Perustelut
Hallituksen esityksen perusteluista ilmenevistä syistä ja
saamansa selvityksen perusteella valiokunta pitää esitystä tarpeellisena
ja tarkoituksenmukaisena. Valiokunta puoltaa sopimuksen ja lakiehdotusten
hyväksymistä seuraavin huomautuksin.
Hallituksen esitykseen johtaneeseen kansalliseen kannanmuodostukseen
sekä kansainvälisiin neuvotteluihin on sovellettu
vuosien 1992 ja 1994 perustuslakien uudistuksilla voimaan saatettua
Euroopan unionin asioiden kotimaisen valmistelun järjestelmää.
Järjestelmän oleellisena sisältönä on,
että valtioneuvosto hakee eduskunnan suurelta valiokunnalta
tai ulkoasiainvaliokunnalta ennakollisen hyväksymisen Suomen Euroopan
unionin neuvostossa edustamalle politiikalle, jolloin eduskunta
puolestaan sitoutuu ennakolta hyväksymänsä linjan
mukaisen ratkaisun voimaansaattamiseen. Muodolliselta kannalta suuren
valiokunnan tehtäväksi jää näin
ollen lähinnä tarkastella hallituksen esitystä siltä osin,
onko eduskunnalla ollut tilaisuus osallistua asian kansalliseen
valmisteluun ja onko eduskunnan kantaa noudatettu valtiosäännön edellyttämällä tavalla.
Kysymys Euroopan unionin laajentumisesta keskisen ja itäisen
Euroopan entisiin suunnitelmatalousmaihin sekä Kyprokseen
ja Maltaan on ollut ajankohtainen koko sen ajan, kun Suomi on ollut
unionin jäsen. Laajentuminen oli keskeisin peruste unionin
perussopimukset tarkistavien Amsterdamin sopimuksen (HE
245/1997 vp; valmistelut E 13/1995
vp) ja Nizzan sopimuksen (HE 93/2001
vp; valmistelut E 32/1999 vp ja VNS
1/2000 vp) neuvottelemiselle sekä vuosien 2002—2003
Eurooppa-neuvottelukunnan ja lokakuussa 2003 käynnistyneen
hallitusten välisen konferenssin (E 139/2002
vp ja VNS 2/2003 vp) koolle
kutsumiseen, joihin suuri valiokunta on ottanut seikkaperäisesti
kantaa. Laajentuminen liittyi keskeisesti myös vuonna 2001
käsiteltyyn kysymykseen Euroopan unionin tulevaisuudesta
(E 27/2001 vp ja VNS 3/2001
vp), josta valiokunta myös antoi lausuntoja.
Laajentumisstrategiaa, hakijavaltioiden liittymisen valmisteluja
sekä laajentumisen rahoitusta ja nk. Agenda 2000 -kokonaisuutta
on käsitelty suuressa valiokunnassa eri asiayhteyksissä (E
44/1997 vp, E 26/1998 vp, U
11/1998 vp ja U 12/1998 vp).
Edellä lueteltujen erillisiin valiokunnan lausuntoihin
tai mietintöihin johtaneiden selontekojen, kirjelmien ja
selvitysten lisäksi valiokunta on säännöllisesti
saanut valtioneuvoston asianomaisilta jäseniltä selvityksiä laajentumisneuvottelujen
edistymisestä ja laajentumista tukevien järjestelyjen
valmistelemisesta Euroopan unionin toimielimissä.
Perustuslain säännöksiä eduskunnan
oikeudesta osallistua Suomen EU-politiikan muotoiluun on laajentumisasiassa
noudatettu.
Eduskunnan eri yhteyksissä julkilausumat kannanotot
laajentumisesta voi tiivistää seuraavaan sitaattiin:
"Euroopan laajeneminen keskisen ja itäisen Euroopan entisiin
suunnitelmatalousmaihin on merkitykseltään historiallinen ratkaisu.
Sillä päätetään toisen
maailmansodan jälkeinen maanosamme jako kahteen keskenään vihamieliseen
ryhmään. Unionin laajentuminen on näin
ollen strateginen ratkaisu Euroopan turvallisuuden vahvistamiseksi.
Euroopan unionin perusperiaatteisiin kuuluu se, että unionin
on oltava avoin kaikille maanosan demokratioille, jotka hyväksyvät
unionin päämäärät ja
säännöt. Valiokunta katsoo, että Euroopan
unionin laajenemisen on oltava Suomen Eurooppa-politiikan ensisijainen
lähtökohta, johon liittyen Agenda 2000 -tiedonannossa
käsitellyt muut kysymykset ovat välineellisiä (SuVL
3/1997 vp)".
Liittymissopimuksen allekirjoitus Ateenassa 16.4.2003 oli myös
Suomen turvallisuuspoliittisten ja taloudellisten etujen mukainen
strateginen saavutus.
Euroopan komissio julkisti 5.11.2003 edistymisraporttinsa hakijavaltioiden
valmiudesta unionin jäsenyyteen. Raportin mukaan
kaikki hakijavaltiot ovat panneet täytäntöön
suurimman osan jäsenyyden edellyttämistä uudistuksista.
Eräiden hakijavaltioiden osalta komissio kuitenkin mainitsee
lukuisia aloja, joilla hakijavaltioilta odotetaan kiireellisiä toimenpiteitä.
Valiokunta katsoo, että jäsenyyden edellytyksenä olevaan
säädösten yhdenmukaistamiseen tulee suhtautua
ankarasti etenkin silloin, kun tuotteiden ja palvelujen vaatimuksilla
on suora yhteys yksittäisten kuluttajien turvallisuuteen.
Suomi laajentuneessa Euroopan unionissa
Liittymissopimuksen tullessa voimaan 1.5.2004 Euroopan unionin
itäraja keskisessä Euroopassa siirtyy 400—700
kilometriä itään. Unionin ja entisen
Neuvostoliiton seuraajavaltioiden Venäjän, Valko-Venäjän
ja Ukrainan välinen raja kaksinkertaistuu, kun Suomi ei
enää ole ainoa unionin jäsen, jolla on
yhteinen raja Venäjän kanssa. Laajentuminen on
omiaan vahvistamaan maamme suhteellista geopoliittista asemaa. Rajanaapuruus
samalla korostaa unionin tarvetta kehittää ja
tiivistää suhteitaan Venäjään.
Tavoitteena on ystävällisiin suhteisiin perustuva
vakaus ja molempia osapuolia hyödyttävä taloudellinen
yhteistoiminta.
Laajentuminen jatkuu. Helsingin Eurooppa-neuvostossa unioni
sitoutui ottamaan jäsenekseen myös Bulgarian,
Romanian ja Turkin, kun nämä valtiot täyttävät
jäsenyyden ehdot. Myös Länsi-Balkanin,
siis entisen Jugoslavian, tasavalloille tulee tarjota mahdollisuus
liittyä aikanaan unionin jäsenvaltioiksi. Näin
mahdollistetaan Balkanin vakauttaminen.
Tänä vuonna työnsä päättäneen
Euroopan tulevaisuutta käsittelevän valmistelukunnan
(konventin) sekä lokakuussa 2003 alkaneen hallitusten välisen
konferenssin aikana uudet jäsenvaltiot ovat jo osallistuneet
käytännössä täysivaltaisesti
unionin tulevaisuuden määrittelemiseen. Valiokunta
panee merkille, että uusien jäsenvaltioiden enemmistö on
liittynyt Suomen kanssa niihin jäsenvaltioihin, jotka ajavat
unionin yhteisöllisyyttä sekä jäsenvaltioiden
tasa-arvoa korostavia muutoksia konventin ehdotuksiin.
Toisin kuin vuonna 1995 toteutuneessa unionin laajentumisessa
liittymisasiakirjan siirtymäsäännöksistä osa
on laadittu suojelemaan vanhojen jäsenvaltioiden etuja,
muun muassa uusista jäsenvaltioista tulevan työvoiman
liian voimakasta liikkumista vastaan. Valiokunta tunnustaa tarpeen
varautua työmarkkinoiden vakautta horjuttavaan työvoiman
liikkumiseen, mutta korostaa, että vanhojen jäsenvaltioiden, Suomi
mukaan lukien, on syytä osoittaa pidättyvyyttä toimissa,
jotka viime kädessä asettavat eri jäsenvaltioiden
kansalaisia eriarvoiseen asemaan.
Uusiin jäsenvaltioihin sovelletaan alusta lähtien
unionin alue- ja rakennepolitiikan rahoitussääntöjä.
Uusien, laajentuneen unionin keskiarvoa merkittävästi
köyhempien jäsenvaltioiden liittyminen unioniin
tulee vääjäämättä siirtämään
alue- ja rakennepoliittisten toimien sekä koheesiorahaston
menojen painopistettä uusiin jäsenvaltioihin.
Tämä on johdonmukaista unionin solidaarisen luonteen
kanssa. Se ei kuitenkaan poista Suomen pohjoisten ja harvaan asuttujen
alueiden oikeutusta tukeen. Kysymys siitä on ratkaistava
neuvoteltaessa vuosien 2007—2012 rahoituskehyksistä.
Laajentumisella on yhteys myös unionissa valmisteltavana
olevaan kysymykseen aluepolitiikan uudistamisesta sekä mm.
rahoituskehykseen. Ennakoimatta tulevaa keskustelua suuri valiokunta
huomauttaa, että tähän kokonaisuuteen
sisältyy myös periaateratkaisu itäisen
Keski-Euroopan välttämättömien
maatalousuudistusten suunnasta tehomaatalouden tai pienemmän
mittakaavan ja luonnonmukaisemman viljelyn suuntaan.