Yleisperustelut

Hallituksen esityksen perusteluista ilmenevistä syistä ja saamansa selvityksen perusteella valiokunta pitää esitystä tarpeellisena ja tarkoituksenmukaisena. Valiokunta puoltaa lakiehdotusten hyväksymistä seuraavin huomautuksin ja muutosehdotuksin.

Yleistä

Käsiteltävänä olevassa hallituksen esityksessä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annettuun lakiin (jäljempänä myös ROL, 689/1997) ehdotetaan otettavaksi niin sanottua syyteneuvottelua koskevat säännökset. Nämä aiheuttaisivat tarpeen muuttaa myös rikoslakia (jäljempänä myös RL, 39/1889) ja eräitä muita lakeja. Lisäksi esityksessä ehdotetaan, että seuraamusluonteista syyttämättä jättämistä koskevaa sääntelyä uudistettaisiin siten, että syyttäjä ei enää katsoisi syyttämättä jätetyn syyllistyneen rikokseen vaan toteaisi syytteen nostamista koskevien edellytysten täyttyvän, mutta luopuisi enemmistä toimenpiteistä.

Valiokunta toteaa tarkastelun aluksi, että ehdotus on periaatteelliselta kannalta varsin merkittävä mutta samalla ongelmallinen. Tämä on ilmennyt siinä, että asian valiokuntakäsittelyssä esitystä on arvosteltu voimakkaasti. Tähän nähden valiokunta pitää valitettavana, että hallituksen esityksessä ei ole käsitelty juurikaan niitä rikos- ja prosessioikeudellisen järjestelmän periaatteellisia lähtökohtia ja arvoja, joista esitys merkitsee käytännössä poikkeamista. Samalla valiokunta kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, että perustuslakivaliokunnan (PeVL 7/2014 vp) mukaan lakiehdotukset voidaan käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä, joskin perustuslakivaliokunta esittää perusteluissaan tarpeen pohtia eräitä muutoksia ehdotukseen.

Suomen oikeusjärjestykseen ei aiemmin ole sisältynyt syyteneuvottelua koskevaa sääntelyä, eikä sitä muistuttavia käytäntöjäkään ole prosessimenettelyissä muodostunut. Aikaisemmin on melko vahvasti torjuttu ajatus siitä, että valtion vastuulla olevasta rangaistusvastuun toteuttamisesta voitaisiin tapauskohtaisesti neuvotella. Voimassa oleva rikos- ja rikosprosessioikeudellinen sääntely tosin sisältää tiettyjä mekanismeja, jotka antavat merkitystä epäillyn tai vastaajan tunnustamiselle. Rikoksen tunnustaminen voi olla RL 6:6:n 3 kohdan (515/2003) mukaisesti lieventämisperuste, kun tunnustaminen ilmentää tekijän pyrkimystä edistää rikoksensa selvittämistä. Korkein oikeus on kuitenkin oikeuskäytännössään rajannut lieventämisperusteen soveltamisalan varsin suppeaksi (ks. KKO 2000:63, KKO 2003:62, KKO 2003:63); etenkin ratkaisuissa KKO 2003:53 ja KKO 2005:56 kynnys lieventämisperusteen soveltamiselle asetettiin huomattavan korkealle.

Ehdotuksen mukaan syyttäjä ja rikoksesta epäilty tai rikosasian vastaaja neuvottelevat syyteneuvottelussa tuomioesityksestä, jossa epäilty tai vastaaja tunnustaa rikoksen ja suostuu asian käsittelyyn tunnustamisoikeudenkäynnissä. Tuomioesitys käsitellään epäillyn tai vastaajan sekä asianomistajan suostumuksella tuomioistuimessa tavallista oikeudenkäyntiä huomattavasti kevyemmässä tunnustamisoikeudenkäynnissä. Syyteneuvottelussa olisi aidosti kysymys neuvottelusta, jollainen ei ole tavanomaista suomalaisessa rikosprosessissa. Tähän nähden valiokunta pitää perusteltuna, että neuvottelujen kohteena on ainoastaan rangaistusseuraamus, eivät tosiasiat eli se, mitä on tapahtunut. Syyteneuvotteluun ja tunnustamisoikeudenkäyntiin liittyisi rikosoikeudellisen rangaistuksen mittaaminen alennetulta asteikolta. Se, mikä tuottaa lievennyksen rangaistukseen, on epäillyn tunnustaminen.

Esityksen perusteluiden mukaan tarkoituksena on kohdentaa viranomaisresursseja tarkoituksenmukaisesti, tehostaa viranomaisten toimintaa ja nopeuttaa rikosasioiden esitutkintaa, syyteharkintaa ja tuomioistuinkäsittelyä kuitenkin turvaten rikoksesta epäillyn sekä asianomistajan oikeudet. Esityksen tavoitteisiin nähden valiokunta pitää ensiarvoisen tärkeänä, että uusi menettely ei johda oikeusturvan heikkenemiseen eikä väärinkäytöksiin väärien tunnustusten muodossa. Myös hallituksen esityksessä ennakoitujen kustannussäästöjen toteutumista tulee tarkoin seurata. Lisäksi valiokunta ehdottaa jäljempänä muutoksia sääntelyyn, joiden avulla esityksen periaatteellisia ongelmia pyritään mahdollisuuksien mukaan vähentämään.

Syyteneuvottelun yleiset edellytykset

Käytännössä tarkoitus on liittää syyteneuvottelumenettely niihin tilanteisiin, joissa siitä voitaisiin ajatella olevan kokonaistaloudellista hyötyä (HE, s. 13/I). Ehdotettu syyteneuvottelumenettely olisi kuitenkin lähtökohtaisesti yleinen, mutta henkeen tai terveyteen kohdistuvat rikokset (RL 21 luku) ja eräät seksuaalirikokset (RL 20 luku) olisi nimenomaisesti rajattu sen ulkopuolelle.

Hallituksen esityksen mukaan syyteneuvottelu olisi käytettävissä, kun rikoksesta säädetty enimmäisrangaistus on korkeintaan kuusi vuotta vankeutta, ei kuitenkaan RL 20 luvun 1, 3—6, 8 a ja 8 b §:ssä tai 21 luvun 4, 5 ja 7—15 §:ssä tarkoitetuissa rikoksissa (ehdotettu ROL 1:10.1:n 1 kohta). Lisäksi syyteneuvottelun tulisi olla perusteltua ottaen huomioon asian laatu ja esitettävät vaatimukset, yhtäältä mainitussa oikeudenkäynnissä ja toisaalta syyteasiasta säädetyssä järjestyksessä käsittelystä ilmeisesti aiheutuvat kustannukset ja siihen kuluva aika sekä mahdolliset epäiltyyn rikokseen tai siihen välittömästi liittyvään rikokseen kuuluvat osallisuuskysymykset (ehdotettu ROL 1:10.1:n 2 kohta). Näiltä osin voidaan puhua syyteneuvottelun yleisistä edellytyksistä.

Perustuslakivaliokunnan lausunnon perusteluissa todetaan, että sääntelyä on syytä täydentää syyteneuvottelun edellytyksiä koskevalla säännöksellä. Lakivaliokunta toteaa, että syyteneuvottelun edellytyksistä säädettäisiin edellä selostetulla tavalla ROL 1 luvun 10 §:n 1 momentissa. Ensimmäisessä kohdassa säädettäisiin tyhjentävästi niistä rikoksista, joita voidaan käsitellä syyteneuvottelussa. Toisessa kohdassa puolestaan säädetään syyteneuvottelun muista edellytyksistä. Nämäkin edellytykset on lueteltu kohdassa tyhjentävästi, eikä esimerkiksi avointa edellytystä muiden olosuhteiden huomioon ottamisesta ole. Siten syyteneuvottelun edellytyksistä on lakivaliokunnan mukaan säädetty asianmukaisesti, joskin sääntely jättää huomattavaa sijaa tulkinnalle ja syyttäjällä on säännöksen mukaan aina harkintavaltaa syyteneuvottelumenettelyyn ryhtymisessä (ks. ehdotettu ROL 1:10:1, "syyttäjä voi ryhtyä"). Tätä harkintavaltaa voidaan kuitenkin pitää esityksen tavoitteisiin nähden perusteltuna.

Saadun selvityksen mukaan eräiden seksuaalirikosten sekä henkeen ja terveyteen kohdistuvien rikosten rajaaminen syyteneuvottelun ulkopuolelle saattaa olla menettelyn tavoitteiden kannalta ongelmallista. Sama koskee ehdotettua kuuden vuoden enimmäisrangaistuksen rajaa. Lakivaliokunta kiinnittää asiaa arvioidessaan huomiota siihen, että valtaosa henkeen ja terveyteen kohdistuvista rikoksista on todennäköisesti sellaisia, että ne eivät täyttäisi ehdotetun ROL 1:10.1:n 2 kohdan edellytyksiä. Seksuaalirikosten osalta on puolestaan tuotu esiin se näkökohta, että syyteneuvottelumenettely olisi omiaan helpottamaan seksuaalirikoksen uhrin asemaa, koska hän välttyisi oikeudenkäyntiin osallistumisesta seuraavilta rasituksilta. Tältä osin lakivaliokunta toteaa, että eduskunnalle on annettu hallituksen esitys todistelulainsäädännön uudistamiseksi (HE 46/2014 vp). Esitykseen sisältyy säännösehdotus siitä, että seksuaalirikoksen uhrin ei tarvitse todistaa oikeudenkäynnissä, jos hän ei sitä halua ja jos hänen esitutkintakertomuksensa on tallennettu asianmukaisesti ja puolustuksella on ollut asianmukainen vastakuulustelumahdollisuus.

Lakivaliokunnan käsityksen mukaan ehdotettu rikosperusteinen rajaus koskee erittäin herkkiin oikeushyviin kohdistuvia rikoksia. Yleinen ja yksityinen etu puoltavat tällaisten rikosten tutkimista tavallisessa järjestyksessä ja rangaistuksen mittaamista normaaliasteikolta. Tällaisenaankin syyteneuvottelussa voitaisiin käsitellä varsin törkeitä rikoksia, kuten perustuslakivaliokunta on lausunnossaan todennut (s. 3/II).

Lakivaliokunta kiinnittää kuitenkin huomiota siihen, että hallituksen esityksen tarkoitus on ollut rajata kaikki rikoslain 21 luvun henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset syyteneuvottelun soveltamisalan ulkopuolelle (HE, s. 14/II). Näin ollen myös rikoslain 21 luvun 6 a §:ssä (654/2013) tarkoitettu törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelu tulee sulkea soveltamisalan ulkopuolelle. Toisaalta ehdotuksessa ei ole voitu huomioida sitä, että hallituksen esityksen HE 216/2013 vp johdosta antamassaan mietinnössä (LaVM 4/2014 vp) lakivaliokunta on ehdottanut RL 20 luvun 3 §:n (pakottaminen sukupuoliyhteyteen) kumoamista ja uuden RL 20 luvun 5 a §:n (seksuaalinen ahdistelu) säätämistä. Seksuaalinen ahdistelu rinnastuu rangaistusasteikoltaan RL 20 luvun 8 §:n (743/2006) mukaiseen seksikaupan kohteena olevan henkilön hyväksikäyttöön, jota ei ole hallituksen esityksessä ehdotettu rajattavaksi syyteneuvottelumenettelyn ulkopuolelle, mistä syystä niin ei tule tehdä myöskään seksuaalisen ahdistelun suhteen. Todetut RL 20 luvun muutokset aiheuttavat kuitenkin tarpeen sääntelyn tekniselle muuttamiselle.

Lakivaliokunnan mukaan esityksessä ei ole kaikilta osin kuitenkaan asianmukaisesti otettu huomioon, että henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset eivät rajoitu vain RL 21 luvussa säänneltyihin tekoihin. Ehdotus mahdollistaa syyteneuvotteluun ryhtymisen esimerkiksi RL 31:1:n (769/1990) mukaisessa ryöstössä, koska siitä voidaan tuomita enintään kuuden vuoden vankeusrangaistus eikä ehdotetussa ROL 1:10.1:n 1 kohdassa ryöstöä rajata syyteneuvottelun ulkopuolelle. Tämä tarkoittaa, että syyteneuvotteluun ei voida ryhtyä, jos epäilty on pahoinpidellyt asianomistajaa, mutta jos hän on pahoinpitelyn lisäksi varastanut asianomistajalta rahaa ja syyllistynyt näin ryöstöön, syyteneuvottelutie olisi ehdotuksen mukaan sinänsä avoinna. Ryöstön lisäksi rikoslaissa on muitakin RL 21 luvun ulkopuolella säädettyjä tosiasiassa henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia, joihin syyteneuvottelu ei vastaavin perustein sovellu, esimerkiksi ihmiskauppa (RL 25:3, 650/2004). Näiltä osin lakivaliokunta kuitenkin hyväksyy lainsäädännön selvyyteen liittyvistä syistä hallituksen esityksen rajauksen painottaen sitä, että syyttäjän on tehdessään aloitteen syyteneuvotteluun ryhtymisestä harkittava rikoksen soveltuvuutta kyseessä olevaan menettelyyn asian laadun perusteella ehdotetun 2 kohdan mukaan.

Syyteneuvottelun henkilöllinen soveltamisala

Hallituksen esityksen mukaan syyteneuvottelu on mahdollinen edellytysten täyttyessä kaikkien rikosoikeudellisen vastuuiän täyttäneiden vastaajien osalta. Lakivaliokunta kiinnittää saadun selvityksen nojalla huomiota siihen, että käräjäoikeuden kirjallisessa menettelyssä (ROL 5 a luku) ei voida käsitellä rikosasiaa, jos vastaaja on ollut teon tehdessään alaikäinen (ROL 5 a:1.1:n 3 kohta, L 243/2006), ja viittaa perustuslakivaliokunnan lausuntoon, jossa tälle annettiin merkitystä (PeVL 31/2005 vp, s. 3/II). Kyseisessä hallituksen esityksessä rajausta perusteltiin sillä, että suulliseen oikeudenkäyntiin osallistumisella on nuoren vastaajan osalta kasvatuksellista ja uusista rikoksista pidättäytymistä edistävää vaikutusta (HE 271/2004 vp, s. 24 ja s. 41/I). Lakivaliokunta toteaa, että myös syyteneuvottelun jälkeen järjestettäisiin tunnustamisoikeudenkäynti, jossa vastaajan on oltava läsnä (ehdotettu ROL 5 b:2.2). Toisin kuin kirjallisessa menettelyssä syyteneuvottelussa tuomittaisiin lievennetty rangaistus. Ikään perustuva rajoitus estäisi tämän, mitä ei valiokunnan mukaan voida pitää perusteltuna.

Käytännössä merkittävämpi syyteneuvottelun soveltamisalaan liittyvä kysymys on rikoksen osallisuuskysymykset. Hallituksen esityksen mukaan syyteneuvottelumenettelyn käyttämisessä on otettava huomioon epäiltyyn rikokseen tai siihen välittömästi liittyvään rikokseen kuuluvat osallisuuskysymykset (ehdotettu ROL 1:10:1:n 2 kohta). Hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa (s. 24) asiaa käsitellään esittelemällä tähän liittyviä erityistilanteita (rikoskumppanuus, yllytys, avunanto sekä ns. esirikos ja siihen liittyvä jälkiteko). Valiokunnalla ei ole huomautettavaa esitetyistä tulkintasuosituksista. Valiokunnan saaman selvityksen mukaan perustelut eivät kuitenkaan ole kaikilta osin riittävän täsmällisiä. Tämän vuoksi valiokunta painottaa, että sääntelyssä tulee tarkoituksenmukaisuussyistä jättää viranomaisille liikkumavaraa. Jokaiseen rikosprosessiin liittyy erityispiirteitä, joiden vuoksi sovellettavaa käsittelyjärjestystä ei ole tarkoituksenmukaista eikä mahdollistakaan yksityiskohtaisesti määritellä. Saamansa selvityksen perusteella valiokunta painottaa kokonaisarvostelun merkitystä, mutta toteaa selvyyden vuoksi samalla, että useiden vastaajien tilanteissa sopiminen on mahdollista myös ainoastaan yhden vastaajan kanssa. Ehdotetussa pykälässä ei kielletä sitä, että yhden vastaajan osalta asia käsitellään syyteneuvottelussa ja muiden osallisten osalta tavallisessa rikosasiassa, vaan tämä olisi harkittava tapauskohtaisesti.

Edellä todettuun asiakokonaisuuteen liittyen valiokunta korostaa asian käsittelyssä esitettyjen eriävien näkemysten vuoksi sitä, että tunnustamisoikeudenkäynnissä annetun tuomion oikeusvoima ei ulotu toista rikokseen osallista koskevassa tavanomaisessa oikeudenkäynnissä tutkittavaan asiaan. Syyteneuvottelussa annetulla tuomiolla ei siten ole sitovaa vaikutusta toisessa oikeudenkäynnissä. Tuomion oikeusvoimavaikutus ulottuu rikosasiassa vain siihen henkilöön, joka on tuomittu tai vapautettu rikosoikeudenkäynnissä riippumatta siitä, onko kysymyksessä negatiivinen oikeusvoimavaikutus (samaa asiaa ei saa tutkia kahdesti) vai positiivinen oikeusvoimavaikutus (aiemmassa tuomiossa ratkaistu ennakkoluonteinen kysymys on sellaisenaan otettava myöhemmässä oikeudenkäynnissä annettavan tuomion lähtökohdaksi). Vapaan todistelun periaatteen mukaisesti tuomiota voidaan käyttää näyttönä toisessa oikeudenkäynnissä (ns. tuomion todistusvaikutus). Tuomioistuin arvioi tällaisen näytön todistusvoiman tavanomaiseen tapaan vapaalla todistusharkinnalla. Vastaajalla on vuorostaan oikeus riitauttaa todisteen luotettavuus ja esittää vastanäyttöä.

Tuomioesityksen tekemisen edellytykset: asianomistajan suostumus

Hallituksen esityksen mukaan syyteneuvottelun käyttäminen edellyttää, että asianomistaja on ilmoittanut esitutkinnassa, ettei hänellä ole vaatimuksia asiassa tai suostuu menettelyyn (1. lakiehdotus, ROL 1:10.2:n 3 kohta). Perustuslakivaliokunnan mukaan yhdenvertaisuutta voitaisiin vahvistaa rajaamalla syyteneuvottelu rikoksiin, jotka kohdistuvat valtioon ja julkisyhteisöihin.

Saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta arvioi, että julkisyhteisöt asianomistajina todennäköisesti säännönmukaisesti suostuisivat syyteneuvottelumenettelyn käyttämiseen. Toisaalta otaksuttavasti näin menettelisivät myös muut ns. institutionaaliset asianomistajat, kuten vakuutusyhtiöt ja pankit. Tämä liittyy siihen, että asianomistajan kannalta syyteneuvottelu on varteenotettava menettelylaji. Asianomistajat tosin eivät voi käyttää siinä syyteoikeuttaan, mutta tunnustamisoikeudenkäynnissä voidaan käsitellä asianomistajien yksityisoikeudelliset vaatimukset nopeasti ja yleensä tunnustamisesta myös seuraisi, että yksityisoikeudellinen vaatimus olisi riidaton. Syyttäjällä olisi pääsääntöinen velvollisuus vastaavalla tavalla kuin tavallisessa rikosoikeudenkäynnissä ajaa asianomistajan yksityisoikeudellista vaatimusta (ROL 3:9, L 455/2011). Lakivaliokunnan mukaan ei ole riittäviä perusteita asettaa eri asianomistajia eri asemaan, koska syyteneuvottelulla on asianomistajan kannalta edullisia puolia.

Yleisesti valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että Suomen rikosoikeusjärjestelmässä on perinteisesti haluttu antaa asianomistajalle vahva asema, johon kuuluvat esimerkiksi syyteoikeus ja oikeus kieltää asian käsittely tavanomaisen rikosoikeudenkäynnin asemesta rangaistusmääräysmenettelyssä. Vastaavasti kuin rangaistusmääräysmenettelyssä syyteneuvottelussa asianomistaja ei voisi käyttää syyteoikeuttaan, minkä vuoksi hänen asemansa on haluttu turvata edellyttämällä suostumusta. Perustuslakivaliokunta on pitänyt yhdenvertaisuuden kannalta merkityksellisenä, että menettely edellyttää asianomistajan suostumusta tai sitä, ettei hänellä ole vaatimuksia (s. 6/I). Saamansa selvityksen perusteella lakivaliokunta on samaa mieltä.

Asiantuntijakuulemisissa on esitetty, että asianomistajan suostumusta pitäisi edellyttää, vaikka hän olisikin esitutkinnassa ilmoittanut, ettei hänellä ole vaatimuksia. Lakivaliokunnan mukaan lähtökohtana on, että jos asianomistaja on ilmoittanut, ettei hänellä ole vaatimuksia, ilmoitus on sitova (ks. esim. KKO 2002:12). Asianomistaja menettää ilmoituksella syyteoikeutensa, mutta ei oikeuttaan esittää rikokseen perustuvaa yksityisoikeudellista vaatimusta. Jos tuomioistuin antaa tuomioesityksen mukaisen tuomion, käytännössä eroksi jää se, että vastaaja tuomitaan, mutta rangaistus mitataan lievennetyltä asteikolta. Jos taas tuomioistuin jättää asian sillensä, ei asianomistajan suostumuksella ole enää merkitystä, ja syyteoikeus palautuu hänelle.

Syyteneuvottelujen sisältö

Ehdotettu syyteneuvottelua koskeva sääntely ei sisältäisi nimenomaista säännöstä syyteneuvottelujen sisällöstä tai siitä, miten syyttäjän tulisi syyteneuvotteluissa menetellä. Ehdotettu ROL 1:10 a sisältäisi säännöksen vain eräistä syyteneuvotteluja koskevista menettelykysymyksistä, jotka osin liittyvät syyteneuvottelujen sisältöön. Perustuslakivaliokunnan lausunnon perusteluiden mukaan sääntelyä on syytä täydentää neuvottelumenettelyä koskevalla säännöksellä.

Esityksen perustelujen mukaan syyttäjä olisi syyteneuvotteluissa sidottu objektiviteettiperiaatteeseen sekä tasapuolisuusvelvoitteeseen (s. 22/II). Syyteneuvotteluihin osallistuvien oikeusturvan ja yhdenvertaisuuden kannalta olisi kuitenkin saadun selvityksen mukaan perusteltua, että syyteneuvottelujen yleisestä sisällöstä ja neuvotteluissa noudatettavista periaatteista annettaisiin laintasoiset sisällölliset vähimmäissäännökset.

Keskeinen elementti syyteneuvottelussa on selvittää epäillyn tai vastaajan tunnustuksen vapaaehtoisuus sekä oikeellisuus eli se, että tunnustus vastaa tosiasioita. Kovin yksityiskohtaiset, pakottavat ja kaavamaiset menettelysäännökset eivät välttämättä edesauta näiden asioiden selvittämistä. Syyteneuvotteluun tulee osallistua yhtäältä syyttäjä ja toisaalta epäilty tai vastaaja, jolla on useimmiten avustaja, jonka on oltava julkinen oikeusavustaja, asianajaja tai ns. lupalakimies (ehdotettu ROL 1:10 a.2). He ovat velvolliset noudattamaan hyvää asianajotapaa. Vaikka heillä on lojaliteettivelvollisuus päämiestään kohtaan, he eivät saa antaa viranomaisille lausumia, jotka he tietävät paikkansapitämättömiksi, eivätkä kiistää, minkä tietävät todeksi (tapaohjeet 8.2 ja 8.3). Heidän on luovuttava tehtävästään, jos asiakas vaatii menettelemään vastoin lakia tai hyvää asianajotapaa eikä huomautuksesta huolimatta luovu vaatimuksestaan (tapaohjeet 5.8). Lisäksi tuomioistuin kontrolloi tunnustuksen vapaaehtoisuuden ja oikeellisuuden tunnustamisoikeudenkäynnissä. Vertaillen voidaan todeta, että vakiintuneissa oikeusvaltioissa säännönmukaisesti luotetaan syyteneuvottelun oikeudellisiin toimijoihin eikä neuvottelumenettelystä säädetä yksityiskohtaisesti (ks. OMML 26/2012, s. 33).

Perustuslakivaliokunnan mukaan sääntelyä on edellä todetusta huolimatta syytä täydentää neuvottelumenettelyä koskevalla säännöksellä. Myös lakivaliokunnan saaman selvityksen perusteella tämä on, muun muassa yhdenvertaisuussyistä, perusteltua, mutta sääntelyn ei tule olla kovin yksityiskohtaista. Lakivaliokunta pitää myös suotavana, että Valtakunnansyyttäjänvirasto selvittää syyteneuvottelun menettelykysymyksiä koskevien ohjeiden tarpeen ja laatii sellaiset, jos aihetta on.

Tuomioesityksen sisältö

Hallituksen esityksen mukaan syyteneuvottelun perusteella laadittavaan tuomioesitykseen merkitään epäillyn tai vastaajan tunnustusta sekä hänen ja asianomistajan suostumusta koskevat tiedot sekä syyttäjän sitoumus vaatia rangaistusta alennetulta asteikolta (ehdotettu ROL 1:10.4). Tuomioesitys on syytettä vastaava oikeudenkäyntiasiakirja, joka rajaa tuomioistuimen tutkintavallan.

Perustuslakivaliokunnan lausunnon perustelujen mukaan on tärkeää, että tuomioesityksestä ilmenevät myös juttuun liittyvät syyttämättäjättämispäätökset rikoskokonaisuuden oikeudellisen arvioinnin ja syyteneuvottelun asianmukaisuuden varmistamiseksi (s. 4/I).

Tavallisessa rikosoikeudenkäynnissä syyttäjän syyte rajaa tuomioistuimen tutkinnan. Tuomioistuimen ei esimerkiksi tule tutkia vastaajan syyllistymistä muuhun kuin syytteeseen sisältyvään rikokseen tai syytteenalaisen rikoksen osalta ryhtyä arvioimaan, onko se osa jotakin rikoskokonaisuutta. Tuomioistuin ei saa ottaa vastaan todistelua asiaan vaikuttamattomasta seikasta (Oikeudenkäymiskaaren 17:7, 571/1948). Tunnustamisoikeudenkäynti on vaihtoehto tavalliselle rikosoikeudenkäynnille. Tämän vuoksi lakivaliokunnan mukaan ei ole perusteita sallia sitä, että tunnustamisoikeudenkäynnissä ryhdyttäisiin tutkimaan tai ottamaan muuten huomioon rikoksia, joista henkilö on jätetty syyttämättä. Syyttämättäjättämispäätöksillä ei ole merkitystä tavallisessa rikosoikeudenkäynnissä, eikä niillä tule olla sitä tunnustamisoikeudenkäynnissäkään. Niiden huomioon ottaminen voisi käytännössä koitua vain vastaajan vahingoksi, sillä tämä ei välttämättä pystyisi tunnustamisoikeudenkäynnissä riitauttamaan syyttämättäjättämispäätöstä tai muuten puolustautumaan sitä vastaan. Lakivaliokunnan käsityksen mukaan syyttämättäjättämispäätökset olisivat asiaan vaikuttamatonta näyttöä.

Tunnustus ja muu näyttö tunnustamisoikeudenkäynnissä

Hallituksen esityksen mukaan tuomioesityksen mukainen tuomio voidaan antaa, jos tuomioistuin katsoo, ettei tunnustuksen vapaaehtoisuudesta ja oikeellisuudesta jää varteenotettavaa epäilyä (ehdotettu ROL 5 b:4.1:n 2 kohta).

Riita-asioissa, joissa sovinto on sallittu, tunnustettu seikka asetetaan sellaisenaan tuomion perustaksi. Tunnustus on tällöin muodollinen ratkaisuperuste, jonka oikeellisuutta ei tutkita eikä muuta näyttöä esitetä. Muissa asioissa tunnustus on näyttöä. Jaottelun taustalla on se ajatus, että jos asianosainen voi oikeudenkäynnin ulkopuolella sopia riidan kohteesta, hän voi vastaavalla tavalla määrätä siitä myös oikeudenkäynnissä olennaiset tosiseikat tunnustamalla tai kanteen oikeaksi myöntämällä. Kukaan ei kuitenkaan voi sopia siitä, että hänet tuomitaan rikoksesta rangaistukseen. Yksityinen ja yleinen etu edellyttävät, että syyllisyyskysymys tutkitaan materiaalisesti ja kysymys ratkaistaan esitetyn näytön perusteella. Siksi rikosasiassa ei voida tunnustusta käyttää samalla tavalla kuin riita-asiassa, jossa sovinto on sallittu.

Tuomioistuimet joutuvat jatkuvasti arvioimaan rikosasioissa tunnustuksen merkitystä todisteena vapaalla todistusharkinnalla yksin tai yhdessä muun näytön kanssa. Todistusharkinta on yksi tuomareiden keskeisimmistä tehtävistä. Kysymys ei ole tosiseikkojen selvittämisestä vaan siitä, mikä näyttöarvo esitetylle todisteelle annetaan. Tunnustuksen oikeellisuuden varmistaminen on aivan olennaista tunnustamisoikeudenkäynnissä. Vastuu tästä kysymyksestä ei ole yksin tuomioistuimella.

Asiantuntijakuulemisissa hallituksen esitystä on melko voimakkaasti arvosteltu siitä, että tunnustamisoikeudenkäynnissä ei otettaisi vastaan muuta todistelua kuin vastaajan tunnustus. Arvostelua on perusteltu sillä, että näytön arvioinnin varmuus on suoraan yhteydessä käytettävissä olevan selvityksen laajuuteen ja ainakin joissakin tapauksissa väärän langettavan tuomion mahdollisuus on tunnustamisoikeudenkäynnissä suurempi kuin normaalissa oikeudenkäynnissä.

Lakivaliokunta toteaa ensinnäkin periaatetasolla olevan ehdottoman välttämätöntä, että syyteneuvottelu perustuu tuomioistuinkontrolliin. Edelleen selvänä voidaan pitää sitä, että tuomitsemiskynnyksen tulee olla normaalikorkuinen. Ehdotetun sääntelyn nojalla näiden periaatteellisten näkökohtien toteutuminen käytännössä on kuitenkin herättänyt epäilyjä. Pääperiaatteena esityksessä on, että tunnustus on yksin riittävä näyttö rikoksesta eikä muuta todistelua tarvittaisi. Tuomioistuimen tehtäväksi tuomioesitykseen perustuvassa tunnustamisoikeudenkäynnissä jäisi siten varmistautuminen siitä, että vastaaja on itse vapaaehtoisesti tunnustanut tuomioesityksessä tarkoitetun teon ja myös ymmärtää tunnustuksen merkityksen. Tämä on epäilemättä välttämätöntä, mutta sitä ei valiokunnan mukaan voida pitää riittävänä. Esityksen perustelujen mukaan tuomioesitykseen on otettava syytteen teonkuvausta vastaavalla tarkkuudella selvitys siitä, mitkä seikat vastaaja tunnustaa (HE, s. 25). Muutoinkin noudatettaisiin soveltuvin osin, mitä haastehakemuksesta on säädetty. Mutta toisin kuin normaalissa syyteasiassa, esitutkintapöytäkirjaa ja kirjallisia todisteita ei toimitettaisi lainkaan tuomioistuimelle.

Jotta menettelyssä voitaisiin paremmin taata oikeudenmukainen lopputulos, ehdotettua sääntelyä tulee lakivaliokunnan mukaan täydentää siten, että myös syyteneuvottelumenettelyyn liittyvässä tunnustamisoikeudenkäynnissä tuomioistuimelle on esitettävä kertynyt esitutkintamateriaali.

Tuomioesityksen rikosnimike

Hallituksen esityksen mukaan tuomioistuin voi antaa tuomioesityksen mukaisen tuomion, jos se lukee tuomioesityksen mukaisesti rikoksen syyksi (ehdotettu ROL 5 b:4.1:n 3 kohta).

Tavallisessa rikosoikeudenkäynnissä tuomioistuin voi tuomita vain siitä teosta, josta on vaadittu rangaistusta. Tuomioistuin ei kuitenkaan ole sidottu rikosnimikkeeseen eikä lainkohtaan, jonka nojalla on vaadittu rangaistusta (ROL 11:3, L 689/1997). Toisin sanoen tuomioistuin on sidottu niihin tosiseikkoihin, joihin on syytteen teonkuvauksessa vedottu, mutta ei syytteeseen sisältyvään oikeudelliseen arvioon. Säännöksestä käytännössä myös seuraa se, että tuomioistuin voi tuomita syytteen ikään kuin ohittaen henkilön ankarammasta tekomuodosta, esimerkiksi velallisen epärehellisyyden (RL 39:1, L 61/2003) asemesta törkeästä velallisen epärehellisyydestä (RL 39:1 a, L 317/1994), tai muusta rikoksesta, kuten velallisen petoksesta (RL 39:2,L 769/1990) — tällöin tuomioistuimen tulee varata vastaajalle tilaisuus lausua asiasta.

Syyteneuvottelussa tilanne olisi toinen; tuomioistuin olisi sidottu rikosnimikkeeseen. Tämä on perusteltua, jottei vastaajaa tuomita vakavammasta rikoksesta kuin mitä tuomioesitykseen on sisällytetty. Asia on periaatteessa tärkeä, koska vastaajan kannalta ei ole yhdentekevää, mistä rikoksesta hänet tuomitaan. Tällä on oletettavasti vaikutusta siihen, kun vastaaja harkitsee suostumista syyteneuvotteluun. Näin ollen on perusteltua katsoa, että suostumus käsittää myös teon rikosoikeudellisen arvioinnin, eli vastaaja ei ole antanut suostumustaan tulla tuomituksi muusta kuin tuomioesitykseen kirjatusta rikoksesta. Vastaaja ei voisi tehokkaasti riitauttaa tunnustamisoikeudenkäynnissä asiaa, jos tuomioistuimella olisi mahdollisuus itsenäisesti päättää rikosnimikkeestä. Kuten hallituksen esityksessä (s. 32/I) on todettu, jos tuomioistuin ilmoittaa, ettei se voi hyväksyä tuomioesityksen rikosnimikettä, asianosaiset voisivat tällaisessa tapauksessa oikaista tuomioesitystä rikosnimikkeen osalta.

Rangaistusasteikon alentaminen tunnustuksen perusteella

Ehdotetun rikoslain 6 luvun 8 a §:n mukaan rangaistus mitattaisiin lievennetyltä rangaistusasteikolta ja tekijälle saataisiin tuomita enintään kaksi kolmannesta säädetystä enimmäismäärästä. Lisäksi jos rikoksesta on säädetty ankarimmaksi rangaistukseksi vankeutta määräajaksi, erityisestä syystä voitaisiin tuomita vankeuden sijasta sakkoa.

Esityksessä ehdotetun uuden rikoslain 6 luvun 8 a §:n mukaisesti lievennys olisi siis suurempi kuin lievennettyä rangaistusasteikkoa koskevassa 8 §:ssä (L 515/2003), jonka mukaisen asteikon lieventämisperusteen käsillä ollessa tekijälle saa tuomita enintään kolme neljännestä rangaistusasteikon enimmäismäärästä. Esityksessä suurempaa alennusta perustellaan sillä, että syyteneuvottelun ja tunnustamisoikeudenkäynnin olisi oltava vastaajan kannalta varteenotettava vaihtoehto tavalliseen rikosprosessiin verrattuna (HE, s. 37/I).

Perustuslakivaliokunnan lausunnon perustelujen mukaan lakivaliokunnan tulisi vielä harkita tunnustuksen vaikutuksen supistamista koskemaan esimerkiksi vain enimmäisrangaistusta.

Asiaa arvioidessaan lakivaliokunta kiinnittää huomiota siihen, että rikoslain rangaistusasteikosta poikkeamista koskeva sääntely perustuu harkittuun mekanismiin, jossa vähentämisperusteen soveltamisen myötä tietystä teosta on tuomittava vähintään säädetyn rangaistuslajin vähimmäismäärä (eli vankeudessa 14 vuorokautta) ja enintään kolme neljäsosaa (tai ehdotuksen mukaan kaksi kolmasosaa) säädetystä enimmäismäärästä. Vähennys koskee siis sekä vähimmäis- että enimmäisrangaistusta, ja tällä on vaikutusta myös rangaistuksen mittaamiseen. Käytännössä rangaistuksen mittaamisessa painottuu määrällisesti asteikon alapää ja keskiväli. Se, että syyteneuvottelussa tuomituissa rangaistuksissa vähentäminen kohdistuisi vain enimmäisrangaistukseen, olisi omiaan vaikeuttamaan rangaistuksen mittaamisharkintaa. Edelleen tällainen rajaus vähentäisi syyteneuvottelumenettelyn houkuttelevuutta ja vähentäisi sen käyttöä aiheuttaen siten esityksen tavoitteiden toteutumisen vaarantumisen. Lakivaliokunta pitää näillä perusteilla hallituksen esityksen ratkaisua perusteltuna.

Valiokunta kiinnittää kuitenkin erityistä huomiota ehdotettuun RL 6:8 a:n 3 momenttiin. Sen mukaan tuomioistuimella olisi velvollisuus mainita tuomiossa paitsi se, mihin rangaistukseen se on tunnustuksen alentava vaikutus huomioon ottaen päätynyt, myös se, minkä rangaistuksen se olisi tuominnut ilman tunnustusta. Asia on tärkeä, jotta syyteneuvottelun vaikutusta rangaistuskäytäntöön voidaan jatkossa seurata.

Harkinnanvarainen syyttämättä jättäminen

Hallituksen esityksessä ehdotetaan luovuttavaksi sääntelystä, jonka mukaan syyttäjä voi tehdä niin kutsutun seuraamusluonteisen syyttämättäjättämispäätöksen, jossa hän katsoo syyttämättä jätetyn syyllistyneen rikokseen. Seuraamusluonteinen syyttämättä jättäminen korvattaisiin harkinnanvaraisella syyttämättä jättämisellä, jossa syyttäjä ottamatta syyllisyyteen kantaa katsoisi, että syytteen nostamisen edellytykset täyttyvät, mutta että hän jollain laissa säädetyllä perusteella luopuisi enemmistä toimenpiteistä eli jättäisi syytteen nostamatta.

Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan (s. 7) todennut, että muutos on perusteltu perustuslain 21 §:stä johdettavan ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6(2) artiklassa nimenomaan vahvistetun syyttömyysolettaman kannalta. Lisäksi voidaan viitata hallituksen esityksen sivuilla 11—12 ja 42—43 esitettyyn.

Toisin kuin nykyisin seuraamusluonteisesti syyttämättä jätetyllä harkinnanvaraisesti syyttämättä jätetyllä ei olisi kuitenkaan oikeutta saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi, onko hän syyllistynyt rikokseen (nykyinen ROL 1:10). Perustuslakivaliokunnan lausunnon mukaan on edelleen perusteltua, että syyttämättäjättämispäätös voidaan saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi.

Ehdotettu harkinnanvaraista syyttämättäjättämispäätöstä koskeva uudistus on lakivaliokunnan mukaan lähtökohtaisesti kannatettava ja vastaa paremmin EIS 6(2) artiklan sisältämän syyttömyysolettaman asettamiin vaatimuksiin kuin nykyinen seuraamusluonteinen syyttämättäjättämispäätös, joka sisältää kannanoton epäillyn syyllisyyteen. Ehdotus ei kuitenkaan ole aivan ongelmaton. Sellainen viranomaisen ratkaisu, joka sisältää kannanoton syytteen nostamisen edellytysten käsillä olosta, voinee epäillyn näkökulmasta sisältää tosiasiallisen kannanoton epäillyn toiminnan suhteesta epäiltyyn tekoon. Ei näin ollen ole poissuljettua, ettei esityksessä ehdotettu harkinnanvarainen syyttämättäjättämispäätös sisältäisi valtion edustajan antamaa lausumaa, joka asiasisältönsä, sanavalintojensa ja kontekstinsa puolesta antaisi ymmärtää henkilön syyllistyneen rikokseen, vaikka päätös ei enää nimenomaisesti sisältäisi kannanottoa syyksilukemiseen. Tämän vuoksi lakivaliokunta katsoo perustuslakivaliokunnan tavoin, että sääntelyä on muutettava siten, että jatkossakin asia voitaisiin saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Koska ROL 1:10 ehdotetaan muutettavaksi koskemaan syyteneuvottelua, uusi säännös on perusteltua ottaa uudeksi ROL 1 luvun 9 a §:ksi. Sääntelyä tulee kuitenkin muuttaa eräiltä osin yksityiskohtaisissa perusteluissa selostetulla tavalla.