Perustelut

Luonnonvarojen käyttö ei ole kestävää

Maailman luonnonvarojen käyttö on kestämättömällä tasolla ja kysyntä kiihtyy edelleen. Noin 60 prosenttia ekosysteemipalveluista on jo uhattuinaMillennium Ecosystem Assessment; YK:n aloitteesta tehty 1 360 tieteellisen asiantuntijan arvio maailmanlaajuisesti kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n toimintamallin mukaisesti toteutettuna.. Tällä hetkellä tarvitaan puolitoista vuotta tuottamaan se määrä uusiutuvia luonnonvaroja, joita ihmiskunta kuluttaa vuosittain. Käytännössä kulutusta ei voi siten enää globaalisti kattaa uusiutuvien luonnonvarojen avulla. Fossiiliset polttoaineet ovat luoneet eräänlaisen turvapuskurin, mutta niiden ehtyessä riippuvuus luonnonvaroista kasvaa ja ylikulutuksen seuraukset näkyvät yhä selkeämmin.

Ilmastonmuutos on yksi näkyvimmistä merkeistä siitä, että ihmiskunta elää yli luonnonvarojensa. Ilmastonmuutos myös vaikuttaa uusiutuvien luonnonvarojen määrään, laatuun, alueelliseen jakautumiseen ja hyödynnettävyyteen vaikeuttaen luonnonvarojen käytön saamista kestävälle tasolle. Ihmiskunnan yhteinen, jatkuvasti suureneva hiilijalanjälki muodostaa suurimman osan niin sanotusta ekologisesta jalanjäljestä. Hiilijalanjäljen koko kertoo tuotteen tai palvelun elinkaaren aikana syntyvien kasvihuonekaasujen määrästä. Suomalaisten ekologinen jalanjälki on maailman suurimpia, myös eurooppalaisessa vertailussa.

Globaalisti suurimmiksi ympäristöongelmiksi on todettu ilmastonmuutoksen ja biodiversiteetin häviämisen lisäksi ravinnekuormitus (typpi ja fosfori), valtamerten happamoituminen, yläilmakehän otsonikato, makean veden niukkuus ja kestämättömät maankäytön muutokset. Näistä kestävyyden rajat, planetaariset rajat, on jo ylitetty ilmastonmuutoksen, biodiversiteetin ja typpikuormituksen osaltaRockström et al. 2009. A safe operating space for humanity. Nature 46:472—475..

Maailman väkiluvun on arvioitu kasvavan 9 miljardiin vuoteen 2050 mennessä. Primäärienergian kulutus kasvanee vastaavasti 45 prosenttia vuoteen 2030 mennessä. Väkiluvun kasvusta johtuen myös luonnonvarojen kysyntä kasvaa jatkuvasti ja käytön tehostamisen hyödyt hupenevat kasvavaan tarpeeseen. Eri tahojen tekemät arviot päätyvät aina samaan lopputulokseen; tarvitaan nykyiset luonnonvarat kolmin-nelinkertaisena, jotta maailman kaikille ihmisille voidaan turvata nykyjärjestelmän keinoin teollisuusmaiden elintaso.

Luonnonvarojen kestämätön kulutus on lopulta kaikkien ympäristöongelmien taustalla. Ilmastonmuutoksen ohella vakava luonnonvarojen ylikulutukseen liittyvä haaste on luonnon monimuotoisuuden väheneminen. Monimuotoinen luonto kestää paremmin siihen kohdistuvia paineita. Hyvinvointimme on riippuvainen luonnon tarjoamista palveluista, ns. ekosysteemipalveluista. Näitä ovat niin teollisuuden raaka-aineet, ruoka ja juomavesi kuin luonnossa virkistäytyminenkin.

Näkökulman on oltava samanaikaisesti sekä kansainvälinen että kansallinen. Käytössä olevien ympäristöindikaattorien mukaan vesistöjen tilan parantamisessa ja monissa muissa ympäristötavoitteissa on saatu Suomessa paljon aikaan. Luonnon monimuotoisuuden osalta kielteistä kehitystä ei kuitenkaan ole vielä kyetty kääntämään Suomessakaan, sillä luontotyypeistämme joka toinen ja lajeistamme joka kymmenes on arvioitu uhanalaisiksi. Myös ilmasto- ja energiapolitiikassa riittää haasteita.

YK:n kestävän kehityksen konferenssin Rio+20 tavoitteena kesäkuussa Rio de Janeirossa on uudistaa kansainvälinen sitoutuminen kestävän kehityksen edistämiseen ja globaaliin hallintaan. Konferenssissa huomio kiinnittyy ennen kaikkea kehitysmaiden ongelmiin, mutta myös teollisuusmaiden on kannettava vastuunsa globaaleista ympäristöongelmista.

Kestävää luonnonvarapolitiikkaa vihreän talouden keinoin

Luonnonvarojen käytön resurssitehokkuuden lisääminen on välttämätöntä kulutuksen saamiseksi globaalisti kestävälle tasolle. Vihreän talouden ja siihen pohjautuvan liiketoiminnan tulee olla myös ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää. Ympäristöhaittojen hallintaan saaminen ja resurssitehokkuuden lisääminen tarjoavat samalla mahdollisuuden parantaa kansantalouden tuottavuutta ja kilpailukykyä. Tulevaisuudessa menestyvät ne yritykset, jotka ratkaisevat maailman ekologisia ja sosiaalisia ongelmia, perustelevat jo maailman johtavat strategia- ja talousasiantuntijatMichael Porter and Mark Kramer, Harvard Business Review 01/2011. Creating shared value; how to reinvent capitalism — and unleash a wave of innovation and growth.. Vihreä talous onkin nähtävä keskeisenä kilpailukykytekijänä.

Kansainvälisen oikeuden mukaan valtiot päättävät omien luonnonvarojensa hyödyntämisestä suvereenisti. Globalisoituvassa maailmassa ympäristöongelmien hallintaa ei kuitenkaan voida tarkastella pelkästään kansallisella tasolla, sillä pitkät tuotanto- ja kulutusketjut välittävät sekä arkisten ostopäätösten että niitä ohjaavien poliittisten päätösten vaikutukset hyvinkin kauas. Tarvitaan sekä kansallista että kansainvälistä luonnonvarapolitiikkaa; toimintaa sekä kansainvälisellä, alueellisella että paikallisella tasolla. Tärkeää on tehostaa myös kansainvälistä ympäristöhallintoa kestävän kehityksen institutionaalisen rakenteen vahvistamiseksi, sillä sen nykyisen rakenteen heikkous on osaltaan syynä olemassa olevien ympäristösopimusten heikkoon täytäntöönpanoon.

Suomella on runsaat luonnonvarat ja siihen perustuen hyvät edellytykset kestävän luonnonvarapolitiikan edelläkävijäksi. Luonnonvarojen käyttöön perustuvan talouskasvun tulee olla kestävän kehityksen periaatteiden mukaista ottaen huomioon sekä ekologinen, sosiaalinen että taloudellinen ulottuvuus. Vihreän talouden keinoin talous- ja ympäristöongelmat ratkaistaan samanaikaisesti, jos taloutta rakennetaan tavalla, joka vähentää päästöjä ja säästää luonnonvaroja. Suomessa on vahvaa ympäristöosaamista ja korkean teknologian vientipotentiaalia. Metsiin, vesihuoltoon ja energiaosaamiseen liittyvän biotalouden osaamisen ympäristöliiketoiminta voi hyödyttää Suomea kansantaloutena, joten kestävän kehityksen vahvistaminen luo meille menestymismahdollisuuksia.

Vihreä talous tulee ottaa Suomen tulevaisuuden visioksi ja toimia johdonmukaisesti ja pitkäjänteisesti tavoitetta kohti. Kestävän kehityksen kolmen eri ulottuvuuden syvällinen integraatio edellyttää johdonmukaista politiikkaa, jossa tavoitteen toteuttaminen tapahtuu yhdenmukaisesti ja aidosti rakenteiden sisällä kaikilla hallinnonaloilla ja politiikan lohkoilla. Järjestelmämuutokset ovat mahdollisia, mutta hitaita. Aikaa tulee olla riittävästi teknologiseen kehitykseen sekä oppimiseen ja sosiaaliseen sopeutumiseen. Kriittisten kynnysarvojen jo tapahtunut ylittyminen korostaa politiikan oikean kohdentumisen merkitystä. On tehtävä oikeita asioita. Uusiutuvien luonnonvarojen käytön voimakas lisääminen fossiilisista luonnonvaroista luopumiseksi muodostaa haasteen luonnon monimuotoisuuden säilymisen ja yleensä kestävän kehityksen tavoitteiden kannalta. Olennaista on myös osallistava päätöksenteko, jonka kautta voidaan ratkoa luonnonvarojen käyttöön liittyviä ristiriitoja. Luonnonvarojen käyttöön perustuvan toiminnan suuntaaminen rationaalisesti ja hyväksyttävästi edellyttää hyvää, osallistavaa suunnittelua, jolloin voidaan vähentää maankäytöllisesti ristiriitaisia käyttöpaineita.

Energia- ja materiaalitehokkuuden oleellinen parantaminen on välttämätöntä, mutta ei yksin takaa, että talouden kestävä aineellinen mittakaava saavutetaan. Suomen taloudessa energian ja luonnonvarojen kokonaiskulutus on kasvanut talouden kasvua hitaammin eli on tapahtunut irtikytkeytymistä. Koska luonnonvarojen kulutus kuitenkin kasvaa, ei absoluuttinen irtikytkentä ole toistaiseksi toteutumassa. Taloutta voidaan kutsua vihreäksi vain, jos se toimii luonnon sieto- ja kantokyvyn rajoissa ja turvaa ekosysteemipalvelujen toiminnan. Tosiasia on, että talouden aineellinen mittakaava on lopulta sopeutettava näihin reunaehtoihin.

Tulevaisuudessa on siis Suomessakin ratkaistava, miten turvataan kestävä luonnonvarapolitiikka eli sisällytetään tarvittavat rajoittavat rakenteet lainsäädäntöön. Tärkeää on tunnistaa, että tarvitaan myös mahdollistavia rakenteita vihreän talouden tukemiseksi, investointien ohjautumiseksi vihreää taloutta edistäviin hankkeisiin ja siten elinkeinoelämän rakenteellisen muutoksen edistämiseen. Kehittyvä luonnonvaratalous tarvitsee tuekseen mahdollistavan toimintaympäristön, jossa lainsäädäntö, maankäytön suunnittelu, ympäristövaikutusten arviointi, lupamenettelyt ja hallinnon käytännöt tukevat kestävän luonnonvarapolitiikan tavoitteita luonnonvarojen hoitoon ja käyttöön perustuvissa arvoketjuissa.

EU:n sisämarkkinasääntely rajoittaa osaltaan Suomen mahdollisuuksia esimerkiksi torjua luonnonvarojen hyödyntämiseen perustuvaa ulkomaisten yritysten toimintaa Suomessa. Lainsäädännöllä voidaan kuitenkin jo tällä hetkellä asettaa luonnonvarojen hyödyntämisen reunaehdot ja rajoittaa esimerkiksi veden ottamista, jos vettä ei riitä paikkakunnan omiin vedenottotarpeisiin. Tulevaisuudessa on todennäköistä, että kansalliset ja paikalliset intressit on otettava erityisellä tavalla huomioon luonnonvarojen hyödyntämisessä. On parasta elinkeinopolitiikkaa, jos esimerkiksi Suomen metsätalous ja maassamme toimiva teollinen toiminta täyttävät kestävän kehityksen kriteerit ja edustavat ekotehokkuudessaan maailman huippua.

Suuren tulevaisuuden haasteen muodostaa arktisen merialueen luonnonvarojen hyödyntäminen ja pohjoisen meritien avautuminen kaupalliselle liikenteelle. Kilpajuoksu arktisten luonnonvarojen hyödyntämiseksi on jo alkanut, ja vaarana on ympäristöllisen ja sosiaalisen kestävyyden näkökulmien laiminlyöminen. Valiokunta korostaa, että arktisen luonnon erityinen haavoittuvuus on otettava huomioon pohjoisten luonnonvarojen hyödyntämisessä. Arktisten merialueiden luonnonvarat ovat pitkälti kartoittamatta, mikä korostaa varovaisuusperiaatteen huomioon ottamisen merkitystä arktisten alueiden luonnonvarojen hyödyntämisessä. Myös alkuperäiskansojen ja muun paikallisen väestön oikeuksien huomioon ottaminen on välttämätöntä osallistavan päätöksenteon ja sosiaalisen kestävyyden toteuttamiseksi. Toiminnan suuntautuminen arktiseen ympäristöön on paitsi Suomenkin kannalta tärkeä kysymys myös globaalia politiikkaa edellyttävä kehitys.

Kestävän kehityksen mittaaminen

Seurantamekanismit kestävän kehityksen mittaamiseksi ovat tärkeitä politiikkatoimien vaikuttavuuden arvioimiseksi. Hyvinvointia tulee jatkossa luoda niin, että samalla ehkäistään ympäristöhaittojen ja sosiaalisen pahoinvoinnin aiheutumista. Tarvitaan uusia radikaaleja innovaatioita, jotka ohjaavat nopeasti kohti ympäristön ja luonnonvarojen kannalta kestävää hyvinvoinnin tasoa, ja tätä kehitystä tulee kyetä mittaamaan.

Bruttokansantuotetta pidetään nykyään jo vanhentuneena kasvun mittarina, mikä todetaan myös Rio+20-konferenssin valmisteluasiakirjoissa. Kestävän kehityksen mittaamiseen bruttokansantuote ei sovellu, ja yleisesti onkin tunnustettu, että sitä täydentämään ja rinnalle tarvitaan uudentyyppisiä yhdistelmäindikaattoreita kestävän kehityksen seuraamiseksi laajemmin kuin vain kansantalouden näkökulmasta. Tällöin huomioidaan myös ympäristövaikutusten sekä sosiaalisten tekijöiden osuus hyvinvoinnin kehitykseen vaikuttavina asiakokonaisuuksina.

Tavoitteena onkin kehittää aikaisemmista ns. vuosituhattavoitteista (Millennium Development Goals) kestävän kehityksen tavoitteita (Sustainable Development Goals), joiden avulla voitaisiin arvioida toisaalta universaalilla tavalla ja toisaalta eri maiden olosuhteet huomioon ottaen kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamista. Mittarien tarkoituksena ei tule olla valvonnan lisääminen sinänsä, vaan olennaista on mittaamisen avulla suunnata yhteiskunnallinen huomio, keskustelu ja päätöksenteko yhteiskunnan tavoitteiden kannalta tärkeille alueille ja näin vauhdittaa yhteiskunnan kehitystä.

Koska ympäristökustannukset eivät sisälly tuotteiden hintoihin, ne jäävät näkymättömästi rasittamaan yhteiskuntaa. Tavoitteena tuleekin olla ympäristökustannusten saaminen näkyväksi, jolloin syntyy automaattisesti kannustin haittojen vähentämiseksi. Ennalta ehkäisevistä toimista aiheutuvat kustannukset ovat myös yleensä aina vahinkojen korjaamista alemmat, joten on taloudellisestikin perusteltua toimia näin.

Kansainvälisesti suuren huomion sai vuonna 2006 julkaistu maailmanpankin entisen pääekonomistin, Sir Nicholas Sternin raportti, jonka mukaan voimakkaiden, ajoissa toteutettujen ilmastotoimien hyödyt ovat suuremmat kuin niiden kustannukset. Arvion mukaan se, että ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi tarvittaviin toimiin ei ryhdytä, luo riskin taloudellisen ja yhteiskunnallisen toiminnan merkittävistä häiriöistä, jotka voivat vastata laajuudeltaan maailmansotiin liittyneitä häiriöitä. Mitä aikaisemmin tehokkaisiin toimiin ryhdytään, sitä pienemmät ovat aiheutuvat kustannukset.

OECD:n tuoreessa ympäristökatsauksessa vuoteen 2050 arvioidaan toimimattomuuden kustannukset moninkertaisiksi päästöjen vähentämiskustannuksiin verrattuna todeten, että luonnon järjestelmissä on kriittisiä pisteitä, joiden jälkeen vahingollisista muutoksista tulee peruuttamattomia (kuten lajien katoaminen, ilmastonmuutos, pohjaveden liikakulutus, maaperän huonontuminen). Kuitenkaan kaikissa tapauksissa ei vielä täysin ymmärretä näitä rajoja eikä niiden ylittämisen ympäristö-, sosiaali- ja talousseurauksia. Avainhaaste on löytää tasapaino annettaessa selviä poliittisia signaaleja luonnonvarojen käyttäjille ja kuluttajille ja jätettäessä tilaa muutoksille ja sopeutumiselle epävarmuudet huomioon ottaen.OECD Environmental Outlook to 2050. The Consequences of Inaction. Nopeasti toimien olisi vielä mahdollista, että maailmanlaajuiset kasvihuonekaasupäästöt saavuttavat huippunsa ennen vuotta 2020 ja maailman keskiarvolämpötilan nousu rajoitetaan 2°C:een, joskin tämä mahdollisuus etääntyy. Katsauksen mukaan hiilen maailmanlaajuinen hinta voisi vähentää vuoden 2050 kasvihuonekaasupäästöjä lähes 70 % vertailukohdan mukaisesta tilanteesta ja rajoittaa kasvihuonekaasupitoisuuden 450 ppm:ään. Tämä hidastaisi talouskasvua keskimäärin 0,2 prosenttiyksikköä vuodessa ja maksaisi vuonna 2050 noin 5,5 % maailmanlaajuisesta BKT:stä. Toimimattomuuden kustannukset voisivat olla jopa 14 % maailman keskimääräisestä kulutuksesta henkeä kohden mitattuna.

Vastaavasti on pyritty arvioimaan luonnon ekosysteemipalvelujen arvoa. YK:n ns. TEEB-hanke (The Economics of Ecosystems and Biodiversity) kokosi ja tuotti tietoa biologisen monimuotoisuuden ja sen ylläpitämien hyötyjen eli ekosysteemipalvelujen taloudellisesta merkityksestä yhteiskunnille ja kansantalouksille. Parhaillaan on valmistumassa Pohjoismaiden ministerineuvoston rahoittamana selvitys luonnon taloudellisesta roolista ja yhteiskunnallisesta merkityksestä Pohjoismaissa (TEEB-Nordic).

Ekosysteemipalveluiden käsite korostaa yhä vahvemmin yhteiskunnallisen suunnittelun, päätöksenteon ja tutkimuksen kokonaisvaltaisen tarkastelun tärkeyttä. Luonnon tuottamat palvelut eivät koskaan ole vain ekologisia prosesseja, vaan määrittyvät aina suhteessa ihmiseen ja vallitseviin olosuhteisiin. On esitetty paljon huolta sitä kohtaan, että käsite korostaa ihmiselle koituvia hyötyjä ja vahvana menetelmällisenä lähestymistapana on ollut taloudellinen arvottaminen, jolloin taloudellinen näkökulma ylikorostuisi. Arvottamisessa voi kuitenkin olla myös positiivista muutosvoimaa, jos ymmärrys paitsi luonnon arvokkuudesta sinänsä myös suorasta taloudellisesta merkityksestä yhteiskunnalle vahvistaa ympäristöpolitiikan yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä ja konkretisoituu poliittisissa päätöksissä ja niiden perusteluissa.

Kehityspolitiikalla tuetaan luonnonvarojen kestävää käyttöä

Globaalisti yksi suurista haasteista on köyhyyden vähentämisen ja luonnon kantokyvyn rajoihin sopeutuvan kestävän talouden tavoitteiden yhdistäminen. Pääosa maailman köyhimmistä ihmisistä elää luonnonvaroiltaan runsaissa maissa. Kehitysmailla on oikeus kehittyä, mikä edellyttää laadullisesti kestävää talouskasvua, vihreää taloutta. Globaaleista ympäristöongelmista ilmastonmuutos uhkaa erityisesti kehitysmaita. Köyhimmät kehitysmaat ovat eniten riippuvaisia maanviljelystä, ja suuren haavoittuvuutensa vuoksi niiden sopeutumiskyky on heikko. Ilmastonmuutoksen vaikutukset kohdistuvat siten voimakkaimmin köyhimpiin alueisiin ja väestönosiin. Ilmastonmuutoksen ja kehityspolitiikan integroiminen osana kestävän kehityksen politiikkaa edellyttää köyhien maiden sopeutumiskyvyn vahvistamista ja vähähiilisen, kestävän kehityksen edistämistä, samalla kun yhteiskuntien rakenteita yleensä vahvistetaan.

Maailman väkiluku kasvaa vuosittain 80 miljoonalla ihmisellä; tästä 90 prosenttia köyhissä maissa. Sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen liittyvät tavoitteet, kuten naisten aseman parantaminen, koulutus ja lisääntymisterveydenhoidon kehittäminen ovat välttämättömiä väestönkasvun hillitsemiseksi kehitysmaissa kestävälle tasolle. YK arvioi väestönkasvun taittuvan vuoden 2050 tienoilla, mikä tukee kestävän kehityksen toteutumista.

Suomi pyrkii uudella kehityspoliittisella ohjelmalla kestävän kehityksen kolmen ulottuvuuden parempaan yhteensovittamiseen sekä kestävän kehityksen maailmanlaajuisen hallinnan vahvistamiseen sekä uusien mittareiden laajaan käyttöönottoon muun muassa Rio+20-prosessissa.

Työn painopisteitä ovat ihmisoikeuksia edistävä, demokraattinen ja vastuullinen yhteiskunta; osallistava ja työllistävä vihreä talous; luonnonvarojen kestävä hallinta ja ympäristönsuojelu sekä inhimillinen kehitys. Kaikessa työssä huomioidaan kolme läpileikkaavaa periaatetta: sukupuolten tasa-arvon ja ilmastokestävyyden edistäminen sekä eriarvoisuuden vähentäminen.

Kehityspoliittinen ohjelma tukee hyvin Rio+20-prosessin tavoitteita. Vihreän talouden ja luonnonvarojen kestävän käytön avulla kehitysmaat pystyvät edistämään omien, yleensä luonnonvaroiltaan runsaiden, maidensa kehitystä ja hyvinvointia. On tärkeää, että kehityspolitiikalla ja -yhteistyöllä tuetaan luonnonvarojen kestävää käyttöä, ympäristönsuojelua ja luonnon monimuotoisuutta, mikä edistää samalla muitakin tärkeitä tavoitteita, kuten yhteiskunnallista vakautta, sopeutumista ilmastonmuutokseen, ruokaturvaa ja vesivarojen kestävää hallintaa.

Luonnonvarojen kestävän käytön toteuttaminen käytännössä

Kestävä kehitys ei voi edetä, elleivät yhteiskunnan organisaatiot ja infrastruktuuri tue kestäviä valintoja ja helpota niiden toteuttamista. Tarvitaan politiikkatoimia vihreän talouden perustan rakentamiseksi ja investointien ohjautumiseksi energia- ja materiaalitehokkuutta edistäviin teknologioihin ja konsepteihin.

Kestävän kehityksen edistämisen hankkeet lähtevät kuitenkin käytännössä paikallisista toimista. Aidot rakenteelliset muutokset lähtevät kentältä, paikallisista toimista, eivät laajojen strategioiden toimeenpanosta. Uusia oivalluksia ja konsepteja voidaan muotoilla paikallisella tasolla ja toisten hankkeista oppien. Uskoa vihreän talouden mahdollisuuksiin vahvistavat monet hyvät kokemukset, kuten Uudenkaupungin työllisyyden myönteinen kehittyminen Kohti hiilineutraalia kuntaa (HINKU) -hankkeessa. Paikallislähtöisessä toiminnassa ongelmaksi eivät muodostu toimeenpanon puutteet, kuten niin usein sinänsä arvokkaiden valtakunnallisten strategioiden osalta.

Toisaalta kansalaisten tulee viime kädessä saada itse tehdä elintapojaan koskevat päätökset. Vihreä talous eli kestävä talous tarkoittaa ennen kaikkea kulutus- ja tuotantojärjestelmiemme rakenteiden muuttamista kestäviksi; energiantuotantojärjestelmät, liikkuminen, ruoantuotanto, asuminen. Kysymys on siten kuluttajien, meidän kaikkien, valinnoista ja toimintatavoista.

Politiikassa tulee välttää kuluttajien syyllistäminen. Sen sijaan tarvitaan politiikkaa, joka tarjoaa tavallisille kansalaisille ja yrityksille positiivisia toiminnan vaihtoehtoja sekä työtä ja hyvinvointia. Vain kestävän talouskasvun kautta on mahdollista kehittää uutta teknologiaa, jota tarvitaan luonnonvarojen kestävän käytön edistämiseksi ja kestävän kehityksen käytännön toteuttamiseksi. Vihreä, kestävä talous muodostaa perustan Suomen kilpailukyvylle ja menestymiselle sekä ihmisten hyvinvoinnille tulevaisuudessa.