Valtioneuvoston jatkokirjelmässä tarkoitetussa Euroopan komission direktiiviehdotuksessa määritellään vähimmäisvaatimukset, joita sovelletaan vapautensa menettäneiden epäiltyjen tai syytettyjen oikeuteen saada oikeusapua rikosoikeudellisten menettelyjen ensivaiheessa sekä eurooppalaisen pidätysmääräyksen mukaisen menettelyn kohteena olevien henkilöiden oikeuteen saada oikeusapua menettelyjen ensivaiheessa ja myöhemmissä vaiheissa. Ehdotukseen liittyy komission suositus rikoksesta epäiltyjen tai syytettyjen oikeudesta oikeusapuun rikosoikeudellisissa menettelyissä. Suosituksella pyritään edistämään jäsenvaltioiden lähentymistä oikeusavun myöntämisperusteiden arvioimisessa.
Direktiiviehdotuksen tavoitteena ei ole yhdenmukaistaa jäsenvaltioiden oikeusapujärjestelmiä, vaan varmistaa, että rikosoikeudellisissa menettelyissä vapautensa menettäneillä epäillyillä tai syytetyillä on mahdollisuus saada valtion kustantamaa oikeusapua rikosoikeudellisten menettelyjen ensivaiheessa jo ennen varsinaisen oikeusapupäätöksen tekemistä. Direktiiviehdotus asettaa oikeuksille ainoastaan vähimmäistason eikä se rajoita esimerkiksi jäsenvaltioiden lainsäädännön turvaamia oikeuksia. Saadun selvityksen mukaan Suomen oikeustila pitkälti vastaa ehdotuksen velvoitteita (ks. LaVL 11/2015 vp). Lakivaliokunta suhtautuu direktiiviehdotukseen lähtökohtaisesti myönteisesti.
Lakivaliokunta on kiinnittänyt direktiiviehdotuksesta aiemmin antamissaan lausunnoissa (LaVL 5/2014 vp ja LaVL 11/2015 vp) huomiota siihen, että komission direktiiviehdotus edellyttäisi oikeusavun laajentamista vähäisinä pidettävien rikosasioiden käsittelyssä. Valiokunta on pitänyt tärkeänä, että muun muassa prosessiekonomisten syiden vuoksi ehdotetun sääntelyn tarkoituksenmukaisuutta pohditaan tarkoin. Direktiiviehdotukseen on sittemmin neuvoston maaliskuussa 2015 saavuttamassa yleisnäkemyksessä saatu joustavuutta Suomen tavoitteiden mukaisesti, sillä siihen on tehty poikkeuksia vähäisten rikosten osalta. Tämä on merkityksellistä muun muassa siksi, että vähäistenkin asioiden käsittely saattaa sisältää jonkinasteisen vapaudenmenetyksen. Yleisnäkemyksen mukaan direktiiviä ei ensinnäkään sovellettaisi vähäisiin rikosasioihin, joissa muu kuin tuomioistuin määrää rangaistuksen (rikesakko- ja rangaistusmääräysasiat) tai joissa vapauden menetystä ei voida määrätä seuraamukseksi. Lisäksi vähemmän vakavissa rikosasioissa kansallisessa lainsäädännössä voidaan säätää, että ensivaiheen oikeusapua annetaan vain, mikäli oikeudenmukaisuus sitä edellyttää. Lakivaliokunta piti aiemmassa lausunnossaan neuvoston yleisnäkemyksen ratkaisua Suomen tavoitteiden mukaisena (ks. LaVL 11/2015 vp). Lakivaliokunta korostaa edelleen vähäisiä tapauksia koskevien poikkeusten merkitystä.
Edellisen valtioneuvoston jatkokirjelmän johdosta annetussa lakivaliokunnan lausunnossa (LaVL 11/2015 vp) esitetyin tavoin Euroopan parlamentti ehdotti neuvoston yleisnäkemyksestä poiketen direktiiviehdotuksen soveltamisalaa laajennettavaksi siten, että vapaudenmenetys ei olisi edellytyksenä oikeusavun myöntämiselle. Lisäksi parlamentti ehdotti, että direktiivi kattaa paitsi ensivaiheen oikeusavun myös tavanomaisen oikeusavun, jolla tarkoitetaan oikeusapupäätökseen perustuvaa oikeusapua.
Lakivaliokunta ei aiemmassa lausunnossaan (LaVL 11/2015 vp) kannattanut Euroopan parlamentin ehdotuksia, koska ne laajentavat direktiivin soveltamisalaa merkittävästi ja niillä saattaisi olla huomattavia taloudellisia vaikutuksia. Valiokunta piti myös riittävänä, että tavanomaisesta oikeusavusta annetaan komission suositus, eikä sitä säännellä parlamentin ehdottamin tavoin direktiivillä. Valiokunta katsoi myös, että soveltamisalan laajentaminen parlamentin ehdottamalla tavalla edellyttäisi myös laajojen uusien keskustelujen aloittamista, mitä ei voida pitää neuvottelujen tässä vaiheessa perusteltuna eikä tarkoituksenmukaisena.
Valtioneuvoston nyt käsiteltävässä jatkokirjelmässä selostetuin tavoin soveltamisalaa koskevia neuvotteluja on jatkettu ja kannat neuvoston ja Euroopan parlamentin välillä ovat jossain määrin lähentyneet. Parlamentti kuitenkin katsoo, että direktiivin tulisi sisältää ainoastaan käsite oikeusapu käsitteiden ensivaiheen oikeusapu ja tavanomainen oikeusapu sijasta. Direktiiviä sovellettaisiin epäiltyjen tai syytettyjen, jotka ovat menettäneet vapautensa, oikeuteen saada oikeusapua rikosoikeudellisissa menettelyissä sekä eurooppalaista pidätysmääräystä koskevien menettelyjen kohteena olevien etsittyjen henkilöiden oikeuteen saada oikeusapua. Oikeusavun saamisen edellytyksenä olisi lisäksi, että henkilöllä on avustajadirektiivin (2013/48/EU) mukainen oikeus avustajaan. Oikeutta oikeusapuun olisi mahdollista arvioida henkilön varojen perusteella jäsenvaltiossa sovellettavien kriteerien mukaisesti.
Jatkokirjelmän mukaan parlamentti kokee ensivaiheen oikeusavun käsitteen tarpeettoman monimutkaiseksi ja, että käsitteellä ei olisi mitään lisäarvoa kansalaisille. Parlamentti katsoo, että ensivaiheen oikeusavun käsitettä ei tarvita, mikäli tavanomaista oikeusapua tarjotaan ajallisesti riittävän aikaisessa vaiheessa.
Lakivaliokunta pitää myönteisenä sitä, että soveltamisala on jälleen rajattu komission ehdotuksen ja neuvoston yleisnäkemyksen mukaisesti lähtökohtaisesti vapautensa menettäneisiin henkilöihin. Tämä rajaa merkittävästi soveltamisalaa Euroopan parlamentin aiemmin ehdottamasta ja vastaa lakivaliokunnan aiemmassa lausunnossaan (LaVL 11/2015 vp) ilmaisemaa kantaa.
Lakivaliokunta kiinnittää huomiota siihen, että käsiteiden muutoksen johdosta Euroopan parlamentin ehdotus kuitenkin edelleen kattaa ensivaiheen oikeusavun lisäksi tavanomaisen oikeusavun. Ehdotus sisältää kuitenkin rajauksia mm. siten, että oikeusavun maksuttomuutta voidaan arvioida jäsenvaltion omien kriteereiden mukaisesti.
Saadun selvityksen mukaan Suomessa voimassa olevassa oikeusapulaissa (257/2002) ei ole käsitettä ensivaiheen oikeusapu. Oikeusapulaki tuntee ainoastaan käsitteen oikeusapu. Oikeusapua voidaan tarvittaessa tilanteen äkkinäisesti niin vaatiessa antaa myös jo ennen varsinaisen oikeusapupäätöksen tekoa. Oikeusavun antamisessa ei ole ajallisesti ilmennyt ongelmia. Lisäksi sähköisen asioinnin käyttöönoton jälkeen oikeusapupäätös on selvissä tapauksissa mahdollista saada keskimäärin 1—2 päivän kuluessa. Mikäli direktiivi sisältää riittävät säännökset soveltamisalasta poikkeamisen osalta, se pitkälti vastaa Suomen voimassaolevaa oikeusapujärjestelmää. Valiokunta kiinnittää huomiota myös siihen, että vaikka Euroopan parlamentin ehdotuksen myötä direktiiviehdotuksen sääntely kattaa joiltakin osin tavanomaista oikeusapua koskevan komission suosituksen sisältämiä asioita, direktiiviehdotuksen sääntely tältä osin on kuitenkin suhteellisen rajattua ja komission suositus tulee edelleen sovellettavaksi sen rinnalla.
Edellä todetun perusteella lakivaliokunta katsoo valtioneuvoston kannan mukaisesti, että ehdotettu käsitteen ja siten soveltamisalan muutos voidaan hyväksyä edellyttäen, että direktiivi sisältää riittävät säännökset soveltamisalasta poikkeamisesta vähäisten rikosten osalta.