8.1
Laki julkiseen keskusteluun osallistuvien henkilöiden suojelemisesta rajat ylittäviltä häirintäkanteilta
1 §. Lain tarkoitus.
Pykälän
1 momentissa
säädettäisiin direktiiviä vastaten, että lain tarkoituksena on suojella julkiseen keskusteluun osallistuvia henkilöitä selvästi perusteettomilta vaatimuksilta ja väärinkäyttöön perustuvilta oikeudenkäynneiltä riita-asioissa, joilla on rajat ylittäviä vaikutuksia.
Lainkohdasta ilmenisi, että laissa säädetään suojakeinoja toisaalta selvästi perusteettomia vaatimuksia varten ja toisaalta väärinkäyttöön perustuvia oikeudenkäyntejä varten. Jälkimmäinen käsite, joka määriteltäisiin 3 §:ssä, on laajempi, ja sisältää osan niistä tilanteista, joissa kanne on selvästi perusteeton.
Pykälän
2 momentissa
tuotaisiin esiin selvyyden vuoksi, että lailla pannaan täytäntöön SLAPP-direktiivi.
2 §. Lain soveltamisala.
Pykälän
1 momentissa
säädettäisiin direktiivin 1 ja 2 artikloita vastaten, että lakia sovelletaan siviili- ja kauppaoikeudellisissa riita-asioissa, joilla on rajat ylittäviä vaikutuksia ja jotka perustuvat osallistumiseen julkiseen keskusteluun.
Kuten edellä jaksossa 3.2 on tuotu esiin, ”siviili- ja kauppaoikeudellinen riita-asia” on unionioikeudellinen käsite, jota on tulkittava autonomisesti suhteessa kansalliseen oikeudenalajaotukseen. Lakia voitaisiin kuitenkin tyypillisesti soveltaa ainoastaan dispositiivissa riita-asioissa. Tämä johtuu laissa säädettyjen suojakeinojen luonteesta ja julkiseen keskusteluun osallistumista koskevasta soveltamisalarajoituksesta. Muun muassa vaatimus vakuuden asettamisesta ja sen laiminlyömisestä aiheutuva kanteen jättäminen tutkimatta ei käytännössä voisi tulla kysymykseen esimerkiksi isyyden vahvistamista tai lapsen huoltoa koskevassa asiassa. Indispositiivinen riita-asia ei lisäksi tyypillisesti perustu sellaiseen julkiseen keskusteluun osallistumiseen, josta tässä laissa on kysymys. Esimerkiksi lapsen huoltoa koskevassa riidassa julkiseen keskusteluun osallistumista ei olisi huoltajan kirjoittelu asiasta sosiaalisessa mediassa. Suojakeinojen tosiasiallinen rajaaminen dispositiivisiin asioihin on selvästi myös direktiivin tarkoitus, kun direktiiviä tulkitaan kokonaisuutena.
Käytännössä laki voisi Suomessa tulla sovellettavaksi lähinnä yleisissä tuomioistuimissa ja mahdollisesti markkinaoikeudessa. Lakia sovellettaisiin myös muutoksenhakutuomioistuimissa.
Pykälän
2 momentissa
rajattaisiin lain soveltamisalan ulkopuolelle rikosasiat ja syyteasian yhteydessä käsiteltävät rikoksesta johtuvat yksityisoikeudelliset vaatimukset. Ratkaisevaa olisi se, missä prosessilajissa asia käsitellään.
Pykälän
3 momentista
ilmenisi, että kysymys on erityislaista suhteessa oikeudenkäymiskaareen. Sen osalta kuin muuta ei säädetä, noudatettaisiin oikeudenkäymiskaaren säännöksiä. Momentin tarkoituksena olisi selventää erityislain ja yleislain välistä suhdetta. Sillä ei esimerkiksi markkinaoikeuden osalta tarkoitettaisi muutettavan sitä, mitä lakia asiaa käsittelevässä tuomioistuimessa sovelletaan.
3 §. Määritelmät
. Pykälään sisältyisivät lain soveltamisalan kannalta keskeisimmät määritelmät.
Pykälän
1 kohdassa
määriteltäisiin riita-asia, jolla on rajat ylittäviä vaikutuksia. Määritelmä perustuisi direktiivin 5 artiklaan. Määritelmän lähtökohta olisi pääsääntö, jonka mukaan asialla on rajat ylittäviä vaikutuksia. Pääsäännön kumoutuminen edellyttäisi sitä, että molemmat kahdesta edellytyksestä täyttyvät. Ensinnäkin molemmilla asianosaisilla olisi oltava kotipaikka Suomessa. Toiseksi asian kannalta kaikkien merkityksellisten seikkojen tulisi liittyä Suomeen.
Asian kannalta merkityksellisen seikan käsitettä ei määriteltäisi laissa. Sitä ei määritellä direktiivissä. Kysymys olisi tapauskohtaisesta arvioinnista. Se, mikä kulloinkin asiassa on merkityksellistä, riippuisi tapauksen olosuhteista. Huomioon olisi otettava ennen muuta direktiivin tarkoitus suojata julkiseen keskusteluun osallistumista. Riita-asialla olisi liittymä tiettyyn julkiseen keskusteluun. Tästä seuraisi, että merkityksellisiä seikkoja olisi useimmiten perusteltua tarkastella sen kannalta, minkälaiseen julkiseen keskusteluun osallistumisesta on kysymys. Jos kanne perustuisi esimerkiksi suomalaisen toimittajan laatimaan ja Suomessa julkaistuun uutiseen puhtaasti kansallisesta asiasta, tällöin kaikki asian kannalta merkitykselliset seikat tyypillisesti liittyisivät Suomeen. Toisaalta näin ei välttämättä olisi, jos uutisessa käsiteltäisiin esimerkiksi monikansallisen yhtiön ulkomailla harjoittamaa lahjontaa.
Pykälän
2 kohdassa
määriteltäisiin julkiseen keskusteluun osallistuminen. Määritelmä perustuisi 4 artiklan 1 kohtaan ja olisi verraten laaja. Tyypillistä julkiseen keskusteluun osallistumista voisi olla esimerkiksi artikkelin kirjoittaminen tai julkaiseminen erilaisilla alustoilla, haastattelun antaminen tai muunlainen sananvapauden käyttäminen esimerkiksi tieteen tai taiteen piirissä. Huomionarvoista kuitenkin olisi, että julkiseen keskusteluun osallistuminen voisi lisäksi olla erilaista toimintaa kuten mielenosoitukseen osallistumista, kampanjan tai kyselyn järjestämistä tai jonkin julkaisun levittämistä Kysymys olisi joka tapauksessa aina siitä, että luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö käyttää hänelle taattuja perusoikeuksia, kuten sananvapautta tai kokoontumisvapautta.
Julkiseen keskusteluun osallistuminen edellyttäisi aina sitä, että kysymyksessä on yleistä mielenkiintoa koskeva asia. Direktiivin suomenkielisessä käännöksessä käytetään termiä ”yleinen etu”, mutta asiayhteys ja muut kieliversiot huomioon ottaen oikea käännös olisi yleinen mielenkiinto (
allmänintresse
,
public interest
,
intérêt public
,
öffentliches Interesse
,
interesse pubblico
). Yleistä mielenkiintoa koskeva asia olisi mikä tahansa asia, joka vaikuttaa yleisöön siinä määrin, että yleisö voi oikeutetusti olla siitä kiinnostunut. Määritelmä vastaisi direktiivin 4 artiklan 2 kohtaa ja olisi laaja. Direktiivissä annetaan esimerkkejä asiaryhmistä, joissa esiintyy yleistä mielenkiintoa koskevia asioita. Luettelo ei ole tyhjentävä. Siihen sisältyvät muun muassa perusoikeudet, ympäristö, korruptio ja disinformaation torjuminen. Toisaalla direktiivissä (johdanto-osan perustelukappale 23) on katsottu, että myös tavaroiden tai tuotteiden laatu ja turvallisuus voivat olla yleistä mielenkiintoa koskevia asioita, kunhan kysymys ei ole puhtaasti yksittäisestä riita-asiasta, johon ei liity mitään yleistä mielenkiintoa. Käytännössä käsitettä rajaisivat myös aiheet, jotka kuuluvat ennemminkin yksityiselämän piiriin kuin yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tässä rajanvedossa ja käsitteen tulkinnassa muutoinkin voisi tarvittaessa saada johtoa myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä. Jotta asia koskisi yleistä mielenkiintoa, asian ei tarvitsisi olla sellainen, että yleisö on siitä kiinnostunut valmiiksi. Riittävää olisi, että yleisö voisi asiasta kuultuaan siitä kiinnostua.
Pykälän
3 kohdassa
määriteltäisiin väärinkäyttöön perustuvan oikeudenkäynnin käsite. Määritelmä vastaisi direktiivin 4 artiklan 3 kohdassa annettua määritelmää julkiseen keskusteluun osallistumista vastustavalle väärinkäyttöön perustuvalle oikeudenkäynnille. Käsite olisi merkityksellinen muun muassa häirintäkannemaksua koskevien pykäläien soveltamisen kannalta. Mainitussa direktiivin kohdassa annetaan esimerkkejä viitteistä, jotka kertovat siitä, että kysymyksessä saattaa olla väärinkäyttöön perustuva oikeudenkäynti.
Väärinkäyttöön perustuvan oikeudenkäynnin määritelmään kuuluisi kaksi tekijää. Vaikka tekijöitä tulisi arvioida erikseen, käytännössä ne saattaisivat useinkin kuulua yhteen. Ensinnäkin oikeudenkäynnin pitäisi olla pääasiallisesti pantu vireille julkisen keskustelun vaientamiseksi, estämiseksi tai rajoittamiseksi. Kysymys olisi tapauksen yksityiskohtien ja sen taustan perusteella objektiivisesti tehtävästä arvioinnista. Merkityksellistä olisi kanteen liittymä siihen julkiseen keskusteluun, jonka vaientamisesta, estämisestä tai rajoittamisesta olisi kysymys. Vaatimukset voivat olla täysin tai osittain perusteettomia. Tämä tarkoittaa, ettei vaatimuksen tarvitse välttämättä olla täysin vailla perustetta, jotta se voidaan katsoa väärinkäytöksi. Tällainen tilanne on käsillä esimerkiksi silloin, kun kantajalla on peruste kohtuulliselle vahingonkorvausvaatimukselle, mutta vaatimuksen määrä on kohtuuton. Huomionarvoista toisaalta on, että pelkkä vaientamistarkoitus ei itsessään vielä tee oikeudenkäynnistä väärinkäyttöön perustuvaa. Esimerkiksi kantajalla, jota kohtaan esitetään valheellisia tai harhaanjohtavia väitteitä, olisi jatkossakin täysi oikeus puolustautua tällaiselta toiminnalta ja nostaa kanne sen varmistamiseksi, että valheellisten väitteiden esittäminen lakkaa.
Toiseksi oikeudenkäynnin todellisen tarkoituksen tulisi olla jotain muuta kuin oikeussuojan saaminen. Tämä tarkoittaisi sitä, että kantajan tarkoituksena ei olisi aidosti oikeussuojan saaminen tai minkään oikeuden käyttäminen. Tarkoituksen tulisi ennemmin olla julkiseen keskusteluun osallistumisen lamaannuttaminen. Myös tämän kriteerin täyttymistä arvioitaisiin objektiivisesti. Toisaalta merkityksellistä voisi tapauskohtaisesti olla myös se, miten kantaja on subjektiivisesti arvioinut kanteensa perusteita. Jos kantaja on esimerkiksi vilpittömästi erehtynyt panemaan vireille perusteettoman kanteen, tämä ei tee oikeudenkäynnistä väärinkäyttöön perustuvaa. Viite muun tarkoitusperän kuin oikeussuojan saamisen tavoittelemisesta voisi olla esimerkiksi kokonaan tai osittain perusteettoman tai määrältään kohtuuttoman vaatimuksen esittäminen. Samaan viittaisi sellainen menettely, jonka tarkoituksena on viivytellä asian ratkaisemista tai aiheuttaa kohtuuttomia kustannuksia vastaajalle, esimerkiksi vaatimuksia muuttelemalla ja panemalla vireille useita kanteita eri tuomioistuimissa. Myös kantajan toiminta ennen oikeudenkäyntiä voisi olla viite oikeudenkäynnin todellisesta tarkoituksesta, jos kantaja on esimerkiksi pelotellut, häirinnyt tai uhkaillut vastaajaa ennen oikeudenkäyntiä tai sen aikana.
Oikeudenkäynnin perustuminen väärinkäyttöön olisi unionioikeudellinen käsite. Sellaisena se ei välttämättä tarkoittaisi samaa kuin oikeuden väärinkäytön kielto, joka sisältyy Euroopan ihmisoikeussopimuksen 17 artiklaan ja kansalliseen oikeusjärjestykseen (ks. KKO 2011:68, kohta 10; KKO 2020:68, kohta 41).
4 §. Asian käsittelyn kiireellisyys.
Pykälässä säädettäisiin velvollisuudesta käsitellä ja ratkaista varhaista hylkäämistä sekä vakuuden asettamista ja korottamista koskevat vaatimukset ilman aiheetonta viivytystä. Tämä perustuisi direktiivin 7 artiklan 1 kohtaan. Erillistä määräaikaa ei säädettäisi.
Kuten muissakin asioissa, asianosaisilla olisi mahdollisuus vaatia asian käsittelemistä kiireellisenä oikeudenkäymiskaaren 19 luvun 1 §:n nojalla.
5 §. Kanteen hylkääminen selvästi perusteettomana.
Pykälässä pantaisiin täytäntöön direktiivin 6 ja 11 artiklat säätämällä vastaajan oikeudesta vaatia kanteen tai sen osan hylkäämistä selvästi perusteettomana. Pykälällä ei puututtaisi osatuomion antamista koskeviin sääntöihin.
Pykälän
1 momentissa
säädettäisiin, että vastaajalla on oikeus esittää vaatimus kanteen tai sen osan hylkäämisestä selvästi perusteettomana. Vaatimus olisi perusteltava asian vaatimalla tavalla. Vaatimuksen esittämistavasta ei säädettäisi erikseen. Vaatimuksen voisi sen vuoksi esittää kirjallisesti tai esimerkiksi suullisessa valmistelussa myös suullisesti. Vaatimuksessaan vastaaja voisi esimerkiksi väittää, että kanteessa tai sen osassa ei ole kysymys aidosta oikeussuojan tarpeesta vaan pyrkimyksestä rangaista vastaajaa julkiseen keskusteluun osallistumisesta.
Vaatimuksen voisi esittää missä vaiheessa valmistelua hyvänsä, myös ennen kanteeseen vastaamista. Tähän pykälään perustuvaa vaatimusta ei kuitenkaan voisi esittää enää pääkäsittelyssä, koska tällöin kysymys ei olisi enää hylkäämisestä varhaisessa vaiheessa. Jos vastaajan vaatimus hylättäisiin, siihen voisi hakea 17 §:n nojalla muutosta pääasian ratkaisun yhteydessä, ja tätä kautta vaatimus voisi tulla käsiteltäväksi myös muutoksenhakutuomioistuimessa, jos vastaajalla on intressi hakea ratkaisuun muutosta. Toisaalta muutoksenhakuintressiä koskevat yleiset säännöt voivat johtaa siihen, että asiansa käräjäoikeudessa voittanut vastaaja voisi muutoksenhakijan vastapuolena toistaa varhaista hylkäämistä koskevan, käräjäoikeuden hylkäämän vaatimuksen vielä hovioikeudessakin.
Selvästi perusteeton merkitsisi samaa kuin oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 6 §:n 2 momentissa ja saman luvun 13 §:ssä sekä oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 13 §:ssä. Kysymys olisi siten esimerkiksi sellaisesta tilanteesta, että vaatimus ei perustu lakiin ja että ilmoitetusta perusteesta ei voi seurata pyydettyä seuraamusta. Lisäksi perusteettomuudella tarkoitetaan sitä, että vaatimuksen perusteet eivät vastaa yleisesti tiedossa olevia seikkoja (HE 15/1990 vp s. 54). Vaatimuksen määrän suhteettomuus tai epäily kanteen perustumisesta pyrkimykseen vaientaa julkista keskustelua eivät olisi sellaisia seikkoja, jotka itsessään tekisivät kanteesta selvästi perusteettoman. Tällaisissa tilanteissa sovellettavaksi tulisivat muut direktiivissä säädetyt suojakeinot.
Kuten nykyään, selvästi perusteettomana voitaisiin kuitenkin hylätä myös sellaiset kanteet, joissa on kysymys selkeästi oikeuden väärinkäyttämisestä. Yksittäisessä tilanteessa ratkaistavaksi jäisi tällöin yleisten oppien mukaisesti, onko kysymys oikeussuojan tarpeen puuttumista koskevasta prosessinedellytyksestä vai kanteen aineellisesta perusteettomuudesta.
Tuomioistuimen olisi annettava vaatimukseen perusteltu päätös. Jos vastaajan vaatimus hylättäisiin, asiansa hävinnyt vastaaja voisi hakea muutosta ratkaisuun pääasiaratkaisun yhteydessä. Jos jokin kantajan kannevaatimus hylätään selvästi perusteettomana, kysymys olisi osatuomiosta, johon olisi oikeus hakea muutosta tavalliseen tapaan. Jos koko kanne hylätään, päätökseen voisi hakea muutosta kuten kanteen hylkäävään ratkaisuun tavallisesti.
Pykälän
2 momentissa
säädettäisiin menettelystä, jota olisi noudatettava, kun vastaaja on esittänyt vaatimuksen. Tuomioistuimen olisi tällöin kuultava kantajaa vaatimuksesta, ellei se ole ilmeisen tarpeetonta. Ilmeisen tarpeetonta kuuleminen voisi olla silloin, kun vastaajan vaatimus on selvästi perusteeton tai täysin perustelematon. Kannetta tai sen osaa ei voisi tämän pykälän nojalla vastaajan vaatimuksesta hylätä kantajaa kuulematta.
Kuuleminen tarkoittaisi lähinnä sitä, että kantajalle varattaisiin tilaisuus perustella kannettaan siltä osin kuin vastaaja on vaatinut sen hylkäämistä selvästi perusteettomana. Kuten direktiivin johdanto-osan perustelukappaleesta 39 ilmenee, tarkoituksena olisi sen mahdollistaminen, että tuomioistuin voi ratkaista vaatimuksen. Kantajan velvollisuutena olisi tarvittaessa perustella vaatimus ainakin siinä määrin, että tuomioistuimen on mahdollista todeta, että kanne tai sen osa ei ole ilmeisen perusteeton. Perusteluvelvollisuuden laajuus riippuisi asian laadusta, kanteesta ja vastaajan vaatimuksesta. Käytännössä keskustelun kohteena tässä vaiheessa olisi se, perustuuko kanne vaientamistarkoitukseen vai aitoon oikeussuojan tarpeeseen.
Tarkoitus ei olisi, että asianosaiset esittäisivät tässä vaiheessa näyttöä vaatimuksen tueksi tai sitä vastaan. Kysymys olisi ennen kaikkea vaatimuksen oikeudellisesta perustelemisesta. Kuten yleensäkin, tuomioistuin voisi nojata yleisesti tunnettuihin seikkoihin kuten luonnonlakeihin ja kausaalisääntöihin. Kysymys olisi valmistelussa tehtävästä ratkaisusta, eikä vaatimuksen ratkaisemisen siten tulisi edellyttää esimerkiksi henkilötodistelun vastaan ottamista. Jos asianosainen vaatisi saada perustella kantansa suullisesti, tapauskohtaisesti olisi ratkaistava, olisiko asiassa järjestettävä suullinen valmisteluistunto.
6 §. Vakuuden asettaminen.
Pykälässä pantaisiin täytäntöön direktiivin 10 artikla säätämällä oikeudenkäyntikulut kattavasta vakuudesta, jonka tuomioistuin voisi velvoittaa kantajan asettamaan. Vakuuden tarkoituksena olisi ehkäistä sitä, että asiansa voittanut vastaaja ei saa perittyä kantajalta tämän maksettavaksi tuomittuja oikeudenkäyntikuluja.
Vakuutta koskisi vaatimis- ja väittämistaakka, joten tuomioistuin ei voisi viran puolesta velvoittaa kantajaa asettamaan vakuutta. Tuomioistuin ei myöskään voisi velvoittaa kantajaa asettamaan suurempaa vakuutta kuin mitä vastaaja arvioi oikeudenkäyntikulujensa määräksi.
Pykälän
1 momentissa
säädettäisiin ensinnäkin siitä, että vakuuden määrääminen olisi tuomioistuimen harkinnassa, mikä ilmaistaisiin sanoilla ”voi velvoittaa”. Harkinnassa huomioon otettavista seikoista säädettäisiin 2 momentissa.
Vastaajan olisi erikseen vaadittava vakuuden asettamista. Kontradiktorisen periaatteen mukaisesti kantajan tulisi saada lausua vaatimuksesta.
Vakuus kattaisi vastaajan arvioidut oikeudenkäyntikulut. Korvattavia oikeudenkäyntikuluja olisivat oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 §:n 1 momentissa tarkoitetut oikeudenkäyntikulut. Käytännössä oikeudenkäyntikulut olisi yleensä aiheellista arvioida tuomioistuinkohtaisesti, koska mahdollisessa muutoksenhakuvaiheessa vakuuden määrää olisi mahdollista korottaa ehdotetun 8 §:n nojalla. Arvioitaessa vakuuden määrää mahdollista viivästyskorkoa ei voitaisi ottaa huomioon.
Tuomioistuimen tulisi päätöksessään asettaa määräaika, jonka kuluessa vakuus olisi asetettava. Tuomioistuin voisi kantajan vaatimuksesta pidentää määräaikaa. Jos kantaja ei määräaikaan mennessä asettaisi vakuutta, kanne jätettäisiin tutkimatta. Oikeudenkäyntikuluratkaisua ajatellen kantajan katsottaisiin näissä tilanteissa hävinneen asiansa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 7 §:n 1 momentin nojalla.
Ulosottomiehen tekemä ilmoitus olisi yleensä ratkaiseva sen suhteen, onko vakuus asetettu ajoissa. Kantajan ei toisaalta olisi käytännössä mahdollista vaikuttaa siihen, kuinka nopeasti ulosottomies päättää vakuuden hyväksymisestä. Säännöstä olisi siten sovellettava kantajamyönteisellä tavalla. Jos vakuus on hyväksytty määräajan jälkeen mutta ennen kuin käräjäoikeus ratkaisee asian, tällaisessa tilanteessa kannetta ei tulisi jättää tutkimatta määräajan ylittymisen perusteella. Mikään ei sinänsä estä käräjäoikeutta pidentämään määräaikaa tai kehottamaan kantajaa täydentämään tarjoamaansa vakuutta. Näin tulisi kuitenkin menetellä vain sellaisissa tilanteissa, joissa kantajalla voidaan menettelynsä perusteella tai muutoin katsoa olevan tarkoitus asettaa hyväksyttävä vakuus. Tarkoituksena ei olisi puuttua siihen, mitä ulosotossa hyväksytään vakuudeksi.
Momentissa tuotaisiin selvyyden vuoksi esille, ettei velvollisuutta vakuuden asettamiseksi olisi, jos Suomea sitova kansainvälinen velvoite sen estäisi. Useassa Suomea sitovassa kansainvälisessä sopimuksessa on määräys, joka rajoittaa mahdollisuuksia vaatia vakuutta esimerkiksi sopimusosapuolten kansalaisilta tai oikeushenkilöiltä, joilla on kotipaikka sopimuksen ratifioineissa valtioissa. Näin on esimerkiksi Haagin yleissopimuksessa 25.10.1980 kansainvälisluonteisten oikeudenkäyntien helpottamisesta (SopS 47/1988) ja useassa kahdenvälisessä sopimuksessa. Tyypillisesti tämänkaltaiset sopimusmääräykset kieltävät vaatimasta toisen valtion kansalaiselta tai oikeushenkilöltä, jolla on toisessa valtiossa kotipaikka, tuomioistuimessa sellaista vakuutta, jota ei vaadita Suomen kansalaisilta tai suomalaisilta oikeushenkilöiltä. Tämän lain mukainen vakuus ei perustuisi asianosaisen kansalaisuuteen vaan kanteen tai sen osan luonteeseen, ja se voitaisiin vaatia yhtä hyvin suomalaiselta kuin ulkomaalaiseltakin kantajalta. Sen vuoksi velvollisuus asettaa vakuus ei olisi ristiriidassa tämänkaltaisen sopimusmääräyksen kanssa.
Pykälän
2 momentissa
säädettäisiin tekijöistä, joita tuomioistuimen olisi otettava huomioon vakuuden asettamista ja sen määrää harkitessaan. Kysymys olisi ennen kaikkea tasapainon löytämisestä kahden kilpailevan oikeuden eli kantajan ja vastaajan oikeussuojan tarpeen välillä. Merkitystä olisi ensinnäkin niillä seikoilla, jotka viittaavat oikeudenkäynnin perustumiseen väärinkäyttöön. Toiseksi merkitystä olisi asianosaisten asemalla. Kriteeri olisi sama kuin oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b §:ssä. Taloudellisen aseman selvittämiseen tuomioistuimella ei sinänsä olisi mahdollisuuksia, vaan kysymys olisi notoristen seikkojen huomioimisesta. Kriteerin merkitys olisi ennen kaikkea siinä, että jos kysymyksessä olisi tunnetusti vakavarainen kantaja, esimerkiksi pörssiyhtiö, velvoitetta asettaa vakuus ei yleensä voitaisi pitää kohtuuttomana. Sen sijaan jos kantajana olisi oikeusapua saava luonnollinen henkilö ja vakuuden asettaminen johtaisi siihen, että kantajan olisi luovuttava kanteesta, vakuuden asettamista olisi punnittava tarkemmin. Toisaalta tällaisessa tilanteessa vastaajalla olisi yleensä tarve siihen, että vakuus asetetaan.
Kolmanneksi merkitystä olisi vaaralla oikeudenkäyntikustannuksien jäämisestä vastaajan itsensä kannettavaksi. Tämä tarkoittaisi sitä, että vastaajalla voidaan asian voittaessaankin olettaa olevan vaikeuksia saada kulujaan perityksi kantajalta. Se, mihin tämä arvio kulloinkin nojaisi, jäisi tapauskohtaisen harkinnan varaan.
7 §. Vaatimus vakuuden asettamisesta.
Pykälän 1
momentissa
säädettäisiin siitä, että vaatimus voitaisiin esittää valmistelun aikana. Vakuutta ei voisi vaatia myöhemmin. Vakuuden korottamista voisi kuitenkin vaatia 8 §:n nojalla myöhemmin ja tarvittaessa vielä muutoksenhakuvaiheessakin. Jos tuomioistuin asettaa oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 22 §:ssä tarkoitetun määräajan, vakuutta voisi tämän määräajan jälkeen vaatia vain mainitun lainkohdan edellytysten täyttyessä.
Pykälän
2 momentista
ilmenee, että vastaajan olisi vaatiessaan vakuuden asettamista ilmoitettava erittely jo suoritetuista toimenpiteistä aiheutuneista oikeudenkäyntikuluista ja arvio jatkossa aiheutuvista oikeudenkäyntikulujensa määrästä. Arvio olisi eriteltävä esimerkiksi tuntiveloituksen ja veloitettavien tuntien arvioidun määrän mukaan. Vastaajan olisi lisäksi arvioitava muut mahdolliset oikeudenkäyntikulunsa, jos niitä olisi. Kysymyksessä olisi arvio, eikä sillä olisi vaikutusta siihen, mitä asiamies voisi päämieheltä veloittaa tai mitä vastapuolelta voitaisiin vaatia käsittelyn päättyessä. Vakuutta ei kuitenkaan tulisi käyttää keinona painostaa kantaja peruuttamaan kanteensa vaan arvio olisi tehtävä parhaan käytettävissä olevan tiedon mukaisesti. Jos vastaajalla olisi avustaja, tämän velvollisuuksiin kuuluisi varmistua siitä, että arviota ei šikaaninomaisesti paisuteltaisi. Avustaja ei saisi esittää arviota liian korkeaksi vastoin parempaa tietoaan. Vaikka kysymystä oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta ei tässä vaiheessa voitaisi luonnollisesti ratkaista, joissakin tilanteissa saattaisi olla perusteltua, että kantaja jo tässä vaiheessa ilmoittaisi alustavan kantansa oikeudenkäyntikulujen tarpeellisuuteen ja kohtuullisuuteen esimerkiksi tuntiveloituksen kohtuullisuuden osalta.
Arvio sitoisi tuomioistuinta siinä merkityksessä, että tuomioistuin ei voisi määrätä kantajaa asettamaan tätä suurempaa vakuutta. Tuomioistuin voisi kuitenkin määrätä vakuuden arviota pienemmäksi.
8 §.
Vakuuden korottaminen
. Pykälässä säädettäisiin mahdollisuudesta vaatia jo asetetun vakuuden korottamista.
Pykälän
1 momentissa
säädettäisiin, että se tuomioistuin, jossa pääasia on vireillä, voi vastaajan vaatimuksesta korottaa kantajan asetettavaksi määrättyä vakuutta. Mahdollisuus olisi tarpeen, jos vastaajalle aiheutuvat oikeudenkäyntikulut osoittautuisivat aikaisemmin arvioitua suuremmiksi. Se olisi perusteltu myös siksi, ettei vastaajan tarvitsisi varmuuden vuoksi aluksi vaatia määrältään tarpeettoman korkean vakuuden asettamista. Erityisen tarpeellinen mahdollisuus vakuuden korottamiseen olisi tilanteissa, joissa asialle myönnetään jatkokäsittelylupa hovioikeudessa tai valituslupa korkeimmassa oikeudessa.
Pykälän
2 momentissa
säädettäisiin 7 §:n 2 momenttia vastaten, että vastaajan olisi eriteltävä jo aiheutuneet ja odotettavissa olevat oikeudenkäyntikulunsa. Tarkoitus olisi mahdollistaa sen arvioiminen, onko vakuuden määrän korottamiseen aihetta.
Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että vaatimuksen ratkaisemiseen ja korotettuun vakuuteen muutenkin sovellettaisiin, mitä 6, 9 ja 10 §:ssä säädetään.
9 §. Menettely vakuuden asettamisessa
.
Pykälässä säädettäisiin vakuuden asettamisessa noudatettavasta menettelystä.
Pykälän
1 momentissa
säädettäisiin, että vakuuden asettamista koskeva asia tulee vireille ulosotossa kantajan hakemuksesta. Ehdotetun momentin taustalla on se, että vakuus olisi 6 §:n 1 momentin mukaan asetettava ulosottomiehelle määräajassa. Asiat tulevat vireille ulosotossa hakemuksesta. Vakuutta koskevan tuomioistuimen päätöksen täytäntöönpano ei yleensä olisi vastaajan intressissä, jos päätöksen täytäntöönpanon laiminlyöminen johtaisi siihen, että vastaajaa vastaan nostettu kanne jätetään tutkimatta. Koska kantaja kantaa haitallisen seuraamuksen toimimisvelvollisuuden laiminlyömisestä, velvollisuus panna asia vireille ulosotossa olisi perusteltua asettaa hänelle.
Pykälän
2 momentissa
säädettäisiin, että vakuuden asettamisessa noudatetaan soveltuvin osin sitä, mitä ulosottokaaren 3 luvun 43 ja 44 §:ssä säädetään. Ulosottomiehen olisi tehtävä päätös vakuuden hyväksymisestä, jos vastaaja ei hyväksy vakuutta. Hyväksyttäviä vakuuksia olisivat pantti tai omavelkainen takaus, kuten ulosottokaaren 3 luvun 43 §:n 2 momentissa säädetään.
Pykälän 3
momentissa
säädettäisiin siitä, että ulosottomiehen olisi ilmoitettava tuomioistuimelle, kun kantaja on asettanut vakuuden. Ilmoitusvelvollisuus syntyy vasta, kun vastaaja tai ulosottomies on hyväksynyt vakuuden. Ulosottomiehen tulisi ensin tiedustella vastaajalta, hyväksyykö hän tarjotun vakuuden, ja tehdä sitten tarvittaessa itse päätös vakuuden hyväksymisestä.
10 §. Suorituksen ottaminen vakuudesta.
Pykälässä säädettäisiin vakuuden säilyttämisestä, palauttamisesta ja suorituksen ottamisesta vakuudesta.
Pykälän
1 momentin
mukaan suorituksen ottamista vakuudesta koskeva asia tulisi vireille ulosotossa vastaajan hakemuksesta. Ellei vastaaja hakisi tuomion täytäntöönpanoa vuoden kuluessa siitä, kun tuomioistuimen tuomio on tullut lainvoimaiseksi, vakuus olisi palautettava kantajalle. Momentin tarkoituksena olisi asettaa vastaajalle velvollisuus toimia kohtuullisessa ajassa suorituksen ottamiseksi vakuudesta. Tämä vastaisi pääperiaatteiltaan turvaamistoimiasioissa säädettyä (OK 7:12.2).
Pykälän
2 momentin
mukaan suorituksen ottamisessa vakuudesta sekä vakuuden säilyttämisessä ja palauttamisessa asiassa noudatettaisiin muutoin soveltuvin osin ulosottokaaren 3 luvun 45 ja 46 §:ää. Tämä merkitsisi, että jos oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta ei määrättäisi tai jos se määrättäisiin asetettua vakuutta pienempänä, vakuus olisi palautettava vasta, kun pääasiaratkaisu saa lainvoiman. Tällöin olisi noudatettava ulosottokaaren 3 luvun 45 §:ssä säädettyä.
Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta koskeva ratkaisu pantaisiin täytäntöön soveltaen ulosottokaaren sääntöjä kuten tavanomainen maksutuomio.
Vakuudesta voitaisiin periä ne kulut, joiden korvaamiseksi vakuus on asetettu. Vakuus säilyisi yleisten esineoikeudellisten sääntöjen mukaisesti sen antajan omaisuutena, eikä estettä olisi siten sille, että se ulosmitattaisiin muun saatavan suorittamiseksi. Vakuudeksi annettu omaisuus olisi siten ulosottokaaren 4 luvun 44 §:ssä säädetyn mukaisesti mahdollista ulosmitata myös muusta velasta.
Suorituksen ottamisesta vakuudesta on säännökset ulosottokaaren 3 luvun 46 §:ssä. Kuten 1 momentista käy ilmi, ulosottomies päättää pantin omistajan tai takaajan suoritusvelvollisuudesta antamalla siitä erityisen päätöksen. Jos suoritus otetaan pantista, pantin erillistä ulosmittausta ei tarvita, vaan pantti muutetaan rahaksi niin kuin ulosmitatusta omaisuudesta säädetään (HE 216/2001 vp s. 138–139; HE 106/1995 vp s. 46). Sikäli kun takaukseen tai panttiin liittyy epäselviä siviilioikeudellisia kysymyksiä, ne voidaan tarvittaessa osoittaa erikseen riita-asiana käräjäoikeuden ratkaistaviksi ulosottokaaren 10 luvun 6 §:n mukaisesti. Täytäntöönpanoriitakanne voidaan nostaa myös ilman osoitusta saman luvun 13 §:n mukaisesti.
Varojen tilittämisessä vastaajalle noudatettaisiin soveltuvin osin ulosottokaaren 3 luvun 46 §:ää.
11 §. Vastaajan tukeminen oikeudenkäynnissä.
Pykälässä säädettäisiin, että tuomioistuin voi vastaajan pyynnöstä varata sellaiselle yhdistykselle, muulle yhteisölle tai säätiölle, jonka tarkoituksena on suojella tai edistää julkiseen keskusteluun osallistuvien henkilöiden oikeuksia, tilaisuuden tulla kuulluksi asiassa. Näin pantaisiin täytäntöön direktiivin 9 artikla.
Yhteisön tai säätiön voitaisiin pyynnöstä ja tuomioistuimen harkinnasta riippuen sallia esittää asiassa kirjallinen lausunto tai olla läsnä pääkäsittelyssä. Kuultavan voitaisiin sallia myös tekevän molemmat. Yhteisöstä tai säätiöstä ei tulisi asiassa asianosainen, vaan sen rooli oikeudenkäynnissä rinnastuisi kuultavaan, ja se vastaisi itse omista oikeudenkäyntikuluistaan. Jos yhteisön tai säätiön sallittaisiin olevan läsnä pääkäsittelyssä, sillä voisi olla samankaltainen läsnäolo- ja puheoikeus kuin työsuojeluviranomaisella eräissä rikosasioissa (laki työsuojelun valvonnasta ja työpaikan työsuojeluyhteistoiminnasta 50 §:n 2 momentti), joskin yksittäistilanteessa osallistumisoikeuden laajuus olisi aina tuomioistuimen harkinnassa. Toisaalta joskus kysymys voisi olla ennemmin siitä, että yhteisön tai säätiön edustajaa kuullaan asiantuntijana, mistä säädetään oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 34–36 §:ssä.
Kovin korkeita vaatimuksia ei ole tarkoitettu asetettavan sille, että yhteisön tai säätiön tarkoituksena olisi oltava suojella tai edistää julkiseen keskusteluun osallistuvien henkilöiden oikeuksia. Esimerkiksi yhdistyksen säännöistä ei olisi yleensä tarpeen esittää selvitystä. Riittävää useimmiten olisi, että vastaaja pyytäisi yhteisön tai säätiön saavan osallistua ja se haluaisi osallistua. Selvää olisi, että esimerkiksi ammattiliitot täyttävät vaatimuksen. Yhteisön tai säätiön tarkoitus voisi estää osallistumisen lähinnä silloin, jos oikeudenkäyntiin haluaisi omassa intressissään osallistua taloudellista voittoa tavoitteleva yhtiö. Yhteisön tai säätiön ei tarvitsisi olla suomalainen.
Tuomioistuimen harkinta asiassa olisi varsin vapaata sekä pyyntöön suostumisen että kuulemisen tavan osalta. Tarpeetonta kuulemista tuomioistuimen ei tulisi sallia, koska se olisi omiaan paisuttamaan oikeudenkäyntiä.
12 §. Häirintäkannemaksun tuomitseminen
.
Pykälässä pantaisiin täytäntöön direktiivin 15 artikla säätämällä mahdollisuudesta tuomita väärinkäyttöön perustuvan oikeudenkäynnin vireille pannut kantaja häirintäkannemaksuun.
Pykälän
1 momentissa
säädettäisiin, että väärinkäyttöön perustuvan oikeudenkäynnin vireille pannut kantaja voitaisiin määrätä vähintään 1 000 ja enintään 50 000 euron suuruiseen häirintäkannemaksuun. Vireille panneella henkilöllä tarkoitettaisiin kantajaa, mutta ei hänen asiamiestään. Väärinkäyttöön perustuvan oikeudenkäynnin määritelmä olisi 3 §:ssä. Sovellettaessa ehdotettua pykälää olisi otettava huomioon myös lain soveltamisala. Sen vuoksi häirintäkannemaksu voisi tulla kysymykseen vain riita-asioissa, joilla on rajat ylittäviä vaikutuksia ja jotka perustuvat osallistumiseen julkiseen keskusteluun. Häirintäkannemaksua ei esimerkiksi voisi tuomita seuraamukseksi sellaisesta väärinkäyttöön perustuvasta oikeudenkäynnistä, joka ei perustu osallistumiseen julkiseen keskusteluun.
Väärinkäyttöön perustuvan oikeudenkäynnin keskeinen piirre on kantajan moitittava tarkoitus vaientaa vastaaja. Kuten edellä on todettu, jos kysymys on ennemmin siitä, että kantaja on erehtynyt vaatimuksensa perusteena olevista seikoista ja toiminut vilpittömästi, oikeudenkäynti ei perustuisi väärinkäyttöön. Häirintäkannemaksua koskevassa päätöksessä olisi kuvattava riittävän tarkasti menettely, josta seuraamus tuomitaan. Päätös olisi perusteltava, mistä ehdotetaan säädettävän erikseen 14 §:n 1 momentissa.
Pykälän
2 momentissa
säädettäisiin selvyyden vuoksi, ettei kanteen hylkääminen selvästi perusteettomana tai määräys vakuuden asettamisesta olisi häirintäkannemaksun tuomitsemisen edellytys. Jos vasta myöhemmässä vaiheessa kävisi ilmi, että oikeudenkäynti perustuu väärinkäyttöön, häirintäkannemaksun tuomitseminen voisi olla perusteltua siitä riippumatta, onko oikeudenkäynnin aiempiin vaiheisiin liittyviä oikeussuojakeinoja käytetty. Toisaalta häirintäkannemaksua ei välttämättä olisi aiheellista tuomita, vaikka kanne olisikin hylätty selvästi perusteettomana. Selvää tietysti olisi, ettei asiansa voittanutta kantajaa voitaisi tuomita häirintäkannemaksuun.
Pykälän
3 momentti
koskisi maksun tuomitsemisen edellytyksiä ja sen rahamäärään vaikuttavia seikkoja. Tuomioistuimella olisi asiassa harkintavaltaa. Asteikko olisi hyvin laaja. Kuten edellä on todettu, häirintäkannemaksu ei automaattisesti seuraisi esimerkiksi kanteen hylkäämisestä selvästi perusteettomana. Häirintäkannemaksun tuomitsemisen edellytykset ja sen rahamäärään vaikuttavat perusteet olisivat samat.
Kysymys olisi kokonaisarvioinnista. Häirintäkannemaksun tarkoituksena olisi ehkäistä ennakolta julkisen keskustelun vaientamista. Suojeltava etu olisi siten yleinen. Maksun tuomitsemisen edellytysten ja sen rahamäärän harkinnassa merkitystä olisi sekä asianosaisten olosuhteilla että kantajan yleistä etua vaarantaneella menettelyllä.
Ensinnäkin tuomioistuimen olisi otettava huomioon ne perusteet, jotka tekevät oikeudenkäynnistä väärinkäyttöön perustuvan. Mitä selvemmin oikeudenkäynti perustuisi väärinkäyttöön, sitä perustellumpaa maksun tuomitseminen olisi. Jos kantajalla olisi puolestaan ollut aito oikeussuojan tarve, maksun tuomitseminen ei käytännössä voisi tulla kysymykseen. Maksun tuomitsemista ja korkeampaa rahamäärää perustelisi se, mitä selvemmin tapahtumat ennen oikeudenkäyntiä viittaisivat kiellettyyn vaientamistarkoitukseen. Viite voisi olla esimerkiksi perusteettomalla vaatimuksella uhkaileminen ennen oikeudenkäyntiä. Merkitystä olisi myös vaarannetun julkisen keskustelun ja yleisen mielenkiinnon ja yleisen edun luonteella. Mitä tärkeämpää yleistä etua koskevasta keskustelusta on kysymys, sitä perustellumpaa maksun tuomitseminen olisi.
Asianosaisten taloudellisella asemalla olisi käytännössä merkitystä ennen muuta häirintäkannemaksun rahamäärän kannalta. Huomioon olisi otettava maksun vaikutus oikeussuojan saatavuuteen. Kantajan heikko maksukyky olisi rahamäärää alentava peruste. Toisaalta huomioon olisi otettava kantajan vaatimuksen rahamäärä ja sen suhde vastaajan taloudelliseen kantokykyyn ja vaatimuksen tueksi esitettyihin perusteisiin. Mitä suuremmasta ja ilmeisemmin perusteettomasta vaatimuksesta olisi kysymys, sitä perustellumpi häirintäkannemaksu voisi olla.
Vielä merkitystä olisi annettava kantajan menettelylle kokonaisuutena. Esimerkiksi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 5 §:ssä kuvattua menettelyä lähentelevä toiminta, joka on omiaan aiheuttamaan tarpeettomia oikeudenkäyntikuluja oikeudenkäynnissä, voisi tukea maksun tuomitsemista ja korottaa sen määrää.
Häirintäkannemaksun asteikko olisi hyvin laaja. Tarkoituksena olisi mahdollistaa maksun oikeasuhtaisuus. Maksun olisi oltava sen kohteena olevalle riittävän tuntuva, jotta maksulla voitaisiin saavuttaa sille asetetut yleis- ja erityisestävät tavoitteet. Häirintäkannemaksu voisi tulla tuomittavaksi hyvin erilaisissa tilanteissa, kun sen kohteina voisi olla toisaalta varattomia yksityishenkilöitä ja toisaalta monikansallisia pörssiyrityksiä. Vähävaraisille yksityishenkilöille tuomittavat maksut olisivat tyypillisesti asteikon alapäästä. Yhtiöiden osalta liikevaihto olisi yksi arvioinnissa huomioon otettava tekijä, jos se on tuomioistuimen tiedossa.
Tuomioistuin voisi ratkaisussaan nojautua oikeudenkäynnissä esille tulleisiin seikkoihin, eikä tuomioistuimen tehtävänä olisi selvittää viran puolesta esimerkiksi kantajan taloudellista kantokykyä. Esimerkkinä arviossa tavoitellusta tarkkuudesta huomiota voisi kiinnittää esimerkiksi siihen, että asianosaiselle on myönnetty asiassa oikeusapua, tai siihen, että kantajana on pörssiyhtiö.
13 §. Häirintäkannemaksun jättäminen tuomitsematta
.
Pykälässä säädettäisiin kahdesta erityistilanteesta, jossa häirintäkannemaksun tuomitsemisen edellytykset sinänsä täyttyvät, mutta maksu voitaisiin silti jättää tuomioistuimen harkintaan perustuen tuomitsematta.
Pykälän
1 momentissa
säädettäisiin, että häirintäkannemaksu voitaisiin jättää tuomitsematta, jos sen tuomitseminen olisi kohtuutonta. Kohtuuttomuutta arvioitaisiin nimenomaan kantajan kannalta. Kysymys olisi tapauskohtaisesta arvioinnista, jonka tarkoituksena olisi viimesijaisesti varmistaa kohtuullisen lopputuloksen saavuttaminen asiassa, kun otetaan huomioon kantajan menettely ja olosuhteet kokonaisuudessaan. Tällainen ratkaisu merkitsisi vaatimuksen hylkäämistä.
Pykälän
2 momentissa
säädettäisiin mahdollisuudesta jättää häirintäkannemaksu tuomitsematta, jos maksuvaatimuksen perusteena oleva menettely saattaisi täyttää jonkin rikoksen tunnusmerkistön. Tarkoituksena olisi varmistaa se, ettei rikosprosessi estyisi häirintäkannemaksun vuoksi.
Puheena olevassa tilanteessa tuomioistuin voisi jättää häirintäkannemaksun tuomitsematta. Toisaalta velvollisuutta tehdä näin ei olisi, vaan asia olisi tuomioistuimen harkinnassa. Merkitystä olisi muun muassa sillä, minkä ja kuinka ankarasti rangaistavan rikoksen tunnusmerkistön menettely saattaisi täyttää. Merkitystä olisi myös pääasian vastaajan kannalla. Jos kysymys olisi niin sanotusta asianomistajarikoksesta, vastaajan kannalle olisi annettava suuri painoarvo. Jos vastaaja haluaisi esimerkiksi mahdollisessa kunnianloukkaustilanteessa ennemmin pysyä häirintäkannemaksuvaatimuksessaan kuin ilmoittaa rikoksen syytteeseen pantavaksi, tätä valintaa olisi tyypillisesti syytä kunnioittaa.
Käytännössä olisi oletettavasti harvinaista, että häirintäkannemaksu voisi perustua rangaistavaksi säädettyyn tekoon. Sinänsä siviilikanteen vireillepanossa ja sen käsittelyssä on mahdollista syyllistyä erilaisiin rikoksiin. Merkillepantavaa kuitenkin on, että häirintäkannemaksua ei olisi tarkoitettu seuraamukseksi kaikenlaisesta moitittavasta menettelystä oikeudenkäynnissä, vaan sen tuomitsemisen edellytykset olisi tyhjentävästi säädetty 12 §:ssä. Esimerkiksi todistusaineiston vääristelemisestä tai väärennyksestä ei siten voisi tuomita häirintäkannemaksua. Vaikka kantaja, joka syyllistyisi oikeudenkäynnissä todistusaineiston vääristelemiseen, tuomittaisiin toisella perusteella häirintäkannemaksuun, kantajalle voisi silti myöhemmin vaatia rangaistusta todistusaineiston vääristelemisestä. Epäselvyyksien välttämiseksi tuomioistuimen olisi kuvattava tarkasti se menettely, josta se tuomitsee seuraamukseksi häirintäkannemaksun.
Tuomioistuimen olisi asian ratkaistessaan kunnioitettava syyttömyysolettamaa ja vältettävä lausumasta mitään lopullista siitä, täyttääkö menettely rikoksen tunnusmerkistön vai ei. Riittävää olisi arvioida, saattaako menettely karkeasti arvioiden täyttää jonkin tunnusmerkistön. Rikostunnusmerkistön yksilöiminen ei olisi välttämätöntä mutta sille ei olisi toisaalta estettäkään. Jos rikosprosessi olisi jo aloitettu, tämän seikan toteaminen voisi useinkin olla riittävää.
Ratkaistessaan asian 2 momentin nojalla tuomioistuimen ei tulisi hylätä häirintäkannemaksuvaatimusta. Näin on siksi, ettei asianosainen voisi väittää, että muodollisesti hylkäävä ratkaisu estää samaa asiaa koskevan myöhemmän rangaistusvaatimuksen tutkimisen. Tällaista vaikutusta ei joka tapauksessa olisi pelkästään sillä, että siviiliasian vastaaja esittää häirintäkannemaksuvaatimuksen mutta tuomioistuin jättää maksun 2 momentin nojalla tuomitsematta.
Siinä oletettavasti erittäin harvinaisessa tilanteessa, jossa häirintäkannemaksun perusteena olevasta menettelystä olisi jo tuomittu rangaistus, samasta menettelystä ei voitaisi tuomita häirintäkannemaksua. Vaatimusta ei tällöin voisi ottaa tutkittavaksi. Tilanne voisi olla toinen, jos häirintäkannemaksuvaatimuksen perusteena olisi esimerkiksi kunnianloukkauksena aiemmin tuomitun väitteen esittäminen uudelleen siviilikanteessa. Tällöin maksu ei perustuisi siihen väitteen esittämiseen, josta on tuomittu rangaistus, vaan saman väitteen esittämiseen uudelleen.
14 §. Menettely häirintäkannemaksua tuomittaessa.
Pykälän
1 momentin
mukaan tuomioistuin voisi määrätä häirintäkannemaksun pääasian ratkaisun yhteydessä. Vastaaja voisi vaatia häirintäkannemaksun tuomitsemista. Tuomioistuin voisi toisaalta tuomita maksun myös omasta aloitteestaan.
Ratkaisu olisi tavalliseen tapaan perusteltava. Erityistä huomiota olisi kiinnitettävä siihen, millä perusteella kysymyksessä on väärinkäyttöön perustuva oikeudenkäynti. Myös ratkaisu, jossa häirintäkannemaksua ei vastaajan vaatimuksesta huolimatta tuomita, olisi tavalliseen tapaan perusteltava ottaen kuitenkin huomioon, mitä edellä 13 §:n 2 momentin perusteluissa on todettu.
Pykälän
2 momentista
ilmenisi selvyyden vuoksi, että tuomioistuimen olisi noudatettava asiassa kuulemisperiaatetta, mikä kyllä olisi selvää muutoinkin (KKO 2012:30). Tuomioistuimen olisi kuultava sekä kantajaa että vastaajaa.
15 §. Kolmannessa valtiossa aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen korvaaminen.
Pykälässä säädettäisiin mahdollisuudesta ratkaista Suomessa kanne kolmannessa valtiossa aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Näin pantaisiin täytäntöön direktiivin 17 artikla.
Pykälän
1 momentin
mukaan tuomioistuin voi velvoittaa kolmannessa valtiossa väärinkäyttöön perustuvan oikeudenkäynnin vireille panneen kantajan korvaamaan vastaajalle tuossa asiassa aiheutuneet oikeudenkäyntikulut. Tällainen velvoite sisältyy direktiiviin implisiittisesti. Korvausvelvollisuus voisi koskea ainoastaan sellaisia oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet julkiseen keskusteluun osallistumista vastustavasta väärinkäyttöön perustuvasta oikeudenkäynnistä. Huomioon olisi otettava, että direktiiviä sovelletaan vain siviili- ja kauppaoikeudellisissa asioissa, joilla on rajat ylittäviä vaikutuksia. Näin ollen myös väärinkäyttöön perustuvan oikeudenkäynnin, jonka oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta olisi kysymys, olisi kuuluttava direktiivin soveltamisalalle.
Rikosasiat on rajattu direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle. Siten rikosasiassa aiheutuneita oikeudenkäyntikuluja ei voitaisi tuomita tämän pykälän nojalla korvattavaksi. Direktiivin velvoite on kuitenkin tulkinnanvarainen sen osalta, koskeeko se esimerkiksi siviiliasiana kolmannessa valtiossa käsiteltyä kunnianloukkauskannetta, joka Suomessa olisi pikemminkin rikosasia. Perustellulta vaikuttaa kuitenkin katsoa, että direktiivin ulkopuolelle rajataan vain nimenomaan rikosoikeudellisessa menettelyssä kolmannessa valtiossa käsitellyt asiat. Ratkaisevaa on, onko asia unionin oikeuden käsitteistön mielessä siviili- ja kauppaoikeudellinen asia, jolla on rajat ylittäviä vaikutuksia.
Pykälää sovellettaisiin riippumatta siitä, mikä on asian lopputulos. Toisin sanottuna korvausvelvollisuus ei edellyttäisi sitä, että asian kolmannessa valtiossa käsitellyt tuomioistuin on tunnistanut oikeudenkäytön perustuneen väärinkäyttöön. Tästä seuraa, että suomalaisen tuomioistuimen olisi tarvittaessa esikysymyksenä ratkaistava, perustuiko oikeudenkäynti väärinkäyttöön vai ei.
Vaatimuksen esittämiseen olisi oikeutettu ainoastaan kolmannessa valtiossa vastaajana ollut asianosainen. Tilanteessa, jossa esimerkiksi ammattiliitto tai muu yhdistys on tosiasiassa maksanut vastaajan oikeudenkäyntikulut, oikeus vaatimuksen esittämiseen olisi edelleen ainoastaan vastaajalla itsellään. Pykälän nojalla korvattavaksi voisivat tulla oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 §:n 1 momentissa tarkoitetut oikeudenkäyntikulut.
Pykälän
2 momentissa
säädettäisiin, ettei 1 momentissa tarkoitettua vaatimusta voida tutkia niin kauan kuin asia on vireillä kolmannen valtion tuomioistuimessa. Vaatimus voidaan tutkia vasta tuomion antamisen jälkeen. Jotta vaatimus voitaisiin tutkia, tuomio on täytynyt antaa tämän lain voimaantulon jälkeen.
Pykälän
3 momentissa
säädettäisiin, että asia voidaan tutkia käräjäoikeudessa, jonka tuomiopiirissä kantajalla on kotipaikka. Pykälästä ilmenisi, että kantajalla ei tarkoitettaisi alkuperäisen kanteen kantajaa, vaan oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevan vaatimuksen suomalaisessa tuomioistuimessa vireille panevaa kantajaa.
16 §. Ratkaisun julkaiseminen.
Pykälässä säädettäisiin, että hovioikeuden ja korkeimman oikeuden on julkaistava helppokäyttöisessä muodossa ja sähköisesti tuomiot, joilla asia lopullisesti ratkaistaan ja jotka koskevat tämän lain soveltamisalaan kuuluvia oikeudenkäyntejä. Näin pantaisiin täytäntöön direktiivin 19 artiklan 3 kohta.
Julkaisuvelvollisuus koskisi tämän lain soveltamisalaan kuuluvia lopullisia ratkaisuja niiden nimestä riippumatta. Se koskisi sekä päätöksiä, joilla tämän lain soveltamisalaan kuuluva kanne hylätään varhaisessa vaiheessa selvästi perusteettomana, että tuomioita, joissa määrätään tämän lain mukaisia seuraamuksia. Velvollisuus olisi julkaista myös sellainen ratkaisu, jossa häirintäkannemaksu jätetään tuomitsematta 13 §:n nojalla. Lisäksi velvollisuus koskisi 15 §:ssä tarkoitettuja tilanteita.
Julkaisuvelvollisuuden tarkoituksena on johdanto-osan perustelukappaleen 47 mukaan lisätä tietoisuutta häirintäkanteista ja tarjota niitä koskeva tietolähde. Hovioikeuden ratkaisu, jolla jatkokäsittelylupahakemus hylätään, sisältää kannanoton, jonka mukaan hovioikeus ei epäile käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta. Siksi julkaistava olisi myös ratkaisu, jolla jatkokäsittelylupahakemus hylätään. Sen sijaan esimerkiksi sovinnon vahvistamista tai valituksen peruuttamista koskevia päätöksiä ei tarvitsisi julkaista. Jos kysymys hovioikeudessa olisi esimerkiksi ainoastaan avustajan palkkiosta tai oikeudenkäyntikuluista, ratkaisu ei kuuluisi tämän lain soveltamisalaan eikä sitä tarvitsisi julkaista.
Korkeimman oikeuden päätös, jolla valituslupaa ei myönnetä, ei sisällä kannanottoa muutoksenhaun kohteena olevan ratkaisun oikeellisuuteen. Velvollisuus julkaista tällainen päätös olisi siksi ongelmallinen ja johtaisi väärintulkintojen vaaraan. Tällaisia ratkaisuja ei tarvitsisi julkaista.
Ratkaisun lopullisuus ei tässä yhteydessä tarkoittaisi sen lainvoimaisuutta vaan asian käsittelyn päättymistä ratkaisun myötä tuomioistuimessa. Siten hovioikeuden olisi julkaistava ratkaisunsa huolimatta siitä, haetaanko asiassa valituslupaa korkeimmassa oikeudessa.
Julkaiseminen olisi toteutettava helppokäyttöisessä muodossa ja sähköisesti. Muutoin julkaisemisessa noudatettava menettely jäisi tarkemmin säätelemättä. Menettelyssä olisi otettava huomioon myös tietosuojan asettamat vaatimukset. Nykytilassa hovioikeudet julkaisevat ratkaisujaan pseudonymisoituina www.oikeus.fi-sivustolla ja Finlex-palvelussa. Korkein oikeus julkaisee ratkaisujaan pseudonymisoituina omilla internet-sivuillaan ja Finlex-palvelussa. Lisäksi korkein oikeus julkaisee sähköisesti tekemänsä ennakkoratkaisupyynnöt omilla internet-sivuillaan. Julkaisemisessa nykyään noudatettava menettely täyttäisi ehdotetut vaatimukset. Muutos nykytilaan olisi se, ettei lain soveltamisalaan kuuluvien ratkaisujen julkaiseminen olisi harkinnanvaraista, mikä seuraa suoraan direktiivistä.
17 §. Muutoksenhaku.
Pykälään olisi koottu muutoksenhakuoikeutta koskevat säännökset.
Pykälän
1 momentissa
säädettäisiin muutoksenhakuoikeudesta ratkaisuun, jolla tuomioistuin on hylännyt vastaajan vaatimuksen kanteen tai sen osan hylkäämisestä selvästi perusteettomana. Muutosta saisi hakea pääasian ratkaisun yhteydessä, ellei tuomioistuin antaisi erillistä muutoksenhakuoikeutta. Erillinen muutoksenhakuoikeus voisi tulla kysymykseen esimerkiksi silloin, kun kysymyksessä on erityisen kiperä tulkintatilanne ja asiassa tulisi toimitettavaksi mittava tai tavanomaista suurempia kustannuksia aiheuttava pääkäsittely. Ehdotettu sääntely vastaa sitä, mitä muutoksenhakuoikeudesta oikeudenkäyntiväitteistä annettuihin ratkaisuihin säädetään oikeudenkäymiskaaren 16 luvun 3 §:ssä.
Pykälän
2 momentissa
säädettäisiin, ettei vakuuden asettamista ja korottamista koskevaan ratkaisuun voisi hakea erikseen muutosta. Tämä olisi tarpeen oikeudenkäynnin joutuisuuden varmistamiseksi.
Pykälän
3 momentissa
säädettäisiin, että
muutoksenhakuoikeus täytäntöönpanotoimeen tai ulosottomiehen päätökseen 9 ja 10 §:ssä tarkoitetuissa asioissa määräytyisi ulosottokaaren 11 luvun mukaisesti.
Selvyyden vuoksi pykälän
4 momentissa
säädettäisiin, että häirintäkannemaksua koskevaan ratkaisuun saa hakea muutosta valittamalla. Muutosta voisi hakea myös ainoastaan maksua koskevaan osaan ratkaisua. Oikeus muutoksenhakuun olisi sekä maksuun tuomitulla että hänen vastapuolellaan.
18 §. Voimaantulo.
Pykälässä säädettäisiin lain voimaantulosta.