Vastauksena kysymykseen esitän seuraavaa:

Valtioneuvosto on tietoinen luvattomasta metsästyksestä ja sen aiheuttamista ongelmista. Poliisin tietoon tulleiden metsärikosten ja -rikkomusten määrät (500—600 tapausta vuosittain) eivät tosin ole viime vuosina lisääntyneet, mutta piilorikollisuuden arvioidaan olevan laajaa. Metsästyksen valvonta on haastavaa pohjoisen ja Itä-Suomen erämaissa samoin kuin saaristossa.

Vaikka metsästysrikollisuutta esiintyy muidenkin suurmaanomistajien kuin valtion alueilla, se painottuu yleensä valtion metsiin. Metsähallituksen hallinnassa olevien valtion alueiden käytön lainmukaisuuden edistämiseksi ja valvomiseksi säädettiin laki Metsähallituksen erävalvonnasta (1157/2005), joka tuli voimaan 1 päivänä tammikuuta 2006. Erävalvonnalla tarkoitetaan muun muassa metsästystä koskevien säännösten noudattamisen valvontaa. Kyseisen lain nojalla erätarkastajien toimivaltuudet, joihin kuuluvat muun muassa oikeus rikkomuksesta epäillyn henkilöllisyyden selvittämiseen ja turvallisuustarkastuksen tekemiseen, siirrettiin lain tasolle. Toimivaltuuksia niin ikään laajennettiin kiinniotto-oikeutta, rikesakon määräämisoikeutta sekä rangaistusvaatimusten anto-oikeutta koskevilta osin. Lain tarkoituksena on myös ennaltaehkäistä ja erävalvontaan kuuluvassa laajuudessa selvittää siihen liittyviä rikoksia.

Erävalvontaan liittyviä tehtäviä on myös poliisilla, rajavartiolaitoksella ja tullilla omilla toimialueillaan sekä metsästäjien omatoimisuuteen perustuen Metsästäjäin Keskusjärjestöllä, riistanhoitopiireillä ja riistanhoitoyhdistyksillä sekä vapaaehtoisuuden pohjalta metsästysseuroilla ja valtakunnallisella metsästäjäjärjestöllä. Metsähallituksen erävalvonta, rajavartiolaitos ja poliisi ovat vastikään pitäneet yhteiskokouksen metsästyksen valvonnasta ja sopineet, että he kokoontuvat jatkossa vähintään kerran vuodessa tarkastelemaan erävalvontaan liittyvää yhteistyötä. Itä-Suomen poliisijohto on kiinnittänyt viime vuosina erityistä huomiota ammattimaisia muotoja saaneen metsästysrikollisuuden torjuntaan ja varannut tutkijaresursseja sen tutkintaan. Itä-Suomessa on saatu myös hyviä kokemuksia vuonna 2005 toteutetusta Metsästyksenvartiointi osaksi eränkäyntiä -projektista. Se vaikutti paikallisesti asenteisiin myönteisesti ja valpastutti metsästäjiä omavalvontaan laittoman metsästyksen torjumiseksi.

Rikoslain 48 a luvussa rangaistavaksi säädetystä metsästysrikoksesta voidaan tuomita rangaistukseksi sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Rangaistusasteikko on sama kuin muissa luonnonvararikoksissa (metsärikoksessa, kalastusrikoksessa ja luonnonsuojelurikoksessa). Rikoslain kokonaisuudistuksessa on yleensä käytetty rikosten kolmiporrastusta teon perusmuotoon, lievään ja törkeään tekomuotoon. Luonnonvararikoksissa ja siten myös metsästysrikoksissa teot on porrastettu kuitenkin vain kahteen tekomuotoon, eli rikoslaissa rangaistavaksi säädettyyn perustekomuotoon ja erityislaissa rangaistavaksi säädettyyn rikkomussäännökseen.

Metsästysrikoksesta tuomittiin 38 henkilöä vuonna 2004. Näistä valtaosalle eli 31 tuomitulle määrättiin seuraamukseksi päiväsakkoja. Tuomituista seitsemän henkeä tuomittiin ehdolliseen vankeuteen, minkä lisäksi neljälle heistä tuomittiin oheisseuraamuksena yhdyskuntapalvelua. Metsästysrikkomuksesta tai metsästyslain säännösten rikkomisesta tuomittiin 200 henkeä, joista kaikille määrättiin päiväsakkoja.

Metsästysrikosta koskeva säännös siirrettiin metsästyslaista rikoslakiin vuonna 2002. Metsästysrikoksesta säädetty kahden vuoden enimmäisrangaistus säilyi uudistuksessa ennallaan. Ennen lainmuutosta 1990-luvun lopulla valtaosa rangaistuksista oli sakkoja, ja ehdollista vankeutta tuomittiin keskimäärin kerran vuodessa vankeuden pituuden ollessa 1—2 kuukautta. Vuodesta 2002 alkaen ehdollisten vankeusrangaistusten määrä on kuitenkin lisääntynyt 5—7 tuomioon vuodessa.

Vuonna 2004 tuomittujen seitsemän ehdollisen vankeusrangaistuksen keskimääräinen pituus oli myös aikaisempaa pidempi eli 10,3 kuukautta. Ehdollisten vankeustuomioiden määrien ollessa pieni on selvää, että tuomioiden keskimääräiseen pituuteen vaikuttaa ratkaisevasti yhdenkin normaalia törkeämmän rikossarjan esiintulo kyseisenä vuotena. Viime vuosien tilastojen valossa on kuitenkin havaittavissa suuntaus metsästysrikoksista annettujen tuomioiden hienoiseen ankaroitumiseen ehdollisen vankeusrangaistuksen lisääntyneen käytön muodossa.

Törkeän tekomuodon säätämistä metsästysrikoksesta ei vuoden 2002 uudistuksessa pidetty aiheellisena, koska metsästysrikoksesta säädetyn kahden vuoden enimmäisrangaistuksen katsottiin olevan riittävän korkea myös perusmuotoa törkeämpien tekojen seuraamuksia määrättäessä. Tilanne ei ole tässä suhteessa vuoteen 2002 verrattuna muuttunut. Metsästysrikoksesta säädetty rangaistusasteikko mahdollistaa jo nykyään riittävän ankaran rangaistuksen määräämisen silloin, jos toiminta on ollut esimerkiksi poikkeuksellisen laajamittaista ja ammattimaista tai kohdistunut erityistä suojelua vaativien eläinten laittomaan metsästykseen. Törkeän metsästysrikoksen säätämiseen ei siten tällä perusteella ole tarvetta. Valtioneuvosto kuitenkin seuraa tilannetta ja ryhtyy tarvittaessa lisätoimenpiteisiin metsästysrikosten ennalta ehkäisemiseksi ja torjumiseksi.

Som svar på detta spörsmål anför jag följande:

Statsrådet är medvetet om den olovliga jakten och de problem den förorsakar. Antalet jaktbrott och -förseelser som kommit till polisens kännedom (500—600 fall årligen) har visserligen inte ökat under de senaste åren, men den dolda brottsligheten bedöms vara utbredd. Övervakningen av jakt är en utmanande uppgift i ödemarkerna i norr och östra Finland och också i skärgården.

Fastän jaktbrottslighet förekommer på också andra stora markägares områden än statens, ligger tyngdpunkten för jaktbrottsligheten främst i statens skogar. För att främja en lagenlig användning av de av statens områden som är i Forststyrelsens besittning stiftades en lag om Forststyrelsens jakt- och fiskeövervakning (1157/2005) som trädde i kraft den 1 januari 2006. Med jakt- och fiskeövervakning avses bl.a. tillsyn över efterlevnaden av bestämmelserna om jakt. På grundval av lagen i fråga överfördes jakt- och fiskeövervakarnas befogenheter som inbegriper bl.a. utredande av identiteten för den som misstänks för en förseelse och förrättande av säkerhetsvisitation till lagnivå. Befogenheterna utökades också till den del de gäller rätten att gripa och förelägga ordningsbot samt att framställa straffanspråk. Syftet med lagen är också att förebygga och, i den omfattning det ingår i jakt och fiskeövervakningen, utreda brott i anslutning till detta.

Också polisen, gänsbevakningsväsendet och tullen har inom ramen för sina egna verksamhetsområden uppgifter i anslutning till jakt- och fiskeövervakningen samt på grundval av jägarnas eget initiativ Jägarnas Centralorganisation, jaktvårdsdistrikten jämte jaktvårdsföreningarna och de landsomfattande jägarorganisationerna som bygger på frivillighet. Forststyrelsens jakt- och fiskeövervakning, gränsbevakningsväsendet och polisen har nyligen hållit ett gemensamt möte angående jaktövervakningen och avtalat att de framöver skall sammankomma minst en gång per år för att se över samarbetet som rör jakt- och fiskeövervakningen. Polisledningen i östra Finland har under de senaste åren fäst särskild uppmärksamhet vid förebyggandet av jaktbrottslighet som antagit yrkesmässiga former och avdelat resurser för utredning av den. I östra Finland har man också goda erfarenheter av projektet "Jaktövervakning, en del av jakten", som genomfördes år 2005. Den hade lokalt positiv inverkan på attityderna och uppmuntrade jägarna till egenövervakning för att förebygga olaglig jakt.

För jaktbrott som är kriminaliserat i 48 a kap. i strafflagen kan dömas till böter eller fängelse i högst två år. Straffskalan är den samma som i fråga om de övriga naturresursbrotten (skogsbrott, fiskebrott och naturskyddsbrott). Vid totalreformen av strafflagen har i allmänhet använts en uppdelning av brotten i tre grader, dvs. i grundformen, i en lindrig gärningsform och i en grov gärningsform. När det gäller naturresursbrotten och alltså också jaktbrotten är gärningarna uppdelade i endast två gärningsformer, dvs. den i strafflagen kriminaliserade grundgärningsformen och en i speciallag kriminaliserad förseelse.

År 2004 dömdes 38 personer för jaktbrott. För flertalet av dem, dvs. 31 st., var påföljden dagsböter. Av de dömda dömdes sju personer till villkorligt fängelse, fyra av dem dessutom till samhällstjänst som accessorisk påföljd. För jaktförseelse eller brott mot bestämmelserna i jaktlagen dömdes 200 personer och samtliga till dagsböter.

Bestämmelsen om jaktbrott överfördes till strafflagen år 2002. Vid reformen bibehölls maximistraffet om två års fängelse. Före lagändringen i slutet av 1990-talet var merparten av straffen bötesstraff. Villkorligt fängelse utdömdes i genomsnitt en gång i året, och längden var då 1—2 månader. Från och med år 2002 har dock antalet villkorliga fängelsestraff ökat till 5—7 domar i året.

De sju villkorliga fängelsestraff som dömdes ut år 2004 var också i medeltal längre än tidigare, dvs. 10,3 månader. Då antalet villkorliga domar är litet är det klart att domarnas genomsnittliga längd i avgörande grad påverkas av en enda serie brott under året som är grövre än normalt. I ljuset av statistiken för de senaste åren kan det dock observeras en tendens att straffen blivit strängare i form av en ökning av villkorliga fängelsestraff.

Det ansågs vid reformen 2002 inte motiverat att ta in en grov gärningsform för jaktbrott, eftersom det föreskrivna maximistraffet om två år ansågs tillräckligt strängt för att döma ut påföljder för grövre gärningar än grundformen. I detta hänseende har situationen inte ändrats jämfört med år 2002. Straffskalan för jaktbrott möjliggör redan för tillfället att det kan dömas ut ett tillräckligt strängt straff om verksamheten t.ex. har varit exceptionellt omfattande, yrkesmässig eller har gällt jakt som riktat sig mot djur som kräver särskild skydd. På denna grund finns det alltså inte ett behov att i lagstiftningen ta in en bestämmelse om grovt jaktbrott. Statsrådet följer dock med situationen och vidtar vid behov ytterligare åtgärder med syfte att förebygga och på förhand avvärja jaktbrott.