PERUSTELUT

Tuloverotuksessa on vuosikymmenien ajan sallittu verottomien päivärahojen ja matkakulukorvausten maksaminen sellaisille työntekijöille, jotka joutuvat matkustamaan toiselle paikkakunnalle vaihteleviin työkohteisiin työnantajan määräyksestä tai sen vuoksi, että työ luonteeltaan edellyttää matkustusta ja pysyvää työntekemispaikkaa ei ole. Tällaisten työntekijöiden työmatkakustannusten vähentämisoikeutta on myös säädelty laissa erilaisin määräyksin. Käytännössä on syntynyt erilaisia tulkintaongelmia, ja lainsäädäntöä on eri aikoina tarkennettu. Viime vuosina paineita muutoksiin on syntynyt siitä, että eräät verotoimistot ovat tulkinneet hyvin ankarasti mm. telakoilla erilaisissa työkohteissa työskentelevien matkatyöntekijöiden tai komennusmiesten oikeutta verottomiin päivärahoihin. Työntekijöille on täysin yllättäen määrätty maksettavaksi jopa useiden tuhansien eurojen jälkiveroja, jotka ovat monissa tapauksissa aiheuttaneet työntekijöille ja heidän perheilleen suuria taloudellisia vaikeuksia.

Vuoden 2006 alusta tuloverolakia on muutettu lisäämällä siihen uusi 72 a §, jossa määritellään tilapäinen työskentely erityisellä työntekemispaikalla (1227/2005, HE 211/2005 vp). Uuden pykälän mukaan tilapäisenä työskentelynä erityisellä työntekemispaikalla pidetään enintään kahden vuoden työskentelyä samassa työntekemispaikassa. Lisäksi voidaan tällaisena tilapäisenä työskentelynä pitää enintään kolmen vuoden työskentelyä samassa työntekemispaikassa, jos kyse on rajatun ajan kestävästä työkohteesta, joka on yli 100 kilometrin päässä verovelvollisen asunnosta ja varsinaisesta työpaikasta. Kahden vuoden ylittävältä ajalta matkakustannusten korvaukset ovat verotonta tuloa ainoastaan silloin, kun verovelvollinen on työmatkan takia yöpynyt erityisen työntekemispaikan sijainnin vuoksi tarpeellisissa majoitustiloissa. Laissa asetettujen määräaikojen laskeminen aloitetaan alusta, jos työskentely samassa työntekemispaikassa on keskeytynyt yhtäjaksoisesti vähintään kuudeksi kuukaudeksi ja verovelvollinen on tänä aikana työskennellyt toisessa työntekemispaikassa. Verohallitus on 23 maaliskuuta 2006 antanut eräitä ohjeita uuden säännöksen soveltamisesta.

Vaikka uusi säännös selventää lain tulkintaa ja korjaa joitakin tilanteita, joissa aikaisemman lain puitteissa jouduttiin kohtuuttomiin tulkintoihin, se on käytännössä liian jäykkä työelämän tarpeita ajatellen. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että käytännössä työkohteiden kestoa on vaikea ennustaa ja sopia etukäteen. Joissakin työkohteissa kahden tai kolmen vuoden määräaika on selvästi liian lyhyt. Matkatyö tai komennustyö vieraalla paikkakunnalla voi olla melko pitkäaikainenkin välttämättömyys monissa tapauksissa. Työmarkkinat ovat myös muuttuneet entistä epävarmemmiksi siten, että varsinkin perheellisen työntekijän on vaikea luottaa siihen, että jollakin paikkakunnalla työmahdollisuudet ovat niin hyvät, että pysyvä muuttaminen sinne avautuvan työkohteen perusteella olisi järkevää. Voidaan ajatella esimerkiksi Tampereen seudulla asuvaa työntekijää, jonka varsinainen työntekemispaikka on Tampereella. Hänelle avautuu mahdollisuus telakkatyöhön Turussa, ensin ehkä pariksi vuodeksi ja kaiken kaikkiaan neljäksi vuodeksi. Jos hän on perheellinen ja puoliso on töissä Tampereella, koko perheen muutto Turkuun voi olla liian uhkarohkeaa, varsinkin jos se johtaa puolison työpaikan menetykseen. Lain uusi muotoilu voi johtaa siihen, että hänen on ainakin neljäs vuosi työskenneltävä Turussa ilman niitä verottomia matkakulujen korvauksia, jotka lyhyemmiltä työkomennuksilta voisi saada. Jos tämä edellyttää esim. hotellissa asumista, lisäkustannukset voivat olla todella merkittäviä.

Tässä on pidettävä mielessä verottomien matkakulukorvausten varsinainen tarkoitus. Ne eivät ole ylimääräinen etu, vaan ne kompensoivat niitä lisäkustannuksia, joita työskentely vieraalla paikkakunnalla poissa kotoa aiheuttaa. Nämä kustannukset ovat lisääntyneitä matkakustannuksia, majoituskustannuksia, ruokailukustannuksia, tietoliikennekustannuksia ym. Verottomien kulukorvausten ansiosta omalla kotipaikkakunnallaan työskentelevät ja komennustöissä vieraalla paikkakunnalla työskentelevät työntekijät ovat keskenään tasaveroisemmassa asemassa. Verottomat kulukorvaukset edistävät työvoiman liikkumista. Ilman niitä monen työntekijän on vaikeampi harkita työskentelyä vieraalla paikkakunnalla, kenties useiden satojen kilometrien päässä kotoaan.

Verottomien matkakulukorvausten mahdollista väärinkäyttöä voidaan ehkäistä kontrolloimalla, mikä on ollut tosiasiallinen tilanne ja mitä kuluja työntekijälle on vieraalla paikkakunnalla työskentelystä aiheutunut. Usein varmaan jo tieto siitä, mikä on toisaalta työntekijän kotiosoite ja toisaalta työntekemispaikan osoite, riittää kertomaan, ovatko matkakulukorvaukset aiheellisia. Tieto työntekijän perhesuhteista voi myös olla olennainen tilannetta arvioitaessa. Tarvittaessa todisteena voivat olla kuitit matkakuluista, majoituksesta ym. tai työnantajan antamat todistukset ja selvitykset.

Ehdotamme, että tuloverolain määritelmää tilapäisestä työskentelystä erityisellä työntekemispaikalla väljennetään siten, että työskentely voidaan katsoa tilapäiseksi kahden tai kolmen vuoden määrärajasta riippumatta, jos verottomien matkakulukorvausten aiheellisuus osoitetaan erilaisin selvityksin. Esitämme, että tuloverolain 72 a §:ään lisätään uusi momentti, jossa tilapäisen työskentelyn määritelmä väljennetään mainitulla tavalla.