimuksessa tulisi saattaa yrityksien oikeudet ja velvollisuudet nykyistä parempaan tasapainoon. Sopimus uhkaa nostaa ulkomaisten sijoituksien suojan demokraattisen sääntelyvallan ja julkisen intressin edelle. On ongelmallista, että yritysten ja sijoittajien oikeudet ovat sitovaa sääntelyä, mutta velvollisuudet koskien esimerkiksi ympäristöä ja työntekijöiden suojelua sisältyvät ns. kestävän kehityksen kappaleisiin, joihin ei liity sanktiomenettelyjä toisin kuin valtioille asetettuihin velvoitteisiin. Julistuksien sijasta yrityksien velvollisuuksien tulisi olla myös tehokkaasti toimeenpantavia ja sanktioituja.
CETA-sopimus edistää alueiden välistä kauppaa ja taloudellisia suhteita ja voi siten hyödyttää alueiden yrityksiä ja taloutta. Arvioiden mukaan sopimus voisi kasvattaa EU:n bruttokansantuotetta 0,003—0,08 % ja Kanadan 0,08—0,76 % kymmenen vuoden aikana. VATT:n arvion mukaan Suomen bruttokansantuotetta sopimus voisi kasvattaa 0,04 %. Arvioihin sisältyy suurta epävarmuutta, mutta erittäin todennäköisesti Kanadan talous hyötyy sopimuksesta enemmän kuin EU:n. Lisäksi on huomattava, että hyödyt jakautuvat epätasaisesti eri toimialojen ja väestöryhmien välillä, jolloin osa aloista voi myös olla häviämässä.
Ennen kaikkea CETA-sopimuksen mukanaan tuomat taloudelliset hyödyt olisivat saavutettavissa myös kestävämmällä ja demokraattisemmalla sopimuskokonaisuudella, mikäli sijoittajansuojaan ja kestävän kehityksen sopimusvelvoitteiden sitovuuteen liittyvät ongelmat ratkaistaisiin. Etenkään lyhyellä aikavälillä sopimuksen taloudellisia vaikutuksia ei voi pitää niin merkittävinä, etteikö demokratian ja kestävän kehityksen kannalta keskeisten ongelmien korjaamiseen olisi aikaa ja perusteita.