3.1  Yleistä

Siirtohinnoittelulla tarkoitetaan toisiinsa etuyhteydessä olevien osapuolten eli samaan monikansalliseen konserniin kuuluvien yritysten välisten liiketoimien hinnoittelua. Merkittävä osuus maailmankaupasta muodostuu tällaisten yritysten välisestä rajat ylittävästä tavaroiden, palveluiden, pääoman ja aineettomien oikeuksien kaupasta. 

Kansainvälisen standardin asemassa olevien OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden mukaan etuyhteysosapuolten välisissä rajat ylittävissä liiketoimissa on noudatettava ehtoja, joita olisi käytetty vertailukelpoisessa tilanteessa toisistaan riippumattomien yritysten välillä. Tämä niin sanottu markkinaehtoperiaate ilmaistaan OECD:n malliverosopimuksen (OECD Model Tax Convention on Income and on Capital) 9 artiklassa, jossa ei kuitenkaan määritetä yksityiskohtaisia siirtohinnoittelusäännöksiä. 

OECD:n siirtohinnoitteluohjeet sisältävät tulkintaohjeita markkinaehtoperiaatteen soveltamisesta. Nämä jatkuvasti päivitettävät ohjeet on kehitetty markkinaehtoperiaatteen tulkinnan välineeksi tarkoituksena avustaa monikansallisia konserneja ja veroviranomaisia siirtohinnoitteluriitojen ratkaisemisessa. Valtioilla on yleensä voimassa kansallista lainsäädäntöä, jolla varmistetaan markkinaehtoperiaatteen perusperiaatteiden jonkinasteinen yhdenmukaisuus, vaikka tulkintakäytännöt eivät olisikaan yhdenmukaisia kaikkialla. Lähes kaikki EU:n jäsenvaltiot ovat myös OECD:n jäseniä ja siten sitoutuneet noudattamaan OECD:n periaatteita ja suosituksia. Tästä huolimatta, ja koska siirtohinnoittelusäännöksiä ei ole harmonisoitu unionissa, OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden asema tulkintalähteenä vaihtelee jäsenvaltioittain. 

Direktiiviehdotuksen mukaan jäsenvaltioilla oleva laaja harkintavalta siirtohinnoitteluohjeiden tulkinnassa ja soveltamisessa aiheuttaa monimutkaisuutta ja epäsuhtaiset toimintaedellytykset yrityksille. Esimerkiksi etuyhteyden katsotaan joissain jäsenvaltioissa syntyvän 25 prosentin ja toisissa jäsenvaltioissa 50 prosentin omistuksen perusteella. Siirtohinnoittelusäännösten monimutkaisuus ja kansallisten lainsäädäntöjen eroavuudet aiheuttavat useita ongelmia, jotka ovat esteenä sisämarkkinoiden toimivuudelle. 

3.2  Direktiiviehdotuksen soveltamisala ja määritelmät (artiklat 2 ja 3)

Direktiiviehdotuksen soveltamisalaan kuuluisivat yritykset, jotka ovat rekisteröityneitä tai verovelvollisia yhdessä tai useammassa jäsenvaltiossa, mukaan lukien kiinteät toimipaikat. 

Direktiiviehdotuksen 3 artikla sisältäisi luettelon valikoiduista siirtohinnoitteluun liittyvistä määritelmistä, mukaan lukien määritelmän OECD:n siirtohinnoitteluohjeille. Direktiiviehdotuksen mukaan viittauksella OECD:n siirtohinnoitteluohjeisiin tarkoitettaisiin vuoden 2022 versiota sekä siihen tehtäviä päivityksiä, jotka unioni on hyväksynyt OECD:n veroasioiden komiteassa SEUT 218 artiklan 9 kohdan mukaisen kannan nojalla. 

3.3  Markkinaehtoperiaate ja sen soveltamiseen perustuvat oikaisut (artiklat 4-7)

Direktiiviehdotuksen 4 artiklan mukaan jäsenvaltioiden olisi varmistettava, että etuyhteydessä olevien yritysten välisten liiketoimien hinnoittelu on markkinaehtoperiaatteen mukaista. Lisäksi direktiiviehdotuksen 4 artiklassa täsmennettäisiin, että kun toisiinsa etuyhteydessä olevien osapuolten rajat ylittävien liiketoimien ehdot eivät ole markkinaehtoperiaatteen mukaisia, niitä olisi osapuolten verotettavaa tuloa määritettäessä oikaistava vastaamaan ehtoja, joista riippumattomat osapuolet olisivat keskenään sopineet vertailukelpoisissa liiketoimissa. 

Markkinaehtoperiaatetta sovellettaisiin vain toisiinsa etuyhteydessä olevien osapuolten välisiin liiketoimiin. Tämän vuoksi olisi direktiiviehdotuksen mukaan välttämätöntä, että unionissa on yhteinen etuyhteysosapuolten määritelmä, joka sisältyisi direktiiviehdotuksen 5 artiklaan. 

Direktiiviehdotuksen mukaan etuyhteys muodostuisi, kun 1) henkilö voi käyttää merkittävää valtaa toisessa henkilössä osallistumalla sen johtamiseen, 2) henkilöllä on yli 25 prosenttia toisen henkilön äänimäärästä, 3) henkilöllä on yli 25 prosenttia toisen henkilön osakepääomasta tai 4) henkilö on oikeutettu yli 25 prosenttiin toisen henkilön tuotoista. Jos useampi henkilö olisi etuyhteydessä samaan henkilöön, tai jos sama henkilö on etuyhteydessä useampaan henkilöön, näiden kaikkien henkilöiden katsottaisiin olevan toisiinsa etuyhteydessä. Lisäksi kiinteän toimipaikan katsottaisiin olevan etuyhteydessä yritykseen, jonka osa se on. 

Henkilöllä tarkoitettaisiin 5 artiklassa sekä juridista että luonnollista henkilöä. Laskettaessa osuutta äänimäärästä ja osakepääomasta otettaisiin direktiiviehdotuksen mukaan huomioon myös välillinen omistus, joka laskettaisiin suhteellisesti kertomalla jokaisen portaan omistukset. Henkilöllä, jolla on yli puolet toisen henkilön äänimäärästä, katsottaisiin olevan sanotun henkilön koko äänimäärä. Henkilöä, hänen puolisoaan tai tunnustettua kumppaniaan, suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa olevia sukulaisia sekä sisaruksiaan pidettäisiin yhtenä henkilönä. 

Direktiiviehdotuksen 6 artiklan tarkoituksena olisi varmistaa, että jäsenvaltio tekee vastaoikaisun edellyttäen, että 1) se pitää ensioikaisua markkinaehtoisena, 2) ensioikaisu aiheuttaa kaksinkertaista verotusta ja 3) kyseessä on kolmannen maan lainkäyttöalue, jonka kanssa on voimassa verosopimus taloudellisen kaksinkertaisen verotuksen välttämiseksi. Vastaoikaisun voisi tehdä keskinäisen sopimusmenettelyn (Mutual Agreement Procedure, MAP) seurauksena, mutta direktiiviehdotuksessa esitetään lisäksi nopeutettua menettelyä (fast-track), jossa veroviranomaisella olisi 30 päivää aikaa ilmoittaa hyväksytäänkö verovelvollisen hakemus menettelyyn ja 180 päivää aikaa hyväksyä tai hylätä verovelvollisen kaksinkertaisen verotuksen poistamista koskeva vaatimus. Jos hakemus hylättäisiin, verovelvollisella olisi edelleen oikeus hakea kaksinkertaisen verotuksen poistamista keskinäisen sopimusmenettelyn kautta. 

Lisäksi jäsenvaltioiden olisi varmistettava, että vastaoikaisu voitaisiin tehdä yhteisen verotarkastuksen tai muun kansainvälisen hallinnollisen yhteistyön seurauksena, kun veroviranomaiset ovat yksimielisiä markkinaehtoisesta hinnasta ja kun ensi- ja vastaoikaisu tehdään symmetrisesti ja saman suuruisina. 

Ensioikaisun puuttuessa jäsenvaltiot voisivat oikaista yrityksen verotettavaa tuloa alaspäin vain, jos 1) oikaisu on markkinaehtoperiaatteen mukainen, 2) oikaistua määrää vastaava määrä sisältyy toiseen valtioon sijoittautuneen etuyhteysyrityksen tuloon ja on siten kaksinkertaisen verotuksen kohteena ja 3) tarkoituksesta tehdä oikaisu on ilmoitettu kysymyksessä oleville valtioille. Mainittujen ehtojen tarkoituksena olisi suojella jäsenvaltioiden verosuvereniteettia ja sitä, että jäsenvaltiot säilyttävät oikeutensa arvioida ensioikaisun markkinaehtoperiaatteen mukaisuuden. Edelleen tarkoituksena olisi välttää kaksinkertaista verotusta ja toisaalta tilanteita, joissa tulo ei ole veronalaista kummassakaan valtiossa. 

Hyvittävä oikaisu määritellään OECD:n siirtohinnoitteluohjeissa oikaisuksi, jolla verovelvollinen ilmoittaa verotuksessa markkinaehtoiseksi katsomansa siirtohinnan, joka kuitenkin poikkeaa liiketoimessa todellisuudessa käytetystä hinnasta. Hyvittävät oikaisut voivat johtaa kaksinkertaiseen verotukseen, koska niitä ei hyväksytä kaikissa valtioissa sen vuoksi, että veroilmoituksen edellytetään vastaavan toteutuneita liiketoimia. Oikeusriitojen välttämiseksi ja unionin yhteisen lähestymistavan luomiseksi direktiiviehdotuksen 7 artiklassa säädettäisiin hyvittävän oikaisun hyväksymisen edellytykseksi muun muassa se, että oikaisut tehdään symmetrisesti kaikkien kysymyksessä olevien jäsenvaltioihin sijoittautuneiden yritysten kirjanpidossa. 

3.4  Markkinaehtoperiaatteen soveltamisessa keskeiset periaatteet ja vaiheet (artiklat 8-13)

Direktiiviehdotuksen 8 artiklassa säädettäisiin, että jäsenvaltioiden olisi varmistettava, että markkinaehtoperiaatteen soveltaminen alkaa määrittelemällä ja tunnistamalla yhtäältä etuyhteydessä olevien yritysten kaupalliset ja rahoitukselliset suhteet ja toisaalta etuyhteydessä olevien yritysten väliset tosiasialliset liiketoimet. Etuyhteydessä olevien yritysten kaupallisten ja rahoituksellisten suhteiden ja tosiasiallisten liiketoimien tunnistamisen ja määrittämisen tulisi perustua ymmärrykseen toimialasta, analyysiin kunkin etuyhteydessä olevan yrityksen toiminnasta sekä analyysiin liiketoimen taloudellisesti olennaisista erityispiirteistä, ottaen huomioon sekä muoto että sisältö. 

Direktiiviehdotuksen 9 artiklan mukaan jäsenvaltioiden olisi edellytettävä, että siirtohinnoittelumenetelmänä käytetään OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden 3 luvussa tarkoitettuja siirtohinnoittelumenetelmiä eli markkinahintavertailu-, jälleenmyyntihinta-, kustannusvoittolisä-, liiketoiminettomarginaali- ja voitonjakamismenetelmiä. Säännös ei asettaisi mainittuja menetelmiä etusijajärjestykseen. Myös arvonmääritysmenetelmiä ja -tekniikoita voitaisiin käyttää, mutta vain jos veroviranomainen tai verovelvollinen voisi osoittaa, että mitään edellä mainituista menetelmistä ei kohtuudella voitaisi soveltaa vertailukelpoiseen liiketoimeen ja että arvonmääritysmenetelmän tai -tekniikan soveltaminen johtaa lopputulokseen, joka olisi markkinaehtoperiaatteen mukainen ja tarjoaa luotettavamman arvion markkinaehtoperiaatteen mukaisesta hinnasta kuin mainitut menetelmät. 

Direktiiviehdotuksen 10 artikla koskisi soveltuvimman siirtohinnoittelumenetelmän valitsemista. Säännöksen mukaan olisi aina pyrittävä valitsemaan parhaiten kuhunkin tilanteeseen soveltuva menetelmä. 

Direktiiviehdotuksen 11 artiklassa säädettäisiin markkinaehtoperiaatteen soveltamisen edellytyksenä olevasta vertailuarvioinnista. Sen tarkoituksena olisi analysoida, ovatko etuyhteysliiketoimi ja mahdollinen vertailukohde vertailukelpoisia. Vertailuarvioinnissa olisi otettava huomioon sopimusehdot, osapuolten toiminnot, varat ja riskit, siirretyn omaisuuden tai tarjotun palvelun ominaispiirteet, osapuolten ja markkinoiden taloudelliset olosuhteet sekä osapuolten liiketoimintastrategiat. Vertailukelpoisuus täyttyisi vain, jos vertailu tehtäisiin sisällöltään riittävän samanlaisten liiketoimien välillä. Vertailukohde olisi vertailukelpoinen, jos mikään vertailtavien liiketoimien tai yritysten välisistä eroista ei voisi vaikuttaa olennaisesti hintaan tai jos näiden erojen vaikutuksia voitaisiin poistaa tekemällä kohtuullisen tarkkoja oikaisuja. 

Kun siirtohinnoittelumenetelmän soveltaminen tuottaa arvojen vaihteluvälin, jäsenvaltioiden olisi direktiiviehdotuksen 12 artiklan mukaan varmistettava, että markkinaehtoperiaatteen mukainen hinta määritettäisiin käyttäen kvartiiliväliä, jolla viitataan yläkvartiilin (75 prosenttia tapauksista jää sen alapuolelle) ja alakvartiilin (25 prosenttia tapauksista jää alapuolelle) erotukseen. Oikeusriitojen välttämiseksi ja unionin yhteisen lähestymistavan luomiseksi direktiiviehdotuksen 12 artiklassa säädettäisiin edelleen, että verotettavaan tuloon ei lähtökohtaisesti tulisi tehdä oikaisuja, jos tulos on kvartiilivälin sisällä ja toisaalta, että jos etuyhteysliiketoimen ehdot eivät ole markkinaehtoiset, veroviranomaisten tulisi lähtökohtaisesti oikaista ne kaikkien vertailutietojen mediaaniin. Molemmissa edellä mainituissa tilanteissa lähtökohdasta voitaisiin poiketa perustellusta syystä tapauskohtaisesti. 

Direktiiviehdotuksen 13 artiklan mukaan verovelvollisen siirtohinnoitteludokumentoinnin olisi todennettava etuyhteysliiketoimien markkinaehtoisuus ja katettava ainakin 8–12 artiklassa tarkoitetut seikat. Säännöksellä annettaisiin lisäksi komissiolle valtuudet myöhemmin antaa delegoituja säädöksiä koskien vaadittavaa dokumentointia sekä sen antamistapoja ja aikatauluja. 

3.5  Uudet yhteiset siirtohinnoittelusäännöt mahdollistava mekanismi (artikla 14)

Direktiiviehdotuksen mukaan jäsenvaltion olisi saattaessaan direktiiviin II luvun määräyksiä osaksi kansallista lainsäädäntöä sisällytettävä lainsäädäntöönsä määräys, joka varmistaisi, että direktiivin näitä määräyksiä sovelletaan yhdenmukaisesti OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden kanssa. Sen varmistamiseksi, että jäsenvaltiot noudattaisivat kulloinkin uusimpia päivitettyjä OECD:n siirtohinnoitteluohjeita, direktiiviehdotuksessa esitetään SEUT 218 artiklan 9 kohdassa tarkoitetun menettelyn soveltamista. 

Verovelvollisten oikeusvarmuuden lisäämiseksi direktiiviehdotuksen 14 artiklassa esitetään myös uusien yhteisten sitovien siirtohinnoittelusääntöjen luomista täytäntöönpanosäädöksin. Eri liiketoimityyppejä koskevat täytäntöönpanosäädökset antaisivat verovelvollisille selkeän kuvan siitä, mitä jäsenvaltioiden veroviranomaiset pitäisivät hyväksyttävänä määrätyissä liiketoimissa ja tarjoaisivat hallinnollista taakkaa ja oikeusriitoja vähentäviä niin sanottuja turvasatamia. Tältä osin täytäntöönpanovalta olisi neuvostolla, joka tekisi päätökset komission ehdotuksesta. Direktiiviehdotuksen 14 artiklan mukaan täytäntöönpanosäädöksiä voitaisiin antaa aineettoman omaisuuden, palveluiden, kustannustenjakosopimusten, yritysjärjestelyihin liittyvien liiketoimien, rahoitusliiketoimien sekä pääliikkeen ja sivuliikkeen välisten toimien siirtohinnoittelusta. 

3.6  Loppusäännökset (artiklat 15-20)

Direktiiviehdotuksen 15 artiklan mukaan komissio selvittäisi ja arvioisi direktiivin soveltamista viiden vuoden välein ja toimittaisi raportin arvioinnistaan Euroopan parlamentille sekä neuvostolle. Ensimmäinen raportti annettaisiin 31.12.2031. Jäsenvaltioiden olisi toimitettava komissiolle tarvittavat tiedot markkinaehtoperiaatteen soveltamisen parantamiseksi, kaksinkertaisen verotuksen vähentämiseksi ja veronkierron torjumiseksi. Komissio voisi täytäntöönpanosäädöksillä tarkentaa, mitä tietoja jäsenvaltioiden edellytettäisiin sille toimittavan. Täytäntöönpanosäädösten hyväksymiseen liittyvässä tarkastelumenettelyssä komissiota avustaisi direktiiviehdotuksen 17 artiklan mukaan työryhmä. 

Direktiiviehdotuksen 18 artiklan nojalla neuvosto voisi milloin tahansa peruuttaa komissiolle 13 artiklassa tehdyn säädösvallan siirron antaa vaadittavaa siirtohinnoitteludokumentointia koskevia delegoituja säädöksiä. Delegoitu säädös tulisi voimaan ainoastaan, jos neuvosto ei ole kahden kuukauden kuluessa siitä, kun asianomainen säädös on annettu tiedoksi neuvostolle, ilmaissut vastustavansa sitä tai jos neuvosto on ennen mainitun määräajan päättymistä ilmoittanut komissiolle, että se ei vastusta säädöstä. Neuvoston aloitteesta tätä määräaikaa jatkettaisiin kahdella kuukaudella. 

Direktiiviehdotuksen 20 artiklan mukaan jäsenvaltioiden olisi annettava ja julkaistava direktiivin noudattamisen edellyttävät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset viimeistään 31 päivänä joulukuuta 2025. Niiden olisi sovellettava säännöksiä 1. tammikuuta 2026 alkaen. 

4.1  Komission ehdotus

Direktiiviehdotus perustuu SEUT 115 artiklaan, jonka mukaan neuvosto antaa yksimielisesti erityisessä lainsäätämisjärjestyksessä sekä Euroopan parlamenttia ja talous- ja sosiaalikomiteaa kuultuaan direktiivejä jäsenvaltioiden sellaisten lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä, jotka suoraan vaikuttavat sisämarkkinoiden toteuttamiseen ja toimintaan, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 114 artiklan soveltamista. Ehdotuksen hyväksyminen neuvostossa edellyttää näin ollen kaikkien jäsenvaltioiden yksimielisyyttä. 

Ehdotuksessa komissiolle esitetty valta antaa tiettyjä delegoituja säädöksiä perustuu SEUT 290 artiklaan. Artiklan mukaan lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävässä säädöksessä voidaan siirtää komissiolle valta antaa muita kuin lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttäviä, soveltamisalaltaan yleisiä säädöksiä, joilla täydennetään tai muutetaan lainsäätämisjärjestyksessä hyväksytyn säädöksen tiettyjä, muita kuin sen keskeisiä osia. Lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävissä säädöksissä määritellään nimenomaisesti tällaisen säädösvallan siirron tavoitteet, sisältö, soveltamisala ja kesto. Tietyn alan keskeisistä osista voidaan säätää vain lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävällä säädöksellä, eikä säädösvallan siirto voi näin ollen koskea näitä osia. Neuvoston päätös peruuttaa säädösvallan siirto tai päätös olla vastustamatta delegoitua säädöstä tehdään määräenemmistöllä. 

Ehdotuksessa komissiolle ja neuvostolle esitetty valta antaa tiettyjä täytäntöönpanosäädöksiä perustuu SEUT 291 artiklaan. Mainitun artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava kaikki tarvittavat kansallisen lainsäädäntönsä mukaiset toimenpiteet unionin oikeudellisesti velvoittavien säädösten täytäntöönpanemiseksi. Jos unionin oikeudellisesti velvoittavat säädökset edellyttävät yhdenmukaista täytäntöönpanoa, kyseisillä säädöksillä siirretään täytäntöönpanovaltaa komissiolle tai, tietyissä asianmukaisesti perustelluissa tapauksissa ja Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 24 ja 26 artiklassa määrätyissä tapauksissa, neuvostolle. Täytäntöönpanovallan siirtoa neuvostolle perustellaan direktiiviehdotuksen muistio-osassa sillä, että täytäntöönpanovallan siirrolla voi olla mahdollisia vaikutuksia välittömän verotuksen kansalliseen toimeenpano- ja täytäntöönpanovaltaan, kaksinkertaisen verotuksen välttämiseksi tehtyihin verosopimuksiin perustuviin verotusoikeuksiin sekä jäsenvaltioiden veropohjaan. 

Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 5 artiklan mukaan unioni käyttää toimivaltaansa toissijaisuusperiaatetta ja suhteellisuusperiaatetta noudattaen. Toissijaisuusperiaatteen mukaisesti unioni toimii muilla kuin sen yksinomaiseen toimivaltaan kuuluvilla aloilla ainoastaan, jos suunnitellun toiminnan tavoitteet voidaan saavuttaa paremmin unionin tasolla kuin kansallisella, alueellisella tai paikallisella tasolla. Toiminnan sisältö ja muoto eivät saa kuitenkaan ylittää sitä, mikä on tarpeen perussopimuksissa määrättyjen tavoitteiden saavuttamiseksi (suhteellisuusperiaate). 

Toissijaisuusperiaatteen osalta komission direktiiviehdotuksessa todetaan, että kyseessä olevan ongelman rajat ylittävä luonne edellyttää yhteistä aloitetta kaikkialla sisämarkkinoilla. Koska siirtohinnoittelu on luonteeltaan rajat ylittävää, siihen voidaan puuttua ainoastaan säätämällä unionin tason lainsäädäntöä. Komission mukaan ehdotus on näin ollen toissijaisuusperiaatteen mukainen, koska jäsenvaltioiden yksittäiset koordinoimattomat toimet vain lisäisivät siirtohinnoittelua koskevan oikeudellisen kehyksen nykyistä pirstaleisuutta eivätkä saavuttaisi tavoiteltuja tuloksia. Kaikkia jäsenvaltioita koskevalla yhteisellä lähestymistavalla olisi suurimmat mahdollisuudet saavuttaa asetetut tavoitteet. 

Komissio perustelee ehdotuksen suhteellisuusperiaatteen mukaisuutta sillä, että suunnitellut toimenpiteet eivät ylitä sisämarkkinoiden suojelun vähimmäistasoa ja ovat näin ollen suhteellisuusperiaatteen mukaisia. Direktiivillä varmistetaan yhteinen lähestymistapa siirtohinnoittelun perusperiaatteisiin ja annetaan kohdennetut säännöt tietyille liiketoimille, joilla voidaan tuottaa eniten lisäarvoa unionille. Yhdenmukaisemmat siirtohinnoittelusäännöt johtaisivat markkinaehtoperiaatteen vähemmän hajanaiseen soveltamiseen ja tulkintaan koko unionissa, mikä vähentäisi riitoja ja unionin alueella toimiville yrityksille sääntelyn noudattamisesta aiheutuvia kustannuksia. 

4.2  Valtioneuvoston arvio

Arvioitaessa ehdotusta toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteen kannalta voidaan tarkastella ensin ehdotusta siltä osin kuin se vastaa OECD:n siirtohinnoitteluohjeita. Tällä hetkellä verotulojen jakamisesta valtioiden välillä on määrätty valtioiden kahdenvälisissä verosopimuksissa, jotka Suomen kohdalla perustuvat OECD:n malliverosopimukseen. OECD:n malliverosopimuksen mukaisten verosopimusten tulkinta-apuna käytetään 9 artiklaa koskien OECD:n siirtohinnoitteluohjeita. Direktiivin tavoitteena on yhdenmukaistaa OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden soveltamista EU:n alueella. Tätä voidaan pitää tärkeänä ja hyväksyttävänä tavoitteena edellyttäen, että direktiivin sanamuodot ja yksityiskohdat myös tosiasiassa vastaavat OECD:n siirtohinnoitteluohjeita. 

Kaksinkertaisen verotuksen estämiseksi on tärkeää, että kansainvälisessä verotuksessa noudatetaan maailmanlaajuisesti yhteneväisiä säännöksiä. Kuten edellä on kuvattu, direktiivin tavoitteena on yhdenmukaistaa OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden soveltamista EU:n alueella. Tähän nähden komission näkemystä siitä, että tavoitteet voidaan saavuttaa vain keskitetyllä ratkaisulla, voidaan pitää perusteltuna ja toissijaisuusperiaatteen ja suhteellisuusperiaatteen kannalta hyväksyttävänä. 

Direktiiviehdotuksessa siirrettäisiin komissiolle toimivaltaa delegoiduilla säädöksillä. Siirrettävä toimivalta on direktiiviehdotuksessa määritelty selvästi ja täsmällisesti koskemaan dokumentointivaatimuksia. Direktiiviehdotuksessa siirrettäisiin komissiolle myös toimivaltaa antaa täytäntöönpanosäädöksiä jäsenvaltioilta edellytettävistä tiedoista direktiivin soveltamisen arvioimiseksi. Siirrettävän toimivallan voidaan katsoa näiltä osin olevan määritelty selvästi ja täsmällisesti. Lisäksi direktiiviehdotuksessa siirrettäisiin neuvostolle toimivaltaa antaa täytäntöönpanosäädöksiä eri liiketoimityyppien siirtohinnoittelusta. Neuvoston täytäntöönpanosäädösten tarpeellisuutta on perusteltu sillä, että ne vähentäisivät hallinnollista taakkaa ja oikeusriitoja. Näiltä osin siirrettävä toimivalta on määritelty riittävän tarkasti, mutta siirrettävän toimivallan sisältöön voi liittyä haasteita. 

Valtioneuvosto katsoo, että ehdotuksen oikeusperusta on asianmukainen ja ehdotus on toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteen mukainen. 

5.1  Vaikutukset Suomen lainsäädäntöön

Ehdotuksen mukaisen direktiivin täytäntöönpano edellyttäisi muutoksia kansalliseen lainsäädäntöön. Lainsäädäntöön tulisi sisällyttää säännökset siirtohinnoittelun keskeisistä elementeistä ehdotuksen mukaisesti sekä direktiivissä määrättyjen siirtohinnoittelusäännösten osalta viittaus OECD:n siirtohinnoitteluohjeisiin sitovana tulkintalähteenä. 

Direktiiviehdotuksessa tarkoitettua sääntelyä voimaan saatettaessa olisi tarkasteltava direktiiviehdotuksessa tarkoitetun sääntelyn suhdetta verotusmenettelystä annetun lain (1995/1558) 31 §:n ja verosopimusten sisältämiin siirtohinnoittelusäännöksiin, jotka ovat OECD:n malliverosopimuksen mukaisia ja joita tulkitaan ja OECD:n siirtohinnoitteluohjeista ilmenevien periaatteiden mukaisesti. Direktiiviehdotuksen artiklojen sisältö on tietyiltä osin kuvattu hieman OECD:n siirtohinnoitteluohjeista poikkeavalla tavalla, mikä vaatisi yhteensovittamista olemassaolevaan sääntelykehikkoon. 

5.2  Hallinnolliset vaikutukset

5.3  Taloudelliset vaikutukset

Ehdotuksen tavoitellut taloudelliset vaikutukset liittyvät hallinnollisen taakan vähenemisestä aiheutuviin kustannussäästöihin sekä verovelvollisille että veroviranomaisille. Komission vaikutusarvion mukaan yritykset ja verohallinnot hyötyisivät siitä, että siirtohinnoittelusäännöt olisivat selkeämpiä ja siten markkinaehtoperiaatteen sisällyttäminen lainsäädäntöön ja OECD:n siirtohinnoittelun johdonmukaisempi soveltaminen toisivat lisäarvoa EU:n tasolla. 

Ehdotuksen merkittävimmät taloudelliset vaikutukset voisivat seurata 14 artiklan perusteella luotavista sitovista siirtohinnoittelusäännöistä. Koska ehdotuksesta ei ilmene tarkemmin niiden mahdollinen sisältö, vaikutuksiakaan niiltä osin ei ole tässä vaiheessa mahdollista arvioida. Tästä syystä etenkin 14 artiklassa mahdollistetun sääntelyn osalta taloudellisia vaikutuksia Suomelle tulisi jatkotyössä pyrkiä arvioimaan tarkemmin.