Perustelut

Esityksen tausta ja sopimuksen osapuolet

Euroalueen päämiehet sopivat joulukuun 2011 huippukokouksessa toimista talous- ja rahaliiton vahvistamiseksi. Perussopimusten muuttamisesta ei kuitenkaan saavutettu yksimielisyyttä, minkä vuoksi päädyttiin siihen, että talouskuria vahvistetaan laatimalla euromaiden välinen valtiosopimus.

Sopimuksen valmistelu on tapahtunut ensisijaisesti euromaiden aloitteesta. Kaikki EU:n jäsenvaltiot ovat osallistuneet sopimusta valmistelevan työryhmän työhön, Iso-Britannia on kuitenkin ollut mukana ainoastaan tarkkailijana.

Valiokunta pitää toivottavana EU-maiden laajaa liittymistä sopimukseen sen uskottavuuden ja unionin yhtenäisyyden sekä sisämarkkinoiden muodostaman kokonaisuuden kannalta.

Sopimusluonnokseen on lisätty artikla 16, jonka mukaan viimeistään viiden vuoden kuluessa sopimuksen voimaantulosta tulisi ryhtyä toimenpiteisiin sopimuksen saattamiseksi osaksi unionioikeutta. Valiokunta pitää valtioneuvoston tavoin unionirakenteiden hyödyntämistä parhaana tapana varmistaa sääntöjen nopea ja tehokas hyväksyminen ja täytäntöönpano. Valiokunnan mielestä Suomen tulee toimia aktiivisesti tämän tavoitteen toteuttamiseksi. EU-rakenteiden ulkopuolella toimiminen aiheuttaa vääjäämättä unionin sisäistä jakautumista, varsinkin jos sopimukseen liittyminen on eritahtista, ja samalla se lisää väistämättä myös hallinnollisia kustannuksia.

Sopimusluonnos on muuttunut valtioneuvoston antaman ensimmäisen kirjelmän jälkeen. Esimerkiksi kansallista toimeenpanoa ei vaadita enää perustuslain tasolla, vaan asiasta voidaan säätää myös tavallisella lailla. Sopimusversioiden nopea muuttuminen ja asian kiireellinen käsittely ovat osaltaan hankaloittaneet asian käsittelyä valiokunnassa.

Sopimuksen tarpeellisuus

Sopimusluonnoksessa ei ole kovin paljoa uutta. Se pohjautuu hyvin pitkälle siihen, mitä jo sisältyy mm. vakaus- ja kasvusopimukseen, talouspolitiikan koordinaatiota koskevaan lainsäädäntöpakettiin (ns. six pack) ja budjettikehysdirektiiviin.

Valiokunta pitää sopimusta kuitenkin tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena ja katsoo, että se vahvistaa Suomen tavoitteiden mukaisesti budjettikuria, tehostaa sääntöjen noudattamista ja parantaa valvontaa. Samalla se on osa perusteltuja toimenpiteitä, joilla edistetään eurotalouksien pääsyä kestävän talouden kasvu-uralle sekä hillitään tulevaisuudessa nykyisten kaltaisten kriisien syntymistä.

Valiokunta toteaa, että mikäli vakaus- ja kasvusopimuksen määräyksiä julkisen talouden vuotuisen alijäämän ja julkisen velan enimmäismääristä olisi noudatettu, ei nykyiseen kriisiin todennäköisesti olisi ajauduttu. Tästä syystä on tarpeellista, että jo olemassa olevien säädösten toimeenpanon tehostamiseksi jäsenvaltiot vievät lainsäädäntöönsä korjausmekanismeja, joilla voidaan varhaisessa vaiheessa ja mahdollisimman automaattisesti puuttua julkisen talouden alijäämiin. Automaattisilla ja yksiselitteisillä mekanismeilla ja sanktioilla on oleellinen merkitys toimeenpanon tehokkuuden varmistamisessa.

Valiokunta toteaa lisäksi, että sopimusluonnoksen teksti on yleisellä tasolla ja jättää monia asioita avoimeksi. Sopimuksen täytäntöönpano jää siten useilta osin tarkemman toissijaisen lainsäädännön varaan. Täsmällisten määräysten antaminen kansallisessa lainsäädännössä edellyttää myös tarkempaa yhtenäisten käytäntöjen sopimista jäsenmaiden välillä.

Rakenteellinen alijäämä — artikla 3

Sopimusluonnoksen artiklan 3.1 a) ja b) kohtien perusperiaatteet tasapainoisesta budjetista vastaavat kasvu- ja vakaussopimusta. Sopimusluonnoksessa on kuitenkin tiukennettu rakenteellisen alijäämän enimmäismäärää 0,5 prosenttiin bruttokansantuotteesta, kun keskipitkän aikavälin jäämätavoite vakaus- ja kasvusopimuksen mukaan saa olla enintään 1 prosentti bruttokansantuotteesta. Jäsenvaltio, jonka velkataso alittaa selvästi 60 prosentin viitearvon, voi kuitenkin tietyissä tilanteissa omaksua matalamman, enintään 1 prosentin tavoitetason rakenteelliselle alijäämälle.

Keskipitkän aikavälin rakenteellinen jäämätavoite on sinänsä hyvä. Se luo talouteen ennakoitavuutta, on velan alentamisen välitavoite ja siinä voidaan ottaa huomioon mm. ikääntymisestä aiheutuvat menot. Rakenteellinen jäämä kattaa julkisyhteisöjen eli valtion, kuntien ja sosiaaliturvarahastojen (ml. työeläkerahastot) muodostaman kokonaisuuden ottaen huomioon myös suhdannekorjaukset.

Suurin ongelma rakenteellisessa jäämätavoitteessa on siihen liittyvä laskennallinen epävarmuus ja sen mukanaan tuoma tulkinnanvaraisuus. Erityisen herkkä rakenteellisen alijäämän arvio on käytettäville talousennusteille — ylioptimistisella talousennusteella rakenteellinen tasapaino saadaan näyttämään todellista paremmalta.

Valiokunta pitää tärkeänä, että rakenteellisen vajeen rinnalla painotetaan myös jatkossa täsmällisesti mitattavissa olevia, suhdannekorjaamattomia tasapainolukuja, kuten 3 prosentin alijäämäkriteeriä ja 60 prosentin velkakriteeriä. Jotta tulkinnanvaraisuus ei heikennä sopimuksen täytäntöönpanoa, rakenteellisen alijäämän käsite on määriteltävä mahdollisimman ymmärrettävästi ja yksiselitteisesti.

Valiokunta arvioi, ettei julkisen talouden rakenteellisen jäämätavoitteen kiristymisellä nykyisestä -1 prosentin vähimmäistasosta -0,5 prosenttiin ole erityistä finanssipoliittista liikkumavaraa rajoittavaa merkitystä Suomessa nykyisessä taloustilanteessa ja voimassaolevien, kuten hallitusohjelmassa sovittujen, sitoumusten valossa. Käytännössä Suomen finanssipoliittista liikkumavaraa rajoittavat omista kansallisista intresseistä asetetut selvästi tiukemmat valtiontalouden jäämä- ja velkasuhdetavoitteet. Valiokunta pitää kuitenkin tarpeellisena selvittää, miten työeläkerahastoinnissa mahdollisesti tapahtuvat muutokset vaikuttavat Suomen rakenteelliseen alijäämään.

Sopimusluonnoksen artikla 3.1 c) kohdassa todetaan, että jäsenvaltio voisi väliaikaisesti poiketa rakenteellisesta alijäämätavoitteesta, mikäli sopimusosapuolta kohtaa sen vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolelta tuleva epätavallinen tilanne.

Valiokunta toteaa, että kyseiset poikkeukselliset tilanteet tulisi pystyä kuvaamaan tarkemmin etukäteen. Esimerkiksi vuonna 2008 alkaneessa talouskriisissä Suomen julkisen talouden nimellinen alijäämä kasvoi, osin menoautomatiikan ja osin elvytystoimien vuoksi, 2,8 prosenttiin bruttokansantuotteesta vuonna 2010. Rakenteellinen jäämä puolestaan heikentyi väliaikaisten elvytystoimien ja talouden kasvupotentiaalin arvioidun hiipumisen seurauksena niin, että se kääntyi 0,9 prosenttia alijäämäiseksi vuonna 2010. Toimien päätyttyä ja talouden arvioidun kasvupotentiaalin kohentuessa julkinen talous palautui rakenteellisesti tasapainoiseksi vuonna 2011.

Vakaus- ja kasvusopimuksen 3 prosentin alijäämäsääntö salli siten aktiivisen ja suhdanteita tasoittavan finanssipolitiikan, kun valtiontalous oli lähtökohtaisesti tasapainossa. Valiokunta pitää valtioneuvoston tavoin välttämättömänä varmistaa, että rakenteellisen alijäämän sääntö ei estä kestävien elvyttävien toimien eikä aktiivisen työvoimapolitiikan toteuttamista.

Sopimusluonnoksen artikla 3.1 d) kohta sisältää edellä todetun mukaisesti mahdollisuuden siihen, että jäsenvaltio, jonka velkataso alittaa selvästi 60 prosentin viitearvon, voi omaksua matalamman, enintään 1 prosentin tavoitetason rakenteelliselle alijäämälle, jos riskit julkisen talouden pitkän ajan kestävyydelle katsotaan vähäisiksi.

Valiokunta painottaa valtioneuvoston tavoin, että maakohtaisia tavoitteita ja riskejä määriteltäessä tulee ottaa huomioon mm. väestön ikääntymisestä aiheutuvat kestävyyshaasteet.

Valiokunnan asiantuntijakuulemisessa nousi lisäksi esiin näkökulma, jonka mukaan Suomelle olisi eduksi velkatavoitteen korostaminen alijäämätavoitteen sijaan. Valiokunta pitää tarpeellisena, että valtioneuvosto arvioi Suomen rakenteellisen jäämän vaihtelua ja ottaa myös huomioon vientiriippuvuuden, talouden suhdanneherkkyyden sekä elinkeinorakenteen.

Toimeenpano

Sopimusluonnoksen artikla 3.2 edellyttää, että jäsenvaltioiden tulee viedä sopimuksen säännökset kansalliseen lakiin. Kansalliseen lakiin tulee sisällyttää myös automaattinen mekanismi, jolla maat korjaavat rakenteellista rahoitusasemaansa, jos ne poikkeavat merkittävästi tavoitteestaan tai siihen johtavalta sopeutumisuralta. Kunkin jäsenmaan on tarkoitus määrittää erikseen säännöt komission esittämien periaatteiden mukaisesti. Suomen osalta lähtökohtana voisi olla, että valtiontalouden kehysprosessissa tehdään välittömästi tarvittavat korjaavat toimenpiteet. Tämän lisäksi tulee selvittää, miten alijäämäsääntö otetaan huomioon muussa julkisessa taloudessa.

Luonnoksen artiklassa 8 määrätään, että mikäli jäsenvaltio ei noudata artiklaa 3.2, voi toinen jäsenvaltio viedä tämän maan EU-tuomioistuimeen. Koska unionirakenteiden hyödyntäminen ja valtioiden välisen sopimuksen vieminen perussopimuksiin on myöhemmän jatkokehittämisen tavoitteena, valiokunta pitää erittäin tärkeänä selvittää, voisiko kanneoikeuden antaa myös komissiolle. Tämä on tarpeellista myös siksi, että jäsenvaltiot eivät yleensä nosta sopimusrikkomuskanteita toista jäsenvaltiota vastaan.

EU-alueen kilpailukyvyn parantaminen

Valiokunta korostaa, että järjestelmää kehitettäessä tulee edelleen painottaa erityisesti koko EU-alueen kilpailukyvyn parantamista ja kilpailukykyä edistävien uudistusten toimeenpanon tehostamista. Jäsenmaiden eritahtista talouskehitystä ei kyetä välttämään, mutta siitä johtuvia ongelmia on välttämätöntä vähentää. Valiokunta pitää myönteisenä, että sopimukseen on kilpailukyvyn rinnalle nostettu myös sosiaalinen koheesio.

Julkisen ja yksityisen sektorin yhteys

Julkistalouksien huono kunto on yksi keskeinen elementti euroalueen velkakriisien taustalla. Julkistalouden kurinalaisuus ei kuitenkaan yksin takaa vakaata talouskehitystä, vaan julkisen talouden vakaus on vahvasti sidoksissa kansantalouden ja rahoitussektorin vakauteen. Rahoitusalan kriisi on vaikuttanut merkittävästi nykyiseen julkisen talouden kriisiin.

Valiokunta painottaa, että kurinalaisen finanssipolitiikan tueksi tarvitaan makrotaloudellisen tasapainon ylläpitämiseen tähtäävää talouspolitiikkaa, kuten yksityisen sektorin liiallisen velkaantumisen hillitsemistä sekä nykyistä tehokkaampaa eurooppalaisten rahalaitosten valvonta-, sääntely- ja kriisinhoitojärjestelmää.