Perustelut

Yleistä

Suuri valiokunta käsittelee lausunnossaan valtioneuvoston edellä kuvattuja selvityksiä yhtenä kokonaisuutena osana vuonna 2014 alkavaa EU:n rahoituskehyskautta koskevaa keskustelua. Kaikki nämä asiakirjat toimivat poliittisena perustana konkreettisille talousarvioehdotuksille ja laajemmalle rahoituskehysten uudistamisesta käytävälle keskustelulle.

Valtioneuvoston tavoin suuri valiokunta ar-vioi, että kireän taloudellisen tilanteen vuoksi mahdollisuudet pitkälle meneviin uudistuksiin ovat rajalliset. Talous- ja finanssikriisin myötä koko EU:n päätöksentekoprosessi on keskittynyt rahoitusmarkkinoiden vakauden takaamiseen ja talouspolitiikan koordinaation tehostamista valmisteleviin toimiin. Tämä heijastuu suoraan rahoituskehystiedonantoon, joka sisältää varsin yllätyksettömiä EU-budjetin ja rahoituskehysten kehittämistä koskevia aloitteita.

Uusien avauksien puuttuessa valtioneuvoston linjaukset pohjautuvat Suomen EU-politiikkaa koskevassa selonteossa esitettyihin kantoihin, joihin suuri valiokunta otti kantaa mietinnössä (SuVM 1/2009 vp). Tässä mietinnössään valiokunta kyseenalaisti EU:n nykyisten rahoituskehysten tasapainon arvioiden, etteivät budjetin painopisteet ole enää täysin sovitettavissa yhteen kilpailukykyä koskevien tavoitteiden kanssa. EU:n rahoitusjärjestelmän osalta valiokunta totesi yksiselitteisesti, että tavoitteena on oltava järjestelmän yksinkertaistaminen siten, että kaikkien jäsenmaiden maksuasema heijastaa niiden varallisuustasoa ilman yksittäisiä maita koskevia poikkeuksia. Nettomaksuille tulee olla kaikkia jäsenmaita koskeva katto. Varauksellisemmin valiokunta suhtautui EU:n rahoituskehyksien linkittämiseen komission ja Euroopan parlamentin toimikautta vastaaviin jaksoihin. Valiokunta arvioi, että rahoituskauden sitominen parlamentin ja komission toimikausiin saattaa käytännössä heikentää varojen tehokasta käyttöä ja ohjelmien tasaista toteutumista. Valiokunta piti myös perusteltuna selvittää kaikkia yhteisen maatalouspolitiikan sallimia keinoja siirtää ohjelmien toimeenpanoa kansallisille viranomaisille ja vähentää asiakirjojen ja varojen kierrättämistä EU:n kautta. Esimerkkinä tästä olisi maataloustukien maksatuksen osittainen jälleenkansallistaminen, mikäli tällä ei puututtaisi maataloustukien tasoon. Vastaavasti valiokunta arvioi, että mikäli koheesiovarojen kierrättäminen Brysselin kautta ei tuota todellista lisäarvoa, jäsenvaltioilla tulee olla mahdollisuus entistä voimakkaampaan kansalliseen aluepolitiikkaan (SuVL 1/2009 vp). Valiokunta arvioi lausunnossaan (SuVL 7/2010 vp), että edellä kuvatun lähestymistavan etuna olisi se, että jäsenvaltioilla olisi taloudellinen intressi valvoa varojen säädösten mukaista käyttöä ja puuttua niiden epätarkoituksenmukaiseen kohdentamiseen toisin kuin tilanteessa, jossa jäsenvaltiot pyrkivät aina maksimoimaan unionista omaan maahan tulevan rahoituksen kiinnittämättä aina huomiota sen tarkoituksenmukaisuuteen. Vastaavasti EU-budjetin uudistustyö voisi helpottua maksurasituksen jakamisesta johtuvien riitojen laimetessa.

Suuri valiokunta uudistaa edellä esitetyt kannanottonsa ja tuo tässä lausunnossaan esille täydentäviä näkökantoja rahoituskehysten uudistamista ja tulevan rahoituskehyskauden valmistelua ohjaavista yleisistä periaatteista ja tavoitteenasettelusta , jotka koskevat yhteistä maatalous- ja koheesiopolitiikkaa, rahoituskehyskauden kestoa ja EU-budjetin rahoitusta.

Yleisenä näkökohtana suuri valiokunta katsoo, että komission konkreettisten ehdotusten puuttuessa on ennenaikaista ottaa yksityiskohtaisesti kantaa menoprioriteetteihin ja rahoitusosuuksiin mukaan lukien yhteisen maatalouspolitiikan ja koheesiopolitiikan rahoitus. Valiokunta toteaa kuitenkin, että myös tässä asiassa Suomen kantojen johdonmukaisuus tulee olemaan edellytyksensä Suomen tavoitteiden saavuttamiselle. Valiokunta kiinnittää edelleen huomiota siihen, että komission asiakirjat sivuavat yleisellä tasolla makrotaloudellista vakautta koskevien ehdotusten käsittelyn yhteydessä esille nostettua tavoitetta vahvistaa EU:n talousar-vion ja talouden ohjausjärjestelmien välistä yhteyttä. Komissio ei kuitenkaan täsmennä kantojaan eikä sitä, kuinka laaja-alaisesti budjettia koskevaa kokonaistaloudellista ehdollisuutta voitaisiin soveltaa. Komission konkreettisten ehdotusten puuttuessa myös tämän asian osalta valiokunta tyytyy toteamaan, että sinänsä kannatettavana pidettävään tavoitteeseen liittyy avoimia kysymyksiä, joihin voidaan ottaa kantaa vasta ehdotusten konkretisoiduttua. Uudistaen aikaisemmin esitetyn näkemyksensä (SuVL 9/2010 vp) valiokunta toteaa, että tällaisena on pidettävä muun muassa kysymystä siitä, mitä on pidettävä sellaisena riittävänä syy-yhteytenä jäsenvaltion toiminnan ja tietyn politiikkalohkon välillä, joka oikeuttaisi EU-budjetista jäsenvaltioille kohdistuvien tiettyjen siirtojen pidättämiseen kyseisen politiikkalohkon osalta.

Valmistelua ohjaavat keskeiset periaatteet

Valtioneuvosto perustaa rahoituskehysuudistusta koskevat linjauksensa EU:n keskeisiin oikeusperiaatteisiin suhteellisuudesta ja toissijaisuudesta, joista säädetään unionisopimuksen 5 artiklassa (SEU). Suuri valiokunta pitää lähtökohtaa oikeana. Valiokunta muistuttaa, että budjettimenojen käyttö voi parhaimmillaankin vain tukea politiikan toteuttamista. Olennaista kaikilla EU:n politiikkasektoreilla on se, että politiikan sisältö, sitä koskeva päätöksenteko ja valvonta ovat asianmukaisia (SuVL 7/2010 vp). Vaikka EU-rahoitus on tärkeä työväline EU:lle, eurooppalaisen integraation tuoma lisäarvo ei muodostu ensisijaisesti EU-rahoituksesta vaan eurooppalaisten toimintapuitteiden luomisesta. Valiokunta pitääkin valitettavana, että komission lukuisat keskustelunavaukset näiden toimintapuitteiden tehostamiseksi eivät ole vielä johtaneet konkreettisiin ehdotuksiin. Valmistelua vaivaa EU-tasolla tietty jäsentymättömyys. Sisämarkkinoiden toimenpidepaketin hidas eteneminen kohti konkreettisia lainsäädäntöehdotuksia on tästä yksi esimerkki.

Suuri valiokunta painottaa valtioneuvoston tavoin, että EU:n varainkäyttö on suunnattava kohteisiin, joissa EU-tason toimet ovat kustannustehokkain tapa. Suhteellisuusperiaatteen mukaisesti EU:n varainkäytön lisäarvon ja vaikuttavuuden on oltava avainperiaate. Toissijaisuusperiaate asettaa vaatimuksen siitä, että EU:n talousarvioista on rahoitettava sellaisia julkisia hyödykkeitä, joissa EU:n rahoituksella voidaan varmistaa paremmat tulokset kuin kansallisella rahoituksella. Valtiovarainvaliokunnan tavoin valiokunta katsoo, että uudistustyössä on keskeistä arvioida, milloin rahoituksen kierrättäminen EU:n talousarvion kautta tuo todellista EU-tason lisäarvoa ja milloin taas on kannattavampaa jättää toiminta toissijaisuusperiaatteen mukaisesti jäsenmaiden rahoitettavaksi.

Suuri valiokunta toteaa, että kaikessa EU:n toiminnassa on tähdättävä kestäviin tuloksiin. Yhteisvastuullisuus yhtenä EU-varojen käyttöä ohjaavana periaatteena on sovitettava nykyistä paremmin yhteen varojen käytön tehokkuusvaatimuksen kanssa. Vaikka yhteisvastuullisessa EU:ssa vauraammat maksavat enemmän kuin köyhemmät, solidaarisuus ei saa olla perusta varojen huonolle ja huolimattomalle käytölle. EU:n budjetin tulee olla ensisijaisesti väline yhteisesti sovittujen tavoitteiden saavuttamiseksi, ei jäsenmaiden välinen rahanjakomekanismi.

Tavoitteenasettelu yleisesti

Aikaisempiin kannanottoihinsa viitaten suuri valiokunta uudistaa arvionsa siitä, että neuvottelut EU:n rahoituskehyksistä tulevat olemaan varsin haastavia. Taistelu EU:n menojen jakaantumisesta on entistäkin kovempaa oloissa, joissa keskeinen keino menolisäysten toteuttamiseksi on priorisoinnin muuttaminen (SuVL 7/2010 vp). Valiokunnan saaman selvityksen mukaan jäsenvaltioiden kannat ovat varsin kaukana toisistaan. Rahoitusmarkkinoiden epävakaus ja jäsenmaiden raskas velkaantuminen ovat johtaneet jäsenvaltioiden enemmistön haluttomuuteen lisätä EU:n talousarvion kokoa. Vaikka vallalla näyttäisi olevan status quo -ajattelu eli rahoituskehysten yleispiirteiden, rahanjaon ja EU:n tulojen rakenteen säilyttäminen ennallaan, myös alustavia esityksiä rahoituskehysten koon supistamisesta on tehty. Lukuisat auki olevat kysymykset, kuten maatalous- ja koheesiomenojen koko ja rahoitus, lisäävät epävarmuutta neuvottelujen onnistumisesta. Huomioitava on myös, että EU:n perussopimuksen 312 artiklan (SEUT) mukaan rahoituskehysasetuksen voimaantulon edellytyksenä on jäsenvaltioiden yksimielisyyden lisäksi Euroopan parlamentin hyväksyntä. Tämä antaa Euroopan parlamentille strategisesti varsin vahvan neuvotteluaseman, vaikka Lissabonin sopimus ei muodollisesti anna parlamentille roolia osallistua rahoituskehysneuvotteluihin. Lissabonin sopimuksen suomia toimivaltuuksia käyttävä vahva Euroopan parlamentti on osoittanut, että se on valmis käyttämään "pullonkaula-asemaansa" omien tavoitteidensa saavuttamiseen. Onkin tärkeää, että valtioneuvosto myös tässä asiassa seuraa tiiviisti asioiden käsittelyä Euroopan parlamentissa ja varmistaa, että erityisesti suomalaiset europarlamentaarikot ovat riittävästi informoituina Suomen kannoista ja niiden perusteluista.

Suuri valiokunta on peräänkuuluttanut valtioneuvostolta aktiivista otetta EU:n budjetin uudistamisessa (SuVM 1/2009 vp). Viimeaikainen kehitys huomioon ottaen valiokunta pitää kuitenkin ensisijaisena sitä, että voimavarat tulevissa neuvotteluissa keskitetään sen arvioimiseen, mitä EU voi tehdä olemassa olevilla varoilla ja instrumenteilla edellyttäen, että näin voidaan turvata EU:n tehtävien toteuttamisen riittävät ja vakaat resurssit. Budjetin koko ei voi olla itseisarvo, vaan sen tulee heijastaa EU:n tehtäviä ja tavoitteita. Valiokunta toteaa, että nykymuodossaan rahoituskehykset kuvastavat huonosti unioniin kohdistuvia uusia tarpeita ja haasteita. EU-budjetin painopisteet ovat olleet perinteisesti maatalous, maaseudun kehittäminen ja alue- ja rakennepolitiikka. Valtiovarainvaliokunnan tavoin valiokunta katsoo, että rahoituksen painopisteitä on suunnattava toimiin, jotka edistävät kestävää kasvua, kilpailukykyä ja työllisyyttä. Talouden ja tuottavuuden kasvun vauhdittamiseksi koulutuksella sekä tutkimus- ja innovaatiotoiminnan vahvistamisella on keskeinen merkitys. Niin ikään on tärkeätä panostaa toimiin, joilla edistetään energia- ja ilmastotavoitteiden toteutumista ja vauhditetaan ekotehokkaaseen ja vähähiiliseen talouteen siirtymistä.

Suuri valiokunta toteaa, että talouden elpymiseksi ja kilpailukyvyn tukemiseksi jäsenvaltiot ja EU tarvitsevat oikeaan osuvaa resurssien uudelleensuuntaamista. On johdonmukaista, että älykkääseen, kestävään ja osallistavaan kasvuun tähtäävä EU 2020 -strategia on rahoituskehysten valmistelun keskeinen teema. Strategian toimeenpanosta aiheutuvia EU-tason rahoitustarpeita arvioitaessa on kuitenkin aina huomioitava, että strategian täytäntöönpano muodostuu pitkälti kansalliseen toimivaltaan kuuluvista toimista, jotka myös rahoitetaan kansallisin budjettivaroin. Myös Lissabonin sopimuksen aiheuttamia lisärahoitustarpeita voidaan osin kyseenalaistaa vastaavilla perusteilla. Sopimuksen yksi keskeisistä tavoitteista oli, että sopimuksen pohjalta EU:n politiikkaa voidaan toteuttaa hajautetummin ja avoimemmin, jolloin päätökset voidaan tehdä niin lähellä kansalaisia kuin mahdollista, minkä tulisi heijastua myös EU-varojen käyttöön.

Suuri valiokunta painottaa, että yhtenä keskeisenä tavoitteena rahoituskehysuudistuksessa on oltava EU:n rahoitusjärjestelmän avoimuuden ja läpinäkyvyyden lisääminen sekä järjestelmän yksinkertaistaminen kaikilla tasoilla. Jatkovalmistelussa on kiinnitettävä erityistä huomiota hyvän hallinnon periaatteeseen, johon sisältyvät avoimuus, osallistuminen, vastuun selkeys, tehokkuus ja johdonmukaisuus. Valiokunta muistuttaa, että EU-varojen käyttöön liittyy säännönmukaisesti raskaita byrokraattisia menettelyjä ja epäjohdonmukaisuuksia, jotka jo sinänsä vähentävät rahainkäytön tehokkuutta ja haittaavat myös sen tosiasiallisen vaikuttavuuden arviointia. Tarve hallinnon yksinkertaistamiseen ja byrokratian vähentämiseen on ilmeinen erityisesti yhteisen maatalouspolitiikan ja koheesiopolitiikan toimeenpanossa.

Tavoitteenasettelu yhteisen maatalouspolitiikan ja koheesiopolitiikan osalta

Yhteisen maatalouspolitiikan uudistuksen osalta suuri valiokunta on aikaisemmissa kannanotoissaan pyrkinyt ennakoimaan neuvottelussa esille tulevia seikkoja ja painottanut, että yhteisen maatalouspolitiikan uudistustyössä yhtenä vaikeimmista kysymyksistä on se, millä kriteereillä tukea jatkossa maksetaan (SuVL 7/2010 vp).

Valtiovarainvaliokunta kiinnittää varsin osuvasti huomiota siihen, että komission tiedonanto jättää auki monia kysymyksiä, joiden vaikutukset voivat muodostua merkittäviksi Suomelle. Suuri valiokunta arvioi maa- ja metsätalousvaliokunnan tavoin, että Suomen maatalouden kannalta keskeisiä asioita ovat EU:n rahoittamien tukien kokonaistaso sekä tuotantosidonnaisten tukien maksamisen mahdollisuudet vuoden 2013 jälkeen (SuVL 7/2010 vp). Valiokunta kiinnittää myös huomiota maa- ja metsätalousvaliokunnan kantaan siitä, että EU-rahoituksen tulee olla riittävää, jotta EU voi vastata maatalouden ja maaseudun haasteisiin. Uudistaen aikaisemmin esitetyn näkemyksensä (SuVL 7/2010 vp) valiokunta katsoo, että ilmastonmuutos ja ruokaturvallisuuden merkitys korostavat tarvetta huolehtia maatalouden toimintaedellytyksistä EU:n kaikilla alueilla. Myös maatalouden globaali painoarvo on viimeisen ruokakriisin seurauksena kasvanut voimakkaasti. Maa- ja metsätalousvaliokunta toteaakin, että mikäli yhteiselle maatalouspolitiikalle asetetaan jatkossa uusia tavoitteita, on rahoitusta vastaavasti lisättävä.

Suuri valiokunta yhtyy ympäristövaliokunnan arvioon siitä, että tarvitaan yhteisen maatalouspolitiikan ja ympäristöpolitiikan parempaa koherenssia tukipolitiikassa. Tämä vastaa myös komission näkemystä siitä, että yhteisen maatalouspolitiikan tukitoimia tulee kohdistaa siten, että voidaan varmistaa sellaisten yhteiskunnallisesti merkittävien julkishyödykkeiden tuotanto, joita ei tuotettaisi vapaassa markkinatilanteessa. Tällaisia ovat maaseudun työllisyyden ja elinvoiman ylläpitämisen lisäksi muun muassa maatalouden tuottamat ympäristöhyödyt ja luonnon monimuotoisuuden ylläpitäminen (SuVL 7/2010 vp). Ympäristövaliokunnan tavoin valiokunta suhtautuu myönteisesti ajatukseen uudesta suorien tukien ympäristöelementistä. Tukijärjestelmiä olisi kehitettävä niin, että ne mahdollistaisivat huomattavasti tehokkaamman ympäristöhyötyjen tuotannon ja kannustaisivat aikaisempaa paremmin suoraan viljelijöitä etsimään tilakohtaisia ratkaisuja ympäristövaikutusten pienentämiseksi (SuVL 7/2010 vp). Uuden elementin toimeenpanossa tulee kuitenkin välttää byrokra-tian lisäämistä tai järjestelmän merkittävää monimutkaistamista. Vihertymistä ei voida toteuttaa ilman toimenpiteisiin liittyvän rahoituksen turvaamista. Yhteisen maatalouspolitiikan tukien ympäristöpainotusten ja kansallisen tukijärjestelmän tavoitteiden on myös tuettava toisiaan.

Koheesiopolitiikan osalta suuri valiokunta pitää valtioneuvoston tavoin tärkeänä, että alue- ja rakennepolitiikka jatkuu koko EU:n alueella samalla, kun ohjelmarakenteita, toimeenpanoa ja hallintoa selkeytetään ja kevennetään. Rahoituksen painopisteen on oltava sekä köyhimmillä alueilla että vakavista ja pysyvistä olosuhdehaitoista kärsivillä alueilla. Valiokunta muistuttaa, että tällä hetkellä Suomen merkittävin varojen allokaatiokriteeri on erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomelle tyypillinen harva asutus. Valiokunta yhtyy asiantuntijakuulemisissa esitettyyn arvioon siitä, että koheesiovarojen jakoa onkin välttämätöntä tasapainottaa niin, että se ei perustu pelkästään BKT-kriteeriin. Varojen jaossa on otettava huomioon vakavista ja pysyvistä olosuhdehaitoista kärsivät alueet, kuten EU:n pohjoisimmat harvaan asutut alueet demografisia haasteita unohtamatta. Valtioneuvoston kantaan yhtyen valiokunta korostaa myös EU:n Itämeri-strategian merkitystä koheesiopolitiikan osana ja siihen liittyvää EU:n ja Venäjän yhteistyötä. Valtiovarainvaliokunnan tavoin valiokunta ar-vioi, että koheesiopolitiikalla on syytä tukea myös EU:n ilmasto- ja energiatavoitteiden toteutumista ja kohdentaa rahoitusta uuden ympäristöteknologian ja uusien energiavarojen hyödyntämiseen.

Rahoituskehyksen voimassaoloaika

Monivuotinen rahoituskehys takaa varojen käytön pitkäaikaisen yhdenmukaisuuden ja ennustettavuuden. Se takaa myös budjettikurin ja budjettisyklin toimivuuden. Kolme viimeistä rahoituskehystä on laadittu seitsemäksi vuodeksi. Komission mukaan ennustettavuuden ja joustavuuden välistä koherenssia voitaisiin lisätä pidentämällä rahoituskehyskausi kymmeneen vuoteen, kuitenkin niin, että viiden vuoden jälkeen suoritettaisiin laaja väliarviointi (ns. 5 + 5 -malli). Euroopan parlamentti suosii puolestaan rahoituskehyksien sitomista Euroopan parlamentin ja komission viiden vuoden toimikausiin.

Suuri valiokunta toteaa, että yksi vaikeimmista talousarvioon liittyvistä tehtävistä on luoda ennustettavuuden ja joustavuuden välinen tasapaino. Valtiovarainvaliokunnan tavoin valiokunta arvioi, että viiden vuoden Euroopan parlamentin ja komission toimikausiin sidottu kehysaika on liian lyhyt varmistamaan ohjelmien pitkäjänteisen toteutumisen. Valiokunta yhtyy valtiovarainvaliokunnan kantaan siitä, että 5 + 5 vuoden mittainen kehyskausi on nyt esillä olevista ehdotuksista toimivin ratkaisu. Kun tärkeimmistä instrumenteista sovitaan kymmeneksi vuodeksi, toiminnan ennakoitavuus paranee, mikäli väliarvio mahdollistaa joustavan sopeutumisen muuttuneisiin olosuhteisiin.

EU-budjetin rahoitus

Komission mukaan rahoituskehysneuvotteluja leimaavasta nettomaksaja/nettosaaja-asetelmasta voidaan päästää irti uudistamalla EU:n rahoitusjärjestelmää siten, että jäsenmaista riippumatonta varainhankintaa kasvatetaan luomalla yksi tai useampi omien varojen luokka (finanssisektorin vero, päästökauppatulo, lentoliikenteen EU-maksu, EU-arvonlisävero, EU-energiavero ja/tai EU-yhtiövero). Rahoituskehystiedonannossa nostetaan myös esille mahdollisuus rahoittaa infrastruktuurihankkeita EU-joukkovelkakirjalainoilla (EU project bonds).

Suuri valiokunta yhtyy valtioneuvoston ar-vioon siitä, että kaavailut EU-veromuotoisesta uudesta omasta varasta eivät ole tämänhetkisessä muodossaan toteuttamiskelpoisia. Myös valtiovarainvaliokunta suhtautuu komission avauksiin kriittisesti. Käytössä oleva monimutkainen arvonlisäveropohjainen järjestelmä ei vahvista käsitystä siitä, että EU-verotus pystyttäisiin toteuttamaan sujuvasti ja kustannustehokkaasti. Valiokunta toteaa valtiovarainvaliokunnan tavoin, etteivät komission esittämät rahoitusmallit ole sellaisinaan kannatettavia eivätkä myöskään Suomen edun mukaisia, koska suurin osa niistä kohdistuisi ankarimmin erityisesti perifeerisiin, pitkien sisäisten etäisyyksien, kylmän ilmaston ja energiaintensiivisen teollisuuden maihin. EU:n oma veropohja lisäisi myös EU-toimielinten riippumattomuutta ja vaikutusvaltaa. EU:sta tulisi jäsenmaiden tahdosta vähemmän riippuvainen ja rahankäytössään itsenäisempi, mikä ei välttämättä ole jäsenvaltioiden eikä veronmaksajien etu ja voi heikentää myös unionin demokraattista legitimiteettiä.

Suuri valiokunta toteaa alustavasti, että periaatteessa ajatus EU-hankkeita tukevista joukkovelkakirjalainoista on sinänsä kannatettava, mutta asia vaatii lisää selvitystyötä ennen kuin siihen voidaan ottaa kantaa. Selvitettävä on muun muassa, mitä lisähyötyä tämä väline toisi nykyiseen tilanteeseen, jossa jäsenvaltioilla on jo mahdollisuus infrastruktuurihankkeiden rahoittamiseen vastaavin järjestelyin. Jatkoselvittelyä edellyttävät myös esitykset budjettikäytäntöjen joustavoittamisesta, yksityisten rahoituksen yhdistämisestä ja EU-rahoituksen vipuvaikutuksen lisäämisestä, vaikka niillä tavoiteltavat pyrkimykset vaikuttavamman budjetin suuntaan ovatkin kannatettavia. Valtiovarainvaliokunnan tavoin valiokunta arvioi, että talouskriisin takia on tärkeää uudistaa rahoituksen rakenteita niin, että budjetin kautta saadaan uudenlaista tehokkuutta ja vipuvaikutusta talouden ja työllisyyden kasvuun. Julkisiin talouksiin kohdistuvista ongelmista huolimatta samalla on huolehdittava myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden lisäämisestä sekä siitä, että kaikki politiikat ovat johdonmukaisia köyhyyden vähentämistä koskevien tavoitteiden kanssa.

Valtiovarainvaliokunnan kantaan yhtyen suuri valiokunta katsoo, että rahoitusta on välttämätöntä uudistaa siten, että rahoitusjärjestelmä on tasapuolinen, oikeudenmukainen ja läpinäkyvä. Valtioneuvoston kanta siitä, että EU:n rahoitusjärjestelmää pitää uudistaa selkeämmäksi ja jäsenmaiden bruttokansantuloon entistä suoremmin perustuvaksi, on perusteltu vaatimus, jota on syytä tukea. Tällainen järjestelmä on neutraali maan taloudellisen rakenteen suhteen. Valiokunta toteaa, että jäsenmaiden maksuaseman tulisi heijastaa varallisuustasoa ilman yksittäisiä jäsenmaita koskevia poikkeusratkaisuja. Mikäli rahoituskehysneuvottelujen edetessä on tarvetta korjausjärjestelmien ylläpitämiseen, maksuaseman kohtuullisuus yksittäisen jäsenvaltion kannalta voitaisiin taata asettamalla nettomaksuille katto (esim. 0.4 % BKTL:sta), jonka ylimenevä osa kompensoitaisiin.