Perustelut
Valtiovarainvaliokunta pitää strategisten
painopisteiden asettamista hyvissä ajoin ennen vuosina
2004—2006 käytäviä EU-rahoitusneuvotteluja
erittäin tarpeellisena. Painopisteasettelulla pyritään
vaikuttamaan Suomeen kohdistuviin rahoitusvaikutuksiin, joiksi edellä todettiin
EU-budjetin koko, Suomen rahoitusosuus budjetista sekä EU:lta
saatavat tulot.
Valiokunta pitää valtioneuvoston tavoin tärkeänä,
että rahoitusnäkymien sisällön
valmistelu liitetään nykyistä kiinteämmin
koko unionin keskipitkän ajan politiikkasuunnitteluun.
Tämä tarkoittaa poliittisen strategia-asetannan,
lainsäädäntöprosessin ja budjettiprosessin
yhteensovittamista, jossa — kuten selvityksessä todetaan — on
tällä hetkellä selviä ongelmia.
Kyseessä on laajentuneen unionin ensimmäisten
rahoitusnäkymien valmistelu, mikä tekee valmisteluprosessista
tavallistakin vaativamman.
Alue- ja rakennepolitiikka
EU:n budjetista saatavan Suomen rahoitusosuuden näkökulmasta
valtiovarainvaliokunta pitää oikeana tavoite 1
-alueiden aseman säilyttämisen asettamista tärkeimmäksi
kansalliseksi prioriteetiksi tulevia rahoitusnäkymiä valmisteltaessa.
EU:n alue- ja rakennepoliittisten menojen kokonaismäärä on
tulevaisuudessa Suomen nettorahoitusaseman kannalta entistä merkittävämpi
asia. Alue- ja rakennepolitiikkaan ollaan näillä näkymin
kohdistamassa summa, joka vastaa noin 320—350 miljardin
euron rahoitusta vuoden 1999 kiintein hinnoin (370—400
miljardia euroa käyvin hinnoin) kaudelle 2007—2013. Tämä vastaa
suunnilleen 0,45 prosentin tasoa EU:n bruttokansantuotteesta.
Suomen nettorahoitusasema ja EU:lta saama rahoitusosuus vuoden
2006 jälkeisenä aikana riippuu ratkaisevasti siitä,
missä määrin Suomi onnistuu pitämään
heikoimmin kehittyneet alueensa korkeimpien aluetukien
piirissä. Valtioneuvoston selvityksessä on aivan
oikein todettu, että pohjoisten alueiden olosuhdetekijät eivät
ole muuttuneet tilanteesta, jolloin Suomi liittyi Euroopan unioniin.
Tällöin harvaan asutuille alueille luotiin uusi
tavoite 6, joka Agenda 2000 -prosessin yhteydessä sisällytettiin
tavoitteeseen 1.
Valtioneuvoston kannan mukaisesti valtiovarainvaliokunta toteaa,
että laajentuminen ei tule helpottamaan pohjoisten, erittäin
harvaan asuttujen alueiden asemaa, vaan pikemminkin korostaa entisestään
unionin reuna-alueiden perifeerisyyttä. Tämä puolestaan
haittaa tulevaisuudessa erityisesti verkottumista ja yhteyksiä Suomen muihin
osiin ja unionin muihin alueisiin. Taloudellista ja sosiaalista
koheesiota käsittelevästä ensimmäisestä väliraportista
vuosi sitten antamassaan lausunnossa (VaVL 14/2002
vp) valiokunta katsoi, että perifeerisyys on
BKT-kriteerin rinnalla otettava jatkossakin lisätekijänä huomioon
yhteisön koheesiopolitiikassa. Komission toisessa
koheesioraportissaan esittämä periferiaindeksi
voisi soveltua tavoitteen 1 täydentäväksi
määrittelykriteeriksi, mikäli siitä rajataan pois
selvin kriteerein maiden menestyvimmät ja vauraimmat talousalueet.
Aiempaan kantaansa viitaten valiokunta katsoo, että tavoite
1 -alueemme tulisi saada rinnastetuiksi ultraperifeerisiin alueisiin,
joilla on olemassa tietyt pysyvät haitat. Meillä näitä haittoja ovat
syrjäinen sijainti, harva asutus, heikko saavutettavuus
ja ankara ilmasto. Peruspalvelujen turvaaminen näillä alueilla
on yhä vaikeampaa. Syrjäisen sijainnin vuoksi
myös meidän tuotteittemme kuljetuskustannusten
osuus on 10 prosenttia suurempi kuin Keski-Euroopan tuotteilla.
BKT-kriteerin ja perifeerisyyskriteerin rinnalla Suomen kansallisten
intressien kannalta on tärkeää kiinnittää huomiota
myös epäedulliseen väestörakenteeseen.
Suomen väestönkehitys poikkeaa muun
Euroopan kehityksestä siinä, että meillä suuret
ikäluokat syntyivät 10—15 vuotta muita
aikaisemmin ja lähtevät eläkkeelle jo
seuraavalla rakennerahastokaudella. Mikäli tähän
ei alueiden kehittämisessä jo nyt varauduta, on
heikoimmin kehittyneille syrjäisimmille alueille vaikea
myöhemminkään saada yrityksiä ja
työvoimaa sekä järjestää hyvään
elin- ja toimintaympäristöön kuuluvia
tarpeellisia palveluja.
Valiokunta katsoo, että tavoite 1:n lisäksi
tarvitaan vuoden 2006 jälkeenkin nykyisen tavoite 2 -ohjelman
kaltaista, rakennemuutoksia helpottavaa instrumenttia. Uuden tavoite
2 -ohjelman tulisi kohdistua toisessa koheesioraportissa lueteltuihin
prioriteetteihin. Näitä olivat muun muassa
kaupunkipolitiikka, maaseutupolitiikka, teollisuuden rakennemuutosalueet
sekä maantieteellisestä sijainnista ja epäsuotuisista
luonnonoloista kärsivät alueet, kuten saaristot.
Tuen yhtenä keskeisenä kriteerinä tulisi
tavoite 2 -ohjelmassa pitää myös
työttömyysprosenttia samalla tavalla kuin sitä painotetaan
tavoite 1 -alueita määriteltäessä.
Valtioneuvoston selvityksessä katsotaan myös,
että Suomen maantieteellinen sijainti ja pitkä yhteinen
raja Venäjän kanssa merkitsee rakennepoliittisten
toimien tärkeyttä asutuksen säilyttämisen
näkökulmasta. Suomi katsoo, että ulkorajayhteistyöhön
EU:n naapurimaiden kanssa on tarpeen kehittää yhä toimivampi
rahoitusvälineistö. Erityisesti tämä koskee
unionin yhteistyötä Itä-Euroopan kanssa,
ml. Venäjä. Nykyisen rahoitusvälineistön
ongelmana on ollut se, että se on kohdistunut rahoitustavasta
riippuen vain jommallekummalle puolen rajaa. Uuden
rahoitusvälineen, ns. proximity-instrumentin eli naapuruuspolitiikan
välineen tulisi pohjautua Interregin periaatteille. Uusi
rahoitusväline mahdollistaisi rahoituksen rajan molemmille
puolille ja palvelisi mahdollisimman hyvin myös
pohjoisen ulottuvuuden rahoitusta. Valiokunta viittaa tältä osin
lausuntoonsa EU:n alustavasta talousarvioesityksestä vuodelle
2004 (VaVL 9/2003 vp), jossa se on ottanut
esille mahdolliset pilottihankkeet uuden rahoitusvälineen
käytön edistämisessä.
Pohjoisen ulottuvuuden osalta mitään rahoitusvaihtoehtoa
ei valtioneuvoston selvityksessä suljeta pois. Siten myös
valiokunnan aiemmin esille ottama oma budjettilinja pohjoista ulottuvuutta
varten säilyy yhtenä vaihtoehtona.
Rajavalvontayhteistyö
Valtioneuvosto katsoo selvityksessään, että maahanmuutto-
ja turvapaikkapolitiikalle sekä rajavalvontayhteistyölle
EU:ssa asetetun poliittisen painoarvon tulisi heijastua myös
rahoitukseen. Valtiovarainvaliokunta pitää tätä lähtökohtaa
oikeana.
Rajavalvonnan taakan jaossa Suomen perustavoitteena on kansalliseen
rahoitukseen perustuva järjestelmä, jota täydennetään
nykyistä laajemmalla yhteisörahoituksella. Aiemman
kantansa mukaisesti (vrt. VaVL 59/2002 vp)
valiokunta katsoo, että pitkällä aikavälillä ulkorajavalvontaa
varten olisi tarpeen perustaa oma rahoitusväline.
Yhteisörahoituksen jaon tulee perustua yhteismitallisiin
kriteereihin. Jäsenvaltion maantieteellisen sijainnin
ja rajavalvonnan toteuttamisperiaatteiden lisäksi jaossa
tulee ottaa huomioon rajavalvonnan riskianalyysi. Riskianalyysin
tuloksena saadaan selville todellinen rajatilanne eri maissa. Yhteisörahoituksen
piiriin voisi kuulua rajavalvonta- ja rajanylityspaikkojen infrastruktuurin
kehittäminen eli merkittävimmät investoinnit
ja kalustohankinnat. Palkkaus- ja yleiset toimintamenot eli jäsenmaiden
rajavalvonnan perusrahoitus tulisi hoitaa jokaisessa jäsenmaassa
kansallisesti.
Saadun selvityksen mukaan ongelmana on tähän
saakka ollut, että jaettavaa yhteisörahaa ei ole
olemassa. Kreikan puheenjohtajuuskauden päättävän
Eurooppa-neuvoston päätelmäluonnoksessa
korostetaankin aivan oikein solidaarisuuden periaatteen vahvistamista
ja konkretisoimista rahoituksen osalta. Komissiota pyydetään ottamaan
tämä huomioon tavoitteenasettelussaan ja uusia
EU:n rahoituskehyksiä valmistellessaan. Suomen tuleekin
valiokunnan mielestä vaikuttaa vuoden 2006 jälkeisiin
oikeus- ja sisäasiainalan rahoitusnäkymiin siten,
että tulevan Eurooppa-neuvoston päätelmien
toteuttaminen on mahdollista.
Lissabonin kilpailukykystrategian toteuttaminen
Erääksi rahoituskehysten valmistelun keskeiseksi
lähtökohdaksi on otettu Lissabonin kilpailukykystrategian
toteuttaminen vuoteen 2010 mennessä. Tämä on
valiokunnan mielestä perusteltua ja tärkeää,
vaikka tavoitteen saavuttaminen näin nopealla aikataululla
onkin erittäin haasteellinen ja vaativa tavoite.
Kilpailukyvyn parantaminen edellyttää useita
linjaratkaisuja useilla eri hallinnonaloilla. Kilpailukykyyn vaikuttavat
mm. verotus, väestön koulutus, ammattityövoiman
saatavuus, työmarkkinat sekä niiden vakaus ja
palkkakehitys, tiede- ja teknologiaympäristö sekä liikenneverkot
ja logistiset yhteydet.
Valiokunta korostaa tässä yhteydessä erityisesti
kilpailukyvyn perustan vahvistumiseen vaikuttavia toimia, mm. tutkimus-
ja kehitystoiminnan osuuden lisäämistä EU:n
toiminnassa. Lissabonissa asetettujen kilpailukykytavoitteiden saavuttamisessa
on keskeinen rooli myös koulutuksella ja innovaatiotoiminnalla
sekä niiden kehittämisellä. Valiokunta
yhtyy valtioneuvoston esittämään tavoitteeseen,
jonka mukaan varsinaisia innovaatiotoimintaan tarkoitettuja EU-panostuksia
tulisi kasvattaa reaalisesti vuoden 2006 tasosta noin 20 prosentilla
vuoteen 2013 mennessä.
Väestön nopea ikääntyminen
on koko Euroopan tulevaisuutta luonnehtiva piirre. Väestön ikääntyminen
on erityisen suuri huolenaihe nimenomaan Suomessa, jossa
on EU-maiden nopein väestön ikääntymisen
vauhti. Työmarkkinoille tulevat ikäluokat ovat
aiempaa pienempiä, ja eläkkeelle siirrytään
keskimääräisesti varhaisessa vaiheessa.
Väestön ikääntyminen vaikuttaa
voimakkaasti myös kansantalouden sekä julkisen
talouden kehitykseen. Väestön ikääntymiseen,
työvoiman saatavuuteen yms. liittyvät ongelmat
ja kysymykset ovatkin koko Euroopan kilpailukyvyn kannalta erittäin
keskeisiä asioita. Valtioneuvosto on todennut, että EU:n
ohjelmarakenteessa tulee keskittyä ydinpainopistealueisiin,
joita voisivat olla esim. verkostojen Eurooppa ja osaamisen ja tietoyhteiskunnan
Eurooppa. Valiokunta katsoo, että eräänä tällaisena
ydinpainopistealueena voisi olla myös esim. hyvinvoinnin
Eurooppa, jossa haettaisiin ratkaisuja mm. ikääntyvän
väestön tuomiin sosiaali- ja terveydenhuollon
haasteisiin.
Selvityksessä korostetaan voimakkaasti alueellisia
näkökohtia. Valiokunta yhtyy valtioneuvoston kantaan
ja korostaa erityisesti sitä, että myös
alueiden elinvoimaan vaikutetaan ratkaisevasti innovaatio- ja teknologiapolitiikan
valinnoilla.
Osaamiskeskittymät ja niiden verkottuminen ovat oleellinen
osa kilpailukyvyn vahvistamisessa sekä alueellisesti että kansallisesti.
Etenkin pienen maan kohdalla osaamisen kehittyminen, alueiden erikoistuminen
ja verkottuminen ovat avainasemassa alueiden menestymisessä kansainvälisessä kilpailussa.
Valtioneuvoston selvityksessä on tarkasteltu varsin
kattavasti kilpailukykyyn vaikuttavia osatekijöitä.
Valiokunta katsoo, että tässä yhteydessä tulisi
eräänä kilpailukykyä parantavana
tekijänä korostaa myös yrittäjyyttä ja
sen edistämistä. Yrittäjyys on keskeinen
talouden dynamiikkaa ylläpitävä voima.
Kilpailukyvyn kannalta on tärkeää, että taantuvien
alojen ja yritysten aiheuttamat tuotanto- ja työpaikkamenetykset voidaan
korvata uusilla ja kasvavilla yrityksillä.
Kuten valtioneuvoston selvityksessä on todettu, ovat
mm. maamme syrjäinen sijainti, pitkät etäisyydet
ja ankarat luonnonolosuhteet kilpailuasemaa heikentäviä seikkoja
koko maan ja erityisesti sen syrjäisten alueiden
kannalta. Valiokunta yhtyy valtioneuvoston kantaan ja katsoo, että yleiseurooppalaisen
liikenneverkon kehittämiseen sekä EU:n
reuna-alueiden yhteyksien kehittämiseen sisämarkkinoiden
ydinalueille tulee suunnata voimavaroja. Suomen kannalta ovat tärkeitä mm.
Itämeren moottoritie -hankkeen eteneminen ja keskeisille
markkina-alueille johtavien logististen ketjujen sujuvuus.
Ympäristöulottuvuus
Valiokunta korostaa, että kestävä kehitys
ja ympäristönäkökohdat
tulee ottaa riittävällä painoarvolla
huomioon painopisteiden sisällössä. EU
asetti Lissabonin strategiassa tavoitteekseen tehdä Euroopan
unionista vuoteen 2010 mennessä maailman kilpailukykyisimmän
ja dynaamisimman tietoon perustuvan talouden, joka kykenee ylläpitämään
kestävää talouskasvua, luomaan uusia
ja parempia työpaikkoja ja lisäämään
sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Göteborgin Eurooppa-neuvostossa
strategian taloudellista ja sosiaalista ulottuvuutta täydennettiin
ympäristöulottuvuudella, jolla tuetaan Euroopan unionin
kestävän kehityksen strategiaa. Perustamissopimuksen
6. artiklan mukaan ympäristönsuojelua koskevat
vaatimukset on sisällytettävä unionin
toimintaan erityisesti kestävän kehityksen edistämiseksi.
Ympäristönäkökulman tulee
siis sisältyä läpäisyperiaatteella
kaikkiin unionin toimiin ja politiikkoihin. Ympäristöasiat
vaikuttavat selkeästi myös kilpailukykyyn.
Vaikka ne saattavat lisätä kustannuksia,
viime vuosina hyvä ympäristöpolitiikka
on alettu aiempaa selkeämmin nähdä myös
kilpailuetuna. Etenkin kansainvälisessä kilpailussa
yrityksen tai maan imagolla ympäristöasioiden
ja kestävän kehityksen edistäjänä on
ollut yhä kasvava merkitys. Muun muassa ympäristöteknologian
avulla voidaan suojella luonnonvaroja ja ympäristöä sekä edistää kestävää kehitystä.
Sillä voidaan myös edistää talouskasvua
ja kilpailukykyä. EU:lla on hyvät mahdollisuudet
saavuttaa maailmanlaajuisestikin johtava rooli ympäristöteknologian
kehittämisessä. Ympäristöteknologian
painoarvon lisääntyminen on tärkeää myös
Suomen kannalta, sillä Suomella on korkeatasoista ympäristöteknologian
osaamista. Tiukkenevat ympäristövelvoitteet lisäävät
samalla alan kehitystä ja tuotantoa.
Valiokunta katsoo, että kestävä kehitys
ja ympäristönäkökulmat
on otettava riittävällä painoarvolla
huomioon myös niissä ratkaisuissa ja linjauksissa,
jotka tehdään jo ennen uusien rahoituskehysten
voimaantuloa. EU:n tulevaisuuskonventissa ja siihen liittyvässä jatkotyössä on
kiinnitettävä riittävästi huomiota
siihen, että velvoite ympäristönäkökulman
huomioon ottamiseen sisältyy jatkossakin unionin säädöksiin. Lisäksi
on huolehdittava siitä, että ympäristönsuojelu
kestävän kehityksen keskeisenä osana otetaan
entistä voimakkaammin huomioon unionin eri politiikka-alueita
kehitettäessä.
Maaseudun kehittämispolitiikka
Myös maaseudun kehittämisen kannalta Suomen
tavoite pitää nykyiset, erittäin harvaan
asu-tut tavoite 1 -alueet unionin korkeimman aluetuen
tavoite 1:n piirissä jatkossakin on kaikkein keskeisin.
Valtioneuvoston selvitys tuo hyvin esille ne perusteet, joilla Suomi
on oikeutettu tähän saavutettuun etuun. Samalla
on pidettävä huolta siitä, että Suomessa
hyödynnetään täysimääräisesti
rakenneohjelmien varat. Aiempi kokemus on osoittanut, että erityisesti
harvaan asuttu, syrjäinen maaseutu on hyötynyt
liian vähän aluekehitysviranomaisten
vastuulla olevasta EU:n rakennerahastojen ohjelmaperusteisesta kehittämistyöstä.
Valtioneuvoston selvityksessä on todettu, että maaseudun
kehittämistoimenpiteiden merkitys ja painoarvo voimistuu
laajentuvassa unionissa, mikä edellyttää maaseudun
kehittämistoimenpiteiden määrärahojen
merkittävää lisäystä.
Myös tarve maaseudun elinkeinorakenteen monipuolistamistoimenpiteisiin
sekä maaseudun palvelujen ja tietoyhteiskunnan kehittämiseen
on aikaisempaa merkittävämpi. Valiokunta painottaa myös
tässä yhteydessä toimia, joilla Suomen osuutta
maaseudun kehittämiseen ohjatuista varoista voitaisiin
lisätä. Jakokriteereihin olisi valiokunnan mielestä lisättävä epäsuotuisat luonnonolosuhteet,
harva asutus ja pitkät välimatkat sekä maaseutuasetuksen
mukaiset objektiiviset kriteerit.
Suomi pitää perusteltuna maaseudun monialayrittäjyyden
edistämistä unionin alueella. Valtiontilintarkastajain
kertomuksen käsittelyn yhteydessä (VaVM
44/2002 vp) valtiovarainvaliokunta
totesi näitä ns. monialaisia tai monitoimisia
maatiloja olevan Suomessa noin 21 800 eli lähes
kolmasosa aktiivitiloista. Samassa yhteydessä se
piti tärkeänä selvittää mahdollisuudet
kohdentaa rahoitusta nykyistä enemmän suoraan
yritystoimintaan ja yrityksessä tehtävään
käytännön työhön, elleivät
EU-säädökset tätä estä.
Varsinaisesta maataloudesta ei hallituksen painopistepaperissa
ole mainintoja. Saadun selvityksen mukaan tämä johtuu
siitä, että näistä määrärahoista
päätettiin sitovasti vuoteen 2013 saakka jo Brysselin
kokouksessa EU:n laajentumiseen liittyen. Toisaalta yhteisen maatalouspolitiikan
pitkän aikavälin uudistuksen lopputulos
ei ole vielä tiedossa. Siten sen vaikutuksia ei ole voitu
ottaa huomioon myöskään viimeisissä valiokunnalle
toimitetuissa laskelmissa.
Valiokunta korostaa alkutuotannon merkitystä maaseudun
elinkeinotoiminnan perustana myös jatkossa. Nykyisen EU:n
maaseutuasetuksen mukaan maaseudun kehittämistoimenpiteisiin
kuuluvat epäedullisille alueille maksettava luonnonhaittakorvaus
(LFA-korvaus), maatalouden ympäristötuki,
varhaiseläkejärjestelmä ja peltojen metsityskorvaus.
Suomen EU:lta saamien rahavirtojen kannalta onkin ensisijaisen tärkeää,
että seuraavalla ohjelmakaudella Suomi neuvottelee nykyistä laajemmat
rahoitusraamit maaseutuasetuksen mukaisille toimenpiteille. Muutoin
vaarana on näiden toimenpiteiden rahoituksen
väheneminen.
EU:n rahoitusjärjestelmä
Valtiovarainvaliokunta pitää EU:n rahoitusjärjestelmää koskevia
kehittämistavoitteita erit-täin merkittävinä ja
niiden edistämistä heti valmistelutyön
alkuvaiheessa tärkeänä niin Suomen kuin
laajentuvan unionin kannalta.
Keskeisin ehdotus koskee EU:n rahoitusjärjestelmän
yksinkertaistamista. Suomen esittämissä yleisissä lähtökohdissa
on todettu muun ohessa, että EU:n rahoitusjärjestelmä on
monimutkainen ja vinoutunut. Se sisältää erinäisiä maksuhelpotusjärjestelyjä,
jotka asettavat jäsenvaltiot keskenään
eri asemaan. Valiokunnan saaman selvityksen mukaan maksujärjestelmä on nykyisellään
niin mutkikas, ettei siitä voida saada enää selvää kuvaa.
Tavoiteltava, maksuhelpotuksista vapaa järjestelmä olisi
Suomen kannalta nykyistä huomattavasti edullisempi. Oikeudenmukainen
ja mahdollisimman läpinäkyvä rahoitusjärjestelmä on
välttämätön myös EU:n
kilpailukykytavoitteiden saavuttamiseksi sekä eri jäsenmaiden
ja niiden kansalaisten yhteenkuuluvuuden lisäämiseksi.
Valtiovarainvaliokunta pitää hyväksyttävänä mahdollisia
siirtymävaiheen järjestelyjä, jotta nykyisistä maksuhelpotusjärjestelyistä voidaan
luopua määräajassa.
Toinen ehdotus koskee omien varojen enimmäismäärää 1,24
prosenttia, joka tulee säilyttää ennallaan.
Valiokunnan saaman selvityksen mukaan nykyinen omien varojen enimmäismäärä riittää
myös
laajentuvassa unionissa. Jotta taloudenpidon kurinalaisuutta voidaan
edistää, Suomen ehdotuksessa oleva ajatus pitkäaikaisesta, esimerkiksi
vuoteen 2020 ulottuvasta omien varojen päätöksestä on
kannatettava.
Valtiovarainvaliokunta kannattaa myös muutosta BKT-perusteiseen
varaan perustuvaan rahoitusjärjestelmään
perinteiset omat varat säilyttäen. Nykyiseen,
arvonlisäperusteiseen varaan perustuvan rahoitusjärjestelmän
aiheuttama rasitus riippuu kunkin jäsenvaltion arvonlisäveropohjan
laajuudesta ja veroasteesta. Bruttokansantuloperusteiseen varaan
pohjautuvassa järjestelmässä tämänkaltainen
ero poistuu. Muutos edistäisi jäsenmaiden yhdenmukaista
kohtelua ja on siten perusteltu. Valiokunta kannattaa myös ehdotusta
selvityksen teettämisestä EU-maksun eri vaihtoehtoismalleista.
Rakennerahastohallinnon yksinkertaistaminen
Valtiovarainvaliokunta on jo aiemmissa yhteyksissä (muun
muassa VaVL 14/2002 vp) kiinnittänyt huomiota
tavoiteohjelmien hallinnoinnin yksinkertaistamiseen. Valtioneuvoston
selvityksessä on todettu, että hallinnon merkittävän
yksinkertaistamisen tulee muodostaa rakennerahastouudistuksen lähtökohta
sekä unioni- että kansallisella tasolla. Suomen
tavoitteiksi on todettu, että tavoitteiden ohjelmien määrää on
rajoitettava ja niiden hallintoa yksinkertaistettava.
Valiokunnan saamien selvitysten mukaan tämänhetkisen
rakennerahastohallinnon monimutkaisuus on sekä unionilähtöistä että kansallista perua.
Tavoitteiden ja toimenpidekokonaisuuksien ja toimintalinjojen runsaus
jakaa käytettävissä olevat varat melko
pieniin eriin. Asiakkaan on myös vaikea hahmottaa, että saman
rahaston varoja voi/pitää hakea usealta
eri taholta. Eri hallinnonaloilla on erilaiset käytännöt
samassa rahastossa ja eri ministeriöistä tulee
erilaisia ohjeistuksia eri aikoina. Nähtävissä on myös,
että nykyinen toimintamalli suosii organisaatiolähtöisiä hankkeita,
ei välttämättä alueiden tarpeista
lähteviä. Ennakoiden maksaminen on nykyjärjestelmässä kielletty,
mikä karsii köyhimpiä hakijoita.
Aiemman kantansa mukaisesti valtiovarainvaliokunta katsoo, että tavoiteohjelmissa
vastuuta on siirrettävä entistä enemmän
jäsenmaille ja alueille. Suomen tapauksessa tätä puoltaa myös
rahoitettavien hankkeiden suhteellinen pienuus. Nykyisellään
hallintokustannukset/hanke kasvavat usein liian suuriksi.
Päätöksenteon tulisi olla nykyistä demokraattisempaa ja
siinä tulisi painottua kuluttaja- ja käyttäjänäkökulma.
Kansalaisjärjestöillä ja pienemmilläkin
toimijoilla pitäisi olla realistiset mahdollisuudet osallistua
ja hyödyntää Euroopan unionin rakennerahastovaroja
nykyistä paremmin. Valiokunta katsoo, että myös
ennakoiden maksamisen tulee olla mahdollista. Tavoitteena tulisi
olla järjestelmä, joka vaatisi vähemmän
lainsäädäntöä ja olisi
hallinnollisesti selkeä ja yksinkertainen ja jossa hakija
voisi asioida yhden viranomaisen kanssa. Samoille rakennerahasto-ohjelmille
tulee olla yhtenäinen ohjeistus.