Vastauksena kysymykseen esitän seuraavaa:

Avioliittoon pakottaminen on jo nykyään rangaistavaa, ja sääntely täyttää myös Istanbulin sopimuksen tätä koskevat vaatimukset. Kysymystä pakkoavioliiton rangaistavuudesta on tarkoitus entisestään selventää Istanbulin sopimuksen ratifioimista koskevan hallituksen esityksen (HE 155/2014 vp) käsittelyn yhteydessä. Pakottamisen törkeimmät muodot, samoin kuin esimerkiksi houkuttelu ulkomaille tarkoituksena pakottaa henkilö avioliittoon, ovat rangaistavia ihmiskauppana tai törkeänä ihmiskauppana hallituksen esityksessä selostetuin tavoin. Se, että pakkoavioliittoa voidaan pitää ihmiskaupan tunnusmerkistössä tarkoitettuna ihmisarvoa loukkaavana olosuhteena, ilmenee nimenomaisesti lisäksi eduskunnan vastikään hyväksymästä ihmiskauppaa koskevasta hallituksen esityksestä HE 103/2014 vp (s. 8/II ja 24/II). Pakottamisen tekotavasta riippuen myös pakottamista koskeva rangaistussäännös (rikoslain 25 luvun 8 §), laiton uhkaus (RL 25:7), pahoinpitelyrikokset (RL 21 luku), vapaudenriisto (RL 25 luku) ja lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevat säännökset (RL 20:6—7) voivat tulla sovellettavaksi.

Pakottaminen kaikenlaisiin tekoihin on Suomessa rangaistavaa. Pakottaminen on säädetty rangaistavaksi rikoslain 25 luvun 8 §:ssä (pakottaminen) ja lukuisissa erityissäännöksissä. Rikoslain 25 luvun 8 §:n mukaan joka oikeudettomasti väkivallalla tai uhkauksella pakottaa toisen tekemään, sietämään tai tekemättä jättämään jotakin, on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, pakottamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Pakottamiskriminalisointi on yleissäännös, jolla suojataan yksityisen toimintavapautta. Säännös kattaa siten myös pakottamisen avioliittoon.

Säännöksessä tarkoitetun väkivallan ei tarvitse olla väkivaltarikoksena rangaistavaa eikä uhkauksen tarvitse merkitä henkilöön kohdistuvalla väkivallalla uhkaamista. Hyvin monet oikeudettomat painostuskeinot tulevat kysymykseen, myös taloudelliset. (Ks. HE 94/1993 vp, RL 25:7:n yksityiskohtaiset perustelut.) Oikeuskirjallisuudesta ilmenee, että myös väkivallan käsite on säännöksessä varsin laaja (ks. Nuutila & Majanen, RL 25: Vapauteen kohdistuvat rikokset. Teoksessa Rikosoikeus, Talentum). Olennaista on hallituksen esityksen (HE 94/1993 vp) mukaan se, että painostuskeinolla voidaan vaikuttaa toisen tahtoon siten, että hän tekee tai sietää jotakin pakottajan tahtomaa tai tällaisen pakon vuoksi jättää tekemättä itse tahtomansa.

Myös Ruotsin hallitus ja Lainvalmistelukunta ovat arvioineet, että sikäläinen pakottamista koskeva yleinen rangaistussäännös (olaga tvång) kattaa avioliittoon pakottamisen ja täyttää Istanbulin sopimuksen vaatimukset (ks. regeringens proposition 2013/14:208, s. 50). Ruotsissa erilliskriminalisointi säädettiin ennen kaikkea siitä syystä, että avioliittoihin liittyvä rikosoikeudellinen sääntely haluttiin ulottaa olennaisesti Istanbulin sopimusta laajemmaksi. Ruotsin nykyiset erityissäännökset kattavat tekomuotoja, joihin ei sisälly minkäänlaista pakottamista (ks. s. 51).

Suomen rikoslaissa nykyisen pakottamista koskevan rangaistussäännöksen soveltamisala on Ruotsin vastaavaa yleissäännöstä laaja-alaisempi. Toisin kuin Ruotsissa, säännöksen täyttyminen ei Suomessa edellytä rikoksella uhkaamista, vaan myös muunlainen uhkaus on riittävä. Suomen lainsäädäntö on siis tältä osin kunnossa, ja tälläkin perusteella on ilmeistä, että lainsäädäntömme täyttää Istanbulin sopimuksen vaatimukset.

Englannissa ja Walesissa avioliittoon pakottaminen säädettiin erikseen rangaistavaksi, koska maassa arvioitiin, että aikaisemmat säännökset eivät kattaneet pakkoavioliittoon sisältyvää pakottamiselementtiä. Skotlannissa erillistä rangaistussäännöstä ei kuitenkaan nähty tarpeelliseksi. Oikeusministeriön tietojen mukaan Englannin ja Walesin rikoslainsäädäntö ei sisällä pohjoismaisen mallin mukaista rangaistavaa pakottamista koskevaa yleissäännöstä, joka Suomessa ja Ruotsissa selvästi kattaa myös avioliittoon pakottamisen. Englannin ja Walesin lainsäädäntö poikkeaa siten Suomen tilanteesta.

Ihmiskaupparikokset ovat virallisen syytteen alaisia, ja pakottamisesta syyttäjän on mahdollista nostaa syyte erittäin tärkeän yleisen edun vuoksi. Pakkoavioliittotapausten vähäinen määrä rikosprosessissa johtuu oletettavasti siitä, että tapausten käsittely rikosprosessissa edellyttää käytännössä, että uhrit joutuvat antamaan heille läheisiä henkilöitä koskevia lausumia sekä todistamaan heitä vastaan. Tärkeässä asemassa ovat tällöin lastensuojelun toimet ja turvakotipalvelujen saatavuus.

Avioliittoon pakottamiseen liittyvä rikosoikeudellinen sääntely on kunnossa hallituksen esityksen HE 155/2014 vp toteuduttua. Rikosvastuun parempi toteuttaminen edellyttää kuitenkin, että pakkoavioliittoihin puututaan kulttuurisena ilmiönä, niiden laajuus selvitetään ja ne tunnustetaan yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Pakkoavioliittoihin puuttumiseksi tulisi myös pohtia keinoja, jotka lisäisivät uhrien halukkuutta ottaa yhteyttä auttajatahoihin. Viranomaisten kouluttaminen ja yhteistyö sekä maahanmuuttajien tehokkaat kotouttamistoimet ovat tässä tärkeitä. Pidän tärkeänä, että pakkoavioliittoihin kohdistetaan myös tutkimusta, jotta saataisiin lisää tietoa niiden esiintymisestä, riskitekijöistä ja ennaltaehkäisystä.

Som svar på detta spörsmål anför jag följande:

Att tvinga någon att ingå äktenskap är straffbart redan i dag, och regleringen uppfyller även de krav i Istanbulkonventionen som gäller detta. Meningen är att ytterligare förtydliga frågan om tvångsäktenskapens straffbarhet i samband med behandlingen av regeringens proposition om ratificering av Istanbulkonventionen (RP 155/2014 rd). De grövsta formerna av tvingande, liksom också att t.ex. locka någon till utlandet i akt och mening att tvinga personen i fråga att ingå äktenskap, är straffbart som människohandel eller grov människohandel på det sätt som anges i regeringens proposition. Att tvångsäktenskap kan anses som ett sådant förhållande som kränker människovärdet som avses i rekvisitet för människohandel framgår dessutom uttryckligen av den regeringsproposition RP 103/2014 rd om människohandel som riksdagen nyss godkände (s. 8/II-9/I och 25/I). Beroende på gärningssättet vid tvingandet kan även straffbestämmelsen om olaga tvång (25 kap. 8 § i strafflagen), olaga hot (SL 25:7), misshandelsbrott (SL 21 kap.), frihetsberövande (SL 25 kap.) och bestämmelserna om sexuellt utnyttjande av barn (SL 20:6—7) bli tillämpliga.

I Finland är tvingande till alla slags handlingar straffbart. Tvingande kriminaliseras i strafflagens 25 kap. 8 § (olaga tvång) och i ett stort antal särskilda bestämmelser. I 25 kap. 8 § i strafflagen sägs det att den som orättmätigt med våld eller hot tvingar någon att göra, tåla eller underlåta något skall, om strängare straff för gärningen inte stadgas på något annat ställe i lag, för olaga tvång dömas till böter eller fängelse i högst två år. Kriminaliseringen av olaga tvång är en allmän bestämmelse genom vilken man skyddar den enskildes handlingsfrihet. Bestämmelsen täcker således också tvingande till äktenskap.

Det våld som avses i bestämmelsen behöver inte vara straffbart som våldsbrott, och hotet behöver inte betyda hot om våld mot en person. Det finns ett stort antal obehöriga påtryckningsmedel som kan komma i fråga, även ekonomiska. (Se RP 94/1993 rd, detaljmotiveringen till SL 25:7.) Av rättslitteraturen framgår det att även begreppet våld i bestämmelsen är omfattande (se Nuutila & Majanen, SL 25: Vapauteen kohdistuvat rikokset. I publikationen Rikosoikeus, Talentum). Väsentligt är enligt regeringens proposition (RP 94/1993 rd) att påtryckningsmedlet kan påverka någons vilja så att han eller hon gör eller tål något som gärningsmannen eftersträvar eller på grund av tvånget underlåter att göra något han eller hon själv skulle vilja göra.

Även i Sverige har regeringen och Lagrådet bedömt att den svenska allmänna straffbestämmelsen om olaga tvång täcker tvingande till äktenskap och uppfyller kraven i Istanbulkonventionen (se regeringens proposition 2013/14:208, s. 50). I Sverige infördes den särskilda kriminaliseringen framför allt för att man ville utsträcka den straffrättsliga reglering som hänför sig till äktenskap väsentligt mycket längre än i Istanbulkonventionen. De gällande särskilda bestämmelserna i Sverige inbegriper gärningssätt som inte innehåller någon form av tvång (se s. 51).

Tillämpningsområdet för den gällande bestämmelsen om olaga tvång i den finska strafflagen är vidare än för den motsvarande allmänna bestämmelsen i Sverige. Till skillnad från vad som är fallet i Sverige krävs det inte att man hotar med brott för att bestämmelsen ska uppfyllas, utan det räcker med ett hot av något annat slag. Den finska lagstiftningen är således i skick till dessa delar, och det är uppenbart att vår lagstiftning uppfyller kraven i Istanbulkonventionen även på denna grund.

I England och Wales kriminaliserade man särskilt tvingande till äktenskap, eftersom man i de länderna bedömde att de tidigare bestämmelserna inte täckte det element av tvång som ingår i tvångsäktenskap. I Skottland ansåg man dock inte att det behövdes en särskild straffbestämmelse. Enligt justitieministeriets uppgifter innehåller strafflagstiftningen i England och Wales till skillnad från den nordiska modellen inte någon allmän bestämmelse om olaga tvång, som i Finland och Sverige tydligt täcker även tvingande till äktenskap. Lagstiftningen i England och Wales avviker således från situationen i Finland.

Människohandelsbrotten hör under allmänt åtal, och åklagaren får väcka åtal för olaga tvång på grund av ett synnerligen viktigt allmänt intresse. Att så få fall av tvångsäktenskap handläggs i straffprocessen beror antagligen på att en straffprocessuell handläggning i praktiken kräver att offren ger yttranden om närstående personer och vittnar mot dem. Barnskyddsåtgärderna och tillgången till skyddshemstjänster har då en viktig ställning.

Den straffrättsliga reglering som hänför sig till tvingande till äktenskap är i skick efter att regeringens proposition RP 155/2014 rd har genomförts. För att straffansvaret ska förverkligas bättre krävs det dock att man ingriper i tvångsäktenskap som kulturellt fenomen, att det utreds hur omfattande tvångsäktenskapen är och att de erkänns som ett samhälleligt problem. För att kunna ingripa i tvångsäktenskap borde man också fundera på åtgärder som skulle öka offrens vilja att kontakta hjälpinstanser. Viktiga element i detta är utbildning av och samarbete mellan myndigheterna samt effektiva integrationsåtgärder för invandrare. Jag anser också att det är viktigt att bedriva forskning kring tvångsäktenskapen för att få mer information om deras förekomst och om riskfaktorerna för och möjligheterna att förebygga dem.