1  Asian tausta ja valmistelu

2  Nykytila ja sen arviointi

3  Tavoitteet

Esityksen tavoitteena on pysyvän oleskelun edellytysten kautta kannustaa ulkomaalaisia kotoutumaan Suomeen ja varmistaa se, että pääsääntöisesti pysyvään oleskeluun oikeuttava oleskelulupa myönnettäisiin ainoastaan sellaisille ulkomaalaisille, jotka ovat osoittaneet kotoutumista. 

Tällä hetkellä pysyvän tai pitkään oleskelleen oleskeluluvan voi saada verrattain lyhyen oleskelun jälkeen ulkomaalainen, joka ei osaa suomea tai ruotsia eikä ole tehnyt työtä tai opiskellut Suomessa. Järjestelmä mahdollistaa oleskelulupien tasolla sen, että ulkomaalainen asettuu pysyvästi Suomeen ilman, että kotoutuu tai edes pyrkii kokoutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Vastaavasti esimerkiksi suomen tai ruotsin kieltä opiskeleva, säännöllistä työtä tekevä ja/tai korkeakoulussa tutkinnon suorittava ulkomaalainen ei välttämättä hyödy toiminnastaan oleskelulupajärjestelmän tasolla. Esityksen tavoitteena on edistää sitä, että jatkossa järjestelmä palkitsisi pyrkimyksestä kotoutua eikä yleensä mahdollistaisi päinvastaisessa tilanteessa pysyvää oleskelua. 

Valtion kielen oppiminen ja työmarkkinoille pääsy ovat keskeisiä edellytyksiä sille, että ulkomaalainen voi kotoutua vastaanottavaan yhteiskuntaan ja kokea itsekin olevansa osa sitä. Suomalaisen yhteiskunnan kannalta kyse on viime sijassa siitä, että turvataan sen taloudellista kestävyyttä ja sisäistä turvallisuutta. Lisäksi pyritään lisäämään Suomen houkuttelevuutta ja pitovoimaa erityisesti tiettyjen yhteiskunnallisesti tärkeiden hakijaryhmien kohdalla mahdollistamalla pysyvän oleskeluluvan saaminen edelleen neljän vuoden oleskelun jälkeen. 

Jatkossa pysyvän oleskeluluvan saaminen vaatisi normaalitapauksessa nykyistä pidempää eli kuuden vuoden oleskelua, minkä voidaan jo itsessään olettaa lisäävän hakijoiden kotoutumista ennen pysyvän oleskeluluvan saamista. Sen lisäksi vaadittaisiin nimenomaisina kotoutumisen osoituksina kielitaitoon ja työntekoon liittyvien edellytysten täyttämistä. On syytä katsoa, että Suomessa kuusi vuotta yhtäjaksoisesti asunut, suomen tai ruotsin kieltä tyydyttävästi osaava, Suomessa työskennellyt ja pääosin ilman työttömyysturvaa tai toimeentulotukea toimeen tullut ulkomaalainen on paitsi osoittanut kykyä sekä halua kotoutua Suomeen, myös omaa hyvät mahdollisuudet jatkaa sitä tulevaisuudessa. Tavoitteena on yhtäältä kannustaa ulkomaalaisia toimimaan näin ja toisaalta varmistaa se, että ilman tällaista kotoutumista pysyvää oleskelulupaa ei voisi yleensä saada. Samalla Suomi osoittaisi kotoutumiseen motivoituneille ja kykeneville ulkomaalaisille sitoutuvansa heidän pysyvään oleskeluunsa, mikä voisi osaltaan lisätä heidän haluaan jäädä. 

Muita nopeammin eli neljän vuoden oleskelun jälkeen pysyvän oleskeluluvan voisi saada esittämällä riittävän korkeaksi arvioidut eli 40 000 euron vuositulot, Suomessa tunnustetun ylemmän korkeakoulututkinnon tai jatkotutkinnon yhdessä kahden vuoden työhistorian kanssa tai erityisen hyvän kielitaidon yhdessä kolmen vuoden työhistorian kanssa. Sääntelyn tavoitteena on osaltaan vastata osaavan ja koulutetun työvoiman vajeeseen parantamalla Suomen houkuttelevuutta ja pitovoimaa kyseisten ulkomaalaisten silmissä. Lisäksi tavoitellaan sitä, että mahdollisuus pysyvän oleskeluluvan nopeampaan saamiseen voisi osaltaan kannustaa esimerkiksi omaan aktiivisuuteen suomen tai ruotsin opiskelussa, työntekoon ja/tai omien työtulojen parantamiseen. 

Yliopiston alemman korkeakoulututkinnon, ylemmän korkeakoulututkinnon tai jatkotutkinnon Suomessa suorittamalla pysyvän oleskeluluvan voisi saada ilman erillistä vaatimusta yhtäjaksoisesta jatkuvalla oleskeluluvalla oleskelusta. Tässä tavoitteena on lisätä Suomen houkuttelevuutta ulkomaalaisten korkeakouluopiskelijoiden silmissä ja ennen kaikkea lisätä sen todennäköisyyttä, että Suomessa ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneet myös jäisivät Suomeen töihin ja oleskelemaan. Tässäkin kyse olisi siis keskeisesti osaavien ja koulutettujen maahanmuuttajien houkuttelusta ja Suomessa pitämisestä. 

Jotta pysyvää oleskelua koskeva järjestelmä säilyisi mahdollisimman johdonmukaisena ja saavutettaisiin tavoite kotoutumiseen kannustamisesta ja kotoutumisen varmistamisesta pysyvän oleskelun edellytysten kautta, myös pitkään oleskelleen oleskelulupaa lisättäisiin kielitaitoa koskeva edellytys. Tältäkin osin tavoitteena olisi siis kotoutumisen edistäminen ja sen varmistaminen. 

Myös nuhteettomuusedellytyksen tiukentaminen on syytä nähdä osana edellä kuvattua kotoutumiseen liittyvää kokonaistavoitetta. Ehdottoman vankeusrangaistuksen saaminen merkitsee katkosta kotoutumiseen ja sen perusteena oleva teko tai teot taas karkeaa piittaamattomuutta yhteiskunnan arvoista ja säännöistä. Sen olisi siten tarkoitettava sekä periaatteellisten että käytännön syiden vuoksi sitä, että kotoutumiseen osaltaan tähtäävä oleskeluaika alkaa alusta. 

4  Ehdotukset ja niiden vaikutukset

5  Muut toteuttamisvaihtoehdot

6  Lausuntopalaute

Esitys lähetettiin lausunnolle kaikille avoimen lausuntopalvelun kautta. Lausuntoja siitä annettiin eri kanavien välityksellä yhteensä 111 kappaletta. Oheinen luettelo ei sisällä yksityishenkilöiden nimiä. 

Aalto-yliopisto, Ab Yrkeshögskolan vid Åbo Akademi Novia, Akava ry, Aleksanterinliitto ry, Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene ry, Ammattiosaamisen kehittämisyhdistys AMKE ry, Amnesty International Suomen osasto, Arcada studerandekår - ASK, Generalsekreterare, Business Finland - Work in Finland, Diakonia-ammattikorkeakoulun opiskelijakunta O'Diako, Edunvalvonnan vastuuhenkilö, Diakonissalaitos, Elinkeinoelämän keskusliitto EK, Familia ry, Foreign Specialists in Finland ry, Haaga-Helian opiskelijakunta Helga, Hanken Svenska handelshögskolan, Helsingin hallinto-oikeus, Helsingin seudun kauppakamari, Helsingin yliopisto, Helsingin yliopiston ylioppilaskunta, Hyvinvointialueyhtiö Hyvil Oy, Hämeen ammattikorkeakoulu Oy, Insinööriliitto IL ry, Itä-Suomen yliopisto, Jyväskylän ammattikorkeakoulu, Jyväskylän yliopisto, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu Xamk, Kainuun liitto, Kansaneläkelaitos, Karelia Ammattikorkeakoulu Oy, Maakuntien liitto, Keskuskauppakamari, Kiinteistötyönantajat ry, Kirkkohallitus, korkein hallinto-oikeus, Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT, Kuurojen Liitto ry, Lapin ammattikorkeakoulu, Lapin ammattikorkeakoulun opiskelijakunta, Lapin kauppakamari, Lapin yliopisto, LUT-korkeakoulujen yhteinen lausunto, lausunnonantajina LUT-yliopisto ja LAB-ammattikorkeakoulu, lapsiasiavaltuutetun toimisto, Lastensuojelun Keskusliitto, Laurea ammattikorkeakoulun opiskelijakunta Laureamko, Laurea-ammattikorkeakoulu Oy, Maahanmuuttovirasto, Metropolia Ammattikorkeakoulu Oy, Metropolia Ammattikorkeakoulun opiskelijakunta METKA, valtioneuvoston oikeuskansleri, oikeusministeriö, Opetusalan ammattijärjestö OAJ ry, Opetushallitus, opetus- ja kulttuuriministeriö, Oulun kauppakamari, Oulun yliopisto, Pakolaisneuvonta ry, Palvelualojen ammattiliitto PAM ry, Palvelualojen työnantajat Palta ry., Paremmin Yhdessä ry, Pelastakaa Lapset ry, Pohjois-Karjalan kauppakamari, Pohjois-Karjalan maakuntaliitto, Pohjois-Savon liitto, Poliisiammattikorkeakoulu, Poliisihallitus, Puolangan kunta, puolustusministeriö, Satakunnan ammattikorkeakoulu, Savonia-ammattikorkeakoulu oy, Seinäjoen ammattikorkeakoulu, Sivistysala ry, sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira, sosiaali- ja terveysministeriö, STTK ry, Suojelupoliisi, Suomen Akatemia, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK ry, Suomen Ekonomit, Suomen Ekumeeninen Neuvosto, Suomen Kuntaliitto ry, Suomen opiskelijakuntien liitto - SAMOK ry, Suomen Pakolaisapu ry, Suomen yliopistojen rehtorineuvosto UNIFI ry, Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL ry, Suomen Yrittäjät ry, Tampereen ammattikorkeakoulu, Tampereen ammattikorkeakoulun opiskelijakunta Tamko, Tekniikan Akateemiset TEK ry, Teknologian tutkimuskeskus VTT Oy, Teknologiateollisuus ry, Tieteentekijöiden liitto, Tradenomiliitto TRAL ry, Tradenomiopiskelijaliitto TROL ry, Turun ammattikorkeakoulu Oy, Turun ammattikorkeakoulun opiskelijakunta - TUO, Turun kaupunki, Turun yliopisto, Työttömyyskassojen Yhteisjärjestö ry, työ- ja elinkeinoministeriö, UNHCR Representation for Northern Europe, Vaasan yliopisto, Oy Vaasan ammattikorkeakoulu Ab, Vaasan kaupunki ja Pohjanmaan kauppakamari, valtiovarainministeriö, Verohallinto, yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto, Yrkeshögskolan Arcada ja Åbo Akademi. 

Suuren määrän vuoksi yksittäisten lausunnonantajien näkemyksiä ei tässä tuoda esiin eikä arvioida, vaan yksityiskohtaiseen lausuntoyhteenvetoon pääsee erillisen linkin välityksellä. Lausuntoyhteenveto löytyy hankkeen hankesivulta: https://intermin.fi/hankkeet/hankesivu?tunnus=SM007:00/2024 .  

7  Säännöskohtaiset perustelut

56 §. Pysyvän oleskeluluvan myöntäminen. Pykälän 1 momentista poistettaisiin maininta siitä, kuinka monta vuotta hakijan tulisi oleskella jatkuvalla oleskeluluvalla pysyvän oleskeluluvan saadakseen. Momentissa viitattaisiin tältä osin laissa säädettyyn, millä tarkoitettaisiin ehdotetussa 56 a §:ssä mainittuja, hakemusperusteesta riippuvia oleskeluaikoja. Lisäksi momenttiin lisättäisiin selvyyden vuoksi viittaus uusiin kotoutumisedellytyksiin, jotka niin ikään olisivat uudessa 56 a §:ssä.  

Myös 3 ja 4 momentista poistettaisiin nimenomainen maininta siitä, kuinka monen vuoden oleskelun alkamisesta niissä puhutaan. Kyse olisi aina neljän tai kuuden vuoden määräajan laskemisesta riippuen siitä, missä vaiheessa ja mihin edellytyksiin perustuen pysyvän oleskeluluvan myöntämistä harkitaan. Tämän erikseen mainitsemista kussakin momentissa ei voida pitää tarpeellisena pykälän ymmärrettävyyden ja yksiselitteisyyden kannalta. 

Pykälään lisättäisiin uusi 6 momentti, jossa säädettäisiin ehdottoman vankeusrangaistuksen vaikutuksesta oleskeluajan laskemiseen. Ehdotetun momentin mukaan jos ulkomaalainen olisi tuomittu ehdottomaan vankeusrangaistukseen, yhtäjaksoinen luvallinen oleskeluaika katkeaisi ja alkaisi alusta. Aika voisi alkaa alusta aikaisintaan, kun ehdoton vankeusrangaistus olisi kokonaan suoritettu. Oleskelun olisi silloin täytettävä myös muut sille asetetut edellytykset, joten aika ei alkaisi edellä mainitusta ajankohdasta, jos ulkomaalaisella ei esimerkiksi olisi jatkuvaa oleskelulupaa. Ehdottomalla vankeusrangaistuksella ei tarkoitettaisi maksamattoman sakon sijaan määrättävää muuntorangaistusta. 

Vastaava säännös lisättäisiin pitkään oleskelleen oleskelulupaa koskevaan 56 d §:n 5 momenttiin. Olisi johdonmukaista ja perusteltua, että vankeusrangaistuksella olisi sama vaikutus kaikissa pysyvään oleskeluun johtavissa tilanteissa. On kaikkien pysyvään oleskeluun oikeuttavien oleskelulupien kohdalla yhtä lailla selvää, että ehdoton vankeusrangaistus katkaisee kotoutumisen ja osoittaa karkeaa piittaamattomuutta yhteiskunnan arvoista ja säännöistä. 

56 a §. Pysyvän oleskeluluvan kotoutumisedellytykset. Pykälä olisi kokonaan uusi. Siinä säädettäisiin niistä kotoutumiseen liittyvistä lisäedellytyksistä, jotka hakijan olisi täytettävä, jotta voisi saada pysyvän oleskeluluvan joko kuuden tai neljän vuoden oleskelun jälkeen. Pykälässä säädettäisiin lisäksi tietyistä poikkeuksista, jotka mahdollistaisivat kuuden vuoden oleskeluun perustuvan oleskeluluvan saamisen täyttämättä lainkaan tai täysimääräisesti osaa kyseisistä edellytyksistä tai mitään niistä.  

Pykälän 1 momentissa olisivat ne kielitaitoon ja työhistoriaan liittyvät vaatimukset, jotka täyttämällä hakija voisi osoittaa kotoutumistaan ja saada pysyvän oleskeluluvan kuuden vuoden yhtäjaksoisen oleskelun jälkeen. Ehdotetun momentin mukaan pysyvä oleskelulupa myönnettäisiin kuuden vuoden määräajan jälkeen, jos ulkomaalaisella olisi 56 f §:n 2 momentissa tarkoitettu tyydyttävä suullinen ja kirjallinen suomen tai ruotsin kielen taito tai näiden sijasta vastaavan tasoinen suomalaisen tai suomenruotsalaisen viittomakielen taito ja kahden vuoden työhistoria. Iältään 65-vuotiaalle tai sitä vanhemmalle ulkomaalaiselle pysyvä oleskelulupa myönnettäisiin kuuden määräajan vuoden jälkeen riippumatta hänen suomen tai ruotsin kielen taidostaan. 

Vaadittavan kielitaitotason osoittamisen tavat määriteltäisiin kootusti ehdotetussa 56 f §:ssä. Pykälän 2 momentin mukaan tyydyttävällä suullisella ja kirjallisella suomen tai ruotsin kielen taidolla tarkoitettaisiin sitä, että ulkomaalainen olisi suorittanut yleisen kielitutkinnon taitotasolla kolme tai valtionhallinnon kielitutkinnon tyydyttävällä suullisella ja kirjallisella taidolla. Lisäksi hyväksyttäisiin muun muassa peruskoulun, lukion, ammatillisen perustutkinnon, ammattitutkinnon tai erikoisammattitutkinnon suorittaminen.  

Momentissa mainittaisiin kansalaisuuslakia vastaavasti myös suomalaisen ja suomenruotsalaisen viittomakielen taito, jotta ei perusteettomasti estettäisi kuuroja henkilöitä saamasta pysyvää oleskelulupaa oman kielitaitonsa perusteella. On sinänsä selvää, että kuurouden kaltainen aistivamma voitaisiin huomioida jäljempänä kuvatussa, 2 momentin mukaisessa poikkeusharkinnassa myös kielitaidon osalta. Ei ole kuitenkaan syytä ohjata suomalaista tai suomenruotsalaista viittomakieltä osaavia hakijoita vetoamaan poikkeukseen, vaikka heillä on vaaditun tasoinen kielitaito käyttämässään kielessä. Tarkoitus olisi, että kielitaito arvioitaisiin ja osoitettaisiin vastaavasti kuin kansalaisuusasioissa tällä hetkellä eli hakijan olisi esitettävä Kuurojen Liitto ry:n antama todistus suomalaisen tai suomenruotsalaisen viittomakielen vähintään tyydyttävästä hallinnasta 

Työhistoria taas määriteltäisiin ehdotetussa 56 a §:n 4 momentissa, jonka mukaan ulkomaalaiselle olisi kertynyt pykälässä tarkoitettu työhistoria, kun hän olisi välittömästi ennen hakemuksen vireilletuloa päätoimisesti työskennellyt tai harjoittanut elinkeinoa määritellyn ajanjakson Suomessa niin, että olisi kyseisen ajanjakson aikana yhteensä korkeintaan kolmen kuukauden ajan turvautunut työttömyysturvalaissa tarkoitettuun työttömyysetuuteen tai toimeentulotuesta annetussa laissa tarkoitettuun toimeentulotukeen taikka ollut muutoin poissa töistä.  

Pykälän 1 momentissa olisi myös 65-vuotiaita tai sitä vanhempia koskeva poikkeus kielitaitoedellytyksestä. Ehdotetun poikkeuksen mukaan 65-vuotiaalle tai sitä vanhemmalle ulkomaalaiselle pysyvä oleskelulupa myönnettäisiin kuuden vuoden jälkeen riippumatta hänen suomen tai ruotsin kielen taidostaan. Poikkeuksen tarkoituksena olisi estää kohtuuttomien tilanteiden syntyminen 65 vuotta täyttäneiden kohdalla. Tällaisia tilanteita voisi ilman poikkeusta helposti syntyä huomioiden se, että pysyvän tai muun oleskeluluvan saaminen ei ole aiemmin edellyttänyt kielitaidon osoittamista ja kyse olisi todennäköisesti ulkomaalaisista, jotka ovat saapuneet Suomeen verrattain iäkkäinä. Voidaan myös olettaa, että ikä keskimäärin vaikuttaa henkilön kykyyn oppia uutta kieltä, mikä olisi selkeintä huomioida sitä kautta, että säädettäisiin tietty ikäraja vaatimuksesta poikkeamiselle. Tältä näkökannalta 65 vuoden ikää voidaan pitää perusteltuna. 

Poikkeus koskisi ainoastaan kuuden vuoden jälkeen myönnettävää pysyvää oleskelulupaa. Siihen ei liittyisi harkinnanvaraa, joten hakijan ei tarvitsisi esittää selvitystä siitä, mikä hänen tosiasiallinen kielitaitonsa on eikä siitä, miten hänen ikänsä tai muut mahdolliset tekijät ovat vaikuttaneet hänen kielen oppimiseensa.  

Pykälän 2 momentin mukaan yhdestä tai useammasta 1 momentissa tarkoitetusta edellytyksestä voitaisiin poiketa, jos ulkomaalaisen sairaus, vamma tai häiriö pitkäaikaisesti estäisi edellytyksen täyttämisen. Poikkeus ei koskisi oleskeluaikaa, vaan hakijan olisi näissäkin tilanteissa oleskeltava Suomessa vähintään kuuden vuoden yhtäjaksoinen aika jatkuvalla oleskeluluvalla 56 §:n mukaisesti. Poikkeus koskisi ainoastaan kuuden vuoden jälkeen myönnettävää pysyvää oleskelulupaa, joten sitä ei sovellettaisi neljän vuoden jälkeen tai Suomessa suoritetun korkeakoulututkinnon perusteella myönnettäviin pysyviin oleskelulupiin taikka pitkään oleskelleen oleskelulupiin. 

Ehdotetun poikkeuksen olisi tarkoitus mahdollistaa oleskeluluvan myöntäminen sellaisissa muutoin kohtuuttomaksi muodostuvissa tilanteissa, joissa kielitaitoon ja/tai työhistoriaan liittyvien edellytysten täyttäminen olisi ulkomaalaiselle pysyvästi tai pitkäaikaisesti mahdotonta tai vähintään erittäin vaikeaa johtuen lääketieteellisestä syystä ja seikan edellyttäminen muodostuisi näin ollen kohtuuttomaksi.  

Säännöksessä käytetyillä termeillä sairaus, vamma ja häiriö olisi tarkoitus laajasti kattaa kaikki sellaiset tilanteet, joissa hakijan fyysinen ja/tai psyykkinen toimintakyky olisi siinä määrin vakavasti ja pysyvästi alentunut lääketieteellisistä syistä, ettei hänen voitaisi kohtuudella olettaa täyttävän edellytystä tai edellytyksiä pitkälläkään aikavälillä. Kyse voisi esimerkiksi olla psyykkisestä tai fyysisestä kroonisesta sairaudesta, kehitysvammasta– tai häiriöstä, neuropsykiatrisesta häiriöstä, CP-vammasta tai ulkoisen tekijän aiheuttamasta pysyvästä vammasta. Jos kyse olisi sairaudesta, vammasta tai häiriöstä, jonka vakavuusaste ja aiheuttama haitta voisi vaihdella henkilöstä toiseen ja/tai muuttua ajan kuluessa, keskeistä olisi paitsi tieto diagnoosista, myös arvio sen vaikutuksesta juuri kyseisen hakijan kohdalla nyt ja vastaisuudessa. 

Kutakin estettä punnittaisiin erikseen suhteessa kielitaitoon ja työntekoon. Toisin sanoen, jos jokin edellä kuvattu seikka estäisi tai erittäin merkittävästi haittaisi kielen oppimista, muttei yhtäjaksoista työntekoa, viimeksi sanotusta vaatimuksesta ei voitaisi sen perusteella tehdä poikkeusta. Tämä ei luonnollisestikaan tarkoittaisi, etteikö sama seikka voisi estää molempia. 

Työnteon estymisen osalta lähtökohdaksi voitaisiin ottaa kansaneläkelain (568/2007) 12 §:n 2 momentin mukainen työkyvyttömyys ja se, että hakijalle olisi myönnetty saman lain 14 §:n 1 momentin mukainen työkyvyttömyyseläke toistaiseksi. Kielitaidon osalta kyse voisi olla esimerkiksi siitä, että hakijan kehitys- tai aistivamma estäisi häntä objektiivisesti katsoen oppimasta pitkällä aikavälilläkään riittävästi suomea tai ruotsia ja/tai ilmaisemasta oppimaansa muille.  

Poikkeukseen vetoavan hakijan olisi lähtökohtaisesti esitettävä sairaudestaan, vammastaan tai häiriöstään lääkärintodistus, josta kävisi mahdollisuuksien mukaan ilmi myös sen pysyvä vaikutus hänen mahdollisuuksiinsa tehdä työtä ja/tai oppia suomen tai ruotsin kieltä. Vammasta, sairaudesta tai häiriöstä aiheutuvat merkittävät esteet kielen oppimiselle ja/tai työllistymiselle voisivat kuitenkin käydä myös esimerkiksi hakijan palveluista annetuista hallintopäätöksistä, jolloin erillistä lääkärintodistusta ei välttämättä tarvittaisi. Olennaista olisi se, että hakija voisi todistaa luotettavasti säännöksessä tarkoitetun perusteen ja sen vaikutuksen työhistoria- ja/tai kielitaitoedellytyksen täyttämiseen. Viime sijassa Maahanmuuttovirasto kuitenkin tekisi oleskelulupiin liittyvän toimivaltansa mukaisesti päätöksen siitä, onko kielen oppimiselle ja/tai työnteolle laissa tarkoitettu este eikä siis olisi muodollisesti sidottu lääkärin näkemykseen asiasta. Jos hakija olisi saanut päätöksen edellä mainitun kaltaisesta työkyvyttömyydestä, hän voisi esittää sen selvityksenä työnteon estymisestä.  

Poikkeamisperusteiden rajaaminen vain lääketieteellisten syiden aiheuttamiin, sen hetkisen tiedon mukaan pysyviin tai pitkäaikaisiin esteisiin toteuttaisi osaltaan esityksen tavoitetta kannustaa kotoutumiseen ja mahdollistaa pysyvä oleskelu lähtökohtaisesti vain niille, jotka osoittavat siihen kykenevänsä. Tämän vuoksi kielitaitoon ja työntekoon liittyvät vaatimukset koskisivat myös niitä hakijoita, joille niiden täyttäminen syystä tai toisesta olisi vaikeampaa tai työläämpää kuin keskivertohakijoille esimerkiksi luku- ja kirjoitustaidottomuuden, vähäisen aiemman koulunkäynnin, oppimisvaikeuksien ja/tai sukupuoleen liittyvien kulttuuristen odotusten takia. Sama pätisi tilanteeseen, jossa hakija esimerkiksi kärsisi sairaudesta, vammasta tai häiriöstä, joka epäilemättä vaikuttaisi työntekoon ja/tai kielten oppimiseen, muttei objektiivisesti katsoen estäisi sitä pitkällä aikavälillä. Tältä osin on syytä muistaa myös se, että kyse on pysyvän oleskelun, ei oleskelun ylipäänsä sallimisesta. Näin ollen esimerkiksi hitaampi suomen tai ruotsin oppiminen yksin ei käytännössä johtaisi velvollisuuteen poistua Suomesta, vaan siihen, että pysyvää oleskelulupaa olisi mahdollista hakea vasta myöhemmin kuin kuuden vuoden oleskelun tullessa täyteen.  

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin siitä, milloin ulkomaalainen voisi saada pysyvän oleskeluluvan neljän vuoden oleskelun jälkeen. Momentissa olisi kolme erillistä vaihtoehtoista edellytystä tai edellytyskokonaisuutta, joista yhden täyttämällä hakija voisi saada pysyvän oleskeluluvan lyhyemmän oleskelun perusteella. Edellytyksistä ei olisi mahdollista tehdä poikkeuksia.  

Neljän vuoden oleskeluaika olisi, vastaavasti kuin viiden ja kuuden vuoden oleskeluajat, kaikissa tilanteissa ainoastaan vähimmäisvaatimus. Näin ollen 3 momentin mukaisilla edellytyksillä olisi mahdollista saada pysyvä oleskelulupa silloinkin, kun hakija olisi oleskellut Suomessa yli kuusi vuotta tai selvästi pidempäänkin. Tämä voisi saada käytännön merkitystä esimerkiksi tilanteessa, jossa Suomessa yli kuusi vuotta oleskellut ulkomaalainen saavuttaisi yli 40 000 euron vuositulot, muttei osaisi suomen tai ruotsin kieltä tyydyttävällä tasolla. 

Momentin 1 kohdassa mahdollistettaisiin pysyvän oleskeluluvan saaminen neljän vuoden oleskelun jälkeen vuositulojen perusteella. Pysyvä oleskelulupa myönnettäisiin neljän vuoden määräajan jälkeen, jos ulkomaalaisella olisi ollut ennen hakemuksen vireilletuloa viimeksi päättyneessä verotuksessa yhteensä vähintään 40 000 euron suuruiset tulot. Vuositulorajaa ehdotetaan sidottavaksi indeksiin (palkkakerroin), jotta se ei palkkojen ja hintojen muuttuessa jäisi ajastaan jälkeen ja menettäisi merkitystään. Tässä säädettäisiin pykälän 6 momentissa. Siitä, miten tulot laskettaisiin, säädettäisiin tarkemmin ehdotetun pykälän 7 momentissa. Kyseisen momentin mukaan tulot laskettaisiin siten, että tuloverolain (1535/1992) 30 §:ssä tarkoitettuun puhtaiden ansio- ja pääomatulojen yhteismäärään lisättäisiin verovuonna vähennetty elinkeinotoiminnan ja maatalouden tappio, tuloverolain 33 a – 33 c §:n nojalla verovapaa osinkotulo, 33 d §:ssä tarkoitettu muu verovapaa tulo sekä 33 e–33 g §:n nojalla verovapaa ylijäämä ja muu varojenjako. Lisäksi puhtaiden ansio- ja pääomatulojen yhteismäärästä vähennettäisiin siihen sisältyvät tulotietojärjestelmästä annetun lain (53/2018) 6 §:n 5 momentissa tarkoitetut suoritukset lukuun ottamatta verotuksessa eläkkeiksi tai pääomatuloiksi katsottavia suorituksia.  

Koska tarkoituksena olisi selvittää hakijan tulot yhden vuoden ajalta, ehdotetaan tarkastelun sitomista valmistuneeseen verotukseen . Tämä on tarpeen, koska tuloihin hyväksyttäisiin mukaan laajasti erilaisia tuloja, myös sellaisia, joiden osalta luotettava selvittäminen ja veronalaisuuden arviointi olisi Maahanmuuttovirastolle ilmeisen hankalaa. Ehdotetulla muotoilulla viraston ei tarvitsisi tällaista tehdä, vaan se voisi käytännössä tukeutua Verohallinnon asiantuntemukseen ja tiedonhankintaan. Lisäksi tällöin vältettäisiin ensinnäkin mahdollisuus esittää erilaisia tietoja eri viranomaisille sekä toiseksi mahdollisuus sille, että eri viranomaiset tulkitsisivat samoja tietoja eri tavalla.  

Tarkastelu sidottaisiin viimeisimpään valmistuneeseen verotukseen, koska silloin kyse olisi tuoreimmasta mahdollisesta tiedosta edellä kuvatut reunaehdot huomioiden. Jos hakijan tulotilanteessa olisi tapahtunut merkittäviä muutoksia siinä vaiheessa, kun pysyvää oleskelulupaa harkittaisiin, asia voisi vaikuttaa esimerkiksi toimeentuloedellytyksen soveltamisen kautta, mutta ei vaikuttaisi vuositulon arviointiin kumpaankaan suuntaan.  

Momentin 2 kohdassa mahdollistettaisiin pysyvän oleskeluluvan saaminen neljän vuoden määräajan jälkeen, jos hakija olisi suorittanut ulkomailla tutkinnon, joka olisi suomalaisen toimivaltaisen viranomaisen päätöksellä tunnustettu antamaan kelpoisuus tai oikeus työskennellä 56 c §:n 1 momentissa tarkoitettua ylempää korkeakoulututkintoa tai jatkotutkintoa edellyttävässä tehtävässä, tai jonka perusteella suomalainen yliopisto olisi myöntänyt opiskeluoikeuden jatko-opintoihin tai palkannut ulkomaalaisen opetus- tai tutkimustehtäviin ja hänellä olisi kahden vuoden työhistoria. 

Kohdan tarkoituksena olisi houkutella Suomeen erityisen korkeasti koulutettuja ulkomaalaisia ja vahvistaa heihin kohdistuvaa pitovoimaa mahdollistamalla pysyvän oleskeluluvan saaminen lyhyemmän oleskelun jälkeen. Jatkotutkinnot mainittaisiin erikseen, koska on mahdollista, että ulkomaalainen olisi hankkinut Suomessa rinnastuksen ainoastaan koskien sitä. Ei ole syytä vaatia heiltä muodon vuoksi vastaavan hankkimista myös ylemmän korkeakoulututkinnon osalta. 

Ylemmän korkeakoulututkinnon ja jatkotutkinnon määrittelyn osalta viitattaisiin ehdotetun 56 c §:n 1 momenttiin. Kyseinen momentti koskisi hakijoita, jotka olisivat suorittaneet ylemmän korkeakoulututkinnon tai jatkotutkinnon suomalaisessa korkeakoulussa taikka alemman korkeakoulututkinnon suomalaisessa yliopistossa. Tässä viittaus kuitenkin muotoiltaisiin niin, että se ei koskisi alempia korkeakoulututkintoja.  

Pykälässä vaadittaisiin käytännössä sitä, että ulkomailla suoritettu tutkinto olisi Suomessa tunnustettu niin, että se rinnastuisi suomalaiseen ylempään korkeakoulututkintoon tai jatkotutkintoon taikka vaihtoehtoisesti sitä, että yliopisto olisi käytännössä rinnastanut tutkinnon ylempään korkeakoulututkintoon myöntäessään hakijalle opiskeluoikeuden jatkotutkintoon tai palkatessaan tämän tutkimus- tai opetustehtäviin. Tarkoituksena olisi varmistaa se, että asiantunteva ja asiassa toimivaltainen viranomainen tai hakijan opiskeluoikeudesta taikka palkkaamisesta päättänyt yliopisto olisi tehnyt ratkaisun, joka muodollisesti ja/tai käytännössä tarkoittaisi sitä, että hakijan tutkinto rinnastuisi vaaditun tasoiseen suomalaiseen tutkintoon.  

Edellytystä ei kuitenkaan muodollisesti sidottaisi mihinkään tiettyyn olemassa olevaan tutkinnon rinnastamis-, tunnustamis- tai vastaavaan menettelyyn sekä sellaisessa annettavaan päätökseen. Tämän vuoksi myös käytettäisiin yleisnimityksenä pidettävää termiä ”tunnustaminen”. Olennaista olisi, että hakija voisi osoittaa asian niin, ettei arvio tutkinnon vastaavuudesta Suomessa jäisi sisällöllisesti Maahanmuuttoviraston tehtäväksi, koska virastolla ei ole tällaisen rinnastuksen tekemiseen vaadittavaa toimivaltaa tai asiantuntemusta. Viraston tehtävänä olisi tarkistaa seikka hakijan toimittamasta selvityksestä tai mahdollisesti toiselta viranomaiselta sähköisesti saadusta tiedosta, ei arvioida asiaa itse sisällöllisesti. Virasto voisi aina ottaa saamansa tiedon tunnustamisesta päätöksensä pohjaksi. Sen ei enää tarvitsi eikä kuuluisi arvioida asiaa muilta osin, esimerkiksi hakijan ulkomaisen tutkinnon tai siitä toimitettujen asiakirjojen osalta. 

Tutkinto voisi ensinnäkin olla suomalaisen toimivaltaisen viranomaisen tunnustama. Tutkinto voisi esimerkiksi olla ulkomailla suoritettujen korkeakouluopintojen tuottamasta virkakelpoisuudesta annetun lain (1385/2015) mukaisesti Opetushallituksen päätöksellä rinnastettu ylempään korkeakoulututkintoon. Rinnastus voisi olla tehty joko yleisesti ylempään korkeakoulututkintoon (tutkinnon taso) tai tiettyyn nimettyyn ylempään korkeakoulututkintoon (tutkinnon taso ja ala). Hakija voisi olla saanut myös esimerkiksi Sosiaali- ja terveysalan oleskelulupa- ja valvontavirasto Valviran hyväksymispäätöksen lääkärin tutkinnostaan tai Ruokaviraston vastaavan päätöksen eläinlääkärin tutkinnosta.  

Olennaista ei olisi tällaisissa tilanteissa se, vaatisiko tietyn ammatin harjoittaminen päätöksen mukaan tai muutoin vielä jatko-opintoja, käytännön harjoittelua ja/tai kieliopintoja, kunhan itse tutkinto olisi pykälässä vaaditun mukaisesti tunnustettu niin, että se vastaisi suomalaista ylempää korkeakoulututkintoa. Jos taas tutkinnon tunnustaminenkin vaatisi esimerkiksi täydentäviä opintoja, oleskelulupa voitaisiin tällä perusteella myöntää vasta, kun ne olisi hyväksytysti tehty. Sellaisessa tilanteessa edellytys ei täyttyisi ennen kuin hakija olisi täyttänyt kaikki tunnustamiseen liittyvät lisävaatimukset. Selvää toisaalta olisi, että jos hakijalla olisi jo pysyvää oleskelulupaa hakiessaan täysimääräinen oikeus harjoittaa esimerkiksi lääkärin tai eläinlääkärin ammattia Suomessa, se myös tarkoittaisi, että tutkinto olisi pykälässä tarkoitetulla tavalla tunnustettu.  

Pykälässä mainittaisiin toisena vaihtoehtona myös suomalaiset yliopistot, joiden kohdalla on yhtä lailla ilmeistä, että niillä on tarvittava asiantuntemus ja lakiin perustuva tehtävä liittyen ulkomaisten tutkintojen rinnastamiseen. Kyse olisi ensinnäkin käytännössä siitä, että suomalainen yliopisto olisi hyväksynyt hakijan suorittamaan jatkotutkintoa, jollainen yliopistolain 7 §:n 2 momentin mukaan suoritetaan ylemmän korkeakoulututkinnon tai sitä tasoltaan vastaavan koulutuksen jälkeen. Toisin sanoen yliopiston myöntämä opinto-oikeus jatkotutkinnon suorittamiseen sisältää aina käytännössä myös sen, että yliopisto katsoo ulkomailla suoritetun tutkinnon vastaavan tasoltaan suomalaista ylempää korkeakoulututkintoa. Toiseksi huomioitaisiin se, että yliopistot myös ottavat palvelukseensa ulkomaalaisia ja sen yhteydessä käytännössä tekevät arvion henkilön ulkomaisen tutkinnon rinnastumisesta vähintään ylempään korkeakoulututkintoon. Ei olisi tarkoituksenmukaista eikä johdonmukaista, että yliopiston vastaavaa arviota ei hyväksyttäisi ainoastaan, koska se olisi tehty rekrytoinnin eikä opiskelijavalinnan yhteydessä. Jotta säännöksen sanamuoto vastaisi sen tarkoitusta, soveltaminen rajoitettaisiin tältä osin kuitenkin opetus- ja tutkimustehtäviin, joissa käytännössä vaaditaan vähintään ylempää korkeakoulututkintoa. Yksin ratkaisevaa ei siten tässä eikä muissakaan pykälän soveltamistilanteissa olisi se, todetaanko rinnastus ylempään korkeakoulututkintoon nimenomaisesti päätöksessä tai työsopimuksessa, vaan riittävää olisi myös, että asia voitaisiin päätöksestä ilman tulkinnanvaraa päätellä. 

Jos Maahanmuuttovirastolle poikkeuksellisesti olisi epäselvää, tarkoittaako sen saama tieto sitä, että hakijan ulkomainen tutkinto on Suomessa ilman vaatimusta lisäopinnoista tai vastaavista rinnastettu ylempään korkeakoulututkintoon tai jatkotutkintoon, se voisi hankkia välttämätöntä lisäselvitystä asian ratkaisemiseksi. Tällöinkin tarkoituksena olisi selvittää sitä, onko tunnustamisesta vastuussa oleva viranomainen tai suomalainen yliopisto tehnyt sellaisen ratkaisun, joka merkitsee ulkomaisen tutkinnon rinnastumista ylempään korkeakoulututkintoon tai jatkotutkintoon. Tarkoitus ei siis ole, että Maahanmuuttovirasto missään tilanteessa itsenäisesti selvittäisi ja/tai harkitsisi sisällöllisesti sitä, miten ulkomaalaista tutkintoa on Suomessa tulkittava tai esimerkiksi itsenäisesti tutkisi uudelleen kyseisen tunnustamisen perusteena olevia asiakirjoja tai muita tietoja. 

Pelkästään se, että hakija olisi saanut tietyn työpaikan, ei kuitenkaan merkitsisi päätöksessä tarkoitettua rinnastamista. Näin ollen yksin työnantajan käsitys siitä, millaista koulutusta tietty työ vaatii sekä siitä, että hakijan ulkomainen tutkinto täyttää kyseisen vaatimuksen, ei riittäisi rinnastamisedellytyksen täyttymiseen. Jos kyseessä sen sijaan olisi tilanne, jossa tietyn työn tekeminen vaatisi lainkin mukaan (tiettyä) ylempää korkeakoulututkintoa, hakijalla olisi myös jokin viranomaispäätös, johon oikeus tehdä kyseistä työtä perustuisi. Hakija voisi ja hänen tulisi osoittaa tutkintonsa rinnastaminen Maahanmuuttovirastolle kyseisellä päätöksellä.  

Hakijalta olisi tässä yhteydessä tarpeen vaatia tunnustetun tutkinnon lisäksi työhistorian osoittamista, koska tarkoitus olisi luonnollisesti kohdistaa oleskelulupa sellaisille ulkomaalaisille, jotka voivat hyödyntää tutkintoaan työelämässä, vaikkei yksinkertaisuuden vuoksi vaadittaisikaan, että hakijalla olisi nimenomaan koulutustaan vastaava työ. Lisäksi vaatimuksella varmistettaisiin hakijan kotoutumista huomioiden myös se, että hän olisi tehnyt tutkintonsa muualla kuin Suomessa. Työhistoriavaatimuksesta ei tässä kohdin voitaisi tehdä poikkeuksia, koska kyse olisi edellytyksestä sille, että hakija voi saada pysyvän oleskeluluvan normaalitilannetta nopeammin.  

Työhistoria määriteltäisiin tarkemmin ehdotetussa 56 a §:n 4 momentissa, jonka mukaan ulkomaalaiselle olisi kertynyt pykälässä tarkoitettu työhistoria, kun hän olisi välittömästi ennen hakemuksen vireilletuloa päätoimisesti työskennellyt tai harjoittanut elinkeinoa määritellyn ajanjakson Suomessa niin, että olisi kyseisen ajanjakson aikana yhteensä korkeintaan kolmen kuukauden ajan turvautunut työttömyysturvalaissa tarkoitettuun työttömyysetuuteen tai toimeentulotuesta annetussa laissa tarkoitettuun toimeentulotukeen taikka ollut muutoin poissa töistä. 

Momentin 3 kohdassa mahdollistettaisiin pysyvän oleskeluluvan saaminen neljän vuoden määräajan jälkeen, jos hakijalla olisi erityisen hyvä kielitaito ja kolmen vuoden työhistoria.  

Hakijalla olisi ensinnäkin oltava kielitestillä todennettu 56 f §:n 5 momentissa tarkoitettu erityisen hyvä suullinen ja kirjallinen suomen tai ruotsin kielen taito. Vaadittavan kielitaitotason osoittamisen tavat määriteltäisiin kootusti ehdotetussa 56 f §:ssä. Pykälän 5 momentin mukaan kielitestillä todennetulla erityisen hyvällä suullisella ja kirjallisella suomen tai ruotsin kielen taidolla tarkoitettaisiin sitä, että ulkomaalainen olisi suorittanut yleisen kielitutkinnon taitotasolla viisi tai valtionhallinnon kielitutkinnon erinomaisella suullisella ja kirjallisella taidolla. Kielitaitovaatimuksesta ei tässä kohdin voitaisi tehdä poikkeuksia, koska kyse olisi edellytyksestä sille, että hakija voi saada pysyvän oleskeluluvan normaalitilannetta nopeammin. 

Hakijalta olisi tässä yhteydessä tarkoituksenmukaista vaatia erityisen hyvän kielitaidon lisäksi muita tilanteita pidemmän työhistorian osoittamista, koska tarkoitus olisi tässäkin kohdistaa oleskelulupa sellaisille ulkomaalaisille, jotka voivat hyödyntää kielitaitoaan käytännön työelämässä. Lisäksi tällainen työhistorian ja tavallista paremmin kielitaidon yhdistelmä ilmentäisi hyvin sellaista kotoutumista, jota esityksellä tavoitellaan, ja jota on syytä tukea nopeammalla pysyvän oleskeluluvan saamisella.  

Työhistoria määriteltäisiin tarkemmin ehdotetussa 4 momentissa, jonka mukaan ulkomaalaiselle olisi kertynyt pykälässä tarkoitettu työhistoria, kun hän olisi välittömästi ennen hakemuksen vireilletuloa päätoimisesti työskennellyt tai harjoittanut elinkeinoa määritellyn ajanjakson Suomessa niin, että olisi kyseisen ajanjakson aikana yhteensä korkeintaan kolmen kuukauden ajan turvautunut työttömyysturvalaissa tarkoitettuun työttömyysetuuteen tai toimeentulotuesta annetussa laissa tarkoitettuun toimeentulotukeen taikka ollut muutoin poissa töistä.  

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin tarkemmin siitä, mitä pykälässä käytetyllä työhistoria -käsitteellä tarkoitettaisiin. Ehdotetun momentin mukaan ulkomaalaiselle olisi kertynyt pykälässä tarkoitettu työhistoria, kun hän olisi välittömästi ennen hakemuksen vireilletuloa päätoimisesti työskennellyt tai harjoittanut elinkeinoa 1 tai 3 momentissa määritellyn ajanjakson Suomessa niin, että olisi kyseisen ajanjakson aikana yhteensä korkeintaan kolmen kuukauden ajan turvautunut työttömyysturvalaissa tarkoitettuun työttömyysetuuteen tai toimeentulotuesta annetussa laissa tarkoitettuun toimeentulotukeen taikka ollut muutoin poissa töistä. Toimeentulotuella tarkoitettaisiin momentissa toimeentulotukilain (1412/1997) mukaisia perus-, täydentävää ja ehkäisevää toimeentulotukea. Työttömyysetuudella taas tarkoitettaisiin työttömyysturvalain (1290/2002) mukaista työttömyyspäivärahaa, mukaan lukien ansiopäiväraha, sekä työmarkkinatukea.  

Työhistorian tarkastelujakso, joka olisi perusteesta riippuen joko kaksi tai kolme vuotta, edeltäisi välittömästi hakemuksen vireilletuloa. Tämä edistäisi hakemusten ennakoitavaa ja sujuvaa käsittelyä, kun työntekoon ja etuuksiin turvautumiseen liittyviä tietoja voitaisiin tarkastella esimerkiksi viranomaisrekistereistä tietyltä määritellyltä ajanjaksolta niin, että ne olisivat mahdollisimman tuoreita. Se myös mahdollistaisi sen, että hakija voisi saada pysyvän oleskeluluvan, vaikka olisi Suomeen saapumisen jälkeen ollut työttömänä tai muutoin esimerkiksi toimeentulotuen tarpeessa pidempäänkin kuin lyhytaikaisesti, kunhan olisi myöhemmin päässyt työelämään. Muotoilemalla vaatimus näin tuettaisiin siten esityksen tavoitetta kotoutumiseen kannustamisesta ja huomioitaisiin se, että ulkomaalaisten työllisyystilanne usein paranee maassa oleskellun ajan myötä.  

Edellytyksen työhistoriasta tulisi täyttyä jo hakemuksen tullessa vireille eikä vasta päätöstä tehtäessä, koska olisi niin ikään ennakoitavaa ja sujuvaa käsittelyä edistävää, jos hakemus tehtäisiin vasta, kun edellytysten täyttyminen olisi varmistunut. Tämä myös edistäisi tasapuolisuutta sitä kautta, että hakemuksen käsittelyaika ei vaikuttaisi työhistorian täyttymiseen. Jos hakija esimerkiksi jäisi työttömäksi tai hänen tulonsa laskisivat merkittävästi hakemuksen käsittelyn aikana, se ei sinänsä vaikuttaisi siihen, että hän olisi osoittanut aiemmalla työnteollaan pyrkimystä ja kykyä kotoutua Suomeen. Olosuhdemuutos voisi kuitenkin vaikuttaa pysyvän oleskeluluvan saamiseen esimerkiksi toimeentuloedellytyksen arvioinnin kautta tai jos se poikkeuksellisesti antaisi aihetta epäillä annettujen tietojen todenperäisyyttä alun perinkin (työhistoria olisi esimerkiksi saatu aikaan keinotekoisella ja todellisuutta vastaamattomalla työsuhteella).  

Hakijan työntekoa ja tukiin turvautumista tarkasteltaisiin hakemuksen vireilletuloa edeltävän kahden tai kolmen vuoden ajalta. Kyseiseen ajanjaksoon saisi sisältyä yhteensä korkeintaan kolmen kuukauden turvautuminen työttömyysturvaan tai toimeentulotukeen taikka muutoin korkeintaan kolmen kuukauden poissaolo töistä. Tämä tarkoittaisi sitä, että sallittu kolmen kuukauden poissaolo ylittyisi silloinkin, kun mikään yksittäinen jakso ei ylittäisi kolmea kuukautta, jos ne yhteen laskettuna olisivat yli kolme kuukautta. Käytännössä mukaan laskettavaa työntekoa tai elinkeinon harjoittamista täytyisi siten olla vähintään 21 kuukauden edestä kahden vuoden tarkastelujaksossa tai 33 kuukauden edestä kolmen vuoden tarkastelujaksossa. Kolmen kuukauden ylityksen käytännön vaikutus riippuisi kuitenkin myös siitä, kuinka pitkiä yksittäiset jaksot olisivat olleet ja miten ne olisivat sijoittuneet tarkastelujaksolle. Jos esimerkiksi hakija olisi ollut työttömänä kaksi kuukautta puolitoista vuotta aiemmin ja jäisi uudelleen kahdeksi kuukaudeksi työttömäksi juuri ennen kuin olisi aikeissa hakea pysyvää oleskelulupaa, se ei välttämättä tarkoittaisi hakemisen siirtymistä kahdella vuodella. Tämä johtuu siitä, että tarkastelujakso edeltäisi aina vireilletuloa ja aiempien poissaolojen vaikutus lakkaisi siinä vaiheessa, kun ne eivät enää olisi kyseisen jakson sisällä. Työhistorian laskeminen alkaisi kokonaan alusta vain siinä tilanteessa, että kolmen kuukauden ylitys osuisi kokonaan juuri kahden vuoden jakson lopulle tilanteessa, jossa hakija voisi muiden edellytysten puolesta hakea pysyvää oleskelulupaa.  

Ratkaisevaa ei edellä sanotun mukaisesti olisi yksin se, turvautuisiko hakija poissaolon aikana tosiasiassa yhteiskunnallisiin tukiin. Yhteensä yli kolmen kuukauden jakso vaikuttaisi laskentaan myös silloin, kun hakija tulisi sen aikana toimeen esimerkiksi säästöillä, puolison tuella tai ottamalla velkaa. Vastaavasti ei olisi yksin ratkaisevaa se, olisiko hakija virallisesti rekisteröitynyt työnhakijaksi, jos hän ei tosiasiassa olisi töissä. Tarkoitus on viime sijassa mitata kotoutumista osoittavaa työntekoa, ei sitä, pystyykö ulkomaalainen tulemaan toimeen ilman tukia, vaikkei olisikaan työssä. Ei olisi myöskään perusteltua kannustaa ulkomaalaisia jättämään käyttämättä tarvitsemiaan tukia tai olemaan ilmoittautumatta työttömäksi pelkästään sen vuoksi, miten ne vaikuttaisivat pysyvän oleskeluluvan saamiseen. Myös lomautettuna olo vaikuttaisi vastaavalla tavalla, jos se ylittäisi edellä mainitun kolme kuukautta. Lomautettuna olevan henkilön työsuhde sinänsä säilyy voimassa, mutta ehdotetussa sääntelyssä ei ole kyse muodollisesta työsuhteesta, vaan kotoutumisesta tosiasiallisen työnteon kautta. Näin ollen ei olisi perusteltua mahdollistaa sitä, että työhistoriaa kertyisi mahdollisesti pitkäänkin jatkuvassa lomautustilanteessa, jossa hakija ei käytännössä olisi töissä. Niin sanotusti sallituista poissaoloista (sairauspoissaolo, vanhempainvapaa, apurahakausi) säädettäisiin pykälän 5 momentissa. 

Jos hakija olisi joutunut keskeytymättömästä työnteosta huolimatta turvautumaan toimeentulotukeen tai soviteltuun työttömyysetuuteen, työntekoa tai elinkeinonharjoittamista ei tältä kuukaudelta laskettaisi mukaan työhistoriaan. Työssäkäyvän henkilön turvautuminen kyseisiin etuuksiin voi liittyä monenlaisiin käytännön tilanteisiin, joista osaan hän ei ole voinut vaikuttaa. Etuuksiin liittyviltä osin työhistoriaedellytyksen tarkoituksena olisi kuitenkin korostaa sitä, että ulkomaalaisen olisi kyettävä tulemaan toimeen omalla työllään myös jossain määrin tavallisuudesta poikkeavissa ja yllättävissä olosuhteissa, mikä ei toteudu, jos perhe esimerkiksi joutuu turvautumaan toimeentulotukeen perheenjäsenen sairastuessa. Jos turvautumisen kesto ylittäisi kolme kuukautta, se vaikuttaisi työhistorian kertymiseen edellä kuvatulla tavalla. Vastaavaa vaikutusta ei olisi kuitenkaan sillä, jos hakija perheineen olisi saanut esimerkiksi asumistukea. Asumistukea on mahdollista saada vain, jos tulot alittavat tietyn tason, mutta se ei ole vähimmäistoimeentuloa turvaava etuus eikä sen saaminen yksistään osoita sitä, etteikö sen saaja tulisi riittävästi toimeen työllään. Arvioon eivät vaikuta sellaiset tuet, jotka eivät riipu hakijan työnteosta ja tuloista, kuten elatustuki, vammaistuet tai lapsilisä. 

Toimeentulotuen osalta on lisäksi huomioitava se, että kyse on perhekohtaisesta etuudesta, jonka määrään vaikuttavat kaikkien perheenjäsenten tulot ja varat sekä menot. Toimeentulotuesta annetun lain 3 §:n 1 momentin mukaan perheellä tarkoitetaan yhteistaloudessa asuvia vanhempia, vanhemman alaikäistä lasta, aviopuolisoita sekä kahta henkilöä, jotka elävät avioliitonomaisissa olosuhteissa. Pykälän 2 momentin mukaan toimeentulotukea myönnettäessä kaikkia perheenjäseniä pidetään toimeentulotuen saajina tuen maksamispäivästä lukien. Näin ollen ratkaisevana ei voitaisi pitää sitä, kuka toimeentulotukea on muodollisesti hakenut, jos sitä on myönnetty pysyvää oleskelulupaa hakevan perheelle. Toisin sanoen hakijan voidaan katsoa joutuneen turvautumaan toimeentulotukeen silloinkin, kun sen hakijana olisi ollut esimerkiksi hänen puolisonsa. Päinvastainen tulkinta myös mahdollistaisi sen, että toimeentulotukea voisi tarkoituksella hakea se perheenjäsen, jonka oleskelulupiin se ei vaikuttaisi. 

Riittävän työhistorian kertyminen tietyllä tarkastelujaksolla pitäisi sisällään myös sen, että hakijan olisi hakemusta jättäessään oltava päätoimisesti ansiotyössä ja/tai elinkeinonharjoittajana. Vaatimus ei täyttyisi tilanteessa, jossa hakija hakemushetkellä olisi työttömänä, vaikka kyse olisi vielä siinä vaiheessa alle kolmen kuukauden tilanteesta. Tällaisessa tilanteessa ei nimittäin olisi tiedossa, kuinka pitkä työttömyysjaksosta kokonaisuudessaan tulee.  

Momentissa vaadittaisiin lisäksi sitä, että työnteko tai elinkeinon harjoittaminen olisi päätoimista. Tällä tarkoitettaisiin rajata pois tilanteet, joissa toiminta olisi siinä määrin vähämerkityksellistä taloudellisesti tai säännöllisen ajankäytön kannalta, ettei sen voitaisi katsoa osoittavan erityistä kotoutumista ja sitä, että hakija on riittävästi pyrkinyt elättämään itsensä työnteolla. Jos kyseinen vaatimus ei tietyn kuukauden osalta täyttyisi, kyseistä kuukautta ei laskettaisi mukaan työhistoriaan, mikä käytännössä vaikutukseltaan rinnastuisi poissaoloon työstä.  

Toisen palveluksessa tehtävässä ansiotyössä päätoimisuuden arviointi voitaisiin lähtökohtaisesti kytkeä työstä saatavaan taloudelliseen vastikkeeseen. Jos hakija olisi pelkästään ansiotyössä, vaatimuksena voitaisiin pitää sitä, että palkka olisi vähintään sen suuruinen, mitä työttömyysturvalaissa (1290/2002) vaaditaan kokoaikatyön palkalta, jotta työ lasketaan mukaan työssäoloehtoon. Vuonna 2024 työssäoloehdon täyttävän palkan tuli kokoaikatyössä olla vähintään 1 399 €/kk ja vuonna 2025 vähintään 1 430 €/kk. Tasosta säädetään työttömyysturvalain 5 luvun 4 §:n 2 momentissa ja vuosittaisesta korottamisesta lain 14 luvussa. Kyse ei kuitenkaan olisi siitä, että vaadittaisiin juuri kokoaikatyön tekemistä tai muutoinkaan säännönmukaisesti tutkittaisiin työaikoja, vaan olennaista olisi kyseisen euromääräisen, vuosittain muuttuvan rajan ylittämisestä ja siitä, että sen pääsääntöisesti katsottaisiin merkitsevän säännöksessä tarkoitettua päätoimisuutta. Tämä olisi voinut tapahtua myös esimerkiksi osa-aikatyössä tai nollatuntisopimuksen perusteella ilman, että se vaikuttaisi arviointiin negatiivisesti. 

Toisaalta, jos hakijan ansiot esimerkiksi huomattavan korkean tuntipalkan tai muun poikkeuksellisen tilanteen vuoksi olisivat ylittäneet kyseisen rajan, mutta työtunteja olisi merkittävästi vähemmän kuin keskimääräisellä työntekijällä vastaavassa työssä, voitaisiin poikkeuksellista katsoa, ettei työnteko olisi ollut päätoimista. Kokoaikatyön työssäoloehdon alaraja olisi siten vähimmäisvaatimus, jonka alittaminen merkitsisi päätoimisuusedellytyksen täyttymättä jäämistä, mutta jonka ylittäminen yksin ei kaikissa tilanteissa merkitsisi sen täyttymistä. Selkeä lähtökohta olisi kuitenkin se, että kyseisen alarajan ylitys merkitsisi säännöksessä tarkoitettua päätoimisuutta ja tästä eroava tulkinta vaatisi poikkeuksellista tilannetta.  

Jos hakijalla olisi kaksi ansiotyötä tai useampi ansiotyö yhtä aikaa, kyse olisi edellä kuvatusta arviosta, kuitenkin niin, että huomioitaisiin hakijan kaikista työsuhteista saama tulo sekä niihin käytetty työaika yhteensä. 

Yrittäjän kohdalla päätoimisuutta ei sen sijaan voitaisi vastaavalla tavalla kytkeä hänen saamiinsa tuloihin. On mahdollista, että yrittäjän käyttämästä ajasta ja vaivasta sekä niiden osoittamasta kotoutumis- ja toimeentulopyrkimyksestä huolimatta toiminta olisi ollut tappiollista tai huonosti kannattavaa esimerkiksi taloudellisen suhdanteen takia. Yrittäjän kohdalla ratkaisevaa ei tämän vuoksi olisi se, kuinka kannattavaa yritystoiminta olisi käytännössä ollut ja millaisen toimeentulon se olisi hakijalle tuottanut, jos voitaisiin katsoa, että hakijan pyrkimys elättää itsensä yrittäjänä olisi ollut todellinen ja yritystoiminta päätoimista. Hyvä kannattavuus voisi silti rajatapauksessa olla yksi indikaatio päätoimisuudesta, erityisesti jos tulot perustuisivat esimerkiksi yrittäjän itsensä tarjoamiin palveluihin eikä niiden merkittävä kasvattaminen olisi mahdollista ilman lisääntyvää työpanosta.  

Päätoimisuuden arviointi olisi näin ollen viime sijassa yrittäjän ajankäyttöön liittyvää kokonaisharkintaa. Päätoimisuus voitaisiin kuitenkin ottaa arvion lähtökohdaksi, jos sitä ei olisi erityistä syytä kyseenalaistaa sillä perusteella, että toiminta olisi selvästi ollut pienimuotoista tai että hakija olisi samaan aikaan ollut esimerkiksi päätoiminen opiskelija tai hoitanut alle kouluikäistä lastaan kotona. Toisin sanoen yritystoimintaa voitaisiin pitää päätoimisena, jos ei olisi nimenomaista syytä katsoa toisin. Käytännössä tämä tarkoittaisi myös sitä, ettei normaalitapauksessa olisi tarpeen pyrkiä tarkasti selvittämään yritystoiminnan vaatimaa työaikaa kahden vuoden ajalta. 

Jos hakija olisi ollut sekä ansiotyössä että yrittäjänä yhtä aikaa niin, että kumpikaan yksin ei täyttäisi vaatimusta päätoimisuudesta, kyse olisi sen kokonaisarvioinnista, täyttäisivätkö ne kuitenkin yhdessä kyseisen vaatimuksen. Jos taas ansiotyö tai yrittäminen yksinkin täyttäisi vaatimuksen päätoimisuudesta, ei olisi enää tarpeen arvioida mahdollista sivutoimista yrittämistä tai ansiotyötä, jota hakija olisi tehnyt samaan aikaan.  

Vaatimuksena ei olisi, että esimerkiksi työnantaja, työsuhde ja/tai ammattiala olisi pysynyt koko ajan samana. Työhistoriaedellytys voisi täyttyä myös tilanteessa, jossa hakija olisi osan ajasta ollut ansiotyössä ja osan ajasta elinkeinonharjoittaja. Merkitystä ei olisi silläkään, millaisessa yhtiömuodossa hakija olisi harjoittanut elinkeinoa tai olisiko hän yksityinen elinkeinonharjoittaja taikka kokonaan ilman Y-tunnusta toimiva henkilö. 

Vaatimus ei liittyisi siihen, millä perusteella hakija on saanut jatkuvan oleskeluluvan tai siihen, minkä perusteen hän esittää jatkuvalle oleskeluluvalle osana pysyvää oleskelulupaa koskevaa hakemusta. Jatkuvan oleskeluluvan peruste voisi siten olla työnteon sijaan esimerkiksi perheside tai pakolaisuus, kunhan hakija käytännössä olisi ollut vaaditulla tavalla ansiotyössä ja/tai harjoittanut elinkeinoa. Hakijan hyväksi voitaisiin kuitenkin katsoa vain sellainen työnteko tai elinkeinon harjoittaminen, johon hänellä on ollut lain mukainen oikeus. Hakijan toiminnan olisi siten koko tarkastelujakson täytynyt olla sellaista, että hänellä on siihen ulkomaalaislain, kausityölain, ICT-lain, tutkija- ja opiskelijalain ja/tai elinkeinotoimintalain mukainen oikeus Suomessa. 

Työhistorian todentamiseksi vaadittava selvitys voisi vaihdella merkittävästi riippuen siitä, millaisesta tilanteesta olisi kyse. Ansiotyössä olevan hakijan kohdalla voidaan olettaa, että tiedot tyypillisesti saataisiin verohallinnon tulorekisteristä. Yrittäjien kohdalla asian selvittäminen olisi todennäköisesti monimutkaisempaa, kuten se on tälläkin hetkellä esimerkiksi toimeentuloedellytyksen arvioinnissa. Viime sijassa Maahanmuuttovirasto ohjeistaisi hakijoita siitä, millaisia selvityksiä kussakin tilanteessa tarvitaan. 

Pykälässä säädettäisiin lisäksi siitä, että työnteon olisi tullut tapahtua Suomessa. Tätä voitaisiin pitää ilmeisenä lähtökohtana siihen nähden, että tarkoitus on osoittaa kotoutumista Suomeen. Ulkomaalaislain 56 § mahdollistaa varsin pitkätkin oleskelujaksot ulkomailla ja on selvää, ettei tuollaisen jakson aikana ulkomailla tehtyä työtä voitaisi laskea mukaan tässä tarkoitettuun työhistoriaan.  

Suomessa tehtynä työnä voitaisiin kyseisen säännöksen tulkinnassa pitää myös sitä, jos hakija olisi tehnyt työn oleskellen fyysisesti Suomessa, mutta kokonaan tai osin etätyönä ulkomaiselle työnantajalle, jolla ei ole toimipaikkaa Suomessa. Tämä edellyttäisi kuitenkin sitä, että hakija olisi maksanut työstään tuloveroa Suomeen. Myös työskentely ulkomailla olevassa työkohteessa suomalaisen työnantajan lähettämänä voitaisiin laskea mukaan työhistoriaan vastaavasti kuin se lasketaan oleskeluaikaan ulkomaalaislain 56 §:n 1 momentin mukaisesti. 

Pykälän 4 momentissa huomioitaisiin tietyiltä osin myös alimman vanhuuseläkeiän ylittäneiden ja vanhuuseläkkeelle jääneiden henkilöiden asema. Ehdotetun muotoilun mukaan jos ulkomaalainen olisi ylittänyt alimman vanhuuseläkeiän, kuuden vuoden oleskelun jälkeen myönnettävän pysyvän oleskeluluvan osalta olisi riittävää, että työhistoria olisi kertynyt välittömästi ennen vanhuuseläkkeen alkamista. 

Tarkoitus olisi estää kohtuuttoman tilanteen syntyminen silloin, kun hakija olisi jossain kohdin vaadittavaa kuuden oleskelua tehnyt riittävästi työtä Suomessa ilman etuuksiin turvautumista ja täyttäisi muutoin pysyvän oleskeluluvan edellytykset, mutta ei voisi täyttää edellytystä työn tekemistä välittömästi ennen hakemuksen vireilletuloa, koska olisi lopettanut työnteon eläkkeelle jäämisen vuoksi ennen sitä. Toisin sanoen, työelämässä ollut hakija olisi saavuttanut eläkeiän aiemmin kuin pysyvään oleskelulupaan vaadittavan vähimmäisoleskeluajan. Tällaisessa tilanteessa riittäisi, että kahden vuoden työnteko ilman etuuksiin turvautumista olisi tapahtunut välittömästi ennen eläkkeen alkamista.  

Poikkeus koskisi ainoastaan kuuden vuoden jälkeen myönnettävää pysyvää oleskelulupaa. Poikkeuksen soveltamisala määriteltäisiin hakijan iän osalta tarkoituksella eri tavalla kuin ehdotetun 1 momentin mukainen kielitaitopoikkeus, joka koskisi aina 65-vuotiaita tai sitä vanhempia hakijoita. Alin vanhuuseläkeikä sen sijaan jatkossa muuttuu eri ikäluokilla eliniänodotteen mukaan ja säännöksen tarkoituksen kannalta on olennaista, että poikkeuksen soveltuminen määritellään niin, että kyse on kunkin hakijan kohdalla juuri häntä henkilökohtaisesti koskevasta alimmasta vanhuuseläkeiästä. 

Säännöksessä huomioitaisiin se, että kaikki alimman vanhuuseläkkeen ylittäneet eivät välttämättä jää heti eläkkeelle. Säännöksen sanamuodossa käytettäisiin termiä vanhuuseläkkeen alkaminen määrittämään sitä ajankohtaa, jota ennen työhistorian olisi tullut kertyä. Eläkkeen alkaminen määritellään työeläkelaeissa.  

Vanhuuseläkkeen alkaminen merkitsisi siten yhdessä alimman vanhuuseläkeiän ylittymisen kanssa mahdollisuutta vedota työhistorian kertymisajankohtaa koskevaan poikkeukseen ja lisäksi määrittäisi sen ajankohdan, jota ennen työhistorian olisi tullut välittömästi kertyä. Välittömyydellä ei tarkoitettaisi sitä, että työnteon tai elinkeinon harjoittamisen olisi tullut jatkua tarkalleen esimerkiksi siihen päivään asti, jona eläke olisi myönnetty tai sitä olisi alettu maksaa, vaan sitä, että vaadittavan työhistorian olisi tullut kertyä välittömästi siinä vaiheessa, kun työteko tai elinkeinonharjoittaminen vanhuuseläkkeen alkamisen takia päättyisi.  

On kuitenkin otettava huomioon, että työntekoa ja elinkeinon harjoittamista on myös mahdollista jatkaa vanhuuseläkkeen alkamisen jälkeen. Tämän ei kuitenkaan olisi tarkoitus vaikuttaa mahdollisuuteen vedota poikkeukseen, vaan esimerkiksi hakija, joka olisi tehnyt muutoin kuin päätoimisesti työtä eläkkeen alkamisen jälkeenkin, voisi silti vedota poikkeukseen, jos hänen vanhuuseläkkeensä olisi jo aiemmin alkanut. Toisaalta, jos kyse olisi poikkeuksellisesti hakijasta, joka saisi kerrytettyä riittävän työhistorian (osin) vasta vanhuuseläkkeen alettua, hän voisi vedota eläkkeen alkamisesta huolimatta myös työhistorian kertymisen pääsääntöön. 

Henkilöiden, jotka eivät vielä ole ylittäneet alinta vanhuuseläkeikään, on mahdollista myös jäädä osittaiselle varhennetulle vanhuuseläkkeelle. Heitä poikkeus ei vielä koskisi, koska he eivät olisi vielä ylittäneet alinta vanhuuseläkeikää. Sen ylityttyä heillä kuitenkin olisi mahdollisuus vedota poikkeukseen, koska silloin täyttyisivät sen molemmat edellytykset (hakija olisi sekä ylittänyt vaaditun iän ja että vanhuuseläkkeensä olisi alkanut). Ratkaiseva ajankohta olisi tällöin alimman vanhuuseläkeiän ylittyminen. 

Pykälän 5 momentissa huomioitaisiin työhistorian laskennan osalta tilapäiset poissaolot sairauden tai vanhempainvapaan vuoksi sekä apurahakaudet. Momentti koskisi kaikkia tilanteita, joissa hakijan olisi osoitettava kahden tai kolmen vuoden työhistoria. Ehdotetun momentin mukaan tilapäinen poissaolo sairauden tai vanhempainvapaan vuoksi rinnastettaisiin 4 momentin mukaisessa laskennassa työntekoon tai elinkeinon harjoittamiseen. Työntekoon tai elinkeinonharjoittamiseen rinnastettaisiin myös ulkomaalaisen apurahakausi, jos ulkomaalainen työskentelisi Suomesta myönnetyn apurahan turvin Suomessa. 

Säännös koskisi ensinnäkin tilannetta, jossa hakija olisi poissa työelämästä sairauden tai vanhempainvapaan takia, saaden niihin liittyvää sairausajan palkkaa, sairauspäivärahaa, raskausrahaa tai vanhempainrahaa. Tällaisessa tilanteessa ei olisi kohtuullista eikä tasapuolista, että poissaolo laskettaisiin hakijan vahingoksi. Työhistorian yhtäjaksoisuus ei tällöin katkeaisi, mutta lisäksi kyseinen aika voitaisiin laskea osaksi vaadittavaa kahden vuoden työhistoriaa. Säännöksessä asia todettaisiin niin, että poissaoloaika rinnastettaisiin työhistorian laskennassa työntekoon tai elinkeinon harjoittamiseen. 

Tilapäisellä poissaololla tarkoitettaisiin tilannetta, jossa hakija olisi ensin ollut töissä tai harjoittanut elinkeinoa sillä tavoin, että ajanjakso voitaisiin laskea mukaan edellä kuvattuun työhistoriaan. Sen jälkeen hän olisi poissa työelämästä sairauden tai vanhempainvapaan takia, mutta palaisi ennen pysyvän oleskeluluvan hakemista töihin tai harjoittamaan elinkeinoa niin, että toiminta jälleen täyttäisi työhistoriaedellytyksen vaatimukset. Työhistoria ei siten voisi täyttyä tilanteessa, jossa hakija ei olisi ennen sairautta tai vanhempainvapaata ollut ansiotyössä tai elinkeinonharhoittajana ja/tai tilanteessa, jossa hakija ei olisi palannut sellaiseen ennen pysyvän oleskeluluvan hakemista. Lisäksi edellytys tilapäisestä poissaolosta pitäisi sisällään vaatimuksen siitä, ettei hakijan työsuhde olisi taustalla kokonaan päättynyt tai hänen yritystoimintansa kokonaan loppunut poissaolon aikana. Jos esimerkiksi hakijan määräaikainen työsuhde päättyisi vanhempainvapaan aikana niin, ettei hän saisi uutta työsuhdetta tilalle tai hänet irtisanottaisiin sairauden pitkittyessä, sen jälkeistä aikaa ei voitaisi laskea mukaan työhistoriaan, vaan tilannetta käsiteltäisiin kuten muutakin poissaoloa työelämästä. Kysymys olisi näin ollen työhistoriasääntelyn tarkoituksen ja yleisen logiikan mukaisesti siitä, että poissaolo töistä olisi johtunut ainoastaan vanhemmuudesta tai sairaudesta eikä esimerkiksi siitä, että kyse olisi joka tapauksessa ollut esimerkiksi lyhyehköstä määräaikaisesta työsuhteesta.  

Näin ollen, jos hakija olisi esimerkiksi ollut ennen hakemuksen jättämistä puoli vuotta töissä, puoli vuotta vanhempainvapaalla, puoli vuotta töissä, kuukauden työttömänä sekä sen jälkeen taas viisi kuukautta töissä, hän täyttäisi vaatimuksen työhistoriasta.  

Apurahakausi mainittaisiin myös momentissa erikseen, koska apurahan turvin tehtyä tieteellistä tai taiteellista työtä ei yleisesti pidetä ansiotyönä eikä elinkeinon harjoittamisena. Olisi kuitenkin perusteltua, että tälläkin tavalla työskennellyt ja työskentelynsä rahoittanut hakija voisi hyötyä toiminnastaan pysyvän oleskeluluvan hakemisen yhteydessä. On myös käytännössä tavanomaista, että esimerkiksi tutkijan oleskeluluvalla oleskelevien ulkomaalaisten toimeentulo perustuu apurahaan sen sijaan, että heillä olisi työsuhde tutkimusorganisaation kanssa. Ei ole syytä katsoa, että suomalaisen apurahan saanut ja sen turvin työtään tehnyt tieteentekijä tai taiteilija osoittaisi vähemmän kotoutumista kuin esimerkiksi vastaavaa toimintaa työsuhteessa tehnyt henkilö. Nimenomaisena edellytyksenä olisi kuitenkin kotoutumistarkoituksen toteutumisen varmistamiseksi, että apuraha olisi myönnetty Suomesta. Kyse ei siten voisi olla esimerkiksi tilanteesta, jossa ulkomaalaisen apurahan saanut ulkomaalainen olisi valinnut tehdä siihen liittyvän työn Suomessa. 

Apurahakaudella tarkoitettaisiin samaa kuin työttömyysturvalain 14 luvun 2 a §:ssä. Jos apurahapäätöksestä tai muutoin ei kävisi ilmi apurahakausi, apurahakauden kesto laskettaisiin jakamalla työskentelyyn myönnetty apuraha myöntövuoden verottoman apurahan kuukausimäärällä (vuosittainen taiteilija-apuraha; 2 196,30 € vuonna 2024). Näin ollen, jos hakijalle olisi esimerkiksi myönnetty apuraha kolmen vuoden toimeentuloa varten päätöksen kirjauksen mukaisesti tai laskennallisesti, ja hän apurahakauden viimeisen vuoden aikana hakisi pysyvää oleskelulupaa, hänelle olisi kertynyt kahden vuoden edestä vaadittua työhistoriaa. 

Apurahakauteen ei liittyisi vaatimusta siitä, että kyse olisi vain tilapäisestä poissaolosta työstä tai elinkeinon harjoittamisesta. Apurahakausi rinnastettaisiin täysimääräisesti työntekoon ja työhistoria olisi mahdollista kerryttää kokonaan sen kautta. 

Pykälän 6 momentissa säädettäisiin siitä, että pykälän 3 momentin 1 kohdan mukaista 40 000 euron vuositulorajaa tarkistettaisiin vuosittain niin sanotun palkkakertoimen avulla. Ehdotetun momentin mukaan kyseistä määrää tarkistettaisiin vuosittain tammikuun alusta lukien työntekijän eläkelain 96 §:n 1 momentissa tarkoitetulla palkkakertoimella. Määrä olisi vuoden 2026 tasossa. Määrää tarkistettaessa se pyöristettäisiin lähimpään euroon. Tulojen olisi vastattava sen kalenterivuoden tarkistettua määrää, jona hakemus olisi tullut vireille.  

Tietyn euromääräisen tulorajan kirjaaminen suoraan lain sanamuotoon pitäisi sisällään merkittävän riskin siitä, että kyseinen raja menettäisi merkitystään hinta- ja palkkatason noustessa. Kun kyse on lain sanamuodosta, on mahdollista, että säännös pysyisi muuttumattomana vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Tämän vuoksi on tarkoituksenmukaista ja perusteltua, että laissa säädetty raja olisi sellaisenaan voimassa ainoastaan silloin, kun laki tulee voimaan ja sen jälkeen se riippuisi asiayhteyteen soveltuvan indeksin kehityksestä. Näin varmistettaisiin se, että raja jatkossakin vastaisi tarkoitustaan. 

Koska kyse on palkkoihin ja muihin tuloihin liittyvästä tulorajasta, sen sitomista juuri työeläkelain mukaiseen palkkakertoimeen on pidettävä luontevana. Palkkakertoimessa palkkatason muutoksen painokerroin on 0,8 ja hintatason muutoksen painokerroin 0,2. Myös esimerkiksi edellä mainittu työttömyysturvalain 5 luvun 4 §:n 2 momentin mukainen kokoaikatyön työssäoloehdon palkkaraja on sidottu samaan indeksiin. 

Momentissa mainittu määrä eli 40 000 euroa olisi vuoden 2026 tasossa, koska lain on tarkoitus silloin tulla voimaan. Näin vältetään se, että määrää olisi heti lain voimaantulon jälkeen tarkistettava. Ehdotetun sääntelyn perusteella määrää olisi tarkistettava vasta voimaantuloa seuraavan vuoden alussa. Jos palkkakerroin nousisi vuonna 2027 vuoteen 2026 verrattuna esimerkiksi 3 prosenttia, Maahanmuuttovirasto muuttaisi asiakas- ja soveltamisohjeitaan tammikuun alussa niin, että kyseisen kalenterivuoden aikana päättyvien 12 kuukauden tarkastelujaksojen osalta vaadittaisiin 41 200 euron vuosituloja. 

Työntekijän eläkelain 100 §:n mukaan sosiaali- ja terveysministeriö antaa asetuksella palkkakertoimen ja työeläkeindeksin kullekin kalenterivuodelle viimeistään kaksi kuukautta ennen sen kalenterivuoden alkua, josta niitä sovelletaan. Näin ollen Maahanmuuttovirasto saisi hyvissä ajoin ennen muutosta tietää ja voisi asiakkailleen ohjeistaa, mikä olisi tulevan vuoden vuosituloraja. Viraston ei itse tarvitsisi tutkia tilastoja tai tehdä monimutkaisia laskelmia, vaan ainoastaan korottaa rajaa kertoimella, jonka sosiaali- ja terveysministeriö lakisääteisesti vuosittain antaa. Tämä ei olisi uudentyyppinen menettely oleskelulupa-asioissa, koska esimerkiksi erityisasiantuntijan oleskeluluvan (ulkomaalaislain 73 §) palkkaraja nousee vuosittain keskipalkan mukaisesti. 

Koska palkkakertoimen vuosittaiseen määrittelyyn olisi olemassa edellä mainittu menettely, ehdotetussa laissa ei olisi tarpeen säätää esimerkiksi asetuksenantovaltuudesta tai muusta uudesta menettelystä tulorajan määrittelyä varten. 

Säännöksessä todettaisiin myös, että ratkaiseva olisi sen saman vuoden tarkistettu määrä, jonka verotuksesta on kyse. Toisin sanoen riippumatta siitä, milloin hakemus on tullut vireille tai milloin se ratkaistaan, tuloraja ja verotus olisivat samalta kalenterivuodelta. 

Pykälän 7 momentissa säädettäisiin tarkemmin 3 momentin 1 kohdan mukaisten vuositulojen laskennasta eli käytännössä siitä, mitkä hakijan tulot sisällytettäisiin laskentaan ja mitkä taas ei. Ehdotetun momentin mukaan tulot laskettaisiin siten, että tuloverolain (1535/1992) 30 §:ssä tarkoitettuun puhtaiden ansio- ja pääomatulojen yhteismäärään lisättäisiin verovuonna vähennetty elinkeinotoiminnan ja maatalouden tappio, mainitun lain 33 a – 33 c §:n nojalla verovapaa osinkotulo, 33 d §:ssä tarkoitettu muu verovapaa tulo sekä 33 e–33 g §:n nojalla verovapaa ylijäämä ja muu varojenjako. Lisäksi puhtaiden ansio- ja pääomatulojen yhteismäärästä vähennettäisiin siihen sisältyvät tulotietojärjestelmästä annetun lain (jäljempänä tulorekisterilaki ) 6 §:n 5 momentissa tarkoitetut suoritukset lukuun ottamatta verotuksessa eläkkeiksi tai pääomatuloiksi katsottavia suorituksia.  

Säännöksen tarkoituksena olisi kokonaisuutena parantaa pitovoimaa sellaisten ulkomaalaisten kohdalla, jotka riittävän suureksi arvioitujen omien tulojen avulla osoittaisivat hyvää veronmaksukykyä sekä kykyä yhteiskunnan tuista riippumattomaan taloudelliseen itsenäisyyteen. On myös syytä olettaa, että valtaosassa tapauksia kyse olisi kokonaan tai ainakin suurelta osin hakijan työntekoon ja/tai yrittämiseen perustuvista tuloista, jolloin tilanteella olisi vahva kytkentä myös työn kautta kotoutumiseen. Kyse olisi vuosituloista, jotka osoittaisivat noin kaksinkertaisia tuloja verrattuna ulkomaalaislain 72 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisella asetuksella säädettyyn vähimmäispalkkaan (1 600 €), jota sovelletaan työntekijän oleskelulupiin. 

Tarkoitus on, että hakijan hyväksi laskettaisiin lähtökohtaisesti kaikki tuloverolain mukaiset ja tuloveron alaiset ansio- ja pääomatulot. Näin ollen mitkä tahansa hakijan rahana tai rahanarvoisena etuutena saamat tulot voitaisiin katsoa kohdan soveltamisessa hänen hyväkseen, jos ne olisivat Suomessa tuloveron alaisia eikä niitä olisi säännöksessä erikseen suljettu pois. Säännöksessä todettaisiin lisäksi, että kyse olisi puhtaista ansio- tai pääomatuloista. Tämä tarkoittaisi sitä, että niistä olisi vähennetty niin sanotut luonnolliset vähennykset eli tulojen hankkimisesta tai säilyttämisestä johtuneet menot. Tällaisia voivat olla esimerkiksi ammattiliiton jäsenmaksut, ammattikirjallisuuden hankkiminen tai tietyt matkakustannukset.  

Tuloista ei kuitenkaan tässä yhteydessä vähennettäisi edellisen vuoden elinkeinotoiminnan tai maatalouden tappiota , joka verotuksessa vähennetään verotettavasta tulosta. Tarkoitus on nimenomaan tarkastella hakijan tuloja yhden vuoden ajalta eivätkä aiempien vuosien mahdolliset tappiot ainakaan välittömästi vähennä niitä. Eri asia on luonnollisesti se, jos olisi syytä katsoa esimerkiksi eri vuosien merkittävästi toisistaan eroavan tulotilanteen antavan aihetta epäillä viranomaisten harhauttamista tai muuta väärinkäyttöä (ks. tarkemmin jäljempänä).  

Tietyt pääomatulot, kuten esimerkiksi kotimaiselta yhteisöltä saatu osinko, on tuloverolaissa osin säädetty verovapaiksi. Ei ole kuitenkaan syytä katsoa, että kyseiset tulot tulisi pysyvän oleskeluluvan hakemisen yhteydessä katsoa ainoastaan osin hakijan hyväksi verotukseen liittyvien yksityiskohtien takia. Tämän vuoksi tuloverolain 33 a – 33 g §:n mukaiset pääomatulot laskettaisiin mukaan vuosituloon kokonaan eli myös verovapailta osin, mikä selkeyden vuoksi nimenomaan todettaisiin säännöksessä kuhunkin tuloverolain säännökseen viitaten. 

Tyypillisessä tilanteessa kyse olisi käytännössä hakijan ansiotyöstään saamasta palkkatulosta, mukaan lukien esimerkiksi lomarahat ja/tai palkanlisät tai hänen omasta elinkeinotoiminnastaan saamasta tulosta. Tarkoitus ei kuitenkaan olisi rajata soveltamista pelkästään tällaisiin hakijan omaan työntekoon perustuviin tuloihin, vaan sisällyttää säännökseen myös puhtaasti omistamiseen perustuvat veronalaiset tulot, kuten myyntivoitot, vuokratulot ja osingot. Kyse olisi aina eri tulojen yhteissummasta, joten tulorajan ei tarvitsisi ylittyä yhdestä lähteestä saatavilla tai edes samaan tulolajiin kuuluvilla tuloilla, kunhan niiden yhteismäärä ylittäisi rajan. 

Ehdotettu sääntely myös tarkoittaisi sitä, että yrittäjän kohdalla merkitystä ei olisi sillä, millä lain mahdollistamalla tavalla hän olisi tulouttanut tarkasteltavan vuoden yritystoiminnan tuloksen itselleen käytännössä. Jos hakijalla esimerkiksi olisi osakeyhtiö tai osa siitä, ei olisi merkitystä sillä, saisiko hän tulonsa palkkana vai osinkona. Merkitystä ei olisi silläkään, miltä osin tulo verotettaisiin muodollisesti ansiotulona ja miltä osin pääomatulona. Jos kyse olisi sellaisesta yhtiömuodosta, josta on mahdollista tehdä yksityisottoja, olennaista ei olisi se, kuinka paljon hakija olisi tehnyt niitä, vaan kuinka paljon hän olisi voinut tehdä niitä. Toisin sanoen kyse olisi siitä yritystoiminnan tuloksesta tai sen osasta, joka olisi kyseisen vuoden aikana verotettu hakijan tulona. 

Ehdotetun momentin tarkoitus olisi, että erilaisia sosiaalietuuksia ei laskettaisi mukaan tuloon, mutta eläkkeet laskettaisiin. Momentin tuloverolain mukaisiin puhtaisiin ansio- ja pääomatuloihin viittaava sanamuoto sulkisi suoraan pois tulot, jotka eivät olisi tuloveron alaisia. Osa sosiaalietuuksista on lain nojalla (tuloverolain 92 §) tällaisia. Näitä ovat esimerkiksi toimeentulotuki ja asumistuki. Niiden osalta kohdan soveltumisen sulkisi pois siten jo se, että kyse ei olisi säännöksessä tarkoitetuista tuloista.  

Momentin viimeisen virkkeen tarkoituksena olisi lisäksi varmistaa se, ettei myöskään tuloveron alaisia sosiaalietuuksia laskettaisi mukaan, eläkkeitä lukuun ottamatta. Tämä toteutettaisiin viittaamalla tulorekisterilain 6 §:n 5 momenttiin, jossa luetellaan etuudenmaksajan Tulotietojärjestelmästä annetun lain 3 §:n 1 kohdan määritelmän mukaan etuudenmaksaja on oikeushenkilö, joka maksaa eläkkeitä, muita etuuksia tai niihin rinnastettavia suorituksia lakiin, yksityisoikeudelliseen sopimussuhteeseen tai tekemäänsä päätökseen perustuen maksamista suorituksista ne, jotka tallennetaan tulotietojärjestelmään. Tällaisia voivat esimerkiksi olla työttömyysturvaetuudet tai lapsen kotihoidon tuki.  

Koska tarkoitus kuitenkin olisi se, että eläkkeet voitaisiin laskea mukaan tuloihin, tämä todettaisiin nimenomaan säännöksessä, samoin kuin vastaava seikka pääomatuloksi katsottavien tulojen kohdalla. Viimeksi sanottuja ovat esimerkiksi tuloverotuksessa verotettavat henkivakuutuskorvaukset ja kapitalisaatiosopimuksen tuotto, joita ei ole syytä sulkea pois tilanteessa, jossa muut pääomatulo hyväksyttäisiin. Sääntelyratkaisu liittyisi yhtäältä siihen, että tällä tavoin sosiaalietuuksille saataisiin verrattain täsmällinen ja tarkkarajainen sisältö, mutta toisaalta siihen, että viitatussa tulorekisterilain säännöksessä on monentyyppisiä tuloja. Käytännössä tarkoitus olisi, että Maahanmuuttovirasto saisi kunkin hakemuksen osalta Verohallinnolta yksiselitteisen tiedon siitä, mitkä hakijan tulot voitaisiin laskea mukaan tässä tarkoitettuun vuosituloon.  

Toisaalta hakijan mahdollisesti saamat veronalaiset tai verovapaat sosiaalietuudet eivät vaikuttaisi niin, että oleskelulupa voitaisiin niiden saamisen perusteella evätä, jos kyse olisi etuuksista, joihin hakijalla olisi tuloistaan huolimatta oikeus ja vuosituloraja ilman niitäkin ylittyisi. 

Viittaus tuloveron alaisiin tuloihin sulkisi verottomien etuuksien lisäksi suoraan pois esimerkiksi perintönä tai lahjana saadut tulot, joita ei veroteta tuloverolain mukaisesti (tuloverolain 51 §). Vastaavasti se sulkisi pois esimerkiksi verottomat matkakustannusten korvaukset ja päivärahat (tuloverolain 71 §). 

Ehdotetun säännöksen mukaan ratkaisevaa olisi se, että tulot ylittävät 40 000 euron rajan yhtenä vuotena. Muiden vuosien tuloja lähtökohtaisesti ei selvitä eikä niitä harkinnassa huomioida. 

Tarkoitus ei kuitenkaan ole mahdollistaa sitä, että hakija esimerkiksi keinotekoisesti keskittäisi tulojaan tietylle vuodelle ainoastaan pysyvän oleskeluluvan saamisen tarkoituksessa tai muulla tavalla keinotekoisesti saisi aikaan sen, että tuloraja tarkasteluvuoden aikana ylittyisi. Tilanne vastaisi tässä kohdin muutakin maahantulosäännösten kiertämisarviointia; onko tapauksen tosiseikkojen ja hakijan antamien tietojen valossa syytä katsoa, että hakija ei ole toiminut tietyllä tavalla esimerkiksi liiketaloudellisin tai omaan taloudelliseen tilanteeseensa liittyvien perusteiden nojalla, vaan pysyvän oleskeluluvan saadakseen. Kyse voisi olla esimerkiksi tilanteesta, jossa toimeksiantajaa tai toimeksiantajia laskuttava yrittäjä siirtäisi edellisen vuoden aikana tehdyn työn laskuttamisen merkittävältä osin tarkasteluvuodelle. Toinen esimerkki voisi liittyä tilanteeseen, jossa molemmat puolisot saavat tuloja työskentelystä samalle toiminimelle. Tällöin he voivat määrittää itse, kuinka suuri kumpaisenkin työpanos ja sen myötä osuus toiminimen voitoista on ollut. Työpanoksen määrittäminen keinotekoisesti vain toisen tuloksi niin, että raja ylittyisi, voisi olla tässä tarkoitettua harhauttamista.  

Edellä kuvatun tarkoituksen toteaminen saattaisi vaatia asian yksittäistapauksellista selvittämistä sekä arviointia ja todennäköisesti muidenkin vuosien tulojen tarkastelua. Tähän kuitenkin ryhdyttäisiin ainoastaan, jos tällaisesta tarkoituksesta olisi selkeistä viitteitä, joko yksittäisen tapauksen erityispiirteiden tai sen vuoksi, että hakija kuuluu jonkinlaiseen etukäteen perustellusti määriteltyyn riskiryhmään. Arviointi olisi ylipäänsä tarpeen vain tapauksessa, jossa hakijalla itsellään on päätösvalta tai vähintään muodollisia ja/tai tosiasiallisia vaikutusmahdollisuuksia siihen, milloin ja miten hän saa tulot käyttöönsä. Tarkoitus ei olisi estää esimerkiksi myymästä sijoituksiaan haluamaan vuotena, jos erityisiä viitteitä harhauttamispyrkimykseen ei kuitenkaan olisi, mutta yksi peruste tarkempaan tutkintaan voisi olla, jos tarkasteluvuoden tulot eroaisivat merkittävästi sitä edeltävien vuosien tulosta. 

Jos yksittäistapauksessa päädyttäisiin katsomaan, että hakijan tarkoituksena on edellä kuvattu, voitaisiin soveltaa ulkomaalaislain 36 a §:n 1 momentin 4 kohtaa. Kohdan mukaan oleskelulupaa ei myönnetä, jos ulkomaalainen on muulla kuin 1–3 kohdassa tarkoitetulla tavalla harhauttanut tai pyrkinyt harhauttamaan viranomaisia maahantulon ja maassa oleskelun edellytysten selvittämisessä.  

56 b §. Pysyvän oleskeluluvan myöntäminen alaikäiselle. Ehdotetussa pykälässä säädettäisiin erikseen pysyvän oleskeluluvan myöntämisestä alaikäiselle. Oleskelulupa sidottaisiin siihen, että lapsen huoltajalla olisi pysyvä oleskelulupa, pitkään oleskelleen oleskelulupa tai Suomen kansalaisuus. Lapselta itseltään ei vaadittaisi mitään aiempaa yhtäjaksoista oleskeluaikaa tai oleskelulupaa. Poikkeuksena tähän olisivat tilanteet, joissa lapsella ei olisi Suomessa huoltajaa tai huoltaja ei kuuluisi oleskelulupajärjestelmän piiriin.  

Lapselta ei missään tilanteessa vaadittaisi suomen tai ruotsin kielen taitoa eikä luonnollisesti työhistoriaa. Säännös kuitenkin tarkoittaisi poikkeusta vain oleskeluaika- ja/tai kotoutumisvaatimuksiin, ei muuhun pysyviin oleskelulupiin soveltuvaan yleiseen sääntelyyn. 

Pykälän 1 momentissa olisi lapsen huoltajaan liittyvä pääsääntö. Momentin mukaan alle 18-vuotiaalle ulkomaalaiselle pysyvä oleskelulupa myönnettäisiin, jos hänen huoltajalleen olisi myönnetty pysyvä oleskelulupa tai pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen EU-oleskelulupa, joka olisi edelleen voimassa ja pysyvän oleskeluluvan myöntämiselle ei olisi laissa tarkoitettuja esteitä. Pysyvä oleskelulupa myönnettäisiin vastaavasti myös, jos huoltaja olisi Suomen kansalainen. Tällöin kyseessä olisi sellainen todennäköisesti erittäin harvinainen tilanne, jossa lapsen huoltajalla olisi Suomen kansalaisuus, mutta lapsi ei olisi sellaista syystä tai toisesta saanut. Momentti merkitsisi yhtäältä sitä, että lapsi voisi saada pysyvän oleskeluluvan ainoastaan, jos hänen huoltajallaan olisi pysyvään oleskeluun oikeuttava lupa tai Suomen kansalaisuus, mutta toisaalta sitä, että edellytyksen täyttyessä lapsen oman oleskelun pituudella tai mahdollisilla aiemmilla oleskeluluvilla ei olisi merkitystä.  

Lapsi voisi saada pysyvän oleskeluluvan esimerkiksi suoraan syntymänsä jälkeen, jos hänen huoltajallaan olisi sellainen. Pysyvää oleskelulupaa olisi kuitenkin edelleen haettava aina Suomesta käsin (ulkomaalaislain 60 §:n 2 momentti), joten lapselle ei voitaisi hakea suoraan ulkomailta pysyvää lupaa. Kyse ei toisin sanoen tällaisessa tilanteessa olisi ulkomaalaislain systematiikan kannalta 60 §:n 1 momentissa ja eräissä muissa pykälissä tarkoitetusta ”ensimmäisestä oleskeluluvasta”, vaikka pysyvä lupa todellisuudessa olisi lapsen ensimmäinen oleskelulupa. Termi ”ensimmäinen oleskelulupa” viittaisi ulkomaalaislaissa jatkossakin vain ensimmäiseen määräaikaiseen oleskelulupaan, kuten tälläkin hetkellä. Lapsen pysyvää oleskelulupaa koskevaan hakemukseen sovellettaisiin siten normaaleja pysyvää lupaa koskevia säännöksiä, vaikka hänellä ei olisi ollut aiempia määräaikaisia lupia.  

Ulkomaalaislain 37 §:n mukaan Suomessa asuvan lapsen perheenjäsen on hänen huoltajansa, minkä vuoksi olisi johdonmukaista kytkeä myös lapsen pysyvän oleskeluluvan saaminen juuri huoltajan pysyvään oleskelulupaan. Huoltajalla tarkoitettaisiin 37 §:ä vastaavasti henkilöä, joka on lapsen muodollinen ja tosiasiallinen huoltaja Suomessa. Lapsen oleskeluluvan kytkeminen huoltajan lupaan olisi luontevaa myös huomioiden lapsen muutoinkin huoltajistaan oikeudellisesti ja tosiasiallisesti riippuvainen asema osana perhettä. Ei ole syytä katsoa, että lapsen etu vaatisi pysyvän oleskeluluvan myöntämistä tilanteessa, jossa hänen huoltajallaan ei ole sellaista. Lapsen tilanne ja sen pysyvyys Suomessa on joka tapauksessa käytännössä riippuvainen hänen huoltajiensa tilanteesta.  

Jos lapsen oleskeluluvan perusteena olisi perheside huoltajaan, säännös olisi poikkeus ulkomaalaislain 56 §:n 2 momentin mukaiseen pääsääntöön. Kyseisen pääsäännön mukaan perhesiteen perusteella määräaikaisen oleskeluluvan saaneelle ulkomaalaiselle voidaan myöntää pysyvä oleskelulupa, vaikka perheenkokoaja ei täytä pysyvän oleskeluluvan myöntämisen edellytyksiä. Säännöksen tarkoituksena ei kuitenkaan olisi edellyttää sitä, että lapsen mahdollinen aiempi määräaikainen oleskelulupa tai oleskeluluvat olisi myönnetty perhesiteellä, vaan lapsi olisi voinut saada esimerkiksi kansainvälistä suojelua, kunhan hänellä olisi Suomessa huoltaja, jolla olisi pysyvä oleskelulupa.  

Säännöksessä mainittaisiin selvyyden vuoksi myös se, että huoltajan oleskeluluvan tulisi olla voimassa silloin, kun lapsen pysyvä oleskelulupa myönnetään. Tämä tarkoittaisi sitä, ettei Maahanmuuttovirasto olisi tehnyt päätöstä huoltajan oleskeluluvan peruuttamisesta ulkomaalaislain 58 §:n mukaisesti eikä se olisi rauennut lain 59 §:n mukaisesti. Jos Maahanmuuttovirastossa olisi vireillä prosessi, joka saattaisi johtaa huoltajan oleskeluluvan peruuttamiseen tai raukeamiseen, lapsen pysyvää oleskelulupaa koskeva hakemus voitaisiin käsitellä yhdessä kyseisen asian kanssa ulkomaalaislain 7 §:n 3 momentin mukaisesti. 

Miltään osin ei vaadittaisi sitä, että lapsen molemmilla huoltajilla olisi pysyvään oleskeluun oikeuttava oleskelulupa, jos lapsella olisi useampia kuin yksi huoltaja. Riittävää olisi siten aina se, että yhdellä huoltajalla olisi vaadittava oleskelulupa.  

Pykälän 2 momentissa huomioitaisiin tilanne, jossa alaikäisellä ei olisi Suomessa huoltajaa. Lisäksi huomioitaisiin tilanne, jossa huoltaja olisi alun perin ollut Euroopan unionin kansalaisen perheenjäsen, mutta sittemmin säilyttänyt EU:n vapaaseen liikkuvuuteen liittyvän oleskeluoikeutensa ainoastaan henkilökohtaisin perustein. Ehdotetun momentin mukaan jos alle 18-vuotiaalla ulkomaalaiselle ei olisi Suomessa huoltajaa, pysyvä oleskelulupa myönnettäisiin neljän vuoden määräajan jälkeen. Sama koskisi tilannetta, jossa alle 18-vuotiaan ulkomaalaisen huoltajalle olisi 47 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla myönnetty 10 luvussa tarkoitettu oleskelukortti unionin kansalaisen perheenjäsenenä ja huoltaja olisi säilyttänyt 161 d tai 161 e §:n perusteella oleskeluoikeutensa henkilökohtaisten perusteidensa nojalla.  

Yhteistä edellisessä kappaleessa mainituille tilanteille olisi se, ettei voitaisi edellyttää, että alaikäisen pysyvä oleskelulupa riippuisi huoltajan pysyvästä oleskeluluvasta joko sen vuoksi, ettei huoltajaa lainkaan olisi tai siksi, ettei huoltajalla ylipäänsä olisi oleskelulupaa. Mainituissa tilanteissa alle 18-vuotias hakija voisi saada pysyvän oleskeluluvan oleskeltuaan itse vaaditulla tavalla neljän vuoden ajan Suomessa ilman, että huoltajan oleskelulupatilanne tai huoltajan puuttuminen vaikuttaisi asiaan. 

Käytännössä ensimmäisenä mainittu tilanne koskisi ainakin lasta, jolle olisi myönnetty oleskelulupa hänen haettuaan alaikäisenä kansainvälistä suojelua ilman huoltajaa tai joka olisi otettu Suomeen pakolaiskiintiössä ilman huoltajaa. Jos huoltaja ei olisi myöhemminkään saapunut Suomeen, ei olisi kohtuullista, että lapsi ei voisi saada pysyvää oleskelulupaa yksin sen vuoksi, että hänellä ei Suomessa ole huoltajaa. Momentissa toisena mainittu tilanne liittyisi siihen, että huoltajalla olisi pysyvän tai muunlaisen oleskeluluvan sijaan EU:n vapaaseen liikkuvuuteen liittyvä oleskelukortti henkilökohtaisin perustein eikä sen vuoksi tarvetta hakea oleskelulupaa ylipäänsä. 

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin siitä, mistä vaatimuksista alaikäisen kohdalla poikettaisiin. Ehdotetun momentin mukaan pysyvä oleskelulupa myönnettäisiin 1 momentin perusteella riippumatta siitä, täyttääkö alle 18-vuotias itse 56 tai 56 a §:ssä tarkoitetut edellytykset. Pysyvä oleskelulupa myönnettäisiin 2 momentin perusteella riippumatta siitä, täyttääkö alle 18-vuotias itse 56 a §:ssä tarkoitetut edellytykset. 

Kaikissa tilanteissa poikettaisiin siten ehdotetun 56 a §:n mukaisista kotoutumisvaatimuksista. On selvää, ettei alaikäisellä yleensä ole mahdollisuutta täyttää edellytystä esimerkiksi työnteosta, tietyn suuruisista omista vuosituloista tai korkeakoulututkinnosta. Vastaavasti ei olisi aiheellista edellyttää ja selvittää Suomessa asuvalta lapselta erikseen kielitaitoa. Ei voitaisi pitää tarkoituksenmukaisena, että alaikäisen olisi pysyvää oleskelulupaa hakiessaan osoitettava kielitaitonsa huomioiden sekin, etteivät 56 f §:ssä ehdotetut kielitaidon osoittamistavat edes käytännössä mahdollistaisi sitä ennen kuin lapsi olisi suorittanut peruskoulun. Tämä merkitsisi esimerkiksi Suomessa syntyneelle lapselle kohtuuttoman pitkää odotusaikaa. 

Pykälän 1 ja 2 momentin mukaisten tilanteiden osalta tehtäisiin kuitenkin ero siihen liittyen, että viimeisenä mainitun osalta vaadittaisiin ja tarkasteltaisiin lapsen omaa oleskeluaikaa. Tämä laskenta tehtäisiin normaalisti 56 §:n mukaisesti. Hakemuksiin soveltuisi tällöin myös kyseisestä pykälästä seuraava vaatimus siitä, että lapsi edelleen täyttäisi jonkin jatkuvan oleskeluvan vaatimukset. Pykälän 1 momentin mukaisissa tilanteissa taas olisi selvää, ettei oleskeluajan laskentaa koskevia säännöksiä tule tai voida soveltaa, koska mitään oleskeluaikaa ei laskettaisi. Tämä kuitenkin selvyyden vuoksi todettaisiin säännöksessä. Lisäksi 1 momentin mukaisessa tilanteessa ei soveltuisi erikseen vaatimus siitä, että lapsen tulisi täyttää jokin jatkuvan oleskeluluvan peruste, koska joka tapauksessa hänen huoltajallaan olisi pysyvä oleskelulupa Suomessa, mikä oikeuttaisi jatkuvan luvan saamiseen perhesiteen perusteella. 

Pykälän 4 momentissa olisi säännös siitä, ettei pykälän soveltumisen kannalta keskeisin seikka eli hakijan alaikäiseksi määrittely riippuisi ratkaisuhetken, vaan hakemushetken tilanteesta. Ehdotetun momentin mukaan pykälää sovellettaisiin pysyvää oleskelulupaa koskevaan hakemukseen, jos hakija on alaikäinen sinä päivänä, jolloin hänen hakemuksensa on tullut vireille. Tämä vastaisi ulkomaalaislain 38 §:n 1 momentin mukaista pääsääntöä siitä, miten hakija tulkitaan alaikäiseksi hänen hakiessaan oleskelulupaa perhesiteellä. Päinvastainen sääntely voisi johtaa kohtuuttomiin ja epätasapuolisiin tilanteisiin erityisesti, kun huomioidaan se, ettei pysyvää oleskelulupaa koskevan hakemuksen käsittelyaika ole etukäteen varmuudella tiedossa eikä sitä koskien ole laissa enimmäiskäsittelyaikaa. Hakijoiden kannalta käsittely ja ratkaisun sisältö ovat huomattavasti ennakoitavampia ja tasapuolisempia, jos määräävä hetki on hakemuksen vireilletulon päivä, joka ei käsittelyn aikana muutu. 

Selvyyden vuoksi todettakoon, ettei edellä sanottu tarkoita sitä, että alaikäisen hakemusta kokonaisuudessaan tarkasteltaisiin hakemushetken tilanteen mukaan. Toisin sanoen esimerkiksi vaatimusta huoltajan voimassa olevasta pysyvästä oleskeluluvasta tarkasteltaisiin vasta päätöshetkellä eikä lapsen pysyvän oleskeluluvan saaminen estyisi sellaisessa tilanteessa, jossa huoltaja ja lapsi hakisivat pysyvää oleskelulupaa yhtä aikaa ja päätöksetkin käytännössä tehtäisiin yhdessä (eikä huoltajalla siten olisi ollut pysyvää oleskelulupaa lapsen sellaista hakiessa). 

56 c §. Pysyvän oleskeluluvan myöntäminen Suomessa suoritetun korkeakoulututkinnon perusteella. Pykälä olisi kokonaan uusi. Säännös olisi poikkeus muihin pysyvää oleskelua koskeviin tilanteisiin nähden, koska siinä ei erikseen edellytettäisi mitään vuosissa ilmaistua vähimmäisoleskeluaikaa, jonka aikana olisi tullut oleskella Suomessa yhtäjaksoisesti ja juuri tietynlaisella oleskeluluvalla.  

Pykälän 1 momentin mukaan pysyvä oleskelulupa myönnettäisiin ulkomaalaiselle, jolla olisi 56 §:n 1 momentissa tarkoitettu kehittyvä suullinen ja kirjallinen suomen tai ruotsin kielen taito ja joka olisi suorittanut Suomessa yliopistolain (558/2009) 7 §:ssä tarkoitetun tutkinnon, Maanpuolustuskorkeakoulusta annetun lain (1121/2008) 6 §:ssä tarkoitetun tutkinnon, ammattikorkeakoululain (932/2014) 11 §:ssä tarkoitetun ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon, Poliisiammattikorkeakoulusta annetun lain (1164/2013) 14 §:ssä tarkoitetun ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon; tai Ahvenanmaan korkeakoulusta annetun maakuntalain (Ålands författningssamling 2024:50) 14 §:ssä tarkoitetun ylemmän korkeakoulututkinnon. 

Ehdotettu momentti koskisi ylempiä korkeakoulututkintoja ja jatkotutkintoja sekä alemmista korkeakoulututkinnoista yliopistotutkintoja. Tämän mukaisesti 1 ja 2 kohdissa viitattaisiin yliopistolakiin ja maanpuolustuskorkeakoulusta annettuun lakiin ilman tarkempaa määritystä siitä, mitä tutkintoja niiden osalta tarkoitettaisiin. Molempien lakien viitatut pykälät sisältävät sekä alemmat ja ylemmät korkeakoulututkinnot että jatkotutkinnot. Koska ammattikorkeakoulututkinnoista hyväksyttäisiin vain ylemmät tutkinnot, tämä mainittaisiin erikseen niitä koskevissa momentin 3–5 kohdissa.  

Pysyvän oleskeluluvan myöntäminen alemman yliopistotasoisen tutkinnon suorittaneille perustuisi ennen kaikkea siihen, että kandidaattitutkinto on Suomessa käytännössä välitutkinto, jonka suorittamisen jälkeen ei yleensä siirrytä työmarkkinoille, vaan opiskelua jatketaan suoraan maisteritutkintoon. Tutkinnon merkitys on suorittajalleen sen vuoksi erilainen kuin vastaavalla alemmalla ammattikorkeakoulututkinnolla, jonka suorittaneiden enemmistö yleensä päätyy suoraan työmarkkinoille.  

Vuosi tutkinnon suorittamisen jälkeen tarkasteltuna yliopistotutkinnon suorittaneet ovat Suomessa työllistyneet huonommin kuin ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneet. Lisäksi AMK-tutkinnon suorittaneiden työllistyminen on parantunut samanaikaisesti, kun yliopistotutkinnon suorittaneiden on junnannut paikallaa. Yliopistotutkinnon suorittaneista suurempi osa myös poistuu jäämättä Suomen työmarkkinoille. Työllistymisen ja maahan jäämistä lisäävän pitovoiman parantamiseksi etsitään keinoja viranomaisten, oppilaitosten, järjestöjen ja yrityselämän yhteisin ponnistuksin. Näiden toimien vaikuttavuuden parantamiseksi ja maisteritutkinnon suorittaneiden asiantuntijoiden Suomeen jäämisen lisäämiseksi esitettäisiin, että jo kandidaattitutkinnon suorittaneille myönnettäisiin pysyvä oleskelulupa. Ratkaisu edistäisi luvan saaneiden sitoutumista Suomeen jo maisterintutkinnon suorittamisen kuluessa ja kannustaisi pysyvällä oleskeluluvalla turvatun aseman vuoksi hakeutumaan Suomen työmarkkinoille, vaikka työllistyminen täällä olisi hitaampaa ja haastavampaa kuin kilpailijamaissa. Niissä edessä olisi uusi lupaprosessi ja vuosia kestävä Suomen tarjoamaa epävarmempi asema tilanteessa, jossa maahanmuuttoon kohdistuva asenneilmapiiri johtaa jatkuvasti uusiin ja yhä tiukempiin keinoihin maahanmuuton rajoittamiseksi. 

Maanpuolustuskorkeakoulun osalta pykälän merkitystä vähentäisi käytännössä se, että sotatieteiden kandidaatin ja sen myötä upseereiden osalta myös sotatieteiden maisterin tutkinnon opiskelijavalinnassa hakukelpoisuutena on Suomen kansalaisuus. Käytännössä säännös voisi siten soveltua ainoastaan viranomaisyhteistyön koulutusohjelmasta (SMVIR) saatuun sotatieteiden maisterin tutkintoon ja sotatieteiden tohtorin tutkintoon. Ensin mainittu liittyy siihen, että SMVIR-koulutusohjelman hakukelpoisuuden ehtona ei ole Suomen kansalaisuus, jolloin opiskelijat voivat olla ulkomaalaisia. Viimeksi mainittu liittyy siihen, että erityisistä syistä sotatieteiden tohtorin tutkintoa suorittamaan voidaan hyväksyä hakija, jolla on muussa korkeakoulussa suoritettu soveltuva ylempi korkeakoulututkinto. Tätä ei kuitenkaan ole tarpeen kirjata erikseen lakiin, koska on selvää, ettei Suomen kansalainen voi hakea eikä tarvitse oleskelulupaa eikä toisaalta ulkomaalainen voi saada sellaista Maanpuolustuskorkeakoulun tutkintoa, jonka opiskelu edellyttää Suomen kansalaisuuta. 

Momentissa vaadittaisiin sitä, että tutkinto olisi suoritettu Suomessa. Erona 56 a §:n 3 momentin 2 kohdan mukaiseen tilanteeseen olisi siten se, että hakijan olisi tullut opiskella suomalaisessa korkeakoulussa ja saada korkeakoulututkintonsa sieltä. Tällä tarkoitettaisiin sitä, että hakija olisi asunut Suomessa opiskellen täällä esimerkiksi maisterin tutkintoa, vaikka ”vähimmäisoleskeluaika” riippuisikin käytännössä opintojen suorittamisnopeudesta eikä tulisi suoraan laista. Kyseinen kohta ei kuitenkaan estäisi pysyvän oleskeluluvan myöntämistä esimerkiksi tilanteessa, jossa hakija muutoin opiskelisi Suomessa, mutta olisi osan ajasta vaihto-opiskelijana jossain muualla tai jossa hakija esimerkiksi suorittaisi jonkin yksittäisen kurssin tai yksittäisiä kursseja etäopintojen avulla ulkomailta käsin. Viimeksi sanottu tarkoittaisi myös sitä, ettei Maahanmuuttoviraston olisi normaalitapauksessa tarkoitus tutkia esimerkiksi hakijan opintosuorituksia kurssikohtaisesti sen osalta, miten ja missä ne on suoritettu, vaan perustuu arvionsa opintojen Suomessa suorittamisesta pidemmän aikavälin kokonaiskuvaan.  

Hakijalta olisi tässä yhteydessä syytä vaatia tietyn tasoisen tutkinnon lisäksi kielitaidon osoittamista, koska ulkomaalaiset opiskelijat opiskelevat tyypillisesti muulla kielellä kuin suomeksi tai ruotsiksi ja kielen osaaminen muun muassa osoittaisi pyrkimystä sekä halua jäädä opintojen jälkeen pysyväisluontoisemmin Suomeen, sen sijaan, että tarkoitus olisi ainoastaan opiskella Suomessa. Kotimaisen kielen taitoa on lisäksi pidettävä tärkeänä kotoutumisen ja työmarkkinoiden pääsyn edellytyksenä ja osoituksena korkeasti koulutettujenkin ulkomaalaisten kohdalla.  

Vaadittavan kielitaitotason osoittamisen tavat määriteltäisiin kootusti ehdotetussa 56 f §:ssä, jonka 1 momentin mukaan kehittyvällä suullisella ja kirjallisella suomen tai ruotsin kielen taidolla tarkoitettaisiin sitä, että ulkomaalainen olisi suorittanut suomalaisessa korkeakoulussa vähintään viidentoista opintopisteen arvoiset suomen tai ruotsin kielen opinnot tai yleisen kielitutkinnon taitotasolla kaksi taikka valtionhallinnon kielitutkinnon tyydyttävällä suullisella ja kirjallisella taidolla. Lisäksi hyväksyttäisiin muun muassa peruskoulun, lukion tai ammatillisen perustutkinnon suorittaminen. 

Pykälän 2 momentin mukaan pysyvän oleskeluluvan myöntämiseen 1 momentissa tarkoitetulla perusteella ei sovellettaisi 56 ja 56 a §:ää. Edellytyksenä kuitenkin olisi, että ulkomaalaisella olisi ollut oleskelulupa voimassa tutkinnon suorittamisen aikana. 

Momenttiin kirjattaisiin näin ollen selvyyden vuoksi se, ettei hakemukseen sovellettaisi ulkomaalaislain 56 §:n mukaisia yhtäjaksoista oleskelua koskevia vaatimuksia eikä 56 a §:n mukaisia kotouttamisedellytyksiä. Momentissa kuitenkin edellytettäisiin sitä, että hakijalla olisi ollut jokin oleskelulupa hänen suorittaessaan opintoja Suomessa. Tämä liittyisi 1 momentissa säädettyyn vaatimukseen siitä, että opinnot olisi suoritettu Suomessa fyysisesti läsnä ollen. Tarkoituksena olisi osaltaan varmistaa se, ettei edellä kuvatuista helpotuksista huolimatta mahdollistettaisi pysyvän oleskeluluvan saamista suoraan esimerkiksi viisumilla tai viisumivapaasti oleskellen, etäyhteyksillä ja/tai hyväksi lukemalla tapahtuneen opintojen suorittamisen jälkeen niin, että pysyvä oleskelulupa olisi käytännössä hakijan ensimmäinen oleskelulupa.  

Vaatimuksena ei kuitenkaan olisi, että hakijalla olisi ollut oleskelulupa juuri opiskelun perusteella, vaan hän olisi voinut opiskella esimerkiksi perhesiteen tai pakolaisuuden perusteella myönnetyllä oleskeluluvalla. Vaatimuksena ei myöskään olisi yhtäjaksoinen oleskelu tai yhtäjaksoinen oleskelulupien voimassaolo, vaan hakija olisi voinut esimerkiksi viettää kesälomat tai vaihto-opiskeluvuoden kotimaassaan tai muualla ulkomailla niin, ettei hänellä silloin ole ollut voimassa olevaa oleskelulupaa Suomeen. Opiskelun ei myöskään olisi tarvinnut tapahtua juuri jatkuvalla oleskeluluvalla. Toisin sanoen edellytyksen täyttymiseen riittäisi se, että hakijalla olisi ollut jokin oleskelulupa voimassa silloin, kun hän olisi opiskellut Suomessa vaadittavaa korkeakoulututkintoaan, riippumatta oleskeluluvan/oleskelulupien lajista, perusteesta tai voimassaolon yhtäjaksoisuudesta. Tosin tyypillinen tilanne lienee tältä osin selkeä ja yksinkertainen käytännössä, koska valtaosa hakijoista olisi todennäköisesti oleskellut Suomessa opiskelijan oleskeluluvalla, joka myönnetään tutkija- ja opiskelijalain perusteella kerralla koko tutkinnon suorittamisen ajaksi. 

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin siitä, että hakijan tulisi pysyvää oleskelulupaa varten täyttää jonkin jatkuvan oleskeluluvan edellytykset . Pysyvän oleskeluluvan myöntämisen edellytyksenä olisi se, että ulkomaalainen täyttäisi edellytykset, joiden perusteella hänelle voitaisiin myöntää jatkuva oleskelulupa muulla kuin kolmansien maiden kansalaisten maahantulon ja oleskelun edellytyksistä tutkimuksen, opiskelun, työharjoittelun ja vapaaehtoistoiminnan perusteella annetun lain 7 tai 7 a §:n perusteella.  

Näin ollen, vaikka vaatimuksena ei olisikaan tietynpituinen yhtäjaksoinen oleskelu jatkuvalla oleskeluluvalla, edellytyksenä olisi kaikkia muita pysyvän oleskeluluvan myöntämistilanteita vastaavasti, että hakija täyttäisi jonkin jatkuvan oleskeluluvan edellytykset pysyvää oleskelulupaa hakiessaan. Pysyvää oleskelulupaa ei siis tässäkään tilanteessa myönnettäisi pelkästään hakijan aiemman toiminnan perusteella. Olisi epätarkoituksenmukaista ja ehdotettujen muutosten tavoitteiden vastaista mahdollistaa pysyvä oleskelu tilanteessa, jossa ulkomaalaisella ei enää olisi perustetta maassa oleskelulleen tai peruste olisi ainoastaan tilapäinen, huomioiden myös se, että Suomessa tutkinnon suorittaneet saavat joka tapauksessa edullisen aseman suhteessa muihin pysyvän oleskeluluvan hakijoihin.  

Perusteen olisi oltava jokin muu kuin tutkija- ja opiskelijalain 7 §:n tai 7 a §:n mukainen opiskelu. Tutkinnon suorittanut ei siten voisi saada pysyvää oleskelulupaa sillä perusteella, että olisi oikeutettu jatkuvaan oleskelulupaan uuden tutkinnon opiskelemisen perusteella. Sääntely vastaisi tältä osin nykyistä ulkomaalaislain 56 §:n 5 momenttia sillä erotuksella, että tutkija- ja opiskelijalain 10 §:n mukaiseen, työnhakua ja yritystoimintaa varten myönnettävään oleskelulupaan oikeuttava tilanne voisi olla myös pysyvän luvan myöntämiseen oikeuttavana jatkuvan luvan perusteena. Tällä haluttaisiin varmistaa se, että mahdollisimman moni ehdotetun pykälän mukaisen tutkinnon suorittanut ulkomaalainen voisi ja haluaisi jäädä maahan opintojen päättymisen jälkeen. 

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin siitä, että pysyvää oleskelulupaa ei kuitenkaan tällä perusteella myönnettäisi, jos ulkomaalainen olisi hakemuksen perusteena olevan korkeakoulututkinnon suorittamisen jälkeen oleskellut Suomen ulkopuolella muutoin kuin lyhytaikaisesti niin, ettei hänen oleskelulupansa ole ollut silloin voimassa. Tarkoituksena olisi varmistaa se, että yhtäjaksoista oleskelua ja yhtäjaksoista oleskeluluvan voimassaoloa koskevan nimenomaisen vaatimuksen puuttumisesta huolimatta hakijan ei olisi mahdollista oleskella välillä pitkäaikaisesti muualla kuin Suomessa ja palata sitten Suomeen hakemaan suoraan pysyvää oleskelulupaa.  

Viimeksi sanottua ei voitaisi pitää perusteltuna eikä tasapuolisena huomioiden se, että kaikki muut hakijat joutuvat vastaavassa tilanteessa hakemaan uutta ensimmäistä oleskelulupaa niin, että pysyvään oleskeluun oikeuttava oleskeluaika alkaa alusta. Ilman tällaista rajoitusta ulkomaalaisen olisi myös mahdollista asua pitkään poissa Suomesta ja hakea sitten suoraan pysyvää oleskelulupaa, mikä olisi ilmeisellä tavalla vastoin pysyvän oleskeluluvan tarkoitusta ja ehdotettujen lakimuutosten kotouttamistavoitteita. Kyse nimittäin on sekä pysyvässä oleskeluluvassa yleisesti että käsillä olevassa uudistuksessa erityisesti siitä, että varmistetaan ulkomaalaiselle kertyvien Suomessa oleskelun ja siteiden kautta se, että pysyvän oleskeluluvan saava henkilö on kotoutunut Suomeen ja ilmaissut aikomustaan jäädä maahan pysyväisluontoisesti. Pysyvää oleskelulupaa tosin on ulkomaalaislain 60 §:n 2 momentin mukaisesti mahdollista hakea ainoastaan Suomessa eikä tähän esitetä muutosta, mutta ilman edellä kuvattua vaatimusta hakija voisi käytännössä saapua Suomeen esimerkiksi viisumilla tai viisumivapauden perusteella hakemaan suoraan pysyvää oleskelulupaa. Vaikka esimerkiksi viisumin käyttö oleskeluluvan hakemiseen voi itsessäänkin johtaa kielteiseen päätökseen (ulkomaalaislain 36 b §:n 1 momentin 1 kohta), olisi kuitenkin syytä tehdä laissa yksiselitteisesti selväksi, ettei pysyvää oleskelulupaa olisi mahdollista tässäkään tilanteessa saada pitkän ulkomailla oleskelun jälkeen. 

Tarkoitus ei kuitenkaan olisi se, että pysyvän oleskeluluvan saaminen estyisi sellaisen lyhytaikaisen poistumisen (esimerkiksi lomamatka) takia, jonka tarkoituksena ei voitaisi pitää oleskelun katkaisemista Suomessa. Tilannetta olisi arvioitava kokonaisharkinnan perusteella. Huomiota olisi kiinnitettävä esimerkiksi ulkomailla oleskelun kestoon ja tarkoitukseen sekä hakijan tosiasialliseen tarkoitukseen oleskella edelleen pysyväisluontoisesti Suomessa. 

Kuten kaikissa muissakin pysyvää oleskelua koskevissa hakemuksissa, hakijan olisi täytettävä niin sanotut oleskeluluvan yleiset edellytykset. Hänellä olisi esimerkiksi oltava kansallinen passi (ulkomaalaislain 35 §), hän ei saisi vaarantaa yleistä järjestystä tai turvallisuutta (36 §) ja hänellä olisi yleensä oltava riittävä toimeentulo (39 §). 

56 d §. Pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen EU-oleskeluluvan myöntäminen. Pykälän numerointia muutettaisiin uuden jaottelun mukaiseksi. Pykälän 1 momentista poistettaisiin vaatimus siitä, että edellytysten jatkuvan oleskeluluvan myöntämiselle tulisi yhä olla olemassa. Tämä liittyy siihen, että pitkään oleskelleiden direktiivissä säädetään tyhjentävästi kyseisen oleskeluluvan edellytyksistä eikä sanottua vaatimusta ole tämänhetkisen tulkinnan mukaan johdettavissa direktiivistä. Direktiivin 7 artiklan 4 kohdan mukaan jos 4 ja 5 artiklassa säädetyt edellytykset täyttyvät eikä henkilö muodosta 6 artiklassa tarkoitettua uhkaa, jäsenvaltion on myönnettävä kyseiselle kolmannen maan kansalaiselle pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen asema.  

Hakijan on siten täytynyt välittömästi ennen hakemuksen jättämistä oleskella laillisesti ja yhtäjaksoisesti viiden vuoden ajan jäsenvaltiossa (4 artikla), hänen toimeentulonsa täytyy olla turvattu ja hänellä täytyy olla sairausvakuutus (5 artikla) eikä hän saa olla uhka yleiselle järjestykselle tai yleiselle turvallisuudelle (6 artikla). Lisäksi 5 artikla mahdollistaa kansallisen lainsäädännön mukaiset kotouttamisedellytykset, jollaisten lisäämistä lakiin esitetään tässä hallituksen esityksessä. Muita edellytyksiä aseman myöntämiselle ei ole mahdollista asettaa. Direktiivin 8 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on annettava pitkään oleskelleelle kolmannen maan kansalaiselle pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen EY-oleskelulupa. Näin ollen ei ole direktiivin valossa mahdollista vaatia, että hakija esittää vielä viiden vuoden oleskelun jälkeen tämänhetkiselle oleskelulleen erityisen perusteen, jotta voi saada pitkään oleskelleen oleskeluluvan. Vaatimus on näin ollen poistettava laista.  

Pykälän 2 momenttiin ehdotetaan muutosta, jolla muotoilu ”Euroopan unionin sinisen kortin” korvattaisiin muotoilulla ”EU:n sinisen kortin”. Näin sanamuoto vastaisi paremmin muualla käytettyä. Muutos olisi puhtaasti terminologinen eikä sillä olisi tarkoitus muuttaa säännöksen soveltamista miltään osin. 

Pykälään lisättäisiin 5 momentti, jossa säädettäisiin vankeusrangaistuksen vaikutuksesta oleskeluajan laskemiseen. Ehdotetun momentin mukaan vankeusrangaistus katkaisisi oleskeluajan yhtäjaksoisuuden. Aika voisi alkaa alusta aikaisintaan, kun ehdoton vankeusrangaistus olisi kokonaan suoritettu. Ehdoton vankeusrangaistus on vankeuslain (767/2005) 3 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan kokonaisuudessaan suoritettu, kun rikoslain (39/1889) 2 c luvun 13 §:ssä tarkoitettu koeaika on päättynyt. Viimeksi mainitussa pykälässä säädetään, että kun tuomittu päästetään ehdonalaiseen vapauteen, alkaa koeaika, joka on vapauttamishetkellä jäljellä olevan jäännösrangaistuksen pituinen. Koeajan pituus on kuitenkin enintään kolme vuotta. Ehdottomalla vankeusrangaistuksella ei tarkoitettaisi maksamattoman sakon sijaan määrättävää muuntorangaistusta 

On syytä katsoa, että vankeusrangaistus katkaisee kotoutumisen ja osoittaa karkeaa piittaamattomuutta yhteiskunnan arvoista ja säännöistä, minkä tulisi vaikuttaa merkittävästi siihen, mikä oleskeluaika lasketaan hakijan hyväksi. Kun hakija olisi kokonaan suorittanut rangaistuksensa, hänen voitaisiin yhteiskunnan silmissä katsoa hyvittäneen tekonsa ja oleskeluajan laskenta voisi jälleen alkaa. Oleskelun olisi vankeusrangaistuksen suorittamisen jälkeen kuitenkin täytettävä myös muut sille asetetut edellytykset, joten aika ei alkaisi, jos ulkomaalaisella ei esimerkiksi olisi jatkuvaa oleskelulupaa siinä vaiheessa 

Ehdotettu momentti liittyisi osin Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) asiassa C‑378/12 antamaan tuomioon. Kyseinen tuomio koski unionin kansalaisen kolmannen maan kansalaisen perheenjäsenen pysyvää oleskeluoikeutta, mutta tuomiossa annettu oikeusohje on sovellettavissa myös pitkään oleskelleisiin. Vastaavasti kuin pitkään oleskelleilla, myös unionin kansalaisen perheenjäsenen pysyvä oleskeluoikeus syntyy viiden vuoden yhtäjaksoisen laillisen oleskelun jälkeen. Tuomiossaan EUT totesi, että vankeusjaksoja ei voida ottaa tällaisen oleskeluajan laskennassa huomioon, ja että ne keskeyttävät oleskelun yhtäjaksoisuuden.  

EUT perustelee ratkaisuaan muun muassa sillä, että oleskeluoikeuden saamisen lähtökohtana oleva kotoutuminen perustuu paitsi alueellisiin ja ajallisiin myös laadullisiin tekijöihin, jotka koskevat kotoutumisastetta vastaanottavassa jäsenvaltiossa. Henkilön ja jäsenvaltion välisen kotoutumista koskevan yhteyden heikentyminen tekee siten perustelluksi pysyvän oleskeluoikeuden menettämisen silloinkin, kun kyse ei ole varsinaisesta toiseen valtioon muuttamisesta.  

EUT toteaa, että ehdoton vankeusrangaistus on omiaan osoittamaan, ettei asianomainen henkilö ole kunnioittanut arvoja, jotka vastaanottavan jäsenvaltion yhteiskunta on ilmaissut tämän valtion rikosoikeudessa, joten vankeusajanjaksojen ottaminen huomioon olisi ilmiselvästi vastoin päämäärää, jota direktiivillä on tavoiteltu, kun siinä on säädetty kyseisestä oleskeluoikeudesta. 

Näin ollen EUT käytännössä linjaa, että vaikka vapaan liikkuvuuden direktiivin sanamuodossa vaaditaan ainoastaan tietynpituista yhtäjaksoista laillista oleskelua, vaatimusta tulee tulkita kyseisen artiklan laadullinen tavoite (kotoutuminen) huomioiden. Tämän vuoksi ehdottoman vankeusrangaistuksen saaminen merkitsee käytännössä samaa kuin tietyn pituinen fyysinen poissaolo jäsenvaltion alueelta; viiden vuoden laskenta alkaa sen jälkeen alusta henkilön taas täyttäessä edellytykset. 

Pitkään oleskelleiden direktiivissä edellytetään vapaan liikkuvuuden direktiiviä vastaavasti viiden vuoden laillista ja yhtäjaksoista oleskelua. Niin ikään vastaavasti pitkään oleskelleiden direktiivin päätavoitteena on jäsenvaltioihin pysyvästi asettautuneiden kolmansien maiden kansalaisten kotouttaminen (ks. EUT:n tuomio asiassa C‑579/13, kohta 46). 

Näin ollen EUT:n asiassa C‑378/12 tekemä linjaus perusteluineen sopii myös pitkään oleskelleisiin kolmannen maan kansalaisiin, vaikkei muodollisesti koskekaan viimeksi mainittuja. Sekä artiklojen sanamuoto että direktiivin tavoite vastaavat toisiaan. Myös pitkään oleskelleiden kohdalla vankeusrangaistus merkitsee sellaista katkosta kotoutumiseen, että siihen kuluvaa aikaa ei tule laskea mukaan oleskeluaikaan ja sen tulee katkaista oleskeluajan yhtäjaksoisuus, mikä välttämättä merkitsee sen alkamista alusta. Tätä puoltaa myös se, että nykyinen lainsäädäntö asettaa käytännössä kolmannen maan kansalaiset parempaan asemaan kuin EU-kansalaiset ja heidän perheenjäsenensä. 

Edellä nykytilan arvioinnissa todetaan, että pitkään oleskelleiden direktiivin 6 artiklasta seuraa vaatimus suorittaa aina kokonaisharkinta silloin, kun pitkään oleskelleen asema ja oleskelulupa evätään yleisestä järjestyksestä tai turvallisuudesta johtuvista syistä . Ehdotettua 56 d §:n 5 momenttia ei kuitenkaan voi tältäkään osin pitää EU-oikeuden vastaisena. Kyse ei momentissa olisi yleiseen järjestykseen liittyvästä arviosta, vaan siitä, miten ehdoton vankeus vaikuttaa vaadittavan oleskeluajan kertymiseen erityisesti huomioiden sen taustalla oleva tavoite ja lähtökohta henkilön kotoutumisesta. Tämän kaltaisen erottelun EUT on käytännössä tehnyt myös vapaan liikkuvuuden direktiivin kohdalla huomioiden se, että myös kyseisessä direktiivissä on säännökset siitä, miten yleiseen järjestykseen tai turvallisuuteen liittyvät syyt voivat vaikuttaa oleskeluoikeuteen sekä siitä, mitä kyseistä seikkaa arvioitaessa on otettava huomioon. Näitä säännöksiä EUT ei sanotussa tapauksessa sovella, vaan yksiselitteisesti katsoo vankeustuomio liittyvän myös kotoutumiseen ja sitä kautta oleskeluajan kertymiseen.  

EUT samana päivänä antanut toisenkin samaan aihepiiriin liittyvän ratkaisun vapaan liikkuvuuden direktiivistä ( C‑400/12 ). Ratkaisussaan se tuo esiin tarpeen tehdä kokonaisharkintaa liittyen ehdottoman vankeuden vaikutukseen. Kyse ei ole kuitenkaan vankeuden vaikutuksesta pysyvän oleskeluoikeuden muodostumiseen, vaan sen vaikutuksesta karkottamiseen liittyvään suojasäännökseen. Kyseisessä artiklassa (28 artiklan 3 kohta) nostetaan karkottamiskynnystä sellaisen unionin kansalaisen kohdalla, joka on oleskellut jäsenvaltiossa karkottamispäätöstä edeltävät kymmenen vuotta. Artikla ja EUT:n ratkaisu koskevat siten tilannetta, joka tietyistä yhtymäkohdista huolimatta eroaa sekä oikeudellisesti että käytännössä merkittävästi sen harkinnasta, saako tietty henkilö oikeuden pysyvään oleskeluun tietyn pituisen laillisen oleskelun jälkeen. Viimeksi sanotun kaltaiseen tilanteeseen liittyvässä ratkaisussaan (C‑378/12) EUT yksiselitteisesti ratkaisee ja perustelee asian niin, etteivät sanamuodot velvoita kokonaisharkinnan tekemiseen tai edes mahdollista sellaisen tekemistä. Ei ole syytä olettaa, että EUT olisi kahdessa samana päivänä antamassaan, samasta aihepiiriä koskevassa ratkaisussaan tehnyt tällaisen eron muuten kuin tietoisesti ja tarkoituksella.  

56 e §. Pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen EU-oleskeluluvan kielitaitoedellytys. Pykälä olisi kokonaan uusi. Siinä säädettäisiin kielitaitoedellytyksestä, joka hakijan olisi täytettävä, jotta voisi saada pitkään oleskelleen oleskeluluvan 5 vuoden oleskelun jälkeen. Pykälässä säädettäisiin lisäksi tilanteista, joissa edellytyksestä voitaisiin poiketa.  

Pykälän 1 momentissa olisi hakijan suomen tai ruotsin kielen taitoon liittyvä edellytys. Hakijalta vaadittaisiin 56 f §:n 3 momentissa tarkoitettua hyvää suullista ja kirjallista suomen tai ruotsin kielen taitoa. Vaadittavan kielitaitotason osoittamisen tavat määriteltäisiin kootusti ehdotetussa 56 f §:ssä. Pykälän 3 momentin mukaan hyvällä suullisella ja kirjallisella suomen tai ruotsin kielen taidolla tarkoitettaisiin sitä, että ulkomaalainen olisi suorittanut yleisen kielitutkinnon taitotasolla neljä tai valtionhallinnon kielitutkinnon hyvällä suullisella ja kirjallisella taidolla. Lisäksi hyväksyttäisiin muun muassa peruskoulun, lukion tai ammatillisen perustutkinnon suorittaminen.  

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin siitä, ettei alaikäiseltä vaadittaisi kielitaitoa pitkään oleskelleen oleskeluluvan edellytyksenä. Ehdotetun momentin mukaan alle 18-vuotiaalle ulkomaalaiselle pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen EU-oleskelulupa myönnettäisiin riippumatta hänen suomen tai ruotsin kielen taidostaan. Poikkeusta sovellettaisiin, jos hakija olisi alaikäinen sinä päivänä, jolloin hänen hakemuksensa olisi tullut vireille.  

Poikkeus vastaisi siten ehdotetun 56 b §:n mukaista, alaikäisiä koskevaa poikkeusta kielitaidon osalta. Se koskisi kaikkia alle 18-vuotiaita ja tarkoittaisi käytännössä sitä, ettei heidän tarvitsisi oleskeluluvan saadakseen esittää mitään selvitystä kielitaidostaan tai siitä poikkeamisesta. Ei voitaisi pitää tarkoituksenmukaisena, että alaikäisen olisi pitkään oleskelleen oleskelulupaa hakiessaan osoitettava kielitaitonsa huomioiden sekin, etteivät 56 f §:ssä §:ssä ehdotetut kielitaidon osoittamistavat edes käytännössä mahdollistaisi sitä ennen kuin lapsi olisi suorittanut peruskoulun. Tämä merkitsisi esimerkiksi Suomessa syntyneelle lapselle erittäin pitkää odotusaikaa, mitä ei myöskään voitaisi pitää asianmukaisena pitkään oleskelleiden direktiivi ja sen kotouttamistavoite huomioiden. 

Pitkään oleskelleiden direktiivi ei alaikäisiä koskevaa poikkeusta välttämättä edellyttäisi, mutta lasten tilanne ja sen erot aikuisten tilanteeseen olisi joka tapauksessa huomioitava, jottei lapsia estettäisi saamasta pitkään oleskelleiden oleskelulupaa eikä vaarannettaisi heidän kohdallaan direktiivin kotouttamistavoitteiden toteutumista. Kategorista poikkeusta voitaisiin pitää myös tältä kannalta yksinkertaisempana ja pysyviin oleskelulupiin ehdotettavan poikkeuksen kanssa johdonmukaisempana tapana varmistaa tämä.  

Momentissa olisi myös säännös siitä, ettei pykälän soveltumisen kannalta keskeisin seikka eli hakijan alaikäiseksi määrittely riippuisi ratkaisuhetken, vaan hakemushetken tilanteesta. Ehdotetun momentin mukaan pykälää sovellettaisiin pysyvää oleskelulupaa koskevaan hakemukseen, jos hakija on alaikäinen sinä päivänä, jolloin hänen hakemuksensa on tullut vireille. Tämä vastaisi ulkomaalaislain 38 §:n 1 momentin mukaista pääsääntöä siitä, miten hakija tulkitaan alaikäiseksi hänen hakiessaan oleskelulupaa perhesiteellä. Päinvastainen sääntely voisi johtaa kohtuuttomiin ja epätasapuolisiin tilanteisiin erityisesti, kun huomioidaan se, ettei pysyvää oleskelulupaa koskevan hakemuksen käsittelyaika ole etukäteen varmuudella tiedossa eikä sitä koskien ole laissa enimmäiskäsittelyaikaa. Hakijoiden kannalta käsittely ja ratkaisun sisältö ovat huomattavasti ennakoitavampia ja tasapuolisempia, jos määräävä hetki on hakemuksen vireilletulon päivä, joka ei käsittelyn aikana muutu. 

Alaikäisen pitkään oleskelleen oleskelulupaa ei kuitenkaan sidottaisi pysyvää oleskelulupaa vastaavasti huoltajan pysyvään tai pitkään oleskelleen oleskelulupaan, koska direktiivi ei mahdollista sellaista vaatimusta. Direktiivistä johtuvat vaatimukset ja oikeudet ovat hakijakohtaisia, mikä koskee yhtäläisesti myös lapsia. Kyse olisi siten alaikäisellekin ainoastaan oman oleskeluajan kerryttämistä ja muiden häntä koskevien edellytysten täyttämisestä, mikä tarkoittaa sitä, että oleskelulupa myönnetään edellytykset täyttävälle alaikäiselle silloinkin, hänen huoltajallaan ei olisi sellaista tai kansallista pysyvää oleskelulupaa. Kuten aiemminkin todetaan, pitkään oleskelleen oleskeluluvan myöntäminen edellyttää aina turvattua toimeentuloa, minkä osalta lapsen oleskelulupa olisi käytännössä riippuvainen perheen tilanteesta, koska lapsen kohdalla toimeentulon lähde on lähes aina hänen perheensä. 

Pykälän 3 momentissa olisi tapauskohtainen poikkeus edellisen momentin mukaiseen kielitaitovaatimukseen. Ehdotetun momentin mukaan edellä 1 momentissa säädetystä edellytyksestä voitaisiin yksittäistapauksessa poiketa, jos vaaditun kielitaidon puuttumiselle olisi poikkeuksellisen painava syy huomioon ottaen ulkomaalaisen ikä, luku- ja kirjoitustaidottomuus, alhainen koulutustaso tai muut vastaavat yksilölliset olosuhteet. 

Pykälässä mainittaisiin EUT:n edellä mainitussa (ks. tarkemmin edellä 2.4.3) tuomiossaan esiin tuomat, hakijaan ja hänen tilanteeseensa liittyvät esimerkit huomioitavista olosuhteista eli hänen ikänsä, luku- ja kirjoitustaidottomuutensa sekä alhaisen koulutustasonsa. Momentissa olisi kyse EU-oikeuden ja ennen kaikkea Euroopan unionin tuomioistuimen käytännön huomioimisesta sen varmistamiseksi, ettei Suomen lainsäädäntö tiettyjen hakijoiden kohdalla estäisi direktiivin tavoitteen eli kotouttamisen toteutumista. Kyseisen käytännön valossa jäsenvaltioiden olisi paitsi huomioitava vaatimuksen yleinen suhteellisuus myös mahdollistettava hakijoiden henkilökohtaisen tilanteen huomioiminen. Momentin tarkoituksena olisi siten sen varmistaminen, ettei Suomen asettama kielitaitovaatimus estäisi direktiivin kotouttamistarkoituksen toteutumista sellaisen yksittäisen hakijan kohdalla, joka ei vaatimusta poikkeuksellisesti ja perustellusti pystyisi täyttämään. 

Luettelo poikkeamisperusteista ei olisi tyhjentävä, vaan huomioon olisi otettava myös muut vastaavat yksilölliset olosuhteet ja niiden yhteisvaikutus. Kyse ei kuitenkaan olisi hakijan muuhun elämäntilanteeseen liittyvästi kokonaisharkinnasta, joten esimerkiksi hakijan perhetilanne ei itsenäisesti vaikuttaisi asiaan. Toisin sanoen esimerkiksi se, että hakijan muulla perheellä olisi pysyvä tai pitkään oleskelleen oleskelulupa, ei oikeuttaisi poikkeamiseen, jos kielen oppimiselle ei osoitettaisi edellä kuvatun kaltaista henkilökohtaista estettä. 

Vaadittava kielitaito olisi myös pitkään oleskelleen oleskeluluvan kohdalla vahva pääsääntö ja siitä poikkeamista olisi vastaavasti tulkittava suppeasti, minkä vuoksi vaadittaisiin poikkeuksellisen painavia syitä poikkeamiseen. Esimerkiksi pelkkä lukutaidottomuus Suomeen muutettaessa ei olisi poikkeamisperuste, vaan hakijan olisi esitettävä selvitystä siitä, miksi se pitkälläkin aikavälillä estäisi kielen riittävän oppimisen. Lukutaidottomuudesta olisi vastaavasti kuin kansalaisuusasioissa nyt esitettävä hakijaa opettaneen opettajan antama todistus. Taloudelliset syyt eivät lähtökohtaisesti olisi peruste poiketa edellytyksestä yksittäistapauksessa.  

Hakijan olisi muissakin tilanteissa esitettävä luotettavaa selvitystä siitä, miksei hän itsestään riippumattomista, edellä kuvatun kaltaisista syistä voi pitkällä aikavälilläkään oppia riittävän hyvin suomea tai ruotsia. Kyse olisi kuitenkin perusteiden osalta avoimemmasta harkinnasta kuin ehdotetun 56 a §:n 2 momentin mukaisessa poikkeuksessa, joten myös riittävä selvitys voisi olla vaihtelevampaa kuin kyseisen momentin perusteluissa mainittu lääkärintodistus. 

Pitkään oleskelleen oleskeluluvalle ei asetettaisi nimenomaisia työhistoriaan ja aiempaan etuuksiin turvautumattomuuteen liittyviä edellytyksiä. Kuten edellä jaksossa 2.4.3 käy ilmi, pitkään oleskelleita koskeva direktiivi ja siihen liittyvä EUT:n oikeuskäytäntö ei mahdollista tällaisten säädösten ottamista kansalliseen lakiin. Pitkään oleskelleen oleskelulupaa hakevan on kuitenkin edelleen aina täytettävä 39 §:ssä tarkoitettu toimeentuloedellytys ilman poikkeuksia, mikä merkittävästi vähentänee kyseisen seikan vaikutusta. 

56 f §. Kielitaidon osoittaminen. Pykälä olisi kokonaan uusi. Siinä säädettäisiin kootusti siitä, mitä pysyvää ja pitkään oleskelleen oleskelulupaa koskevissa pykälissä tarkoitettaisiin tietyn tasoisella suullisella ja kirjallisella suomen tai ruotsin kielen taidolla ja miten sen voisi osoittaa käytännössä. Pykälän tarkoituksena olisi säätää kielitaidosta pysyvän oleskelun edellytyksenä sillä tavalla täsmällisesti ja tarkkarajaisesti, ettei kielitaidon selvittäminen ja arviointi missään tilanteessa jäisi viranomainen yksittäistapauksellisen harkinnan varaan. Vastaavasti tämä tarkoittaisi sitä, että hakijat voisivat etukäteen varmuudella tietää, täyttävätkö he edellytyksen.  

Ehdotetussa pykälässä ja esityksessä ylipäänsä käytetyt kielitaitoon liittyvät käsitteet, niiden tarkemmat määritelmät sekä kielitaidon osoittamistavat ovat osin erilaisia kuin vastaavat seikat muussa kielitaitoa koskevassa lainsäädännössä ja asetuksissa. Tämä on tarkoituksellista, koska ehdotettu lakimuutos on suunniteltu nimenomaan vastaamaan pysyvään oleskeluun liittyviin muutostarpeisiin. Sen vuoksi muutosta ei ehdoteta toteutettavaksi esimerkiksi viittauksina olemassa oleviin säännöksiin. Tämä tarkoittaa sitä, että ehdotettuja säännöksiä ei sovellettaisi muissa tilanteissa kuin pysyvää tai pitkään oleskelleen oleskelulupaa koskevissa hakemuksissa eikä niiden tulisi myöskään vaikuttaa siihen, miten kielitaitoon liittyviä säännöksiä muissa tilanteissa sovelletaan. 

Kaikissa tilanteissa yhtenä vaihtoehtona ja useissa tilanteissa lähtökohtana olisi kielitaidon osoittaminen yleisellä kielitutkinnolla (ks. tarkemmin jakso 2.9.2). Tämä on perusteltua, koska yleinen kielitutkinto on lakisääteinen, luotettava, tasalaatuinen sekä yhteismitallinen ja suoraan kytkettävissä edellä mainittuun eurooppalaiseen kielitaidon viitekehykseen (EVK) https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/kielten_taitotasoasteikko.pdf . Kaikissa muissa tilanteissa paitsi erityisen hyvän kielitaidon kohdalla kielitaito olisi mahdollistaa osoittaa myös tietyillä muilla tavoilla, kuten peruskoulun, lukion tai ammattitutkinnon suorittamisella.  

Pykälän 1 momentissa määriteltäisiin kehittyvä kielitaito, joka olisi pysyvän oleskeluluvan myöntämisen yhtenä edellytyksenä Suomessa suoritetun korkeakoulututkinnon perusteella ehdotetussa 56 c §:ssä. Ehdotetun momentin mukaan kehittyvällä suullisella ja kirjallisella suomen tai ruotsin kielen taidolla tarkoitettaisiin sitä, että ulkomaalainen olisi suorittanut suomalaisessa korkeakoulussa vähintään viidentoista opintopisteen arvoiset suomen tai ruotsin kielen opinnot tai yleisen kielitutkinnon taitotasolla kaksi taikka valtionhallinnon kielitutkinnon tyydyttävällä suullisella ja kirjallisella taidolla.  

Vaadittava taitotaso vastaisi kielitaidon eurooppalaisessa viitekehyksessä tasoa A2. Taitotasossa on kyse siitä, että henkilö hallitsee välittömän sosiaalisen kanssakäymisen perustarpeet ja lyhyen kerronnan. Yleisten kielitutkintojen taitotasomääritelmän https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/169733_taitotasokuvaukset_cefr.pdf mukaan taitotason saavuttanut henkilö ”ymmärtää selkeää ja yksinkertaistettua puhetta, joka käsittelee jokapäiväisiä ja tuttuja asioita. Ymmärtää helposti lyhyitä, yksinkertaisia tekstejä ja saa selville pääasiat jokapäiväisen elämän aihepiirejä käsittelevistä teksteistä. Selviää rutiininomaisissa yksinkertaista tiedonvaihtoa vaativissa puhetilanteissa, vaikka ääntäminen tai kielen hallinta voi olla vielä puutteellista. Pystyy kirjoittamaan suppeita, yksinkertaisia tekstejä jokapäiväisistä asioista, mutta teksti voi olla hajanaista” Vaatimustaso olisi muita tilanteita alempi, koska kyseessä on hakijaryhmä, jota on uudistuksessa tarkoitus sitouttaa Suomeen ja kannustaa jäämään maahan opintojen jälkeen.  

Puheena oleva taitotaso koskisi Suomessa korkeakoulututkinnon suorittaneita ulkomaalaisia. Tällaisessa tilanteessa olisi perusteltua ja luontevaa mahdollistaa yleisen kielitutkinnon lisäksi korkeakoulussa hyväksytetysti suoritettujen suomen tai ruotsin kielen opintojen käyttäminen kielitaidon osoituksena, ja samalla kannustaa ulkomaalaisia opiskelijoita oppimaan kyseisiä kieliä jo opintojensa aikana. Jos opiskelija olisi hyväksytysti suorittanut korkeakoulussa 15 opintopisteen edestä suomen tai ruotsin kielen opintoja, voitaisiin perustellusti katsoa, että hänen kielitaitonsa vastaisi vähintään edellä mainittua tasoa A2. 

Pykälän 2 momentissa määriteltäisiin tyydyttävä kielitaito, joka olisi pysyvän oleskeluluvan myöntämisen yhtenä edellytyksenä kuuden vuoden oleskelun jälkeen 56 a §:n 1 momentissa. Ehdotetun momentin mukaan tyydyttävällä suomen tai ruotsin kielen suullisella ja kirjallisella taidolla tarkoitettaisiin sitä, että ulkomaalainen olisi suorittanut yleisen kielitutkinnon taitotasolla kolme tai valtionhallinnon kielitutkinnon tyydyttävällä suullisella ja kirjallisella taidolla.  

Vaadittava taitotaso vastaisi kielitaidon eurooppalaisessa viitekehyksessä tasoa B1. Taitotasossa on kyse siitä, että henkilö selviytyy arkielämässä. Yleisten kielitutkintojen taitotasomääritelmän mukaan taitotason saavuttanut henkilö ”ymmärtää pidempää yhtäjaksoista puhetta ja keskeisen ajatuksen monista televisio- ja radio-ohjelmista, jos aihepiiri on tuttu ja puhetempo normaali. Ymmärtää tavallisia jokapäiväisen elämän tekstejä, mutta vaativammat tekstit, joiden aihepiiri on vieras, saattavat tuottaa vaikeuksia. Selviää tavallisimmissa käytännön puhetilanteissa ja pystyy kirjoittamaan yksinkertaista, yhtenäistä tekstiä tavallisista aiheista, vaikkakin kieliopilliset ja sanastolliset puutteet toisinaan vaikeuttavat ymmärtämistä.”  

Edellä kuvattua, käytännössä toimivaa keskitason kielitaitoa voidaan pitää yhtäältä riittävän vaativana mittaamaan ja osoittamaan tavoiteltua kotoutumista, mutta toisaalta sillä tavoin tosielämässä mahdollisena saavuttaa, ettei sen voida olettaa muodostuvan kohtuuttomaksi esteeksi pysyvän oleskeluoikeuden saamiselle. Tätä ajatusta tukee myös se, että vastaava kielitaito on määritelty kotoutumisen edistämisestä annetun lain 26 §:n 3 momentissa normaalin kotoutumiskoulutuksen kielelliseksi tavoitteeksi. Ehdotetun 56 a §:n 2 momentin mukaan kielitaitovaatimuksesta voitaisiin lisäksi poiketa, jos hakija ei pystyisi täyttämään edellytystä terveydentilansa tai vammansa vuoksi.  

Pykälän 3 momentissa määriteltäisiin kielitestillä todennettu hyvä kielitaito, joka olisi yhtenä pitkään oleskelleen oleskeluluvan myöntämisen edellytyksenä ehdotetussa 56 e §:n 1 momentissa. Ehdotetun momentin mukaan hyvällä suomen tai ruotsin kielen suullisella ja kirjallisella taidolla tarkoitettaisiin sitä, että ulkomaalainen olisi suorittanut yleisen kielitutkinnon taitotasolla neljä tai valtionhallinnon kielitutkinnon hyvällä suullisella ja kirjallisella taidolla.  

Vaadittava taitotaso vastaisi eurooppalaisessa viitekehyksessä tasoa B2. Taitotasossa on kyse siitä, että henkilö selviytyy säännöllisessä kanssakäymisessä syntyperäisten kanssa. Yleisten kielitutkintojen taitotasokuvauksen mukaan taitotason saavuttanut henkilö ”ymmärtää normaalitempoista puhetta yleisistä aihepiireistä, mutta joitakin yksityiskohtia saattaa jäädä ymmärtämättä. Nopea puhekieli ja murteellisuudet tuottavat kuitenkin vaikeuksia. Ymmärtää vaivatta yleisiä aihepiirejä käsitteleviä tekstejä, joskin muutamat tekstin välittämät sävyerot voivat jäädä epäselviksi. Selviää melko hyvin erilaisissa sekä virallisissa että epävirallisissa puhetilanteissa. Pystyy kirjoittamaan sekä yksityisiä että puolivirallisia tekstejä ja esittämään ajatuksiaan yhtenäisinä kokonaisuuksina.” 

Edellä mainitun taitotason vaatimista voidaan pitää tässä yhteydessä perusteltuna ensinnäkin, koska pysyvään oleskeluun oikeuttavien oleskelulupien tulee muodostaa johdonmukaisesti kannustava kokonaisuus, jossa vähemmän aikaa oleskelleen ja pysyvään oleskeluun oikeuttavan oleskeluluvan nopeammin saavan hakijan tulisi osoittaa muilla tavoilla parempaa kotoutumista kuin pidempään oleskelleen. Näin ollen, kun pitkään oleskelleen oleskeluluvan voi saada 5 vuoden oleskelun jälkeen, olisi perusteltua vaatia parempaa kielitaitoa kuin pysyvässä oleskeluluvassa, jonka voi saada vasta kuuden vuoden oleskelun jälkeen.  

Keskeistä pitkään oleskelleen oleskeluluvan kohdalla on lisäksi hakijoilta vaadittavan kielitaidon ja sen osoittamiseksi vaadittavien toimenpiteiden arviointi pitkään oleskelleiden direktiivin valossa. Kuten edellä jaksossa 2.4.3 tuodaan esiin, direktiivin 5 artiklan 2 kohta mahdollistaa kielitaitokokeen kaltaisten kotoutumiseen liittyvien vaatimusten asettamisen pitkään oleskelleen oleskeluluvan edellytykseksi. Toisaalta jäsenvaltion olisi huolehdittava siitä, ettei vaatimus ole muodollisesta tai käytännössä niin tiukka, että se vaarantaa direktiivin kotouttamistavoitteen. Tällöin täytyy tarkastella erityisesti kokeen läpäisyyn vaadittavaa tietojen tasoa, valmistautumisessa tarvittavan materiaalin saatavuutta ja kirjoittautumismaksun määrää. 

Edellä kuvataan yleisen kielitutkinnon 4-tason kielitaitotasoa. Tasoa voidaan pitää verrattain vaativana ja myös vertailussa muihin EU-valtioihin se näyttäytyy jossain määrin korkeana. Toisaalta kysymys olisi edelleen keskitasolle (B) asettuvasta käytännön kielitaidosta, jonka saavuttamista ei yleisesti ottaen voida pitää kohtuuttoman vaikeana, jos vähintään viisi vuotta Suomessa asunut ulkomaalainen olisi sitä aktiivisesti tavoitellut. Ehdotetun 56 e §:n poikkeussäännöksissä taas huomioitaisiin alaikäiset sekä sellaiset hakijat, joiden yksilölliset olosuhteet ja/tai ominaisuudet vaikuttaisivat heidän mahdollisuuksiinsa läpäistä kielitutkinto vaadittavalla tasolla. Kun lisäksi otetaan huomioon se, että kielitaito olisi mahdollistaa osoittaa esimerkiksi peruskoulun, ammatillisen koulutuksen tai lukion suorittamalla sekä se, ettei vaatimus käytännössä tarkoittaisi kaikkien yleisen kielitutkinnon osakokeiden läpäisyä vaaditulla tasolla (ks. 6 momentti perusteluineen), vaatimustasoa itsessään ei voida pitää niin korkeana, että se vaarantaisi direktiivin tavoitteiden toteutumisen. Materiaalin ja vastaavan saatavuus taas ei muodostaisi itsessään estettä vaatimuksen täyttämiselle, koska kuten edellä todetaan, yleiset kielitutkinnot ovat riippumattomia tavasta, jolla kielitaito on hankittu ja niillä mitataan yleiskielen osaamista käytännön tilanteissa. Viimeksi sanottu myös osaltaan korostaa hallitusohjelman tavoitteiden mukaisesti maahanmuuttajan vastuuta omasta kotoutumisestaan. Vuonna 2024 keskitason yleinen kielitutkinto maksaa sen suorittajalle 176 euroa, minkä ei myöskään voitaisi katsoa vaarantavan direktiivin tavoitteita ja hakijoiden mahdollisuuksia saada pitkään oleskelleen oleskelulupa. Kokonaisuutena vaatimusta käytännön yksityiskohtineen voidaan pitää direktiivin kotouttamistavoitteen mukaisena ja sitä toteuttavana. 

Pykälän 4 momentissa lueteltaisiin ne tilanteet, joissa hakijalta ei edellä kuvatuilla tasoilla vaadittaisi yleisen tai valtionhallinon kielitutkinnon suorittamista, vaan se olisi mahdollista korvata muunlaisella suorituksella. Ehdotetun momentin mukaan ulkomaalainen voisi osoittaa 1, 2 tai 3 momentissa tarkoitetun kielitaidon myös suorittamalla perusopetuksen oppimäärän suomi tai ruotsi äidinkielenä tai toisena kielenä, lukion oppimäärän suomi tai ruotsi äidinkielenä tai toisena kielenä, suomen- tai ruotsinkielisen ylioppilastutkinnon, johon sisältyy hyväksytty arvosana suomesta tai ruotsista äidinkielenä tai toisena kielenä, ammatillisesta koulutuksesta annetussa laissa (531/2017) tarkoitetun suomen tai ruotsin kielellä suoritetun ammatillisen perustutkinnon, ammattitutkinnon tai erikoisammattitutkinnon tai suomalaisessa yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa suoritettuun korkeakoulututkintoon sisältyvät julkisyhteisöjen henkilöstöltä vaadittavasta kielitaidosta annetun lain (424/2003) 6 §:n 1 momentissa tarkoitettuun valtion henkilöstöltä kaksikielisessä viranomaisessa vaadittavaan kielitaitoon johtavat suomen tai ruotsin kielen opinnot tai kypsyysnäytteen suomen tai ruotsin kielellä. 

Kyse olisi näin ollen tilanteista, joissa hakija olisi Suomessa käynyt peruskoulun, suorittanut toisen asteen tutkinnon tai opiskellut korkeakoulussa sillä tavoin, ettei kehittyvän, tyydyttävän tai hyvän kielitaidon osoittamiseksi olisi tarpeen eikä tarkoituksenmukaista vaatia erillisen kielitutkinnon suorittamista.  

Sinänsä ei voida varmuudella tietää, että kaikki hakijat, jotka vetoaisivat kyseisiin suorituksiin, olisivat kielitaidossa vähintään eurooppalaisen viitekehyksen tasolla B2. Tarkoituksena olisikin sellaisen kategorisen oletuksen tekemisen sijaan vapauttaa kielitutkinnon tekemisen vaatimuksesta sellaiset hakijat, jotka ovat vaaditun Suomessa oleskelun lisäksi käyneet koulua tai opiskelleet Suomessa, käyttäneet opinnoissaan suomea tai ruotsia ja/tai saaneet kielitaidostaan nimenomaisen merkinnän todistukseensa. Tällaisten hakijoiden kohdalla vaatimus erillisestä kielitutkinnosta ei olisi yleisellä tasolla perusteltu eikä sitä voitaisi yleisesti ottaen pitää tarkoituksenmukaisena resurssien käyttönä yksilön eikä yhteiskunnan näkökulmasta. 

Pykälän 5 momentissa määriteltäisiin kielitestillä todennettu erityisen hyvä kielitaito, joka olisi yhtenä pysyvän oleskeluluvan myöntämisen edellytyksenä neljän vuoden oleskelun jälkeen 56 a §:n 3 momentin 3 kohdassa. Erityisen hyvällä suullisella ja kirjallisella suomen tai ruotsin kielen taidolla tarkoitettaisiin sitä, että ulkomaalainen olisi suorittanut yleisen kielitutkinnon taitotasolla viisi tai valtionhallinnon kielitutkinnon erinomaisella suullisella ja kirjallisella taidolla.  

Vaadittava taitotaso vastaisi eurooppalaisessa viitekehyksessä tasoa C1. Taitotasossa on kyse siitä, että henkilö selviytyy monissa vaativissa kielenkäyttötilanteissa. Yleisten kielitutkintojen taitotasokuvauksen mukaan taitotason saavuttanut henkilö ”ymmärtää kaikenlaista normaalitempoista puhetta, vaikka joskus ymmärtäminen voi vaatia ponnistelua, jos aihepiiri tai asian käsittely on vierasta. Ymmärtää rakenteellisesti ja kielellisesti monimutkaisia tekstejä ja oman aikamme kirjallisuutta. Puhuu ja kirjoittaa selkeästi ja sujuvasti erilaisista aiheista, mutta harvinaisten sanojen ja monimutkaisten lauserakenteiden käyttö saattaa kuitenkin tuottaa vaikeuksia.” 

Momentissa kyse olisi tilanteesta, jossa tavallista parempi kielitaito olisi osana perustetta saada pysyvä oleskelulupa jo neljän vuoden oleskelun jälkeen. Kyse olisi hallitusohjelman tavoitteen mukaan tilanteesta, jossa hakijalla olisi erityisen hyvä kielitaito. Tällaisessa tilanteessa on perusteltua, että vaadittava kielitaito olisi korkealla tasolla verrattuna muihin perusteisiin. Lisäksi olisi perusteltua, että kielitaidon voisi osoittaa ainoastaan nimenomaisen kielitutkinnon suorittamalla. Vaatimuksen korkea taso tai vaatimus nimenomaisen tutkinnon suorittamisesta ei johtaisi kohtuuttomiin tilanteisiin, koska hakijan olisi mahdollista saada pitkään oleskelleen oleskelulupa viiden tai pysyvä oleskelulupa kuuden vuoden oleskelun jälkeen alemmalla kielitaidolla.  

Pykälän 6 momentissa selvennettäisiin sitä, mitä aiemmissa ehdotetuissa momenteissa tarkoitettaisiin yleisen kielitutkinnon suorittamisella tietyllä taitotasolla. Momentin mukaan yleisen kielitutkinnon suorittamisella tietyllä taitotasolla tarkoitettaisiin sitä, että ulkomaalainen olisi suorittanut tutkinnon osakokeista vähintään kaksi kyseisellä taitotasolla niin, että suoritus osoittaa sekä suullista että kirjallista kielitaitoa. Tämä voitaisiin osoittaa jollain seuraavista yhdistelmistä: kirjoittaminen ja puhuminen, kirjoittaminen ja puheen ymmärtäminen tai puhuminen ja tekstin ymmärtäminen.  

Tarkoitus olisi varmistaa hakijan sekä suullinen että kirjallinen kielitaito, joita molempia tarvitaan esimerkiksi työelämässä ja yleisemmin yhteiskunnassa toimimiseen. Toisaalta ei ole syytä katsoa, että tietyn tasoisen suullisen ja kirjallisen kielitaidon osoittaminen välttämättä edellyttäisi kaikkien näiden osakokeiden suorittamista vaaditulla tasolla, vaan riittävää olisi se, että hakija voisi osoittaa yhden mainituista yhdistelmistä, joista kaikki sisältäisivät sekä kirjallisen että suullisen taidon. Jos hakija esimerkiksi olisi saanut kirjoittamisen ja puheen ymmärtämisen osakokeista arvosanan 3, olisi syytä katsoa, että hänellä on riittävä suullinen ja kirjallinen taito riippumatta muiden osakokeiden tuloksista. Tällä myös voitaisiin edistää keskenään erilaisissa tilanteissa ja erilaisia käytännön tarpeita varten kieltä käyttäneiden ja oppineiden sekä esimerkiksi erilaisen koulunkäyntitaustan omaavien hakijoiden mahdollisuuksia osoittaa kielitaitoaan. Lisäksi voitaneen olettaa, että vaadittavan taitotason saavuttaminen tietyssä taidossa edistää myös muiden taitojen tulevaa kehitystä, vaikkeivat ne kaikki oleskelulupaa hakiessa olisi vielä määritellyllä tasolla. 

56 g §. Päätöksen perusteena oleva tieto tietyissä tapauksissa. Ehdotetun pykälän mukaan jos ulkomaalainen vetoaisi pysyvää oleskelulupaa tai pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen EU-oleskelulupaa koskevassa hakemuksessaan tässä luvussa tarkoitettuun kielitaitoon, hänellä olisi oltava kyseinen kielitaito silloin, kun hakemus tulisi vireille. Jos ulkomaalainen vetoaisi 56 a §:n 3 momentin 2 kohdassa tarkoitettuun päätökseen tutkinnon tunnustamisesta, opiskeluoikeuden myöntämisestä tai yliopiston palvelukseen ottamisesta, päätöksen tai työsopimuksen olisi oltava tehty silloin, kun hakemus tulisi vireille. Jos ulkomaalainen vetoaisi 56 c §:n 1 momentissa tarkoitetun tutkinnon suorittamiseen, tutkinnon olisi oltava suoritettu silloin, kun hakemus tulisi vireille. Edellä tarkoitetun tiedon olisi tällöin käytävä ilmi joko hakemukseen liitetyistä selvityksistä tai sellaisesta toisen viranomaisen tietovarannosta, jonka sisältämiin tietoihin Maahanmuuttovirastolla on pääsy. Jos tieto kuitenkin olisi Maahanmuuttoviraston käytettävissä sen ratkaistessa asiaa, oleskelulupaa ei evättäisi pelkästään sen vuoksi, että tieto olisi puuttunut hakemusta jätettäessä.  

Säännös on muotoiltu niin, että se mahdollistaisi ja huomioisi erilaiset tavat, joilla viranomainen voi nykypäivänä tai tulevaisuudessa hankkia selvitystä. Olennaista olisi se, että tieto olisi Maahanmuuttoviraston käytössä, ei se, millä tavalla se on saatu. Virasto järjestää hakemustensa käsittelyn tarkoituksenmukaiseksi huomioiden muun muassa julkisen hallinnon tiedonhallinnasta annetun lain (906/2019) ja ohjeistaa hakijoita sen mukaisesti. Laki on syytä säätää niin, että se ei estä tähän liittyvää kehitystä. 

Säännöksen tarkoituksena olisi yhtäältä tehdä selväksi se, että hakijan olisi ennen pysyvän tai pitkään oleskelleen oleskeluluvan hakemista muodostettava vaadittava peruste ja tehtävä vaaditut toimenpiteet sen osoittamiseksi Maahanmuuttovirastolle. Hakijan olisi esimerkiksi suoritettava yleinen kielitutkinto tai hankittava tutkinnolleen tunnustus sekä odotettava tietoa siitä, että tämä on onnistunut vaaditulla tavalla ja vasta sitten haettava pysyvää tai pitkään oleskelleen oleskelulupaa. Tämä tekisi hakemusten käsittelystä sujuvaa sekä ennakoitavaa ja estäisi sen, että hakija jättäisi turhaan maksullisen hakemuksen tilanteessa, jossa oleskelulupaa ei voitaisi myöntää. Kun hakijalla olisi varma tieto perusteen olemassaolosta, hänellä olisi myös mahdollisuus esittää siitä selvitystä tai vaihtoehtoisesti Maahanmuuttovirastolla mahdollisuus saada kyseinen tieto viranomaisrekisteristä. Tämä mahdollistaisi oleskeluluvan myöntämisen ilman lisäselvityspyyntöjä tilanteessa, jossa muutkin edellytykset täyttyisivät. 

Toisaalta pykälään ehdotetaan lisättäväksi virke, jonka tarkoituksena olisi estää sellaiset kohtuuttomat ja turhaa työtä aiheuttavat tilanteet, joissa Maahanmuuttoviraston olisi tehtävä kielteinen päätös yksin sen vuoksi, ettei tieto ollut sen käytössä hakemushetkellä, vaikka ratkaisuhetkellä olisikin. Näin ollen, jos hakemus esimerkiksi otettaisiin virastossa tarkasteluun neljä viikkoa sen jättämisen jälkeen ja merkintä asianmukaisesta kielitutkinnon suorittamisesta olisi viikko ennen tarkasteluhetkeä tehty Maahanmuuttoviraston käytössä olevaan rekisteriin, oleskelulupaa ei yksin sen vuoksi evättäisi.  

Hakemuksen käsittelyyn soveltuisivat tässäkin tilanteessa muun muassa ulkomaalaislain yleiset menettelysäännökset. Näin ollen, jos Maahanmuuttovirastolta puuttuisi hakemuksen tullessa käsittelyyn säännöksessä tarkoitettu tieto, virasto ei voisi suoraan tehdä kielteistä päätöstä, vaan varaisi ulkomaalaislain 7 §:n 2 momentin mukaisesti hakijalle mahdollisuuden täydentää hakemustaan määräajassa. Jos hakija ei kykenisi vaaditulla tavalla ja vaaditussa ajassa täydentämään hakemustaan, oleskelulupa voitaisiin häneltä evätä. Olennaista olisi tältä osin se, ettei viraston tarvitsisi esimerkiksi odottaa sitä, että hakija mahdollisesti suorittaisi kielitutkinnon tai saisi sitä koskevan merkinnän taikka todistuksen. Kyse olisi käytännössä yleensä sen varmistamisesta, ettei oleskelulupaa evättäisi sellaisen tiedon perusteella, joka olisi todellisuudessa olemassa, muttei esimerkiksi hakijan puutteellisten liitteiden tai virheellisen taikka viivästyneen rekisterimerkinnän vuoksi olisi ollut viraston käytössä. 

Käytännössä säännöksellä tavoiteltaisiin siten kokonaisuutena tilannetta, jossa vahvana lähtökohtana olisi vaadittavan tiedon saatavilla olo Maahanmuuttovirastolle jo hakemuksen jättämisvaiheessa, se, ettei tiedon mahdollinen puuttuminen monimutkaistaisi ja/tai viivästyttäisi hakemuksen käsittelyä sekä toisaalta se, ettei oleskelulupia silti evättäisi pelkästään sen seikan vuoksi, että tieto hakemusvaiheessa puuttuisi, jos se ratkaisuhetkellä olisi saatavilla suoraan tai selvityspyynnön kautta. Maahanmuuttovirasto voisi viestinnässään korostaa sitä, hakemuksen käsittely on nopeinta ja sujuvinta silloin, kun kaikki tarvittavat tiedot ovat heti sen käytössä, koska myös myönteiseen päätökseen johtavat lisäselvityspyynnöt hidastavat sitä. 

57 §. Pysyvän oleskeluluvan ja pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen EU-oleskeluluvan myöntämisen esteet. Pykälän 3 momentista poistettaisiin ehdotonta vankeusrangaistusta koskevat säännökset, koska uuden 56 §:n 6 momentin myötä ne kävisivät tarpeettomiksi. Kun vankeusrangaistus aina aloittaisi oleskeluajan laskemisen alusta, ei erillisiä määräaikoja enää tarvittaisi. Uusi sääntely olisi kaikissa tilanteissa aiempaa tiukempi, koska se tarkoittaisi aina vähintään neljän vuoden odotusaikaa rangaistuksen suorittamisesta lukien. Toisin sanoen hakija ei voisi sen katkeamisen vuoksi saada oleskeluaikaa täyteen niin, että vankeusrangaistuksen kokonaan suorittamisesta olisi kulunut alle neljä vuotta.  

Pykälä kuitenkin edelleen vaikuttaisi käytännössä tilanteissa, joissa kyse olisi rikosepäilyistä, sakkotuomioista tai ehdollisesta vankeudesta. Lisäksi se edelleen mahdollistaisi harkinnanvaraisen pysyvän tai pitkään oleskelleen oleskeluluvan epäämisen myös esimerkiksi tilanteessa, jossa vankeusrangaistuksesta olisi jo kulunut pidempi aika, mutta jossa teon laatu ja vakavuus edelleen puoltaisivat oleskeluluvan epäämistä 57 §:n 2 momentin mukaisesti. 

Momenttiin lisättäisiin uusi virke, joka koskisi ehdottoman vankeusrangaistuksen vaikutusta uuden 56 c §:n mukaisissa hakemuksissa eli niiden hakijoiden kohdalla, jotka ovat suorittaneet Suomessa pykälän mukaisen korkeakoulututkinnon. Koska kyseisessä pykälässä ei olisi erillistä vaatimusta oleskeluajasta, vankeusrangaistus ei voisi vaikuttaa niin, että sen laskenta alkaisi alusta. Ei kuitenkaan olisi perusteltua eikä tasapuolista, että vankeusrangaistus ei saisi tässä hakijaryhmässä vastaavaa vaikutusta kuin muissa tilanteissa. Näin ollen säädettäisiin niin, että pysyvän oleskeluluvan voisi saada neljän vuoden kuluttua siitä, kun ehdoton vankeusrangaistus olisi kokonaan suoritettu. 

81 a §. Työnteko-oikeus oleskeluluvan nojalla. Ehdotetaan, että muutetaan pykälän 1 momentin 1 kohdassa oleva pykäläviittaus vastaamaan uutta pykälänumerointia.  

8  Voimaantulo

Ehdotetaan, että laki tulisi voimaan 8.1.2026. Ennen lain voimaantuloa ulkomaalaisasioiden asiankäsittelyjärjestelmään (UMA) on Maahanmuuttovirastossa tehtävä ne muutokset, joita lain soveltaminen edellyttää. Myös Opetushallitus on kertonut, että lakimuutos vaatisi siltä erinäisiä kehittämistoimia ja ehdottanut, että laki tulisi voimaan aikaisintaan 1.9.2026, ja mikäli mahdollista, vasta 1.1.2027. Ehdotetun muutoksen seuraukset eivät kuitenkaan samalla tavalla kohdistuisi välittömästi ja juuri voimaantulopäivästä alkaen Opetushallitukseen. On syytä olettaa, että vaikutukset näkyisivät viimeksi mainitussa pikemmin vähitellen ja todennäköisesti myös osin jo ennen voimaantuloa ihmisten valmistautuessa muutokseen. Näin ollen ei ole syytä katsoa, etteikö laki voisi tulla voimaan jo 8.1.2026. 

Lakiin ehdotetaan otettavaksi siirtymäsäännös. Lain voimaan tullessa vireillä oleviin pysyvää ja pitkään oleskelleen oleskelulupaa koskeviin hakemuksiin sovellettaisiin ulkomaalaislain 56 §, 56 a §:ä ja 57 §:ä sellaisina kuin ne olivat voimassa ennen lakimuutosta.  

Pysyvää ja pitkään oleskelleen oleskelulupaa koskevat hakemukset ovat maksullisia ja niiden käsittelyajat vaihtelevat. Käsittelymaksua ei osaksikaan palauteta, jos päätös on kielteinen. Esityksessä ehdotetaan uusia ja uudentyyppisiä edellytyksiä kyseisille oleskeluluville ja lisäksi vaadittavaa oleskeluaikaa ehdotetaan normaalitapauksessa pidennettäväksi kahdella vuodella. Hakija on esimerkiksi voinut jättää hakemuksen heti neljän vuoden oleskelun jälkeen tilanteessa, jossa hän ei täytä uusia edellytyksiä pysyvän oleskeluluvan saamiselle neljän vuoden oleskelun jälkeen ja/tai tilanteessa, jossa hänellä ei ylipäänsä ole riittävää työhistoriaa tai kielitaitoa (koska sellaisia ei ole aiemmin edellytetty). Ei voida olettaa eikä edellyttää, että hakijat olisivat toiminnassaan huomioineet mahdollisen tulevan lakimuutoksen vaikutukset.  

Maahanmuuttoviraston näkökulmasta ehdotettu lakimuutos ilman siirtymäsäännöstä merkitsisi muun muassa sitä, että se joutuisi hankkimaan vireillä olevia hakemuksia varten runsaasti sellaisia selvityksiä, joita se ei ole ennen lakimuutoksen voimaantuloa voinut ohjeistaa hakijoita liittämään hakemukseensa ja/tai hankkimaan viranomaisrekistereistä. Hakijan kannalta voisi tällöin esimerkiksi syntyä tilanne, jossa hänellä kyllä olisi tyydyttävä kielitaito, mutta ei yleistä kielitutkintoa suoritettuna sen osoitukseksi. Tämä vähintäänkin viivästyttäisi hakemuksen käsittelyä merkittävästi. 

9  Toimeenpano ja seuranta

Lain toimivuutta seurataan sisäministeriön maahanmuutto-osastolla. Seurantaa toteutetaan muun muassa Maahanmuuttovirastolta saatavan ja muun palautteen perusteella.  

10  Suhde muihin esityksiin

11  Suhde perustuslakiin ja säätämisjärjestys