Perustuslakivaliokunta (PeVM 25/1994 vp, PeVL 23/1997 vp) on asettanut rikosoikeuden käytölle yleisiä rajoitusedellytyksiä. Lakivaliokunta (LaVL 9/2004 vp, LaVM 8/2004 vp, LaVM 15/2005 vp, LaVM 2/2006 vp) on puolestaan korostanut, että rikoslainsäädännölle tulee olla hyväksyttävä peruste, painava yhteiskunnallinen tarve ja sen tulee ottaa huomioon jo olemassa oleva sääntely sekä vaihtoehtoiset keinot. Lisäksi kriminalisoinnin tulee olla ennalta ehkäisevä sekä laillisuusperiaatteesta johtuen riittävän täsmällinen ja tarkkarajainen.  

Rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä on myös yleisten kriminalisointiperiaatteiden mukaisesti katsottu, että rikosoikeutta tulee käyttää vain tärkeiksi katsottavien intressien suojaamiseksi. Rikoslaki on aina viimeinen keino (ultima ratio) verrattuna muihin yhteiskunnallisiin keinoihin. Rangaistavaksi säätämisestä saavutettavien etujen tulee myös aina olla haittoja suuremmat. Eläintenpitokiellon rikkomisen rikossäännöksen tarvetta tulee siten tarkastella näiden yleisten rikosoikeudelliselle sääntelylle asetettavien vaatimusten valossa. 

Rangaistusasteikkojen ankaruuden osalta merkityksellinen suhteellisuusperiaate edellyttää, että rangaistusseuraamuksen ankaruus on oikeassa suhteessa teon moitittavuuteen, minkä lisäksi rangaistusjärjestelmän kokonaisuudessaan tulee täyttää suhteellisuuden vaatimukset. Eläintenpitokiellon rikkominen merkitsee eläimille uhkaa, jota vastaan niille on annettu oikeudellista suojaa. Silloin, kun eläimistä huolehtimiseen soveltumaton tai kykenemätön henkilö pitää eläimiä, voidaankin eläinten hyvinvoinnille aiheutuvia riskejä pitää merkittävinä ottaen huomioon, että taustalla saattaa olla tuomio erittäin törkeästä eläimeen kohdistuneesta rikoksesta. Samalla kiellon rikkominen osoittaa piittaamattomuutta tuomioistuimen määräyksestä. Eläintenpitokiellon rikkomisen rangaistusasteikon tulisikin riittävän selvästi osoittaa, kuinka moitittavana yhteiskunta pitää kiellon rikkomista. Vankeusuhan lisääminen eläintenpitokiellon rikkomista koskevaan rangaistussäännökseen korostaisi kysymyksessä olevien tekojen moitittavuutta ja lisäisi oikeusjärjestelmän uskottavuutta eläintenpitokiellon rikkomisen tilanteissa. 

Eläintenpitokieltoon liitetyllä rangaistusuhalla voi olla ennalta ehkäisevää vaikutusta eläintenpitokiellon rikkomiseen. Rangaistusuhan säätämisellä on ennalta ehkäisevää vaikutusta myös eläinsuojelurikosten tekemiseen. Nykyinen keinovalikoima ei ole riittävän tehokas eläintensuojelun toteutumisen kannalta. Aloitteessa ehdotetaan näistä syistä, että rikoslain 17 lukuun lisätään uusi rangaistussäännös, eläintenpitokiellon rikkomista koskeva uusi 23 c §. 

Eläintenpitokiellon laissa säädettyä yhden vuoden vähimmäiskestoa voidaan pitää verraten lyhyenä esimerkiksi suhteessa liiketoimintakiellon vähimmäiskestoon, joka liiketoimintakiellosta annetun lain (1059/1985) 5 §:n mukaan on kolme vuotta. Liiketoimintakieltoa ei pidetä rikosoikeudellisena seuraamuksena, vaan kyseessä on turvaamistoimenpide, jolla pyritään estämään vahingolliseksi havaitun toiminnan jatkaminen. Liiketoimintakielto ja eläintenpitokielto vastaavat lähtökohdiltaan tältä osin siten keskeisesti toisiaan. Liiketoimintakiellon merkityksen tehostamiseksi sen vähimmäispituus nostettiin vuonna 1998 kahdesta vuodesta kolmeen vuoteen tilanteessa, jossa liiketoimintakieltojen keskimääräinen pituus oli oikeuskäytännössä ollut hieman alle kolme vuotta. 

Perustuslakivaliokunta on todennut, että velvollisuus pyrkiä parhaalla mahdollisella tavalla välttämään eläinten kipua, tuskaa ja kärsimystä on yhteiskunnallisesti hyväksyttävä ja erittäin painava peruste rajoittaa muun muassa elinkeinovapautta ja omaisuuden suojaa. Perusteella on liityntä myös perustuslain 20 §:n ympäristövastuusäännökseen, vaikka eläinten hyvinvoinnin edistämisessä on kysymys ennemminkin eettisesti kestävästä periaatteesta kuin suoranaisesti perusoikeuksien turvaamisesta.