Perustelut

Yleistä

Huumausaineiden käyttö ja siihen liittyvä rikollisuus on vakava ongelma unionin jäsenmaissa. Jäsenvaltioiden yhteistyö vakavan, rajat ylittävän huumausainerikollisuuden torjunnassa ja selvittämisessä on välttämätöntä. Valiokunta pitää kansainvälistä viranomaisyhteistyötä ensisijaisena rangaistussäännösten yhtenäistämiseen nähden. Yhteistyötä on toteutettu vuosikymmeniä, jonka johdosta myös eri maiden kansallinen lainsäädäntö on pitkälle tunnusmerkistöjen osalta harmonisoitua. Keskeisin kansainvälinen sopimus on YK:n piirissä vuonna 1988 tehty Wienin yleissopimus, jonka asettamiin velvoitteisiin perustuu myös vuonna 1993 säädetty rikoslain 50 luku huumausainerikoksista.

Unionin neuvosto on hyväksynyt vuonna 1996 yhteisen toiminnan Euroopan unionin jäsenvaltioiden lainsäädäntöjen ja käytäntöjen lähentämiseksi huumeiden väärinkäytön torjumiseksi sekä laittoman huumausainekaupan ehkäisemiseksi ja torjumiseksi. Valiokunta on antanut ehdotusta koskevasta valtioneuvoston kirjelmästä lausunnon (LaVL 18/1996 vp — U 62/1996 vp). Yhteisellä toiminnalla ei pyritty pitkälle menevään kansallisen lainsäädännön harmonisointiin. Valiokunta yhtyi tuolloin valtioneuvoston arvioon, että rikoslain säännökset tunnusmerkistöjen ja rangaistusasteikkojen osalta täyttävät pääosiltaan yhteisen toiminnan velvoitteet. Valiokunta katsoi yhteisen toiminnan tavoitteiden olevan myös muilta osin sopusoinnussa suomalaisen huumausainepolitiikan kanssa.

Komission tekemä puitepäätösehdotus menee yhteistä toimintaa huomattavasti pidemmälle, koska se velvoittaisi jäsenvaltioita rikoslainsäädännön harmonisointiin tunnusmerkistöjen, seuraamusten, rangaistusasteikkojen sekä koventamis- ja lieventämisperusteiden osalta. Laiton huumausainekauppa, joka velvoitettaisiin kriminalisoimaan, on säädetty rangaistavaksi rikoslain 50 luvussa. Puitepäätös edellyttäisi kuitenkin ehdotetun sisältöisenä hyväksyttynä rikoslain säännösten huomattavaa muuttamista. Näitä muutostarpeita selvitetään yksityiskohtaisesti valtioneuvoston kirjelmässä. Valtioneuvosto pitää kyseenalaisena, onko huumausainerikoksia tarpeellista erotella tavalliseen, vakavaan ja törkeään tekomuotoon 4 artiklan edellyttämällä tavalla. Valiokunta pitää lainsäädännön muutostarpeiden arviointia asianmukaisena ja yhtyy valtioneuvoston näkemykseen tekomuotojen törkeysporrastuksen tarkoituksenmukaisuudesta.

Rangaistusasteikkojen yhtenäistäminen

Rikoslaissa säädettyjen huumausainerikosten rangaistusasteikot ovat kattavia ulottuen sakosta kymmenen vuoden vankeusrangaistukseen saakka. Lakivaliokunta on tämän vuoden aikana ottanut kantaa rangaistusasteikkojen yhtenäistämiseen puitepäätöksin (LaVL 5/2001 vp, LaVL 6/2001 vp ja LaVL 9/2001 vp). Valiokunta toistaa aikaisemmissa lausunnoissa esitetyt yhtenäistämistä koskevat kielteiset näkemykset eikä puolla puitepäätöksen hyväksymistä tältä osin.

Koventamis- ja lieventämisperusteet

Puitepäätöksen 5 artiklassa säädettäisiin rangaistuksen koventamisperusteista. Artikla on ongelmallinen suomalaisen lainsäädännön kannalta. Rikoslaissa rikosten törkeät tekomuodot määritellään luettelemalla säännöksissä kvalifiointiperusteet tyhjentävästi ja edellyttämällä lisäksi, että teko on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Puitepäätöksen mukaan yhden perusteen olemassaolo olisi riittävää. Säännökset ovat myös sisällöllisesti epämääräisiä ja lakiteknisesti kehnoja.

Valiokunta on aikaisemmissa lausunnoissaan arvioinut kriittisesti pyrkimystä yhdenmukaistaa jäsenvaltioiden rikoslainsäädäntöä yksityiskohtaisin kvalifiointiperusteita ja mittaamisperusteita koskevin säännöksin (LaVL 15/2000 vp, LaVL 5/2001 vp ja LaVL 20/2001 vp). Näiden kannanottojen mukaisesti valiokunta ei pidä ehdotusta asianmukaisena.

Puitepäätösehdotuksen 6 artiklassa säädetään rangaistuksen lieventämisperusteista. Rangaistusta voitaisiin lieventää mm., jos rikoksentekijä ilmiantaa muita rikoksentekijöitä. Säännösehdotus on vastaavanlainen kuin terrorismia koskevassa puitepäätösehdotuksessa (U 64/2000 vp). Ehdotuksesta antamassaan lausunnossa valiokunta ei pitänyt suotavana tällaisen säännöksen hyväksymistä (LaVL 20/2001 vp). Valiokunta katsoo, että lieventämisperustetta ei pidä hyväksyä myöskään tässä yhteydessä.