Tämä sivusto käyttää evästeitä. Lue lisää evästeistä
Alta näet tarkemmin, mitä evästeitä käytämme, ja voit valita, mitkä evästeet hyväksyt. Paina lopuksi Tallenna ja sulje. Tarvittaessa voit muuttaa evästeasetuksia milloin tahansa. Lue tarkemmin evästekäytännöistämme.
Hakupalvelujen välttämättömät evästeet mahdollistavat hakupalvelujen ja hakutulosten käytön. Näitä evästeitä käyttäjä ei voi sulkea pois käytöstä.
Keräämme ei-välttämättömien evästeiden avulla sivuston kävijätilastoja ja analysoimme tietoja. Tavoitteenamme on kehittää sivustomme laatua ja sisältöjä käyttäjälähtöisesti.
Ohita päänavigaatio
Siirry sisältöön
Potilaan kokonaisvaltainen hoito on monella tavalla merkityksellistä. Potilaan kohtaaminen on keskeinen työkalu potilaan sairauksien hoitamisessa. Noin neljäsosa kanteluista aluehallintoviranomaisille käsittelee terveydenhuollon ammattihenkilön käytöstä. Potilaan tarpeiden ohittaminen sekä potilaan oman kokemuksen ja hänen oikeuksiensa vähättely on paitsi loukkaavaa myös vastoin ammattihenkilöiden omia ja yhteisiä eettisiä velvoitteita sekä vastoin olemassa olevaa potilaiden oikeuksia koskevaa lainsäädäntöä. Kun potilas tai hänen omaisensa kärsii muuta kuin fyysistä kipua, puhumme hoitokärsimyksestä. Olemme viime päivinä saaneet lukea lehdistä potilaiden kertomuksia sosiaali- ja terveydenhuollon piirissä tapahtuneista epäonnistuneista kohtaamistilanteista (Helsingin Sanomat 14.9.2016, Tunsin potilaana sairaalassa turvattomuutta ja arvottomuutta).
Potilaan kärsimyksen kohtaamisessa korostuvat sekä terveydenhuollon että koko yhteiskuntamme arvot. Potilaan kuuleminen ja kuunteleminen edellyttävät ammattitaitoa ja aikaa, aitoa empatiakykyä sekä potilaan asemaan asettautumista. Kuolevan potilaan hoidossa nämä korostuvat. Yhteiskuntamme arvo mitataan sillä, miten hoidamme elämän äärirajoilla olevia potilaita.
Lisäksi kärsimys ja sen lievittäminen huomioidaan terveydenhuollon ammattihenkilön koulutuksessa. Haastavuudestaan huolimatta asia kuuluu terveydenhuollon ammattihenkilöiden ammattiosaamiseen. Siksi sen tuleekin olla keskeinen koulutuksen ja keskustelun aihe suomalaisen terveydenhuollon kaikilla tasoilla.
Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen: