Perustelut

Komission esittämä vihreä kirja rikosoikeudellisten seuraamusten lähentämisestä, vastavuoroisesta tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta on asialliselta sisällöltään laaja ja myös periaatteelliselta kannalta merkittävä. Asiakirja ilmentää osaltaan komission pitkälle meneviä pyrkimyksiä oikeus- ja sisäasioiden yhteistyön alalla nimenomaan rikosoikeuden osalta. Lakivaliokunta huomauttaa, että vihreässä kirjassa esitettyjen suunnitelmien toteuttamismahdollisuuksiin vaikuttaa kuitenkin osaltaan se, missä määrin tulevassa uudessa perustuslaillisessa sopimuksessa Euroopan yhteisölle siirretään toimivaltaa rikosoikeuden alalla, samoin kuin se, millaisissa menettelyissä tätä toimivaltaa käytetään.

Lakivaliokunnan mielestä komission vihreän kirjan lähtökohdat eivät ole ongelmattomia. Asiakirjasta ei ilmene yleisen tason näkemystä siitä, miltä osin Euroopan unionin jäsenvaltioissa käytössä olevien rangaistusten lähentäminen unionin toimin voisi hyödyttää jäsenvaltioiden keskinäistä yhteistyötä tavalla, johon pelkästään näiden valtioiden itsensä toimilla ei päästä. Kovinkaan uskottava ei esimerkiksi ole asiakirjassa (s. 10) esitetty mahdollisuus, että rikoksentekijät rikoksia suunnitellessaan kiinnittäisivät huomiota nimenomaan eri maiden rikoslaeissa säädettyyn rangaistustasoon. On syytä olettaa, että rikoksia suunnitelmallisesti tehtäessä huomattavasti tärkeämpi merkitys on arvioidulla kiinnijäämisriskillä.

Valiokunnan mielestä vihreä kirja ei perustu kovinkaan eritellylle näkemykselle siitä, millaisiin käytännön rikostorjunnan ongelmiin juuri unionin toiminnalla tulisi hakea vastausta. Pikemminkin asiakirjan perusteella syntyy vaikutelma, että rikosoikeudellisten seuraamusten lähentäminen unionin jäsenvaltioiden kesken on komission mielestä jollain tapaa itsetarkoitus. Tällaiseen lähestymistapaan sisältyy ainakin kahdenlaisia vaaroja. Ensinnäkin se saattaa rikosoikeuden kannalta johtaa siihen, että rikosoikeudelliseen järjestelmään ja sen käyttöön liittyviä kysymyksiä tarkastellaan alisteisina unionin ja yhteisön tavoitteille. Tällöin mahdollisuus kansallisiin kriminaalipoliittisiin valintoihin saattaa huomattavastikin supistua. Asialla on merkitystä erityisesti unionin laajennuttua, koska esimerkiksi vihreän kirjan sisältämä lyhyt vertailu jäsenvaltioiden vankiluvuista (s. 36 s.) viittaa oleellisiin eroihin jäsenvaltioiden rikosoikeudellisten järjestelmien toiminnassa. Kuten asiakirjasta ilmenee, Pohjoismaiden suhteellinen vankiluku on perinteisesti ollut melko alhainen. Tätä voidaan pitää osoituksena rikosoikeudellisesta kontrollijärjestelmästä, jossa yhtäältä yhdistyvät korkea kiinnijäämisriski ja korkeat rikosten selvitysprosentit. Toisaalta tuomioistuinten langettamat rangaistukset ovat tasoltaan olleet maltillisia, mikä on osaltaan hillinnyt vankiluvun kasvua. Sen sijaan joissakin uusissa jäsenvaltioissa on vihreän kirjan tietojen mukaan yli 350 vankia 100 000 asukasta kohti eli noin kuusi kertaa enemmän kuin Pohjoismaissa.

Toiseksi itsetarkoituksellinen pyrkimys rikosoikeudellisten seuraamusten lähentämiseen asettaa kyseenalaiseksi subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatteen, jonka mukaan unionin tasolla toteutettavat toimet ovat lähtökohtaisesti perusteltuja vain silloin, kun suunnitellun toiminnan tavoitteita ei voida riittävällä tavalla toteuttaa jäsenvaltioiden toiminnan avulla. Tällainen toimenpiteiden riittävyyden arvioiminen ei kuitenkaan ole mahdollista vain jäsenvaltioiden säädöksiä vertailemalla, vaan tarvitaan empiiristä tietoa niiden rikosoikeudellisten järjestelmien toiminnasta.

Edellä esitettyihin näkökohtiin viitaten lakivaliokunta yhtyy niihin epäilyksiin, joita valtioneuvostolla on unionin jäsenvaltioiden rikosoikeudellisten järjestelmien lähentämisestä. Myös lakivaliokunta pitää Euroopan unionin rikosoikeudellisen yhteistyön kulmakivenä vastavuoroisen tunnustamisen periaatetta. Valtioneuvoston tavoin valiokunta tähdentää, että vastavuoroinen tunnustaminen on mahdollista myös ilman jäsenvaltioiden lainsäädännön pitkälle menevää lähentämistä. Valiokunnan mielestä rikosoikeudellisen yhteistyön eteneminen vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen pohjalta saattaa myös olla omiaan vähitellen, ilman erityisiä yhtenäistämistoimia, lähentämään jäsenvaltioiden oikeusjärjestelmiä toisiinsa niissä kohdin, joissa kansallisten eroavuuksien havaitaan olevan esteenä järkevälle yhteistoiminnalle.

Lakivaliokunta ei tässä yhteydessä ole pitänyt tarkoituksenmukaisena käsitellä komission vihreää kirjaa yksityiskohdittain. Valiokunnan arvion mukaan asiakirjan sisältö viittaa kuitenkin siihen, että yhteisesti toteutettavien lainsäädäntötoimenpiteiden keskeisin käyttöala liittyy taloudellisten seuraamusten ja erilaisten oikeuksien menetyksen täytäntöönpanoon. Rikosoikeudellisen järjestelmän uskottavuuden ja ennaltaestävän vaikutuksen ylläpitämisen voidaan katsoa edellyttävän, että esimerkiksi sakkorangaistukset voidaan panna täytäntöön myös toisessa jäsenvaltiossa ja että vaikkapa liiketoimintakiellon kaltainen määräaikainen oikeudenmenetys tunnustetaan unionin alueella päteväksi kiellon määränneen jäsenvaltion ulkopuolellakin. Toisin kuin vihreässä kirjassa (s. 57 s.) annetaan ymmärtää, tällaisten vaikutusten aikaansaaminen ei valiokunnan käsityksen mukaan kuitenkaan välttämättä edellytä itse seuraamuksia koskevien säännösten yhtenäistämistä.