Aikoinaan vuoden 1977 aikana hyväksyttyyn lainsäädäntöön asti oli kiinteän omaisuuden pakkolunastuksissa ns. korkeimman käyvän hinnan käytäntö. Tämä tarkoitti pakkolunastuksessa kauppahinnan korottamista 30 prosentilla käyvän hinnan päälle. Tämän tarkoituksena oli turvata kiinteän omaisuuden menettäjän oikeusturva. Kun vuonna 1977 hyväksytty lainsäädäntö luopui kiinteistöjen pakkolunastuksissa korkeimman käyvän hinnan käytännöstä ja siirtyi käyvän hinnan käytäntöön, tapahtui suuri vääryys luovuttajan kannalta, koska kiinteistöjen käyvän hinnan määrittelyssä on usein käytetty perusteena toteutuneiden kiinteistökauppojen hintoja, mikä ei vastaa todellista normaalin ja vapaaehtoisen kaupan hinnan määrittelyä, koska tilastollisia kiinteistökauppojen hintoja alentavat mm. lähisukulaisten väliset ja kuntien kaupat elinkeinopolitiikan tukemiseksi, jotka tehdään mahdollisimman alhaisilla hinnoilla. Aiempi korkein käypä hinta pakkolunastuksissa riittäisi korjaamaan, mutta ei täydellisesti poistamaan edellä mainittua pakkolunastuksen alihintaa, sillä kaavoitetuilla alueilla pakkolunastuksissa käytettävä hinta voisi vielä jäädä alihinnaksi, jos käyvän hinnan lähtökohtaisena määrittelyn pohjana käytetään vanhentuneita vuosien takaisia hintatietoja, jotka eivät ota huomioon reaalihintatason nousua.

Pakkolunastuksien hinta on oikeusturvakysymys yksityisen maanomistajan kannalta. Lisäksi yksityiselle henkilölle ja suvulle liittyy maanomistukseen usein paljon muita kuin rahassa mitattavia tunne- ja perinnearvoja. Täten pakkolunastuksessa käytettävän hinnan tulee olla tuntuvasti korkeampi hinta kuin käypä hinta eli aiempi korkein käypä hinta. Uutena tekijänä pakkolunastustilanteisiin ovat tulleet myös esim. suojelutarkoituksiin tapahtuvat toimitukset. Näissä tilanteissa korkeimman käyvän hinnan käyttäminen on myös erityisen välttämätöntä yksityisen oikeusturvan toteutumisen kannalta.