2.1.1  Kirkon keskushallinto

Kirkon yhteisessä hallinnossa ylintä päätösvaltaa käyttävä kirkolliskokous käsittelee asioita, jotka koskevat kirkon oppia ja työtä sekä kirkon lainsäädäntöä, hallintoa ja taloutta. 

Kirkolliskokouksen jäseninä ovat hiippakuntien piispat, kenttäpiispa, 96 valittua edustajaa, joista 32 on pappeja ja 64 maallikkoja, saamelaiskäräjien valitsema saamelaisten edustaja sekä valtioneuvoston määräämä edustaja. Läsnäolo- ja puheoikeus on kirkkoneuvoksilla (6) ja lainoppineilla asiantuntijoilla (2). Kirkolliskokouksen 96 edustajaa valitaan neljäksi vuodeksi vaalilla. Pappisedustajien vaalissa äänioikeutettuja ovat hiippakunnan papit ja maallikkoedustajien vaalissa seurakuntien kirkkovaltuustojen sekä seurakuntayhtymissä seurakuntaneuvostojen ja yhteisten kirkkovaltuustojen maallikkojäsenet. 

Kirkolliskokouksen puheenjohtajana toimii arkkipiispa. Kirkolliskokous vahvistaa itselleen työjärjestyksen, valitsee kaksi varapuheenjohtajaa ja asettaa tarvittavat valiokunnat. Käytännöksi on vakiintunut, että varapuheenjohtajiksi valitaan maallikoita. Kirkolliskokous kokoontuu vuosittain viikon mittaiseen istuntoon touko- ja marraskuun alussa. Asioiden vaatiessa myös ylimääräisten istuntojen järjestäminen on mahdollista. 

Kirkolliskokoukselle voivat tehdä esityksiä piispainkokous, kirkkohallitus ja hiippakuntavaltuustot. Edustajilla on aloiteoikeus. Kun asia koskee raamatunkäännöksen, kristinopin, virsikirjan, kirkkokäsikirjan, messusävelmistön tai kirkkojärjestyksen hyväksymistä tai kirkon uskoa ja oppia koskevaa kysymystä, niihin pohjautuvaa periaatteellista kannanottoa taikka kirkkolain säätämistä, muuttamista tai kumoamista, asia käsitellään kahdessa käsittelyssä ja sen hyväksyminen vaatii kolmen neljäsosan määräenemmistökannatuksen. 

Piispainkokous käsittelee kirkon uskoa, julistusta ja työtä sekä hiippakuntien hallintoa ja hoitoa koskevia asioita, tekee esityksiä ja antaa lausuntoja kirkolliskokoukselle ja kirkkohallitukselle sekä suorittaa muut sille kirkkolaissa tai kirkkojärjestyksessä annetut tehtävät. Muut tehtävät tarkoittavat etupäässä erilaisten hengellisessä työssä olevien viranhaltijaryhmien koulutusta sekä jumalanpalvelusta, kirkollisia toimituksia tai opetusta koskevia asioita, joista piispainkokous voi antaa täytäntöönpanomääräyksiä. Piispainkokoukselle on annettava tilaisuus antaa asiasta lausunto ennen kuin kirkolliskokous päättää hyväksyä ja määrätä käyttöön otettavaksi raamatunkäännöksen, kristinopin, virsikirjan, kirkkokäsikirjan ja messusävelmistön tai kun se käsittelee kysymyksiä, jotka käsittelevät kirkon uskoa ja oppia tai niihin pohjautuvia periaatteellisia kannanottoja. 

Piispainkokous nimeää kirkkohallitukseen kaksi piispaa neljäksi vuodeksi kerrallaan sekä neljäksi vuodeksi kerrallaan piispan, joka osallistuu kirkon työmarkkinalaitoksen kokouksiin läsnäolo- ja puheoikeuksin. 

Piispainkokouksen jäseniä ovat hiippakuntien piispat, kenttäpiispa sekä jokaisen tuomiokapitulin keskuudestaan määräämä asessori. Piispainkokouksen puheenjohtaja on arkkipiispa. Aloiteoikeus piispainkokouksessa on piispainkokouksen jäsenillä, kirkolliskokouksella, tuomiokapituleilla, kirkkohallituksella ja kirkolliskokouksen sen yhteyteen perustamilla toimielimillä sekä kirkon työmarkkinalaitoksella. Piispainkokous vahvistaa itselleen työjärjestyksen. 

Kirkkohallitus hoitaa kirkon yhteistä hallintoa, taloutta ja toimintaa. Kirkkohallitus on kirkon yleishallintoviranomainen. Se valmistelee asioita kirkolliskokoukselle ja toimeenpanee sen päätöksiä sekä koordinoi kokonaiskirkon toimintaa. 

Kirkkohallituksen päätöksentekoelimiä ovat täysistunto ja virastokollegio. Kirkkohallituksen täysistunnon jäseniä ovat arkkipiispa puheenjohtajana, kirkolliskokouksen valitsemat yhdeksän maallikkoa ja kaksi pappia sekä piispainkokouksen valitsemat kaksi piispaa. 

Kirkkohallituksen jaostoille, virastokollegiolle tai kirkkohallituksen viranhaltijoille voidaan kirkkojärjestyksessä määrätyissä rajoissa antaa oikeus ratkaista asioita kirkkohallituksen puolesta. Kirkkohallituksella on oikeus siirtää toimivaltaansa kirkon keskusrahaston eläkerahaston varojen sijoittamista koskevissa asioissa asettamalleen kirkon keskusrahaston eläkerahaston johtokunnalle. Toimivallan siirron nojalla tehdyt päätökset voidaan kirkkojärjestyksessä määrätyllä tavalla siirtää kirkkohallituksen ratkaistaviksi. 

Kirkkohallituksen tehtäväksi säädetään kirkkolain 22 luvun 2 §:n 1 momentin 9 a kohdassa hoitaa seurakunnille kuuluvia palkanlaskennan ja kirjanpidon tehtäviä. Näitä tehtäviä on hoitanut vuoden 2012 alusta kansliapäällikön alaisuudessa toimiva Kirkon palvelukeskus. 

Kirkkohallituksen tehtävistä sekä täysistunnolle kuuluvista asioista ja virastokollegiolle kuuluvista asioista määrätään tarkemmin kirkkohallituksen ohjesäännössä. 

Kirkon ulkoasiain neuvoston tehtävänä on hoitaa kirkon suhteita muihin kirkkoihin, uskontokuntiin ja kirkkojen välisiin järjestöihin, päättää yhdessä arkkipiispan kanssa kirkon edustamisesta näissä asioissa, johtaa kirkkohallituksen ulkoasiain osaston toimintaa sekä valita Kirkon Ulkomaanavun säätiön hallituksen puheenjohtaja ja jäsenet. Kirkon ulkoasiain neuvostolle on annettu kirkkojärjestyksellä ja kirkkohallituksen ohjesäännöllä myös omaa ratkaisuvaltaa ulkoasioiden hoitoa koskevissa asioissa. 

Kirkolliskokous valitsee kirkon ulkoasiain neuvostoon neljäksi vuodeksi kymmenen jäsentä ja kullekin henkilökohtaisen varajäsenen. Neuvoston puheenjohtaja on arkkipiispa. Kirkkohallituksen ohjesäännön 19 §:n 2 kohdan mukaan neuvosto johtaa ulkoasiain osaston toimintaa. Hallinnollisesti kirkkohallituksen ulkoasiain osasto on osa kirkkohallituksen virasto-organisaatiota. 

Kirkon työmarkkinalaitos on evankelis-luterilaisen kirkon, seurakuntien ja seurakuntayhtymien edunvalvontaa työmarkkina-asioissa hoitava viranomainen. Kirkon työmarkkinalaitos on yksi Suomen työmarkkinoiden keskusorganisaatioista (työmarkkinakeskusjärjestö). Työmarkkinalaitoksen toimivalta tehdä kirkkoa ja seurakuntia sitovia virka- ja työehtosopimuksia niiden puolesta perustuu kirkkolain 22 luvun 9 §:ään ja kirkon työmarkkinalaitoksesta annettuun lakiin (827/2005). 

Kirkon työmarkkinalaitoksen päättävä toimielin on neljäksi vuodeksi valittava valtuuskunta. Sen muodostavat 11 kirkolliskokouksen valitsemaa jäsentä, joilla kullakin on henkilökohtainen varajäsen. Valinnan suorittavat ne kirkolliskokouksen edustajat, joiden palvelussuhteen ehtoja kirkon virkaehtosopimus tai työehtosopimus eivät koske. Käytäntönä on, ettei valtuuskunnan jäseneksi valita kirkkoon palvelussuhteessa olevaa henkilöä ja että valituilla on työelämän erityisasiantuntemuksen lisäksi luottamushenkilönä yhteys seurakuntahallintoon. Valtuuskunta valitsee itselleen puheenjohtajan ja kaksi varapuheenjohtajaa sekä vahvistaa itselleen työjärjestyksen. Valtuuskunnan kokouksissa on läsnäolo- ja puheoikeus kirkkohallituksen määräämällä henkilöllä ja piispainkokouksen määräämällä piispalla. 

Kirkon työmarkkinalaitoksen talousarvio ja tilinpäätös ovat osa kirkon keskusrahaston talousarviota ja tilinpäätöstä. Kirkkohallituksen yhteydessä olevan toimiston henkilökunta huolehtii asioiden valmistelusta, esittelystä ja täytäntöönpanosta. Työmarkkinalaitoksen henkilöstö on kirkkohallituksen henkilökuntaa. Toimiston viroista sekä viranhaltijoiden ja työntekijöiden ottamisesta ja erottamisesta työmarkkinajohtajan virkaa lukuun ottamatta päättää kirkkohallitus. Työmarkkinalaitoksen valtuuskunnan ja toimiston henkilökunnan kiinteästä suhteesta johtuu, että kirkkohallitus hyväksyy johtosäännön työmarkkinalaitoksen toimiston henkilöstön osalta työmarkkinalaitoksen valtuuskunnan esityksestä. 

Kirkon keskusrahasto on kirkon yhteinen rahasto, jonka varoja käytetään keskusrahaston talousarvion mukaisesti eläkkeiden ja perhe-eläkkeiden maksamiseen, taloudellisesti heikossa asemassa olevien seurakuntien ja seurakuntayhtymien tukemiseen sekä seurakuntien yhteistoiminnan ja seurakuntarakenteen kehittämiseen, hiippakuntien ja kirkon keskushallinnon menoihin sekä kirkon yhteisiin tarkoituksiin sekä muiden lakiin ja sitoumuksiin perustuvien kirkon menojen suorittamiseen. Kirkon keskusrahasto toimii kirkon eläkelaitoksena ja huolehtii sen tehtävistä siten kuin siitä erikseen säädetään. 

Kirkon keskusrahasto rahoittaa kirkon yhteisen toiminnan kirkkohallituksessa ja hiippakunnissa ja vastaa lisäksi kirkon eläkelaitoksen rahoituksesta. Kirkon palvelukeskuksen taloutta hoidetaan niin ikään kirkon keskusrahaston osana, mutta toiminta rahoitetaan asiakkailta perittävillä palvelumaksuilla. Rahoitus kerätään seurakunnilta erilaisina maksuina sekä markkinoilta sijoitustoiminnan tuottoina. Kirkon keskusrahasto on julkisoikeudellinen oikeushenkilö, jolla ainoana keskushallinnon toimijoista on Y-tunnus. Kaikki keskushallinnon omaisuus on kirkon keskusrahaston nimissä. Keskusrahasto on toimija myös suhteessa verottajaan ja muihin virallisiin tahoihin. 

Keskusrahaston hallituksena toimii kirkkohallitus. Kirkkohallituksen täysistunto hyväksyy ja allekirjoittaa keskusrahaston tilinpäätöksen ja hyväksyy keskusrahaston toiminta- ja taloussuunnitelman sekä esittää ne edelleen kirkolliskokoukselle, joka ylimpänä päättävänä toimielimenä vahvistaa tilinpäätöksen, myöntää vastuuvapauden sekä hyväksyy toiminta- ja taloussuunnitelman. 

Eläkerahaston sijoitustoimintaan liittyvissä asioissa päätösvaltaa on siirretty kirkon keskusrahaston eläkerahaston johtokunnalle. Kirkkohallitus nimittää toimikaudekseen johtokunnan jäsenet. Johtokunta raportoi vuosittain toiminnastaan sekä sijoitus- ja riskienhallintasuunnitelmistaan. 

Hallinnollisesti kirkon keskusrahasto kuuluu kirkkohallituksen organisaatioon siten, että kirkkohallituksen ohjesäännön 11 §:n mukaan talousosastona toimii kirkon keskusrahasto. Talousosaston johtajana toimiva kirkkoneuvos on myös kirkon keskusrahaston johtaja. 

2.1.2  Valtion rahoitus seurakuntien yhteiskunnallisiin tehtäviin

Evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat ja seurakuntayhtymät tuottavat useita yhteiskunnallisia palveluja osana toimintaansa. Seurakuntien sosiaalisia palveluja ovat diakonia, perheneuvonta ja sairaalasielunhoito. Seurakuntien toimintaan kuuluu myös lapsi- ja nuorisotyö. Osa yhteiskunnallisista tehtävistä on kuitenkin erityislailla seurakunnille annettuja. 

Hautaustoimilain (457/2003) 3 §:n mukaan seurakunnat ja seurakuntayhtymät toimivat yleisten hautausmaiden ylläpitäjinä. Niillä on myös velvollisuus vaadittaessa osoittaa hautasija vainajalle, jonka kotikunta oli kuolinhetkellä seurakunnan tai seurakuntayhtymän alueella. Jollei vainajalla ollut kuolinhetkellään kotikuntaa Suomessa, edellä mainittu velvollisuus on sillä seurakunnalla tai seurakuntayhtymällä, jonka alueella vainaja kuollessaan asui. Seurakunta tai seurakuntayhtymä on myös velvollinen vaadittaessa osoittamaan hautasijan sellaiselle kuolinhetkellä ulkomailla asuneelle Suomen kansalaiselle, jonka viimeinen kotikunta ennen ulkomaille muuttamista oli seurakunnan tai seurakuntayhtymän alueella. Lisäksi seurakuntien tulee ylläpitää erillisiä tunnustuksettomia hauta-alueita. Seurakunnilla tai seurakuntayhtymillä on velvollisuus pyynnöstä osoittaa hautasija tällaiselta alueelta. Tunnustukseton hauta-alue ei saa sijaita kohtuuttoman kaukana seurakunnan tai seurakuntayhtymän alueesta. Seurakunnat ylläpitävät myös sankarihautausmaita. Lisäksi maan krematoriot yhtä lukuun ottamatta ovat seurakuntien omistuksessa. 

Väestötietojärjestelmästä ja Väestörekisterikeskuksen varmennepalveluista annetun lain (661/2009) 48 §:n mukaan evankelis-luterilaisen kirkon viranomaisen on pyydettäessä annettava todistuksia, otteita tai näitä vastaavia muita yksittäisiä kirjallisia selvityksiä hallussaan olevista, ennen uskontokuntien jäsenrekistereistä annetun lain (614/1998) voimaantuloa pidetyistä kirkollisista väestörekistereistä ja niihin kuuluvista asiakirjoista. Kun edellä mainittujen kirkollisten viranomaisten jäsenrekisteriä pidetään säännöllisesti ajan tasalla väestötietojärjestelmän tiedoilla, on seurakunnilla myös oikeus luovuttaa kirjallisesti jäsenistään yksittäisiä tietoja henkilön oikeuksien ja velvollisuuksien toteuttamiseksi. Kasteen ja avioliittoon vihkimisen yhteydessä seurakunnat tekevät rekisterimerkintöjä, jotka välittyvät väestörekisteriin. Seurakunta voi myös toimittaa avioliiton esteiden tutkinnan, jos ainakin toinen kihlakumppaneista on kirkon jäsen. 

Vuoden 2012 aikana otettiin käyttöön kirkon yhteinen jäsenrekisteri, johon koottiin aiemmin seurakunnissa pidettyjen jäsentietojärjestelmien tiedot. Tavoitteena on myös digitoida vanhat kirkonkirjat osaksi yhteistä jäsenrekisteriä. Seurakunnat ja seurakuntien muodostamat keskusrekisterit ovat edelleen rekisterinpitäjiä, mutta kirkkohallitus vastaa jäsenrekisterin yleisestä toimivuudesta, tietohallinnosta ja tietoturvasta, rekisteritoimintojen yhtenäisyydestä ja sähköisestä arkistoinnista. Lisäksi kirkkohallituksen on pidettävä käyttöoikeusrekisteriä niistä henkilöistä, joille on myönnetty oikeus jäsenrekisterin tietojen käsittelyyn. Kirkkohallituksen on myös pidettävä jäsenrekisterin tietojen käsittelystä lokirekisteriä käytön seurantaa, valvontaa ja suojausta varten. 

Kirkon keskusrahasto vastaa kirkkohallituksen vastuulla olevien jäsenrekisteriin liittyvien tehtävien kustannuksista. Vuositasolla näiden on arvioitu olevan yhteensä 2 miljoonaa euroa. Kustannukset aiheutuvat jäsentietojärjestelmän ylläpito- ja kehittämiskustannuksista, käyttöpalveluista sekä kirkkohallituksen henkilöstötarpeista. Ilman jäsenrekisterin ylläpitoa kirkonkirjojen tietokantaa ei pidettäisi säännöllisesti ajan tasalla väestötietojärjestelmän tiedoilla eikä väestötietojärjestelmästä ja Väestörekisterikeskuksen varmennepalveluista annetun lain 48 §:n mukainen palvelu kirkon jäsenille olisi mahdollista. 

Rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain (498/2010) ja kirkkolain (1054/1993) perusteella seurakuntien ja seurakuntayhtymien hoidettavaksi kuuluu myös niiden omistuksessa oleva kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten ja irtaimistojen ylläpito. Rakennussuojelulainsäädännössä päädyttiin 1960-luvulla ratkaisuun, että tuolloin säädetty laki kulttuurihistoriallisesti huomattavien rakennusten suojelusta (572/1964) oli rakennussuojelua koskeva yleislaki, jota täydensivät kirkollisen rakentamisen osalta kirkkolakiin sisällytetyt säännökset. Tämä kahtiajako on säilytetty nykyisessä lainsäädännössä, ja kirkollisten rakennusten suojelusta säädetään kirkkolain 14 luvussa. Kirkollisten rakennusten suojelu kohdistuu myös rakennuksen kiinteään sisustukseen, siihen liittyviin maalauksiin ja taideteoksiin sekä piha-alueeseen. 

Kun kirkollisten rakennusten suojelusta säädetään kirkkolaissa, myös rakennussuojelun kustannukset ovat jääneet kirkon ja seurakuntien vastuulle. 

Osa hautaustoimen kustannuksista katetaan hautaustoimilain 6 §:n ja kirkkolain 17 luvun 9 §:n mukaisilla hautaustoimen maksuilla. Myös kirkonkirjoista annettavista todistuksista, otteista ja näitä vastaavista selvityksistä peritään kirkkolain 16 luvun 11 §:n mukaan määrätty maksu. Edellä mainittujen yhteiskunnallisten tehtävien nettokulut ovat seurakunnille ja seurakuntayhtymille vuosina 2009–2013 olleet (milj. €): 

* Sisältää vain arvioidun väestökirjanpidon tehtävien osuuden kirkonkirjojenpidon nettokuluista. 

Valtion osallistumisesta seurakuntien ja seurakuntayhtymien yhteiskunnallisista tehtävistä aiheutuvien kustannusten rahoittamiseen on aiemmin säädetty ainoastaan hautaustoimen osalta hautaustoimilaissa. Sen 22 §:n mukaan yleisten hautausmaiden ylläpidosta aiheutuviin kustannuksiin käytettävissä olevasta rahoituksesta on säädetty erikseen. Hallituksen esityksessä hautaustoimilaiksi (HE 204/2002 vp) todetaan olevan perusteltua, että valtio huolehtii seurakuntien taloudellisista edellytyksistä yleisten hautausmaiden hoitamiseen. Esityksen perusteluissa tuodaan esille, että nykyisellään rahoitus sisältyy evankelis-luterilaisten seurakuntien yhteisöveron tuotosta saamaan osuuteen. 

Tuloverolain (1536/1992) ja verontilityslain (532/1998) perusteella seurakunnille maksettavaa yhteisöveron jako-osuutta on pidetty tapana rahoittaa seurakuntien ja seurakuntayhtymien edellä mainittuja yhteiskunnallisia tehtäviä, vaikka sitä ei olekaan verolainsäädännössä osoitettu nimenomaisesti näiden tehtävien kustannusten kattamiseen. 

Valtion rahoituksesta evankelis-luterilaiselle kirkolle eräisiin yhteyskunnallisiin tehtäviin annetussa laissa (430/2015, jäljempänä rahoituslaki) säädetään uudesta rahoitusmuodosta edellä mainittuihin seurakuntien yhteiskunnallisiin tehtäviin. Laki tulee voimaan vuoden 2016 alussa. Samalla seurakuntien oikeus yhteisöveron tuottoon lakkaa. 

Lain mukaan valtion rahoitus myönnetään vuosittain evankelis-luterilaiselle kirkolle. Rahoituksen määrä on 114 miljoonaa euroa vuonna 2016 ja sen määrää korotetaan vuosittain kuluttajahintaindeksin muutoksen perusteella. Rahoituksen määrä on laskennallinen ja se kattaa seurakuntien kirjanpitoon perustuvien laskelmien mukaan noin 80 prosenttia tehtävien kokonaiskustannuksista. 

Rahoitus maksetaan kirkon keskusrahastolle kuukausittain yhtä suurina erinä. Rahoituslain 3 §:n 2 momentin mukaan korvauksen jakamisesta edelleen kirkon keskusrahastosta seurakunnille ja seurakuntayhtymille säädetään erikseen. Esityksen perusteluissa todetaan tarkoituksena olevan, että kirkon keskusrahasto jakaa valtion rahoituksen pääosin edelleen seurakunnille ja seurakuntayhtymille ottaen huomioon yhteiskunnallisten tehtävien hoitamisesta aiheutuvien kustannusten jakautuminen seurakuntien kesken. Kirkon keskusrahastolle yhteiskunnallisiin tehtäviin liittyviä kustannuksia syntyy kirkon yhteisen jäsenrekisterin yleisestä toimivuudesta, tietohallinnosta ja tietoturvallisuudesta, rekisteritoimintojen yhtenäisyydestä ja sähköisestä arkistoinnista huolehtimisesta. Lisäksi rahoituslaissa säädetään kirkon keskusrahastolle velvollisuus toimittaa opetus- ja kulttuuriministeriölle sen määräämät hautaustoimen, väestökirjanpidon ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten ja irtaimiston ylläpitoon liittyvien tehtävien kustannusten seurantaa varten tarvittavat tiedot. 

Kirkon keskusrahastosta myönnetään seurakunnille ja seurakuntayhtymille verotulojen täydennystä ja harkinnanvaraista avustusta. Harkinnanvaraisena avustuksena taloudellisesti heikossa asemassa oleville seurakunnille ja seurakuntayhtymille on myönnetty vuosittain avustuksia rakennustoimintaan sekä hautausmaa-avustuksia noin 4,5 miljoonaa euroa vuodessa sekä kirkollisen esineistön konservointiin noin 100 000 euroa vuodessa. 

2.1.3  Tilintarkastus

Kirkkolain 15 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan seurakunnan ja seurakuntayhtymän kirjanpitovelvollisuudessa, kirjanpidossa, tilinpäätöksessä ja tilintarkastuksessa noudatetaan soveltuvin osin, mitä kirjanpitolaissa (1336/1977) ja tilintarkastuslaissa (459/2007) säädetään. Lisäksi kirkkolain 17 a luvun 1 §:n 2 momentissa säädetään, että hiippakunnan talouden hoitoon sovelletaan soveltuvin osin, mitä seurakunnan ja seurakuntayhtymän talouden hoitamisesta kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä säädetään. Lisäksi kirkkolaissa säädetään siitä, että kirkon eläkerahaston sijoitustoimintaa valvoo Finanssivalvonta, jonka toimivallasta ja valvontamaksuista säädetään erikseen. 

Kirkkojärjestyksen 15 luvun 7—9 §:ssä on tarkempia säännöksiä muun muassa tilintarkastajien valinnasta, kelpoisuudesta, erottamisesta ja eroamisesta, tehtävistä sekä tilintarkastuskertomuksesta ja sen käsittelystä seurakunnan toimielimissä. 

Vuoden 2016 alussa voimaan tulevassa tilintarkastuslainsäädännön uudistuksessa yksityisen ja julkisen sektorin tilintarkastajajärjestelmät yhdistetään ja yhtä uutta järjestelmää koskeva sääntely keskitetään tilintarkastuslakiin (1141/2015). Tilintarkastuksen sisältöä ei esitetä muutettavaksi. 

Tilintarkastajien tutkintojärjestelmä muodostuu jatkossa tilintarkastajien perustutkinnosta, jolla varmistetaan kaikille tilintarkastajille yhtenäinen perusosaaminen. Peruspätevyyden hyväksymisedellytykset täyttäisivät EU:n tilintarkastusdirektiivissä tilintarkastajille asetetut vaatimukset. Näistä tilintarkastajista käytetään ammattinimikettä HT-tilintarkastaja. Perustutkintoa olisi mahdollista täydentää kahdella tutkinnolla, joista toisessa erikoistuttaisiin yleisen edun kannalta merkittävien yhteisöjen tilintarkastuksiin ja toisessa julkishallinnon ja -talouden tilintarkastuksiin. Erikoistumistutkinnon suorittaminen on edellytyksenä sille, että tilintarkastaja saa erikoispätevyyden. Tilintarkastajille voidaan hyväksyä kahdenlaisia erikoispätevyyksiä, joista yleisen edun kannalta merkittävien yhteisöjen tilintarkastajan ammattinimike on KHT-tilintarkastaja ja julkishallinnon ja -talouden tilintarkastukseen erikoistuneen ammattinimike on JHT-tilintarkastaja. 

Tilintarkastajien valvonta keskitetään yhdelle valvojalle, joka toimii osana Patentti- ja rekisterihallitusta. Tarkastusvalvonnassa toimii ratkaisutoiminnassaan itsenäinen tilintarkastuslautakunta, jolla on lailla säädettyä ratkaisuvaltaa esimerkiksi tilintarkastustoiminnan seuraamusasioissa. Tilintarkastusvalvonnan päätöksistä haetaan ensi vaiheessa oikaisua tilintarkastuslautakunnalta. Oikaisuvaatimuksen perusteella annetusta päätöksestä valitetaan Helsingin hallinto-oikeuteen ja sen päätöksestä voi edelleen hakea valituslupaa korkeimmalta hallinto-oikeudelta. 

Uusi tilintarkastuslaki on yleislaki, jolla on saatettu voimaan EU:n tilintarkastusta koskeva sääntely, ei kuitenkaan huhtikuussa 2014 Euroopan parlamentin ja neuvoston antamaa direktiiviä tilinpäätösdirektiivin muuttamisesta (2014/56/EU) eikä asetusta yleisen edun kannalta merkittävien yhteisöjen lakisääteistä tilintarkastusta koskevista erityisvaatimuksista ja komission päätöksen 2005/909 EY kumoamisesta (537/2014). Uusien säädösten implementointiin liittyvän sääntelyn valmistelu alkaa työ- ja elinkeinoministeriössä myöhemmin. 

Uutta tilintarkastuslakia sovelletaan, jollei laissa toisin säädetä, kirjanpitolain 1 luvun 1 §:ssä tarkoitettuun kirjanpitovelvollisen yhteisön ja säätiön tilintarkastukseen. Tilintarkastuslakia sovelletaan myös erikseen säädetyin osin toimintaan, johon muutoin sovelletaan julkishallinnon ja talouden tilintarkastuksesta annettua laki (1142/2015). Nämä säännökset koskevat tilintarkastajien hyväksymis- ja valvontajärjestelmää ja näihin liittyviä velvoitteita kuten ammattitaidon ylläpitämistä koskevaa velvoitetta sekä säännöstä päävastuullisesta tilintarkastajasta. 

Tilintarkastuslaissa säädetään tilintarkastajajärjestelmän lisäksi velvollisuudesta toimittaa tilintarkastus, tilintarkastuksen sisällöstä ja tilintarkastajaa koskevista seikoista kuten ammattieettisistä periaatteista, hyvän tilintarkastustavan velvoittavuudesta, aineiston säilyttämisestä ja tilintarkastajan riippumattomuudesta, esteellisyydestä sekä salassapitovelvollisuudesta. 

Laki julkishallinnon ja -talouden tilintarkastuksesta on julkishallinnon ja -talouden tilintarkastusta koskeva yleislaki, jota sovelletaan siltä osin kuin muussa laissa ei toisin säädetä. Muussa laissa voidaan säätää myös laajemmin tai kokonaan toisin esimerkiksi tilintarkastuslain soveltamisesta, jolloin julkishallinnon ja -talouden tilintarkastuksesta annettua lakia ei sovelleta. Lakia sovelletaan myös tilintarkastusta suorittavan tilintarkastajan ammattinimikkeestä riippumatta eli riippumatta siitä, onko tilintarkastajaksi valittu JHT-, KHT- tai HT-tilintarkastaja vai tilintarkastusyhteisö. Laissa säädetään myös niistä tilintarkastuslain säännöksistä, joita sovelletaan julkishallinnon ja -talouden tarkastukseen. Tilintarkastukseen sovelletaan tilintarkastuslain säännöksiä tilintarkastajan kelpoisuudesta, päävastuullisesta tilintarkastajasta, tilintarkastajan erottamisesta ja eroamisesta, tietojen antamisesta seuraavalle tilintarkastajalle sekä tilintarkastajan ammattieettisistä periaatteista. Tilintarkastuslaissa säädetään myös tilintarkastajien hyväksymisestä ja valvonnasta. 

Laki julkishallinnon ja -talouden tarkastamisesta on olennaisesti suppeampi kuin tilintarkastuslaki. Lakiin ei ole sisällytetty tilintarkastusta koskevaa EU:n sääntelyä siten kuin tilintarkastuslakiin, sillä tilintarkastusdirektiivi ei koske julkisyhteisöjen tilintarkastusta. Lain soveltamisalan lisäksi laissa säädetään tilintarkastajan määritelmästä, päävastuulliseen tilintarkastajaan sovellettavista säännöksistä, tilintarkastajan riippumattomuudesta ja virkavastuusta, tilintarkastajan esteellisyydestä, hyvästä tilintarkastustavasta, tilintarkastuskertomuksesta, tilintarkastajan salassapitovelvollisuudesta, rangaistussäännöksistä ja vahingonkorvausvelvollisuudesta. 

Kunnissa sovelletaan yleislakina lakia julkishallinnon ja -talouden tarkastuksesta, jota täydentävät kuntalakiin otetut säännökset tarkastuslautakunnasta, tilintarkastuksesta, tilintarkastajan tehtävistä, tilintarkastajan tietojensaantioikeudesta sekä tilintarkastuskertomuksesta ja sen käsittelystä. 

2.2.1  Ruotsin kirkko (Svenska kyrkan)

Ruotsin kirkon keskushallinto vastaa kirkon yhteisistä asioista: kirkon sisäisestä norminannosta, yhteisestä tiedotuksesta, koulutuksesta, kansainvälisistä yhteyksistä, kansainvälisestä diakoniasta ja lähetyksestä sekä kirkon äänen ja kannanottojen tuomisesta esiin yhteiskunnassa ja kansainvälisesti. 

Keskushallinnon ylin päättävä toimielin on kirkolliskokous (kyrkomötet), jonka 251 jäsentä valitaan suoralla kirkollisvaalilla. Piispoilla on kirkolliskokouksessa läsnäolo- ja puheoikeus, mutta he eivät ole jäseniä ellei heitä erikseen valita. Kirkolliskokous valitsee keskuudestaan puheenjohtajan ja kaksi varapuheenjohtajaa. Kaksi kertaa vuodessa kokoontuva kirkolliskokous päättää muun muassa kirkkojärjestyksen hyväksymisestä ja muuttamisesta, kirkkokäsikirjasta ja virsikirjasta. Kirkolliskokouksen alaisuudessa on neuvostoja, jotka suunnittelevat ja järjestävät kirkon työtä. Tällaisia ovat kansainvälisen lähetyksen ja diakonian neuvosto, ulkoasioiden neuvosto sekä koulutus-, tutkimus- ja kulttuurineuvosto. 

Kirkolliskokouksen päätökset valmistelee ja panee täytäntöön kirkkohallitus (kyrkostyrelsen), joka edustaa kirkolliskokousten istuntojen välillä Ruotsin kirkko -nimistä yksityisoikeudellista uskonyhteisöä. Sillä on myös hallinnollisia tehtäviä, ja kirkolliskokouksen väliaikoina se kantaa päävastuun kirkon toiminnasta valtakunnan tasolla. Kirkolliskokous valitsee kirkkohallituksen jäsenet neljä vuotta kestäväksi toimikaudeksi. Valittujen 14 jäsenen lisäksi jäsenenä on arkkipiispa, joka on puheenjohtaja virkansa puolesta. Jäsenillä on varajäsenet ja arkkipiispalla kirkolliskokouksen valitsema sijainen. Kirkkohallituksen virastona toimii Uppsalassa sijaitseva kirkkokanslia (kyrkokansliet), jonka toimintaa johtaa pääsihteeri (generalsekreterare). 

Piispainkokous (biskopsmötet) käsittelee teologisia ja opillisia asioita. Piispainkokouksen jäseninä ovat kulloinkin virassa olevat piispat. Puheenjohtajana toimii arkkipiispa tai hänen estyneenä ollessaan vanhin virassa oleva piispa. 

Kirkolliskokouksessa käsiteltäviä opillisia kysymyksiä varten on oppineuvosto, joka antaa asioista lausunnon ennen kirkolliskokouksen päätöstä. Neuvoston jäseninä ovat piispat ja kirkolliskokouksen valitsemat kahdeksan jäsentä sekä arkkipiispa puheenjohtajana. Voidakseen poiketa neuvoston kannasta kirkolliskokouksen tulee tehdä päätöksensä kahden kolmasosan enemmistöllä. 

Kirkkohallituksen kirkkokanslian kansainvälinen osasto (internationella avdelningen) huolehtii yhteistyöstä muiden kirkkojen ja kansainvälisten järjestöjen kanssa. Kansainvälinen osasto huolehtii myös työntekijöiden lähettämisestä ulkomaille ja humanitaarisesta avusta. Kirkolliskokouksen ekumeniavaliokunta valmistelee kirkkojen välisiä ja ekumeenisia asioita, jotka koskevat työtä ulkomailla asuvien ruotsalaisten parissa sekä kansainvälistä lähetystä ja diakoniaa. 

Ruotsin kirkon työnantajien edunvalvonta , neuvonta- ja koulutusorganisaationa toimii Ruotsin kirkon työnantajaorganisaatio (Svenska kyrkans arbetsgivarorganisation, SKA). Sen tehtäviin kuuluu sopimustoiminnan ohella hautausmaa- ja kiinteistöasioihin liittyvää neuvontaa sekä koulutustoimintaa. SKA on oikeudelliselta muodoltaan yhdistys, ja sen hallintoeliminä ovat jäsenseurakuntien edustajien hiippakunnallisissa työnantajakonferensseissa (arbetsgivarkonferenser) valitsema 65-jäseninen valtuuskunta ja valtuuskunnan valitsema 11-jäseninen hallitus. 

2.2.2  Norjan kirkko (Den norske kirke)

Norjan kirkko oli vuoteen 2012 saakka valtiokirkko ja luterilainen uskonto maan virallinen uskonto. Valtiokirkkojärjestelmä purettiin olennaisilta osiltaan parlamentin toukokuussa 2012 päättämällä perustuslakimuutoksella. Perustuslain 16 §:n mukaan kaikilla kuningaskunnan kansalaisilla on uskonnonvapaus, Norjan evankelis-luterilainen kirkko pysyy Norjan kansan kirkkona, ja valtio tukee sitä. Perustuslakimuutos astui voimaan heti suurkäräjien hyväksyttyä sen. Käytännössä perustuslakimuutoksesta seuraavien toimenpiteiden vieminen käytäntöön kestää useita vuosia ja edellyttää lainsäädäntötoimia. 

Perustuslakimuutoksen jälkeenkin valtion kirkkohallinnon johdossa on käytännössä kirkollisministeriö (Fornyings-, administrasjons- og kirkedepartementet), joka johtaa kirkollisen lainsäädännön valmistelua sekä antaa täytäntöönpanomääräyksiä. Kirkon omilla edustajilla on nykyisin keskeinen asema valmistelutehtävissä. 

Kirkon keskushallinnon elimiä ovat kirkolliskokous (Kirkemøtet), kirkon keskusneuvosto (sentralkirkelige råd, Kirkerådet), piispainkokous (Bispemøtet) ja Norjan kirkon oppineuvosto (Lærenemnd). Kirkon keskushallinnon, samoin kuin hiippakuntahallinnon, kustannukset maksetaan valtion varoista. 

Kirkolliskokous aloitti toimintansa vuonna 1984. Se on lähinnä hiippakuntaneuvostojen yhteinen kokous. Jokaiseen hiippakuntaneuvostoon kuuluu piispa, pappien valitsema pappi, muiden kirkon viranhaltijoiden valitsema maallikkojäsen sekä neljä seurakuntaneuvostojen valitsemaa maallikkoa. Lisäksi kirkolliskokouksen jäseninä ovat viisi hiippakuntaneuvostojen ulkopuolelta valittua jäsentä ja kolmen teologisen tiedekunnan edustajat. Kirkolliskokouksen toimikausi on neljä vuotta, ja istunto pidetään kerran vuodessa. Kirkolliskokouksen tulee käsitellä kirkon yhteisiä asioita, herättää ja edistää kristillistä elämää seurakunnissa, edistää yhteistyötä kirkossa sekä huolehtia kirkon saamelaistyöstä ja kansainvälisistä ja ekumeenisista suhteista. Kirkolliskokouksen alaisuudessa toimii kirkkojenvälisten asiain neuvosto sekä saamelaisten kirkollinen neuvosto. 

Kirkon keskusneuvosto on toiminut vuodesta 1969. Siihen kuuluu kymmenen kirkolliskokouksen nelivuotiskaudeksi valitsemaa maallikkoa sekä neljä pappia. Kaikkien hiippakuntaneuvostojen tulee olla edustettuina. Piispainkokous nimeää jäseneksi yhden piispan, joka pääsääntöisesti on piispainkokouksen puheenjohtaja. Keskusneuvoston puheenjohtajana on maallikko. Kirkon keskusneuvoston tehtävänä on valmistella kirkolliskokouksessa käsiteltävät asiat, tehdä päätösesitykset, huolehtia päätösten täytäntöönpanosta ja johtaa kirkon yhteistä toimintaa kirkolliskokouksen päätösten mukaisesti. Neuvosto antaa myös kirkollisministeriölle sen pyytämiä lausuntoja. Kirkon keskusneuvoston alaisuudessa toimii sen asettamia toimikuntia eri työaloja varten sekä viranhaltijaorganisaatio. 

Piispainkokouksen muodostavat kulloinkin virassa olevat piispat. Piispainkokous valitsee keskuudestaan puheenjohtajan. Norjassa ei ole arkkipiispaa, mutta vuodesta 2012 lukien on ollut johtava piispa. Piispainkokouksen tehtävänä on koordinoida piispojen toimintaa ja antaa lausuntoja kirkollisministeriön ja kirkolliskokouksen käsittelemistä asioista. Käytännössä piispainkokous tekee myös oma-aloitteisesti esityksiä mainituille toimielimille. Norjan kirkon oppineuvoston tehtävänä on ottaa sitovasti kantaa kirkollisten hallinnollisten riitojen yhteydessä ilmeneviin tai muihin vakaviin opillisiin erimielisyyksiin. 

Ekumeenisten ja kansainvälisten suhteiden neuvosto (Mellomkirkelig råd) vastaa kansainvälisistä ja ekumeenisista asioista. Sen valmistelun pohjalta kirkolliskokous päättää mm. ekumeenisten sopimusten solmimisesta. Neuvosto toimii kirkolliskokouksen alaisuudessa. Asioita neuvostolle valmistelee kirkkohallituksen ekumeenisten ja kansainvälisten suhteiden osasto (Avdeling for økumenikk og internasjonale relasjoner). 

Kirkon työnantaja- ja edunvalvonta-organisaatio (Kirkelig arbeidsgiver og intresseorganisasjon) on yhdistysmuotoinen organisaatio, jonka jäseniä ovat seurakunnat työnantajina. Sen toimialueeseen kuuluvat sopimustoiminnan ohella kirkkorakennuksiin ja kiinteistöihin sekä hautausmaihin liittyvä neuvonta sekä koulutus- ja julkaisutoiminta. Yhdistyksen talous perustuu seurakuntien maksamiin jäsenmaksuihin sekä palvelutuotannon tuloihin. Yhdistyksen ylin päättävä toimielin on valtuusto, johon jäsenseurakunnat valitsevat kolme edustajaa jokaisesta hiippakunnasta. Lisäksi valtuustossa on kaksi kirkolliskokouksen valitsemaa ja kaksi muuta jäsentä. Valtuusto kokoontuu kerran vuodessa. Yhdistystä johtaa valtuuston kokousten välillä kahdeksi vuodeksi kerrallaan valittu hallitus. 

2.2.3  Tanskan kansankirkko (Den danske folkekirke)

Tanskan perustuslain mukaan evankelis-luterilainen kansankirkko on Tanskan valtiokirkko. Kirkolla ei ole omia päätöksentekoelimiä eikä keskushallintoa. Ainoa Tanskan kirkon päätösvaltainen toimielin on ekumeenisia asioita hoitava kirkkojen välinen neuvosto (Det mellemkirkelige Råd), joka vastaa Tanskan kirkon suhteista muihin kristillisiin kirkkoihin sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Neuvosto on vastuussa myös Tanskan kirkon jäsenyyksistä kansallisissa ja kansainvälisissä organisaatioissa. Kirkkoa koskevat lait säädetään valtiopäivillä, ja keskushallinnosta vastaa kirkkoministeriö. Tanskassa ei ole erillistä kirkkolakia. Käytännössä Tanskan kansankirkon asioita hoitaa kirkollisministeriö (Kirkeministeriet). Ylin kirkollinen virkamies on kirkollisasiain ministeri. Kirkollisministeriön keskeisiä tehtäviä ovat kirkolliseen hallintoon kuuluvien laki- ja muiden säädösasioiden valmistelu ja käsittely, toimiminen valitusviranomaisena muiden kirkollisten viranomaisten ratkaisuista, toimiminen virantäyttöviranomaisena useiden, lähinnä papin virkojen osalta, hallinnollisten määräysten käsitteleminen ja papiston ja kirkon muun henkilöstön palvelussuhteen ehtoja tai virkaeroja koskevien asioiden käsitteleminen. 

Tanskan kirkossa ei ole arkkipiispaa, mutta Kööpenhaminan piispa on käytännössä primus inter pares. Kööpenhaminan piispa on osallistunut esimerkiksi Porvoon kirkkoyhteisön johtavien piispojen kokouksiin. Muodollisesti johtavaa asemaa ei kuitenkaan ole vahvistettu, ja tästä kertoo osaltaan se, että Porvoon sopimuksen allekirjoitti Tanskan kirkon puolesta virassa vanhin piispa. Tässä ilmenee Tanskan kirkolle tyypillinen moniäänisyys ja vallan keskittämisen välttäminen sekä matalakirkollisuus. Koska kirkon omaa keskushallintoa ei ole, hiippakuntatason merkitys korostuu. 

Tanskan kirkon seurakuntien edunvalvonta- ja intressiorganisaationa toimii yhdistys (Landsforening af Menighedsråd), jonka jäseniä ovat seurakuntien vaaleilla valitut seurakuntaneuvostot (menighedsråd). Yhdistys edistää ja kehittää seurakuntien toimintaa ja antaa seurakunnille taloudellista, juridista ja hallinnollista neuvontaa sekä toimii edunvalvojana suhteessa valtiovaltaan ja muuhun yhteiskuntaan. Yhdistys edistää seurakuntien henkilöstö- ja palkkahallintoa sekä palkka- ja muuta tariffipolitiikkaa. Sillä ei toistaiseksi ole sopimusoikeuksia, mutta ne pyritään saamaan. Yhdistyksen hallituksen valitsee seurakuntavaalien jälkeen kokoontuva jäsenkokous. Hallitukseen kuuluu 20 jäsentä, joista 14 on maallikkoa ja kuusi pappia. 

2.3.1  Keskushallinnon viranomaisten tehtävät ja toimivaltakysymykset

Kirkolliskokouksen asema kirkon ylimpänä päättävänä toimielimenä on yksiselitteinen. Kirkolliskokouksen asemasta seuraa, että sen tulisi käsitellä pääsääntöisesti laajoja ja merkittäviä, periaatteellisesti tärkeitä asiakokonaisuuksia. Kirkolliskokouksen huomiota vievät toisinaan suhteellisen pienet ja kokonaiskirkon kannalta merkitykseltään vähäiset kysymykset. Tästä aiheutuu tarve täsmentää kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen sekä kirkolliskokouksen ja kirkkohallituksen välistä toimivaltaa. Ylipäätään voidaan todeta, että kirkolliskokouksen, kirkkohallituksen, piispainkokouksen ja kirkon ulkoasiain neuvoston väliset toimivaltakysymykset ovat jossain määrin epäselviä ja osin vaikeasti tulkittavia. Päätösvalta asiassa saattaa olla useammalla toimielimellä tai asian lopullinen ratkaiseminen voi edellyttää useamman toimielimen käsittelyä. 

2.3.2  Kirkolliskokous

Kirkolliskokous voi kirkkolain 2 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan antaa kirkkolain ja kirkkojärjestyksen täytäntöönpanosta ja soveltamisesta tarkempia määräyksiä. Milloin kirkkolaissa on niin säädetty, määräykset antaa kirkkohallitus tai piispainkokous. Kirkolliskokous ei ole voimassa olevan kirkkolain aikana antanut yhtään täytäntöönpanomääräystä. Määräykset antaa kirkkolain valtuutussäännöksen perusteella yleensä kirkkohallitus ja eräissä erikseen mainituissa asioissa piispainkokous. Kirkolliskokouksen oikeus täytäntöönpanomääräysten antamiseen voitaisiin siten kokonaan siirtää kirkkohallitukselle ja piispainkokoukselle. 

Kirkolliskokouksen tehtävänä on kirkkolain 20 luvun 7 §:n 2 momentin 7 kohdan mukaan antaa lausuntoja, tehdä esityksiä ja lausua toivomuksia valtioneuvostolle kysymyksistä, jotka koskevat kirkon suhdetta valtioon tai toisiin Suomessa oleviin uskontokuntiin, avioliittoa ja perhettä, ihmisoikeuksia, toimeentuloa ja sosiaaliturvaa, uskonnonopetusta ja koulukasvatusta, valaa ja muita senkaltaisista asioista annettavia säädöksiä sekä kirkollisverotuksen perusteita ja kirkon palveluksessa olevien palkkaa, eläkkeitä tai muita taloudellisia etuja. Luettelon piiriin kuuluvista asioista pyydetään lausuntoja kirkolta jatkuvasti ja nopealla aikataululla. Kirkolliskokouksen lausunto on erityisen tarpeellinen kirkon ja valtion suhdetta koskevissa merkittävissä kysymyksissä. Ei ole tarkoituksenmukaista luetella erikseen kaikkia tehtäviä ja asioita, joista kirkolliskokouksen on annettava lausunto eikä yleensäkään järkevää rajoittaa kirkolliskokouksen asemaa yksityiskohtaisella luettelolla. Korkeimpana päätöksentekoelimenä kirkolliskokouksella on oikeus lausua kaikista tarpeelliseksi katsomistaan asioista. 

Kirkkoneuvoksen virkojen perustamisen ja lakkauttamisen sekä kirkkoneuvoksen virkaan valinnan ja virasta vapauttamisen siirtämistä kirkkohallitukselle on perusteltu valinnan nykyisellä pitkällä kestolla ja viranhakijoiden oikeusturvan parantamisella sekä kirkkohallituksen maallikkojäsenten ja johtavien viranhaltijoiden aseman selkeyttämisellä. Kirkkoneuvokset eivät enää ole kirkkohallituksen täysistunnon jäseniä vaan esitteleviä viranhaltijoita, mikä osaltaan tukee valintaa kirkkohallituksessa. Vaaliprosessi voi nykyisin kestää useita kuukausia, jonka ajan kirkkohallituksen osasto voi olla ilman vakinaista johtajaa. Prosessi on ongelmallinen myös oikeusturvan kannalta, sillä kirkolliskokouksen päätöksestä ei voi valittaa. Kansliapäällikön valinnan säilyttäminen kirkolliskokouksella nähdään kuitenkin perusteltuna ottaen huomioon kansliapäällikön tehtävät ja johtava asema kirkkohallituksen henkilöstön ylimpänä esimiehenä. 

Siitä, kuka päättää hyväksymisestä kirkon lähetysjärjestöksi, ei säädetä. Käytännössä kirkolliskokous on tehnyt päätökset. Asia on ajankohtainen, koska kirkon lähetysstrategia edellyttää linjausta siitä, miten päätökset lähetystyön strategisista ja rakenteellisista kysymyksistä kirkossa tehdään. Kirkolliskokousta koskettavat erityisesti päätökset kirkon lähetysjärjestöksi hyväksymisestä ja tämän aseman lakkauttamisesta. Kysymys on kirkon kannalta periaatteellisesti tärkeä, sillä päätöksessä kirkko antaa yhden keskeisen tehtävänsä käytännön toteutuksen yksityisoikeudellisten järjestöjen tehtäväksi. 

2.3.3  Kirkon ulkoasiain neuvosto

Kirkon ulkomaiset suhteet ovat viime vuosikymmeninä laajentuneet voimakkaasti kaikilla toiminnan sektoreilla. Samalla ulkomaisista ja ekumeenisista kontakteista on tullut pysyvä osa kaikkien kirkkohallituksen osastojen toimintaa. EU:n myötä rajapinta kirkon sisäisten ja ulkomaisten asioiden välillä on myös tullut vaikeammin määriteltäväksi. Lisäksi viime vuosien keskustelussa on selkeästi tunnistettu ongelmaksi se, että muutoin teologisen linjanvetäjän roolissa oleva piispainkokous jää osittain sivuun kirkon ekumeenista teologiaa koskevasta päätöksenteosta. Olennaisinta on piispainkokouksen toimivallan selkeyttäminen ja lisääminen niissä ulkoasiain neuvoston nykyisissä tehtävissä, jotka tulevat lähelle piispainkokouksen roolia kirkon uskoa, julistusta ja työtä käsittelevänä keskushallintoelimenä. 

Kirkon ulkosuhteisiin liittyvä päätöksenteko olisi tarkoituksenmukaista antaa piispainkokouksen ja kirkkohallituksen tehtäväksi siten, että kumpikin hoitaisi ne asiat, jotka luontevimmin liittyvät niiden perustehtävään. Tällöin kirkon ulkoasiain neuvosto voitaisiin lakkauttaa. 

2.3.4  Piispainkokous

Kirkon uskoon ja oppiin liittyvien kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen tehtävien rajapinnat ovat jossain määrin epäselvät. Tehtäväluettelojen mukaan näitä asiakokonaisuuksia käsittelevät molemmat toimielimet. Pohdintaa on aiheuttanut erityisesti käsitteiden usko ja oppi suhde ja käsitteen julistus sisältö. 

Piispainkokouksen kehittämistä selvittänyt työryhmä totesi mietinnössään (Suomen ev.lut. kirkon keskushallinto Sarja B 2003:6), että kirkolliskokouksen kuuluu päättää kirkon tunnustuksesta ja että tunnustuksen konkreettinen soveltaminen kirkon työhön sekä periaatteelliset kannanotot kirkon uskon ja opin tulkinnassa kuuluvat sen lisäksi piispainkokoukselle ja piispoille. Opetus vie oppia konkreettiseen, soveltavaan suuntaan. Kirkolliskokous luo opin tulkinnan perustan, ja opin ja uskon ajankohtainen tulkinta kuuluisi piispainkokoukselle. 

Piispainkokouksen mukaan käsitteet usko ja oppi ovat teologiselta kannalta katsoen lähes synonyymisiä. Tämän vuoksi se ottaa rinnalle käsitteen opetus. Kirkon usko tarkoittaa esitetyllä tavalla käytännössä pitkälti samaa kuin kirkon oppi. Kirkon opetus puolestaan sisältää sekä oppiin (dogma) että kristilliseen elämään (etiikka ja rukous) liittyvät ajankohtaiset tulkinnat, jolloin epäselvyyttä opin ja etiikan yhteenkuuluvuudesta ei synny yhtä helposti. Käsitteenä opetus on laajempi kuin nykyisessä piispainkokouksen tehtävässä mainittu julistus (piispainkokouksen lausunto 1/2008 kirkkohallitukselle kirkon keskushallinnon kehittämistyöryhmän mietinnöstä). 

Kirkon uskon tulkintaan liittyvien kysymysten painoarvo piispainkokouksen työssä on lisääntynyt. Hiippakuntien hallinnon kehittämiseen liittyvät asiat ovat jääneet melko pieneksi osaksi työskentelyä. Hiippakuntavaltuuston tehtävänä on kirkkolain 17 b luvun 1 §:n mukaan muun muassa tukea ja edistää kirkon tehtävän toteutumista hiippakunnassa. Tämä sisältänee myös hiippakuntahallinnon kehittämisen. Hiippakuntavaltuustolla on tarvittaessa mahdollisuus tehdä esityksiä kirkolliskokoukselle hiippakuntahallinnon kehittämiseksi. 

2.3.5  Kirkkohallitus

Kirkkohallituksen tehtävät on määritelty kirkkolain 22 luvun 2 §:ssä ja kirkolliskokouksen vahvistaman kirkkohallituksen ohjesäännön 1 §:ssä. Olisi tarkoituksenmukaista koota kirkkohallituksen tehtävät kirkkolakiin, jossa on säädettävä myös kirkkohallituksen asemasta ja toimivallasta suhteessa seurakuntiin. 

Käytännön toiminnasta vastaavana keskushallintoviranomaisena kirkkohallituksen olisi pystyttävä reagoimaan nykyistä joustavammin toimintaympäristön muutoksiin. Joustavuutta lisäisi, jos kirkkohallitus voisi mahdollisimman pitkälle itse määritellä organisaationsa. Kirkolliskokouksen hyväksymä ohjesääntö on liian jähmeä tapa ohjata kirkkohallituksen sisäistä toimintaa. Myös kirkkohallituksen johtamisjärjestelmää tulisi selkeyttää. 

2.3.6  Kirkon työmarkkinalaitos

Tarvetta muuttaa kirkon työmarkkinalaitoksen perustehtävää ei ole. Esille on kuitenkin noussut kysymys, onko kirkon työmarkkinalaitoksesta tarpeen säätää erillisessä laissa. Kun säännöksiä pyritään yksinkertaistamaan eikä ainakaan laajentamaan, on tarkoituksenmukaista harkita, voidaanko kirkon työmarkkinalaitoksesta säätää kokonaisuudessaan kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä. 

Kirkon työmarkkinatoiminta tarvitsee jatkossakin riippumattoman päätöksentekoelimen, jolla on valtuudet tarvittaessa nopeasti sopia seurakuntien, seurakuntayhtymien, tuomiokapitulien ja kirkkohallituksen puolesta virka- ja työehtosopimusten ehdoista. Tämän vuoksi on tärkeää, ettei päätöksentekoelimen päätöksiä voida siirtää muille päätöksentekoelimille. Kehittämistarvetta on ilmennyt työmarkkinalaitoksen päättävän toimielimen, valtuuskunnan, valintatavassa ja hiippakuntien roolissa valtuuskunnan jäsenten vaalin ehdollepanossa. 

Kirkon työmarkkinalaitoksen ja kirkkohallituksen välisestä toimivallan jaosta ei kaikilta osin säädetä selkeästi. Nykyinen järjestelmä periytyy monilta osin vuoden 1994 kirkkolain uudistamisprosessista. Valmisteluprosessissa ei otettu kantaa kaikkiin kirkon työmarkkinalaitoksen ja kirkkohallituksen suhdetta koskeviin kysymyksiin, minkä vuoksi säännöksiin jäi aukkoja. Tilannetta pyrittiin korjaamaan erillisellä hallinnollisella päätöksellä, jossa kirkkohallituksen täysistunto päätti ohjesäännön 10 §:n nojalla 3 päivänä maaliskuuta 1994 siitä, mitkä kirkkohallituksen toimialaan kuuluvat asiat tulivat kuulumaan kirkkohallituksen henkilöstöosaston, myöhemmin työmarkkinaosaston valmisteluvastuulle. 

Kirkkohallitus hyväksyi keskushallintouudistuksen jälkeen 27 päivänä tammikuuta 1994 uuden viranhaltijain johtosäännön, jossa määriteltiin sopimusjohtajan ja henkilöstöosaston muiden viranhaltijoiden tehtävät. Vuodesta 1994 lähtien on siten vallinnut tilanne, jossa kirkkohallituksen ja Kirkon työmarkkinalaitoksen työnjakoa on säännelty osin hallinnollisin päätöksin ja osin kirkkohallituksen viranhaltijoiden johtosäännön avulla. Lisäksi vuoden 1994 hallinnollisesta päätöksestä ja kirkkohallituksen viranhaltijoiden johtosäännön määräyksistä huolimatta käytäntö on osoittanut, että kirkon työmarkkinalaitoksen ja kirkkohallituksen suhteessa on edelleen täsmentämisen ja selkeyttämisen tarvetta. 

Työmarkkinalaitoksen, kirkkohallituksen ja muiden kirkon keskushallinnon toimielinten välinen rajanveto nousee esiin, kun määritellään, mitä kaikkea kirkon työnantajayksiköiden edunvalvontaan työmarkkina-asioissa sisältyy. Yleistoimivalta keskushallinnossa on kirkkohallituksella, eli asia kuuluu sille, jollei se kuulu millekään muulle kirkon toimielimelle. Kirkkohallituksen ja kirkon työmarkkinalaitoksen toiminnan välimaastoon jää asioita, joiden suhteen toimivalta ja vastuu eivät ole riittävän selvät. 

Toinen haaste on kirkon työmarkkinalaitoksen ja kirkkohallituksen välinen tiedonkulku ja vuorovaikutus. Vaikka työmarkkina-asiat yksiselitteisesti ovat kirkon työmarkkinalaitoksen toimivaltaan kuuluvia, kirkkohallituksen on kirkon yhteisestä hallinnosta, taloudesta ja toiminnasta vastaavana viranomaisena tarpeen olla nykyistä paremmin tietoinen työmarkkinakentän tapahtumista ja työelämän kehittämiseen liittyvistä asioista. 

2.3.7  Kirkon keskusrahasto

Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on vain yksi Y-tunnus, joka kuuluu kirkon keskusrahastolle ja jonka alla operoidaan koko kirkon keskushallinnon toimintaa mukaan lukien kirkon eläkerahasto. Tilanne on hyvin haastava. Yhden Y-tunnuksen alla toimittaessa kirkon eläkerahasto ja kirkon keskusrahaston muu toiminta eivät ole aidosti erillisiä, ja näin muun muassa annetaan julkisuuteen epäselvä kuva siitä, mitä tarkoitusta varten kirkko on mukana sijoitustoiminnassa. Kirkon eläkerahasto on syytä eriyttää kirkon keskusrahastosta. 

2.3.8  Valtion rahoitus kirkon yhteiskunnallisiin tehtäviin

Kirkkolain säännöksessä kirkon keskusrahaston varojen käyttötarkoituksesta ei ole otettu huomioon valtion rahoituksen jakamista edelleen seurakunnille ja seurakuntayhtymille. Kirkkolaissa ei tällä hetkellä ole myöskään uuteen yhteiskunnallisten tehtävien rahoitukseen liittyviä säännöksiä keskushallinnon viranomaisten välisistä toimivaltasuhteista. Lisäksi kirkkolaista puuttuvat riittävät säännökset sen varmistamiseksi, että kirkon keskusrahastolla on riittävät tiedot seurakuntien hautaustoimen, väestökirjanpidon ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten ja irtaimiston ylläpitoon liittyvien tehtävien kustannusten kehityksestä sekä rahoituksen käytöstä. 

2.3.9  Tilintarkastus

Tilintarkastusta koskevan lainsäädännön uudistus edellyttää muutoksia kirkkolain säännöksiin tilintarkastuksesta. Kirkkojärjestyksen 15 luvun säännökset ovat osittain päällekkäiset tilintarkastuslain kanssa. Lisäksi tilintarkastuslaissa on omaksuttu sellaista EU-sääntelyä, jota julkishallinnossa ei tarvitse soveltaa. Mainituista syistä on perusteltua, että seurakuntien ja seurakuntayhtymien tilintarkastukseen sovellettaisiin tilintarkastuslain sijasta julkishallinnon ja -talouden tilintarkastuksesta annettua lakia.