Perustelut

Direktiiviehdotuksen tarkoituksena on panna yhteisössä täytäntöön kansainvälisesti sovitut kivutonta ansastusta koskevat standardit eläinten hyvinvoinnin ja lajien suojelun edistämiseksi, kannustamiseksi ja lisäämiseksi välttämällä tarpeettoman kärsimyksen ja kivun aiheutuminen pyydetylle eläimelle. Valiokunta pitää myönteisenä direktiivin pääpyrkimystä edistää mainittuja tavoitteita.

Valiokunta toteaa, että sopimusta sovelletaan 19 luonnonvaraisen maalla tai osittain vedessä elävän nisäkäslajin ansastuksessa käytettyihin, tappamiseen tai kiinniottamiseen tarkoitettuihin, mekaanisiin pyyntivälineisiin, joita käytetään luonnonvaraisten eläinten suojeluun ja hoitoon, tuhoeläinten valvonta mukaan lukien, turkisten, nahan tai lihan saantiin ja nisäkkäiden kiinniottamiseen suojelutarkoituksessa. Sopimuksen mukaan käytettävät pyyntimenetelmät on testattava määriteltyjen standardien mukaisesti, jotta varmistetaan pyydettyjen eläinten hyvinvoinnin riittävä taso. Valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että hyvinvointi-sana soveltuu huonosti käytettäväksi ansastusta koskevassa asiayhteydessä. Ansastuksen ollessa kyseessä tulisikin käyttää ilmaisua "tarpeettoman kivun välttäminen".

Suomen riistalajistosta direktiivi koskisi piisamia, pesukarhua (ei tavata maassamme luonnonvaraisena tällä hetkellä), kärppää, ilvestä, mäyrää, sutta, supikoiraa, euroopanmajavaa, kanadanmajavaa, saukkoa ja näätää. Vain osaa näistä eläimistä saa ansastaa Suomessa. Toisaalta nykyisten säädösten mukaan Suomessa saa ansastaa lisäksi (lähinnä loukuilla) kettua, tarhattua naalia, minkkiä, hilleriä ja merihylkeitä (halli ja itämerennorppa). Valiokunta pitääkin tärkeänä, että säädösten hyväksynnässä ja toimeenpanossa tämä kaksijakoisuus otetaan huomioon, sillä pyyntimenetelmät ja -laitteet eivät ole kaikissa tapauksissa lajiselektiivisiä. Samalla valiokunta korostaa myös sitä, että ansastuksessa tulee ensisijaisesti käyttää elävänä pyytäviä pyyntimenetelmiä.

Käsiteltävänä oleva direktiiviehdotus koskisi maamme riistaeläinten osalta käytännössä merkittävimmin supikoiran, näädän ja mäyrän pyytämistä muuten kuin ampumalla. Valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että pienpetojen pyynti on tärkeä ja perusteltu riistanhoitomuoto, varsinkin joissakin erityiselinympäristöissä, joissa syystä tai toisesta luonnottomasti runsastuneet pienpetokannat voivat aiheuttaa huomattavaa kuolleisuutta saaliseläinkannoille. Tällaisia ympäristöjä ovat mm. erilaiset kosteikot, jotka ovat monien vesilintulajien pesimisalueita. Erityisen suurta tuhoa pienpedot voivat aiheuttaa lintujen pesimäyhdyskunnissa. Suomalaiselle ansastukselle on tyypillistä, että harrastajia on paljon (joitakin kymmeniä tuhansia), mutta yksittäisillä pyytäjillä on keskimäärin vähän ansoja. Pienpetokannan säätelemiseksi on oleellista, että pyyntipaine on mahdollisimman kattavaa ja jatkuvaa. Selostettu maamme pyyntijärjestelmä, jossa pyydykset ovat yleisesti itse tehtyjä, palveleekin hyvin sanottuja tavoitteita.

Edellä esitettyyn viitaten valiokunta pitää erittäin tärkeänä, ettei direktiivi estä eikä vähennä maallemme tunnusomaisen ansastuksen harjoittamista. Tämän vuoksi on välttämätöntä, että pyyntiä voi harjoittaa itse tehdyillä, hyväksyttyjen mallien mukaisilla pyydyksillä. Tähän liittyen valiokunta kiinnittääkin valtioneuvoston kirjelmän mukaisesti huomiota siihen, että direktiiviehdotuksessa on poikettu varsinaisen sopimuksen sisällöstä tiukentamalla ehtoja ansojen valmistukselle ja käytölle. Varsinaisen sopimuksen alaviitteessä todetaan, että "osapuolet ovat yhtä mieltä siitä, että 7 artiklassa ei estetä yksittäisiä henkilöitä valmistamasta ja käyttämästä ansoja edellyttäen, että tällaisten ansojen mallit ovat asianomaisen toimivaltaisen viranomaisen hyväksymiä." Direktiiviehdotuksen 6 artiklan 1 kohdassa lähdetään kuitenkin siitä, että toimivaltaiset viranomaiset voisivat tapauskohtaisesti myöntää poikkeuksia eräistä velvoitteista edellyttäen, ettei niiden soveltaminen haittaisi direktiivin tavoitteiden saavuttamista. Poikkeuksia voitaisiin myöntää mm. yksittäisten henkilöiden valmistamien ja käyttämien sellaisten pyyntivälineiden tapauskohtaiseksi sallimiseksi, jotka ovat toimivaltaisten viranomaisten hyväksymien mallien mukaisia. Jokainen pyyntiväline, esimerkiksi itse valmistettu eläimen elävänä pyytävä supiloukku, tarvitsisi siten jokaista käyttökertaa varten erillisen luvan. Tämä merkitsisi vuosittain hyvin suurta määrää lupapäätöksiä ja olisi muutenkin Suomen oloihin huonosti soveltuva menettely. Valiokunta katsookin valtioneuvoston kannan mukaisesti, että tämä direktiiviehdotukseen sisältyvä lupaehtojen tiukennus tulee poistaa. Näin voidaan estää maamme ansastuksen tyrehdyttävän lupamenettelyn muodostuminen vaarantamatta kuitenkaan sopimuksen velvoitteita, koska käytettävien pyyntivälineiden on joka tapauksessa oltava toimivaltaisten viranomaisten hyväksymien mallien mukaisia.

Valiokunta kiinnittää myös huomiota siihen, että direktiiviehdotuksessa esitetään pyyntivälineiden testauksessa käytettäväksi eläviä eläimiä. Valiokunta katsoo, että elävien eläinten sijaan tulee käyttää ns. teknistä testaamista, jossa tappavien pyyntivälineiden osalta voidaan mitata pyyntivälineen iskun voimakkuus ja nopeus sekä käyttää tarvittaessa kuolleiden eläinten ruhoja patologisten vaikutusten selvittämiseen. Näin testaaminen olisi myös luotettavampaa, halvempaa ja paremmin mitattavissa sekä myös paremmin yhdenmukaistettavissa eri maissa. Valiokunta katsoo lisäksi, että ansoja testattaessa tai eläimiä pyydettäessa tutkimus- tai merkitsemistarkoituksessa tulee noudattaa koe-eläinlupakäytäntöä.

Direktiiviehdotuksessa esitetään jäsenvaltioiden varmistavan, että ansastajat ovat asiantuntevia ja että heillä on asiaan kuuluvat tiedot ja että he saavat tarpeellisen koulutuksen. Keinoiksi esitetään erillisen koulutuksen vaatimista ja erillisen todistuksen antamista henkilöille, jotka tulisivat saamaan oikeuden käyttää direktiivin soveltamisalaan kuuluvia välineitä ja menetelmiä. Valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että tässä suhteessa Suomessa vallitseva tilanne poikkeaa selvästi yleiseurooppalaisesta tilanteesta, sillä maassamme on ollut jo vuodesta 1964 lähtien käytössä pakollinen metsästäjätutkinto, jota on koko ajan kehitetty. Suomessa metsästäjätutkintoon ja -koulutukseen sisältyy jo nyt opetusta elävänä pyytävien ja heti tappavien pyyntivälineiden käytössä. Maamme erikoisuus on lisäksi se, että kaikille maamme 300 000 metsästäjälle toimitetaan kuusi kertaa vuodessa Metsästäjä/Jägaren-lehti, joka on riista-alan koulutus- ja valistuslehti. Lehden avulla ylläpidetään metsästäjien ammattitaitoa ja välitetään metsästäjille jatkuvasti tietoa muun muassa pienpetojen metsästyksestä, käytettävistä pyyntivälineistä samoin kuin pyyntivälineiden käyttämisestä. Lisäksi riistanhoitopiirit ja riistanhoitoyhdistykset järjestävät paljon erilaisia koulutustilaisuuksia, joiden aiheina ovat pienpetojen metsästys ja käytettävät pyyntivälineet. Valiokunta katsoo, että metsästäjätutkinto varmistaa direktiiviehdotuksen vaatimuksen siitä, että ansastajat ovat asiantuntevia ja että heillä on asiaan kuuluvat tiedot. Metsästäjätutkinnosta annettava todistus muodostaa jo nyt sellaisen todistuksen, jota direktiiviehdotuksessa tarkoitetaan ja jonka perusteella voidaan oikeuttaa henkilö käyttämään direktiivin soveltamisalaan kuuluvia välineitä ja menetelmiä.