Vuoden 2011 ampuma-aselakiuudistuksessa luotiin "ampuma-asekouluttajan"
käsite (ampuma-aselain 45 d §).
Rekisteröity ampumaseura asettaa ja poliisilaitos kouluttaa
ja hyväksyy ampuma-asekouluttajan. Nimike on harhaanjohtava,
sillä ampuma-asekouluttajan tehtävänä ei
ole antaa ampumakoulutusta vaan kirjoittaa todistuksia aktiivisesta
ampumaharrastuksesta. Tällainen todistus on yksi edellytys
hankkimisluvan saamiseksi käsiaseelle eli pistoolille,
revolverille, pienoispistoolille tai pienoisrevolverille.
Alkuperäisessä hallituksen esityksessä asetettiin
käsiaseluvan saamisen edellytykseksi kuuluminen ampumaseuraan
ja kaksi vuotta kestänyt aktiivinen harrastaminen seuran
omistamalla aseella. Valiokuntakäsittelyssä tällaisen
vaatimuksen katsottiin rikkovan negatiivista yhdistymisvapautta
eli oikeutta olla kuulumatta yhdistyksiin.
Nykyinen laki ei määrittele ampuma-asekouluttajan
oikeuksia ja velvollisuuksia mitenkään, mikä yhtäältä vaarantaa
ampuma-aseluvan hakijan oikeusturvan ja toisaalta pikemminkin heikentää kuin
parantaa aseturvallisuutta.
Vaikka ampuma-asekouluttajat ovat ampumaseurojen asettamia,
luvan hakijalla ei ole velvollisuutta kuulua ampumaseuraan. Tästä seuraa loogisesti,
että ampuma-asekouluttajalla on velvollisuus kirjoittaa
pyydettäessä harrastustodistus myös henkilölle,
joka ei kuulu ampumaseuraan. Ampuma-asekouluttajalla ei voi olla
ensi käden tietoa sellaisen henkilön ampumaharrastuksesta,
joka ei kuulu samaan ampumaseuraan ja jota hän ei edes
tunne. Laki ei määrittele lainkaan, millaista
näyttöä harrastuksesta ampuma-asekouluttajan
tulee edellyttää todistusta pyytävältä luvanhakijalta.
Ampumapäiväkirja on yksi mahdollisuus, mutta käytännössä ampuma-asekouluttajan
mahdollisuudet varmistaa päiväkirjamerkintöjen
autenttisuus ovat olemattomat.
Nykyisissä oloissa ampumaseuraan kuuluminen on käytännössä,
ja lain hengen vastaisesti, käsiaseluvan saamisen edellytys,
koska seuraan kuulumattoman henkilön on hyvin vaikeaa löytää ampuma-asekouluttajaa,
joka kirjoittaisi hänelle luvan edellytyksenä olevan
todistuksen. Koska todistukseen vaadittavaa näyttöä ei
toisaalta ole määritelty, on olemassa todellinen mahdollisuus,
että ampuma-asekouluttaja kirjoittaa "julkista luotettavuutta"
nauttivan asiakirjan epäluotettavan näytön
perusteella. Näin ollen ampuma-asekouluttajajärjestelmä,
sellaisena kuin se vuonna 2011 hyväksytyssä laissa on,
tosiasiassa edistää käsiaseiden päätymistä väärin
perustein vääriin käsiin.
Aiemmassa, vuonna 1998 voimaan tulleessa laissa hankkimisluvan
saamisen edellytyksenä oli lupaviranomaiselle toimitettu
"uskottava näyttö" aktiivisesta ampumaharrastuksesta.
Tämäkin muotoilu oli liian väljä ja
johti suureen paikkakuntakohtaiseen vaihteluun lupakäytännöissä.
Se myös mahdollisti sen, että Jokelan ja Kauhajoen
kouluampujat saivat hankkimisluvan pienoispistooliin lähes
olemattoman harrastushistorian perusteella.
Monissa poliisilaitoksissa oli kuitenkin vakiintunut, sinänsä lakiin
perustumaton käytäntö, jossa lupahakemuksen
liitteeksi edellytettiin muun ohella kahta tai useampaa vapaamuotoista puoltoa
hakijan henkilökohtaisesti tuntevilta luvanhaltijoilta.
Hakemuksen puoltajat paitsi todistivat hakijan ampumaharrastuksesta
myös toivat esiin näkemyksensä luvanhakijan
henkilökohtaisesta soveltuvuudesta ampuma-aseen haltijaksi.
Ampumaharrastus aloitetaan yleensä tuttavien tai sukulaisten
aseilla ja valvonnassa. Puoltokirjemenettely takasi luvanhakijoiden
oikeusturvan ja yhdenvertaisen aseman nykyistä ampuma-asekouluttajajärjestelmää paremmin.
Tämän
lisäksi se edisti tehokkaasti aseturvallisuutta, koska
puoltajien todistus sekä harrastuksesta että harrastajasta
perustui ensikäden tietoihin ja havaintoihin.
Käsiaseet ovat haluttuja laitteita rikollisten ja rikosta
suunnittelevien keskuudessa, ja niiden päätymistä vääriin
käsiin on kaikin keinoin pyrittävä ehkäisemään.
Toisaalta vastuullista ampumaharrastusta ei tule tarpeettomasti
hankaloittaa. Turvallisuus- ja harrastusnäkökulmat voidaan
parhaiten yhdistää luopumalla nykyisestä,
huonosti harkitusta ampuma-asekouluttajajärjestelmästä ja
korvaamalla se menettelyllä, jossa hakijalta edelleen edellytetään
kahden vuoden aktiivista harrastamista siten kuin se on määritelty
ampuma-aselain 45 §:ssä ja ampuma-aseasetuksen
44 d §:ssä, mutta jossa ampuma-asekouluttajan
todistuksen sijaan hakijalta edellytetään vähintään
kahta suositusta hänet ja hänen harrastuksensa
tuntevilta vastaavan aseluvan haltijoilta.