Nykyisen sosiaali- ja terveydenhuoltomme perusta valettiin
1970-luvun alussa. Kansanterveyslakia säädettäessä asetettiin
kansalliset tavoitteet, joiden mukaisesti luotiin senaikaiset maailman
parhaat toimintatavat, jotka ovat olleet menestystarina.
Hyvin toimineet sosiaali- ja terveydenhuoltomme palvelut ovat
kuitenkin nopeasti eriytymässä ja ovat rapautumassa.
Väestöryhmien väliset terveyserot ovat
Suomessa huolestuttavalla tasolla. Osa kansalaisista valitsee terveysasemien
jonojen sijaan yksityisen lääkäriaseman, koska
luottamus julkiseen terveydenhuoltoon on mennyt. Kaikilla näitä valinnanmahdollisuuksia
ei
ole. Pienituloisimpien ja sairaimpien ainoa turva on julkinen sosiaali-
ja terveydenhuolto.
Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistaminen on välttämätöntä.
Väestön ikääntyminen ja huoltosuhteen
muutos, palveluihin kohdistuvien odotusten ja vaatimusten kasvu,
lääketieteen nopea kehittyminen sekä ennen
kaikkea haasteet saada riittävästi ammattitaitoista
työvoimaa ja käytettävissä olevien
eurojen niukkuus tekevät uudistuksista välttämättömiä.
Myös EU:sta tulevat paineet, esimerkiksi potilasdirektiivin
voimaantulo, ovat omiaan vauhdittamaan uudistamista. Palveluiden
rapautumiskehitys on pysäytettävä.
Tarvitsemme kokonaisuudistuksen, jonka näköala
on vähintään 2020-luvulla. Päätökset
rahoitusuudistuksesta tulee tehdä samanaikaisesti sote-järjestämislainsäädäntötyön
kanssa. Kansallisten sosiaali- ja terveydenhuollon tavoitteiden asettaminen
on välttämätöntä. Pirstaleisuudesta, osittaisten
hyötyjen tavoittelusta ja vastuun siirtelystä on
päästävä ihmisen hyvinvointia
ja terveyttä aidosti tukevaan toimintaan. Muutosten lähtökohtana
on oltava ihmisten palvelujen saatavuuden ja saavutettavuuden turvaaminen
kaikkialla maassamme. Sairauksien ennaltaehkäisyn ja ihmisen
kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin on oltava muutosten keskiössä.
Päätösten on tuettava tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden
toteutumista sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa koko Suomessa.
Ihmisillä on oltava aito valinnan mahdollisuus silloin,
kun hän palveluja tarvitsee. Hallinnollisten uudistusten
rinnalla on luotava myös uusi rahoitusmalli. Nykyinen monikanavainen rahoitusjärjestelmä
on
uudelleenarvioitava ja remontoitava. Nyt hoidon kustannuksiin osallistuvat
kunnat, valtio ja Kela sekä asiakas itse. Lisäksi
terveydenhuollon kustannuksista osansa maksavat työntekijät
ja työnantajat. Nykyjärjestelmässä liian
usein asiakkaan hoitovastuuta ja hänestä aiheutuvia
kustannuksia pompotellaan toimijalta toiselle. Millään
toimijalla ei ole kokonaisvastuuta kansalaisen terveydenhuollon
toimivuudesta. Käytössämme olevien eurojen
nykyistä tehokkaampi käyttäminen on mahdollista. Rahoituksen
osalta on arvioitava nykyistä kokonaisvaltaisemmin sairastumisen
aiheuttamat kulut, hoitoon pääsyyn kulunut aika,
sairauslomat ja kuntoutus.
Palvelujen järjestämisen ja rahoituksen vastuun
on oltava samalla toimijalla. Koko maan kattavaan, alueelliset erityispiirteet
huomioivaan ratkaisuun edetään laaja-alaisen ja
perusteellisen valmistelun sekä kokeilujen kautta.
Keskusta esittää uudistuksen perustaksi kotikunta-maakuntamallia.
Ratkaisu perustuu kuntien tiivistyvälle yhteistyölle,
jossa maakunta kuntayhtymänä on vastuussa sosiaali-
ja terveyspalvelujen järjestämisestä ja
ohjauksesta alueellaan, joka vastaa pääsääntöisesti
nykyistä sairaanhoitopiirijakoa. Kansallinen ohjausvalta
on ministeriöllä. Työnjakoa alueiden
välillä tehdään lähtökohtaisesti
neuvottelen. Kuntien ja kuntalaisten vaikutusmahdollisuuksia ja
ohjauskeinoja parannetaan.
Palveluja tuotetaan kolmella tasolla. Niitä on saatavilla
paikallisesti, maakunnallisesti ja valtakunnallisesti. Säädetään
lähipalvelulaki, jossa palveluiden saavutettavuudelle asetetaan
ajalliset tavoitteet. Lähipalvelulain säätämisen
yhteydessä määritellään
sosiaalipalvelujen osalta työnjako kotikunnan ja maakunnan
välillä. Lähipalvelulaki yhteensovitetaan
kuntien tehtävien uudelleenarvioinnin kanssa.
Ihmisen hyvinvoinnista ja terveydestä kannetaan kokonaisvastuu
ennalta ehkäisevästä työstä sairauksien
hoitoon ja kuntoutukseen asti. Rahoitusratkaisun on kannustettava
ja edesautettava toimintatavan toteuttamista. Sosiaali- ja terveyspalvelut
muodostavat kokonaisuuden. Perustason ja erityistason palvelut — terveydenhuollon
osalta
perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito — tuotetaan
nykyistä tiiviimmässä yhteistyössä keskeisenä tavoitteena
oikean tasoinen hoito ja hoiva oikeaan aikaan.
Toimintojen kehittämistyö on saatava uudelle tasolle.
Erityisesti perusterveydenhuollon toimivuuden parantamiseen on panostettava.
Sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmät
on saatava yhteensopiviksi. Lisäksi eri toimijoiden työnjakoa
on ajantasaistettava, jotta koulutettu henkilöstö voisi
keskittyä nykyistä paremmin omaa ammattitaitoaan
vastaavaan työhön. Kyse on mahdollisuudesta kohdentaa
satojamiljoonia euroja kaikkein tärkeimpään — ihmisten
hyvinvoinnin ylläpitämiseen ja parantamiseen.
Järjestäjä ja tuottaja erotetaan
toisistaan. Järjestämisvastuu on maakunnalla.
Maakunta siis vastaa siitä, että ihmisille lain
mukaan kuuluvat sote-palvelut ovat laadukkaita sekä mahdollisimman
yhdenvertaisesti saatavissa ja saavutettavissa. Maakunnalla on myös
viimekätinen vastuu näiden palvelujen rahoituksesta.
Maakunta päättää palvelujen
laatukriteereistä, tuotantotavoista ja niiden tuottajista
sekä osaltaan vastaa palvelujen laadun valvonnasta. Palvelujen
konkreettisina tuottajina toimivat julkiset toimijat (esimerkiksi
kotikunnat) sekä yksityinen ja kolmas sektori. Tämän
toteuttamiseksi voidaan laajentaa palvelusetelijärjestelmää.
Julkinen raha seuraa ihmistä (potilasta) siihen hoito-
tai hoivayksikköön, jonka asiakas valitsee. Jokainen
tekee määräaikaisen valinnan perusterveydenhuollon
siitä yksiköstä (julkinen, yksityinen,
kolmas sektori), josta palveluja hakee. Tämä perustason
yksikkö on kokonaisvastuussa hoidosta ja hoivasta. Siirrytään
esimerkiksi omalääkäri- tai perhelääkärimalliin,
jolla luodaan kokonaisvaltainen ote hyvinvoinnin ja terveyden ylläpitämiseen.
Työterveyshuolto jätetään kokonaisuudistuksen
ulkopuolelle. Työterveyshuollon toimintaa kehitetään
alkuperäisen toiminta-ajatuksensa mukaisesti painottaen
sen ennalta ehkäisevää roolia.
Rahoituksessa siirrytään monikanavaisesta yksikanavaiseen
malliin. Rahoitusmallin tulee olla niin palvelujen tuottajaa kuin
sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaitakin kannustava. Palvelujen
tarjoajan tulee kantaa kokonaisvastuu ihmisestä. Järjestämisvastuussa
olevalle toimijalle eli maakunnalle kootaan varat kuntien nykyisistä valtionosuuksista,
ennakoitavissa olevasta kuntaosuudesta ja asiakasmaksuista. Sairausvakuutuskorvaukset,
jotka muodostuvat nykyisistä lääkärinpalkkioista,
tukipalvelujen palkkioista sekä matkakorvauksista, siirretään
järjestämisvastuussa olevan maakunnan toimeenpanoon.
Sairausvakuutuksen päivärahojen (joilla
on suora yhteys tutkimusten ja hoitojen oikea-aikaisuuteen) sekä lääkekorvausten
maksamisen on oltava osana rahoitusuudistuksen valmistelutyötä. Valmistelu
tehdään yhteistoiminnassa valtion, kuntien ja
Kelan kanssa.